Pääministeri Stolypinin v. 1908 käynnistämä hanke yleisvaltakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen luomiseksi oli seuraavana vuonna esillä valtakunnankontrollööri P. A Haritonovin johdolla toimineessa seka komiteassa, jossa suomalaisten jäsenten näkökohdat järjestelmällisesti syrjäytettiin. Venäläisen enemmistön kanta lähetettiin maaliskuussa 1910 – ei hallituksen esityksenä, vaan »ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotuksena» – Suomen eduskunnalle lausunnon antamista varten.
Suuriruhtinaskunnan parlamentti kieltäytyi yksimielisesti tehtävästä, koska ehdotus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä ja toisaalta siksi, ettei sitä Suomen perustuslakien mukaan voitu toteuttaa ilman eduskunnan suostumusta. Helsingin vastustus ei kuitenkaan estänyt hankkeen viemistä sisäpoliittisen asemansa lujittamiseen tähtäävän Stolypinin kannustamana nopeaan päätökseen Venäjän valtioelimissä. Valtakunnanduumassa tosin 23 edustajaa, niiden joukossa Suomen myöhempi kenraalikuvernööri Mihail Stahovits, äänesti hallituksen esitystä vastaan sen kootessa taakseen 164 ääntä. Istunnon aikana oli mielenosoituksellisesti poistunut toistasataa edustajaa. Suuriruhtinaskunnan erillisaseman täydelliseen hävittämiseen tähtäävän mielialan spontaanina ilmaisuna oli oikeistolaisen V. M. Puriskevitsin duuman ratkaisevan äänestyksen jälkeen sinkoama huudahdus »Finis Finlandiae» (Suomen loppu). Kesäkuun 30. päivänä 1910 keisari vahvisti lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä ja viikkoa myöhemmin se Markovin senaatin toimesta julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa.1
Laki sisälsi kaikkiaan 17 kohtaa käsittävän luettelon niistä merkitykseltään yleisvaltakunnallisista, Suomea koskevista laeista, jotka oli käsiteltävä ja ratkaistava Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä, ts. ministerineuvostossa, valtakunnanduumassa ja valtakunnanneuvostossa. Niistä voitiin kuitenkin pyytää Suomen senaatin ja eduskunnan määräaikana annettava lausunto. Luettelon mukaan yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin kuuluivat:
Suomen osanotto valtakunnan menoihin sekä siihen tarpeellisten rasitusten, maksujen ja verojen säätäminen, asevelvollisuuden ja muiden sotilastarpeita tarkoittavien velvollisuuksien suorittaminen, Suomessa asuvien Venäjän alamaisten oikeudet, keisarikunnan muiden osien tuomioistuinten tuomioiden, viranomaisten vaatimusten ja keisarikunnassa tehtyjen sopimusten ja asiakirjain täytäntöönpano Suomessa, keisarikunnan yleisten laitosten ja viranomaisten oikeudet, velvollisuudet ja toiminnan järjestys Suomessa, valtakunnallisten etujen vaatimien poikkeusten säätäminen rikos- ja oikeudenkäyntilakeihin, valtakunnallisten etujen turvaaminen kansanvalistusasiassa, julkisia kokouksia, yhdistyksiä ja liittoja koskevat määräykset, oikeudet ja toiminnan järjestys Suomessa, Suomen painotointa koskeva lainsäädäntö sekä ulkomaisten painotuotteiden maahantuonti, Suomen ja keisarikunnan muiden osien väliset tullisuhteet, kauppa- ja teollisuusmerkkien ja kauppaoikeuksien sekä kirjailijain ja taiteilijain omistusoikeuden suojaaminen Suomessa, Suomen rahajärjestelmä, posti, puhelin, ilmapurjehdus ja ms. yhdysliikenteen lajit Suomessa, Suomen rautatiet valtakunnan puolustukseen sekä Suomen ja keisarikunnan muiden osien väliseen yhdysliikenteeseen nähden, rautatien sähkölennätin, kauppamerenkulku Suomessa sekä ulkomaalaisten oikeudet Suomessa. Suuriruhtinaskunnalle oli tuleva edustus valtakunnanneuvostoon ja duumaan, edelliseen kaksi ja jälkimmäiseen neljä jäsentä, jotka eduskunta valitsisi.2
Kysymys ei ollut vain edellä mainitusta, jo sinänsä laajasta ja yksityiskohtaisesta luettelosta vaan myös lakiin sisältyneestä määräyksestä, jonka mukaan sitä voitiin vapaasti muuttaa ja täydentää venäläisessä lainsäädäntöjärjestyksessä.
Vaikka »yksinomaan Suomen sisäiset asiat» edelleenkin oli jätetty maan omien viranomaisten ratkaistaviksi, Venäjän hallitus saattoi kuitenkin yksipuolisesti tulkita lähes minkä asian tahansa »yleisvaltakunnalliseksi». Turhaan ei Paasikiven siteeraama konservatiivinen valtalehti Novoje Vremja riemuinnutkaan: »Venäjää voidaan onnitella suuresta voitosta… Siitä muodostui Venäjän valtiomahdin ja Venäjän kansallishengen triumfi kaikista sitä vastaan kohdistetuista vihollisvoimista. Tässä laissa saa ilmauksen Venäjän kansan voimakas ja mahtava ääni, tämän kansan, joka on isäntä ja hallitsija koko alueellaan… Uusi, elävä, mahtava kansallinen liike on heräämässä».3 Onkin myönnettävä, että kesäkuun 30. päivän 1910 säädös, jota S. J. Witte on luonnehtinut »tunnottomaksi laiksi» ja V. I. Lenin puolestaan tsarismin »rynnistykseksi Suomea vastaan», merkitsi käytännössä suuriruhtinaskunnan perinteisen itse hallinnon kumoamista. Nikolai 11:lle Stolypin vakuutti: »Meidän on saatava suomalaiset uskomaan, että käännettä Venäjän politiikassa ei enää tule. Siinä on Suomen kysymyksen ratkaisu».4
Langhoffin keisarille ja Stolypinille esittämät vastaväitteet jäivät tuloksettomiksi. »Seisovana fraasina» oli vastaus: »Me emme tahdo koskea teidän sisäisiin oloihinne, me vaivamme ainoastaan valtakunnan etuja». Ministerivaltiosihteeri totesi turhaksi vaivaksi vakuuttaa asianomaisia perustelun riittämättömyydestä, »sillä he tietenkään eivät itsekään uskoneet tähän väitteeseensä». Paasikivi kommentoi muistelmissaan: »Tosiasia on, että suurvallat ryhtyessään hyökkäyksiin ja väkivaltaan – pienten valtioiden hyökkäyspolitiikan aika on ollut ja mennyt, muuten nekin arvatenkin olisivat samanlaisia – yrittävät esittää menettelylleen puolusteluja ja perusteluja, varsinkin oikeudellisia, jotka voisivat järjen ja moraalin edessä puolustaa ja oikeuttaa heidän tekonsa».5
Keisari kutsui 14.9.1910 koolle ylimääräiset valtiopäivät valitsemaan edustajia duumaan, ja valtakunnanneuvostoon. Lisäksi pyydettiin lausuntoa Venäjän ja Suomen alamaisten yhdenvertaisuutta sekä sotilasmaksuja koskevista lakiehdotuksista. Kun nämä ehdotukset perustuivat Suomessa laittomaksi katsottuun, 30.6.1910 annettuun venäläiseen säädökseen, puhemies Svinhufvud kieltäytyi esittämästä niitä eduskunnalle, joka hyväksyi hänen menettelynsä. Suomalaisia edustajia duumaan ja valtakunnanneuvostoon ei koskaan myöhemminkään valittu. Tuloksena parlamentin »uppiniskaisuudesta» oli jälleen kerran hajoitusmääräys. Uudet vaalit määrättiin pidettäviksi 2. ja 3.1.1911.
Yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä vastustaessaan eduskunta oli esiintynyt yhtenäisenä rintamana. Venäjän paineen kasvaessa puolueiden väliset kiistakysymykset selvästi tasoittuivat. Syksyllä 1910 puhemies Svinhufvud oli jo valmis ulkopoliittisiin syihin viitaten ehdottamaan kaikkien puolueiden vaaliliittoa tammikuussa 1911 pidettävissä eduskuntavaaleissa.6
Asia otettiin esille vanhasuomalaisen puolueen lisätyn valtuuskunnan kokouksessa 22.10.1910 asettamalla kysymys, paranisiko vaalimenestys, jos Venäjän-politiikka jätettäisiin syrjemmälle. Kansa alkoi kyllästyä tuloksettomaan myöntyvyyteen. Danielson-Kalmari totesi tällöin, ettei sovittelun mahdollisuuksia Venäjän kanssa sillä hetkellä ollut lainkaan olemassa, joten kaikkien puolueiden yhteisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät voineet luopua oikeuksistaan. Lähentymisprosessi ei kuitenkaan ollut kehittynyt niin pitkälle, että yhteinen vaaliliitto voisi tulla kyseeseen.
Paasikivi oli samaa mieltä mutta piti kuitenkin tärkeänä valmistaa yleistä mielipidettä »käyttämään hyväkseen mahdollisesti tulevaa sopivaa hetkeä, jolloin Suomen ja Venäjän välisten suhteitten järjestämiseksi jotakin voidaan tehdä». Ilmeisesti Paasikivi on tällä halunnut korostaa realistisen joustavuuden merkitystä, koska hän nimenomaisesti mainitsi yhtyvänsä Lauri Ingmanin lausuntoon siitä, että sekä »ystävämme Venäjällä» että myös ulkomaalaiset ihmettelivät suomalaisten jyrkkää nonpossumus-linjaa. Toisin sanoen, vaikka välittömiä sovinnonmahdollisuuksia Stolypinin hallituksen kanssa ei ollutkaan näköpiirissä, keisarikunnan yleisön suopeamielistä suhtautumista Suomeen oli silti tavoiteltava ja pidettävä yllä, koska sitä saatettiin tarvita tulevaisuudessa olojen muuttuessa. Samalla Paasikivi piti tärkeänä kasvattaa kansallista sopua ja ohjata ulkopoliittiseen ajatteluun tottumatonta yleistä mielipidettä »realistiseen» suuntaan. Vaaliyhteistyötä äärivasemmiston (sosialistit) ja äärioikeiston (ruotsalaiset) kanssa lisätty puoluevaltuuskunta ei kuitenkaan »periaatteellisista syistä» pitänyt mahdollisena.7
Vaikka »kansalliseksi kokoomukseksi» nimitetyn keskustayhteistyön (vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset ja maalaisliitto) edellytykset olivatkin parantuneet yhtäältä vanhasuomalaisten siirryttyä oppositioon »tynkäsenaatin» kaatumisen jälkeen ja toisaalta oikeistolaisten »pääskysten» jouduttua nuorsuomalaisten johdossa väistymään ståhlbergilaisten »varpusten» tieltä, puolueiden välisiä vaaliliittoja ei vielä vuoden 1911 vaaleissa saatu aikaan.8
Henkilökohtaiseen kampanjaan Paasikivi ei näissä viimeisissä eduskuntavaaleissa, joissa hän asettui ehdokkaaksi, tuntenut suurtakaan innostusta. Porissa 13.11.1910 pitämässään puheessa hänelle kuitenkin tarjoutui tilaisuus entistä yksityiskohtaisemmin luonnehtia käsityksiään poliittisesta tilanteesta. Venäläisten asiallisten ja kohtuullisten vaatimusten täyttämiseen ei vanhasuomalaisilta puuttunut hyvää tahtoa. Valitettavasti Stolypin oli mennyt paljon pitemmälle. »Meidän tulisi yhä uudelleen osottaa, että tällainen kiihkomielinen wenäläisten menettely meitä kohtaan on, ei ainoastaan lain kannalta väärä, vaan myös asialliselta kannalta puolustamaton».
Vanhasuomalaisten liittymistä muiden puolueiden vastustavaan rintamaan oli Paasikiven mielestä siksi pidettävä tarkoituksenmukaisena. Kuitenkin tuli välttää antamasta venäläisille sellaista kuvaa, ettei suomalaisten kanssa ylipäänsä voitu keskustella. Tällaista vaarallista käsitystä pyrittiin keisarikunnassa ehdoin tahdoin levittämään. Paasikiven ajattelussa oli siten – kuten jo on todettu – tapahtumassa Danielson-Kalmaria seuraten tietty painopisteen muutos hänen korostaessaan vaikutus yritysten kohdistamista Stolypinin hallituksen sijasta Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Samalla parannettiin vanhasuomalaisten edellytyksiä yhteistyöhön kotimaisten puolueiden kanssa.
Paasikivi korosti puheessaan, ettei »kukaan järkevä ihminen Suomessa voi ajatella Suomen kansan tulevaisuutta muuten kuin Wenäjän valtakunnan yhteydessä. Meidän kansamme on ollessaan yhdistettynä Wenäjään nauttinut siitä suuria etuja. Senvuoksi täytyy meidän myös muistaa velvollisuutemme valtakuntaa kohtaan, eikä meidän kansamme sitä meidän vakaumuksemme mukaan tulekaan unhottamaan». Tämän hyväksi oli työskenneltävä odottaen sitä hetkeä, jolloin Suomen ja Venäjän välinen riitakysymys ennemmin tai myöhemmin voitaisiin lopullisesti selvittää molemminpuoliseksi tyydytykseksi uhkaamatta »kansamme elinehtoja». Viime kädessä suomalaisten tulevaisuus riippui puhujan mukaan heidän omasta sisäisestä voimastaan. Sen vuoksi agraarikysymyksen ratkaisemisella oli tärkeä merkitys. Kansan taloudellista, henkistä ja moraalista tasoa oli kohotettava. Myös »uskonnollisen tunteen» vahvistamisen hyväksi täytyisi työskennellä. Rehellisyyttä, ahkeruutta ja säästäväisyyttä piti lisätä. Vaaliväsymys oli karkotettava.9
Ylitirehtööri ei turhaan puhunut jatkuvasti toistuvien vaalien aiheuttamasta väsymyksestä. Äänestysprosentti oli vuoteen 1911 tultaessa pudonnut jo alle 60:n (59,8). Voimasuhteet pysyivät kaikesta huolimatta ennallaan lukuunottamatta sitä muutosta, että vanhasuomalaiset valtasivat maalaisliitolta yhden paikan. Vaikka suomettarelaisten menestyksessä ei sinänsä ollut ylvästelyn aihetta, monivuotinen tappiokierre oli kuitenkin saatu katkaistuksi. Kaikille puolueen vaalilistoille Turun ja Porin läänin pohjoisessa vaalipiirissä sijoitetut »yleisehdokkaat» Lauri Ingman ja J. K. Paasikivi10 tulivat jo rutiiniksi muodostuneella tavalla valituiksi.
Vuoden 1911 eduskunta sai työskennellä täyden kolmivuotiskauden ilman hajoituksia. Toisaalta parlamentti oli selvästi joutunut sivuun politiikan keskeisistä ympyröistä. Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys oli saatettu voimaan ja Venäjän hallitus sovelsi sitä johdonmukaisesti Helsingin protesteista piittaamatta. Pääministeri Stolypinin syyskuussa 1911 tapahtunut murha ei tuonut mukanaan periaatteellista muutosta, koska hänen seuraajansa V. N. Kokovtsov jatkoi duuman nationalistisen enemmistön kannatukseen nojautuvaa yhdenmukaistamispolitiikan linjaa. Aste-ero oli kuitenkin havaittavissa sikäli, että Kokovtsovin etenemisvauhti oli edeltäjään verrattuna hitaampi. Stolypinin nostattaman kysymyksen Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien yleisvaltakunnallisessa lainsäädäntöjärjestyk- sessä tapahtuvasta irrottamisesta Suomesta ja liittämisestä Pietarin kuvernementtiin Kokovtsov siirsi erilliseen selvittely komiteaan, jonne se sittemmin hautautui.
Ensi sijassa sotilaallisten näkökohtien perusteella alistettiin Suomen luotsi- ja majakkalaitos v. 1912 Venäjän meriministeriön hallintaan. Tässä yhteydessä ei nojauduttu edes yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöjärjestykseen, vaan asia ratkaistiin keisarin hyväksymällä amiraliteettineuvoston päätöksellä, siis hallinnollista tietä käyttäen, kuten vuoden 1890 postimanifestinkin yhteydessä oli menetelty. Paasikivelle henkilökohtaisesti merkittävään sotilasmiljoonakysymykseen palataan lähemmin tuonnempana. Pahimmat ristiriidat aiheutti v. 1912 yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä säädetty ns. yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan »Venäjän alamaisille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, annetaan Suomessa samat oikeudet kuin paikallisillakin kansalaisilla on». Laki siis käytännössä mitätöi erityisen Suomen kansalaisuuden salliessaan venäläisille pääsyn suuriruhtinaskunnan virkoihin ja toimiin, tehdessään mahdolliseksi jättää viranomaisille venäjänkielisiä kirjelmiä jne.
Seuraukset näkyivät myös senaatissa, jonka jäseniksi alettiin nyt nimittää »puhtaasti venäläisiäkin» henkilöitä. Tilanteen toivottomaksi havainneen ministerivaltiosihteeri Langhoffin erottua keväällä 1913 hän sai seuraajakseen V. Markovin, jonka paikan senaatin talousosaston varapuheenjohtajana taas peri venäläinen juristi M. Borovitinov. Maassa uudelleen käynnistynyt passiivinen vastarinta kohdistui ensisijaisesti juuri yhdenvertaisuuslain soveltamiseen. Keskeiseksi nousi tällöin virkamieskysymys monien joutuessa osoittamaan lainkuuliaisuutensa ja isänmaallisen vakaumuksensa lujuutta venäläisissä vankiloissa. Tähän oli myös vanhasuomalaisen puolueen ennen pitkää pakko ottaa kantaa. Autonomisen aseman viimeisetkin rippeet näyttivät olevan katoamassa. Selvänä merkkinä venäläistämisen aiheuttamasta sisäpoliittisesta lähentymisestä oli suomalaisten porvarillisten puolueiden keväällä 1910 muodostama delegaatio, jonka oli määrä toimia yhteisenä neuvottelu elimenä eduskunnassa esille tulevissa asioissa. Yhteistyövaltuuskunta oli luonteeltaan epävirallinen eikä sen kokouksissa pidetty pöytäkirjaa. Vanhasuomalaiset valitsivat 30.5.1910 edustajikseen delegaatioon Danielson-Kalmarin, Ingmanin ja Y. K. Yrjö-Koskisen. Seuraavana syksynä Yrjö-Koskinen vaihdettiin Nevanlinnaan, minkä lisäksi Paasikivi ja Listo nimettiin varamiehiksi. Suomettarelaiset asettivat siten käytännöllisesti katsoen koko puoluejohtonsa yhteistyöelimen käyttöön, mikä jo sellaisenaan kuvastaa sille annettua painoarvoa.11
Ainoaksi merkiksi Paasikiven osallistumisesta yhteistyövaltuuskunnan toimintaan näyttää jäävän hänen pikakirjoitusmuistiinpanonsa 5.9.1911 Leo Mechelinin johdolla pidetystä kokouksesta, jossa suunniteltiin mielenosoituksia Uudenkirkon ja Kivennavan irrottamista sekä luotsilaitoksen venäläistämistä vastaan. Aihe ei näytä innostaneen ainoata vanhasuomalaista osanottajaa, Paasikiveä, joka pysytteli lähes täysin passiivisena. Hänen varovaisuuttaan on todennäköisesti lisännyt Uuden Suomettaren julkaisema tieto kenraalikuvernöörin lähettämästä kehotuksesta kuvernööreille kieltää rajapitäjiä koskevat mielenosoitukset. Paasikivi pyysikin sittemmin Danielson-Kalmaria itseään saapumaan yhteistyövaltuuskunnan seuraavaan kokoukseen: »Asiat ovat arkaluontoisia ja vaikeasti ratkaistavia. Mitään päätöksiä ei delegatsionissa tehty, enkä ottanut juuri keskusteluunkaan osaa».12
Kaksi päivää myöhemmin Paasikivi selosti käytyjä neuvotteluja vanhasuomalaisten puoluevaltuuskunnalle, jolloin myös Vääksystä Helsinkiin palannut Danielson-Kalmari oli läsnä. Kannaksen pitäjien asiaa koskevia vastalausetilaisuuksia pidettiin tällöin kansan mielialojen luonnollisina ilmaisukeinoina ja päätettiin osallistua niitä organisoivaan erilliseen puolueiden väliseen työryhmään, jolla ei kuitenkaan saisi olla itsenäistä määräysvaltaa vaan ainoastaan oikeus tehdä ehdotuksia puolueiden kanslioille. Sama varovaisuus tuli esiin päätöksessä, jonka mukaan Helsingissä 14.9.1911 pitäjien irrottamishanketta vastaan järjestettävässä mielenosoituksessa vanhasuomalaisten edustajana esiintyvän Antti Tulenheimon oli etukäteen alistettava puheensa teksti valtioneuvos Danielson-Kalmarin tarkastettavaksi. Luotsi- ja majakkalaitosta koskevista mielenosoitushankkeista vanhasuomalaiset sen sijaan katsoivat parhaaksi pysyä kokonaan syrjässä. Protestoiminen yllyttämällä luotseja eroamaan oli vastuutonta, koska käytettävissä ei ollut varoja heidän toimeentulonsa turvaamiseksi.13
Vuoden 1909 kokemusten jälkeen Danielson-Kalmari näyttää periaatteellisesta kompromissivalmiudestaan huolimatta päätyneen siihen käsitykseen, että Venäjän hallitus pyrki suuriruhtinaskunnan autonomian täydelliseen tuhoamiseen. Suomalaisille tämä ei lyhyellä tähtäyksellä jättänyt muuta mahdollisuutta kuin puolueiden yhteistoimintaa tehosta en käydä taisteluun uhatun itsehallinnon puolesta. Vanhasuomalaisilla oli silti yhä edelleen omat yrjö-koskislaisensa, jotka korostivat myöntyvyyden merkitystä. Heidän mielestään virkamiehiä oli kehotettava taipumaan venäläisten vaatimuksiin vakanssien säilyttämiseksi suomalaisten hallussa. »Tyytymättömät» pyrkivät aika ajoin hyökkäilemään johtoa vastaan pitäen siten puolueriitaa vireillä, kun taas ennen muuta Rantakari kantoi korkealla vastarintalinjan lippua. Helmi-maaliskuun vaihteessa 1912 kokoontuneessa puoluekokouksessa ongelma tuli pakostakin keskustelun kohteeksi.14
Valmisteluvaiheessa kävi ilmi, ettei Danielson-Kalmari saanut vastaansa vain puolueen perinnäistä oikeistoa (D. V. Åkerman, Y. K. ja E. S. Yrjö-Koskinen ym.). Paasikivikään ei ollut enää valmis varauksitta seuraamaan oppi-isäänsä. Käydessään muutamaa päivää ennen puoluekokousta Helsingissä Juhani Arajärvi tapasi Paasikiven, joka oli »miltei kuohuksissa ja minusta outoa kyllä aivan jyrkästi Danielson-Kalmarin mielipiteitä vastaan. Sanoi hajaannusta välttämättömäksi, ellei D-K korjaa paperille panemaansa alustusta».15 On mahdollista, että puolueen johtaja oli laatinut alkuperäisen luonnoksensa tunnetusti vastarintahenkisen vävynsä K. N. Rantakarin avulla. Tähän viittaa viimeksi mainitun osallistuminen sittemmin yhdessä Paasikiven, Ingmanin ja A. H. Virkkusen kanssa tekstin korjaamiseen. Kuten säilyneet konseptit osoittavat, Paasikiven osuus oli tällöin keskeinen.16
Tarkoituksena oli ilmiselvästi varmistaa puolueen yhtenäisyys muotoilemalla valtuuskunnan kannanotto niin pyöreäksi, että kaikki voisivat sen hyväksyä ja tulkita haluamallaan tavalla. Pitkän tähtäyksen tavoitteena olisi edelleenkin perustuslaillisessa järjestyksessä aikaansaatava keisarikunnan ja Suomen välisten suhteiden sovittelu , joka tyydyttämällä Venäjän »kohtuulliset vaatimukset» takaisi Suomelle kansallisen olemassaolon ja sisäisen itsenäisyyden edellytykset. Luonnoksessaan Paasikivi palautti mieliin, että ensimmäisellä sortokaudella onnistuttiin saamaan aikaan keskusteluyhteys tiettyjen merkittävien Venäjän hallituksen edustajien kanssa kompromissin löytämiseksi. Nyt sen sijaan tilanne oli vaikeampi, koska hallitus johdonmukaisesti kielsi Suomen valtio säännöltä Venäjää sitovan voiman. Lisäksi ministerineuvostolla oli takanaan enemmistöpuolueiden kannatus keisarikunnan lainsäädäntöelimissä. Vaikka tuloksia ei lähitulevaisuudessa voitukaan odottaa, suomalaisen puolueen oli toiminnassaan silti pidettävä silmällä venäläisen yleisön reaktioita ja kompromissitien löytymistä myöhemmin tulevaisuudessa. Tämä oli muistettava otettaessa kantaa mm. sotilasmiljooniin. Virkamiesten osalta Paasikivi korosti, että hallituksen kieltäytyessä tunnustamasta maan valtiosääntöä ja siihen perustuvia lakeja ei virkamiesten ainoaksi ohjeeksi voitu asettaa säännöllisiä oloja varten laadittujen lakien kirjainta. Vallitsevassa poikkeustilassa heille kuului myös vastuu tekojensa seurauksista. Vaikka virkamiesten tietenkin oli pyrittävä pysymään paikoillaan mahdollisimman kauan, tätä vaatimusta ei voitu asettaa yleiseksi säännöksi. Alistumallakaan suomalaiset tuskin ajan mittaan säilyttäisivät asemiaan hävitystyön jatkuessa edelleen. Isänmaallisen virkamiehen täytyi siksi kussakin ristiriitatilanteessa itse tarkoin harkita pysyäkö virassa vai erota. »Tässä harkinnassa hän luonnollisesti on paneva painavata huomiota sille vakaantuneelle mielipiteelle, joka valtiopäivillä kansanedustajien keskuudessa ilmenee, etenkin jos se on Eduskunnassa kaikkien ryhmien kannattama». Paikallaan pysyessäänkään virkamiehet eivät saaneet laiminlyödä tilaisuutta tuoda esiin maan perustuslaillisia oikeuksia, koska venäläisten keskuudessa vakiintuva käsitys suomalaisten alistumisvalmiudesta olisi erittäin vaarallinen. – Protestointivaatimuksen liittäminen ohjelmaan merkitsi selvää askelta vanhasuomalaisten perinteisestä virkamiespolitiikasta vastarinnan suuntaan.
Paasikiven mukaan puolue ei näin ollen voinut antaa virkamiehille »avointa valtakirjaa», vaan sen oli pidätettävä itsellään oikeus tarvittaessa arvostella virheellisiä ratkaisuja. Ainoastaan siten kävisi päinsä taistella virkamieskunnan huonoja aineksia vastaan. Ylitirehtööri sanoutui siis selvästi irti E. S. Yrjö-Koskisen mielipiteestä, jonka mukaan suomalainen konnakin virkamiehenä olisi aina venäläistä parempi. Halu pysyttää virat omien miesten käsissä ei Paasikiven mielestä sellaisenaan riittänyt pelastamaan maata vaikeuksista ja turvaamaan sen tulevaisuutta. Ratkaisu riippui »laajojen ja vapaiden kansankerrosten toiminnasta ja sisäisestä terveydestä». Siksi myös virkamieskysymyksessä oli vältettävä »kotoisten intohimojen ja puoluekatkeruuden nostamista».
Valtuuskunnan nimissä laadittu alustus rakentui pääasiallisesti Paasikiven viitoittamalle keskitien linjalle.17 Puoluekokouksessa 29.2.1912 käyttämässään puheenvuorossa Danielson-Kalmari myönsi valtuuskunnassa esiintyneen kertomusta laadittaessa erimielisyyksiä. Ne eivät suinkaan olleet kokonaan hävinneet, mutta lopputulokseen saattoivat kaikki silti olla tyytyväisiä.18 Pitkä ja hankala keskustelu puoluekokouksessa ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Yrjö-koskislaisten vaatimukset varauksettomasta asettumisesta virkamiesten taakse kagaalien harjoittamaa arvostelua vastaan pystyttiin – osittain Ingmanin soveltamalla onnistuneella kokousteknisellä manipuloinnilla – lopulta torjumaan tarvitsematta turvautua äänestykseen. Rouva Emma Åkermanin ehdotus kokouspöytäkirjojen julkaisemisesta, mikä olisi tiennyt arvovaltaa lisäävää julkisuutta myöntyvyyssuuntauksen edustajain kannanotoille, ei liioin mennyt lävitse.19
Hyväksytyksi tulleiden valtuuskunnan ohjeiden epämääräisyys antoi puoluekokouksen jälkeen yhtäältä yrjö-koskislaisille tilaisuuden selittää virkamiesten saaneen puolueen luvan venäläisten tahtoon taipuessaankin säilyttää paikkansa, kun taas Danielson-Kalmari tulkitsi ohjelman mahdollistavan yhteistyön jatkamisen ja kehittämisen maltillisten perustuslaillisten kanssa. Kokouksen saavuttama sopu osoittautui siten pitkälti näennäiseksi vakavien menettelytapaerimielisyyksien – erityisesti virkamieskysymyksessä – jäädessä edelleen kytemään.
Puoluekokouspuheenvuorossaan20 joka luonnollisesti keskittyi suurelta osin hänen omasta kynästään lähtöisin olleen ohjelman puolustukseen, Paasikivi viittasi olojen vaativan virkamiesten asettumista puolue-elämään nähden »enemmän sivulle, kuin mitä ne ovat tähän saakka tehneet». Virkamiesten omavastuullisuus merkitsi sitä, etteivät puolueet enää voineet »olla mukana yhdessä ja toisessa sellaisessa», johon virkamiesten kuitenkin täytyi osallistua. »Voi kyllä tuntua meille virkamiehille raskaalta ja ikävältä, jos meidät ikäänkuin jätetään ilman sitä tukea, jota on totuttu saamaan». Asia ei kuitenkaan ollut autettavissa.
Samaan näkökohtaan viittasi Danielson-Kalmari, jonka kannanotto myös kuvasteli tietynlaista tyytymättömyyttä puolueessa vallitsevaan tilanteeseen. »Valtuuskunnassa on minun käsittääkseni päässyt yhä enemmän tietoiseksi se käsitys, että se on kokoonpantu liiaksi virkamiehistä ja liiaksi helsinkiläisistä, että se ei ole voinut nykyisessä kokoonpanossa olla riittävässä vuorovaikutuksessa puolueessa ilmaantuvien virtausten kanssa.»21 Taivutteluyritysten epäonnistuttua kokous myönsi Danielson-Kalmarille eron puoluevaltuuskunnasta. Hänen esimerkkiään seuraten siirtyivät syrjään muutkin valtuuskunnan johtavat virkamiesjäsenet August Hjelt, J. K. Paasikivi, J. Wartiovaara, A Listo, A.H. Virkkunen ja Y. K. Yrjö-Koskinen.22 Jäätyään seuraavana vuonna professuuristaan eläkkeelle Danielson-Kalmari palasi puoluevaltuuskuntaan, kun taas Paasikiven kohdalla ero jäi tsaarivallan ajan osalta pysyväksi. Politiikasta irtautuminen, johon vaikuttivat myös muut, tuonnempana lähemmin tarkasteltavat motiivit, oli alkanut.
Kevään 1912 puoluekokous ei ratkaissut vanhasuomalaisia rasittanutta menettelytapakiistaa, joka kesän hiljaiselon jälkeen kohosi syksyllä jälleen lehdistökeskustelun kohteeksi.23 Tilanteen selventämiseksi puoluevaltuuskunta päätti lokakuussa 1912 kutsua koolle lisätyn valtuuskunnan, jolle esitettävän kertomuksen laatiminen annettiin tehtäväksi Nevanlinnalle ja Ingmanille. Saamansa ohjeen mukaan heidän oli työskenneltävä läheisessä yhteistyössä Danielson-Kalmarin ja Paasikiven kanssa. Neljän miehen valmisteleman ehdotuksen puoluevaltuuskunta hyväksyi kaksi viikkoa myöhemmin.24
Ohjelmanlaatijoiden tavoiteasettelu pysyi entisellään. Puolue oli pidettävä koossa ja samanaikaisesti varmistettava edellytykset yhteistyöhön muiden parlamenttiryhmien kanssa. Sortopolitiikan kiristyessä vastarintahenki voitti alaa myös vanhasuomalaisten keskuudessa. Erityises ti mielialoja jyrkensi yhdenvertaisuuslain soveltamisesta kieltäytyneen Viipurin maistraatin jäsenten tuomitseminen ankariin rangaistuksiin venäläisessä tuomioistuimessa keisarikunnan lakien mukaan. Puolueen sisäisen opposition (myöntyvyysmiesten) osakkeet olivat näissä oloissa heikkenemässä, ja lisätyn valtuuskunnan 3.11.1912 pidetyssä kokouksessa he vähemmistöasemaansa tyytyen keskittyivätkin ensi sijassa huolehtimaan siitä, etteivät enemmistön päätökset menisi entistä jyrkem pään suuntaan. Täysin eivät yrjö-koskislaiset tässä onnistuneet, vaikka neljän miehen komitean alustus pysyttelikin pääasiallisesti kevään 1912 puoluekokouksen linjalla maltillisuuden merkitystä korostaen. »Alempana forumina» lisätty valtuuskunta ei periaatteessa olisi voinutkaan muuttaa linjaa.
Lisätyn valtuuskunnan kokouksessa Danielson-Kalmari kuitenkin totesi työryhmän jonkin verran »terästäneen» edellisen puoluekokouksen päätöksiä. Kysymys oli tällöin ennen muuta yhdenvertaisuuslaista. Alustuksessa nimittäin hyväksyttiin Viipurin maistraatin menettely sen kieltäytyessä tunnustamasta yhdenvertaisuuslakia ja kehotettiin muita viranomaisia pitämään tämä kannanotto mielessään. »Heidän tulee sen vuoksi toimia siten, että käypi selvästi ilmi, niin hyvin ettei kansamme voi tunnustaa 30 p. kesäk. 1910 annettua lakia eikä sen perusteella annettuja asetuksia laiksi, kuin myös, ettei kansamme tahdo mukautua niiden toimeenpanemiseen». Danielson-Kalmari lisäsi omasta puolestaan: »Sota se nyt on, siitä emme pääse. Kysymys on, viskaako osa kansastamme aseet pois… Kysymys on, että yhteisesti yritetään niin kauan kuin suinkin käy päinsä, uhrauksia, kärsimyksiä kestäen… saada oikeutemme, jos ei käytännössä, niin periaatteellisesti yllä pidetyiksi, siksi kun ajat paranevat». Hän toivoi siksi lisätyn valtuuskunnan avoimesti sanoutuvan irti Wiipuri-lehden edustamasta alistumiskannasta.
Paasikivi oli yhdessä Nevanlinnan kanssa – haluamatta vastustaa Danielson-Kalmaria – jo vakiintuneella keskitien linjallaan korostaen vanhasuomalaisten valmiutta neuvotteluihin keisarikunnan hallituksen kanssa, jos vain sen taholta osoitettaisiin kompromissihalua. Toistaiseksi Pietarissa vaadittiin yhä ehdotonta alistumista kesäkuun 1910 venäläiseen lakiin. Virkamiesasiassa Paasikivi halusi tähdentää käytännöllisyyden merkitystä. Kysymys saattoi yhtäältä olla vakavista ristiriidoista, jolloin virkamies esimerkiksi syyllistyi väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan vaikkapa toimittamalla näitä vankilaan, loukkaamalla heidän yksityisiä oikeuksiaan jne. Toisaalta kysymys saattoi olla vähäpätöisistä kansliamuodollisuuksista. Jos asetuttiin ankarasti formaaliselle kannalle, »se voisi viedä kaikenlaiset kirjanpitäjät yms. pois viroistaan ja mullistaa sellaisetkin alat, joilla ei ollut mitään tekemistä pääasioiden kanssa». Jotta ei jouduttaisi mahdottomuuksiin, harkintavalta oli siksi säilytettävä.25
Kokous hyväksyi valtuuskunnan alustuksen sellaisenaan, mikä merkitsi, kuten Vares on todennut, varovaista askelta kohti vastarinta-asennetta. Siirtymä oli silti edelleen niin lievä, että »viipurilaiset» saattoivat sietää sen heidän voittaessaan ainakin aikalisän seuraavaan puoluekokoukseen saakka. Osoituksena tilanteen jatkuvasta herkkyydestä oli osaltaan päätös valtuuttaa »keskitien kulkijat» Nevanlinna, Paasikivi ja Ingman huolehtimaan kokousta koskevan sanomalehtitiedotteen laatimisesta.26 Halu repivän jatkokeskustelun välttämiseen oli ilmeinen.
Paasikiven poliittisen uran ratkaisevaksi kompastuskiveksi ennen ensimmäistä maailmansotaa tuli kysymys ns. sotilasmiljoonista. Vuosilta 1908-1911 ne jouduttiin maksamaan keisarin syksyllä 1909 antaman manifestin nojalla. Vuonna 1912 asiasta julkaistiin erityinen yleisvaltakunnallisessa järjestyksessä säädetty laki, joka pääsisällöltään vastasi vuoden 1909 manifestia. Eduskunnan vastarinnasta huolimatta senaatti maksatti vuosittain yhdellä miljoonalla kasvavan summan hallitsijan määräyksestä. Käsitellessään kertomusta valtiovarain tilasta eduskunta vastaavasti aina uudestaan ilmaisi käsityksensä suorituksen perustuslainvastaisuudesta.
Vanhasuomalaiset olivat samaa mieltä muiden puolueiden kanssa
laittomuuskysymyksestä, mutta kannattivat kuitenkin miljoonien maksamista, koska Suomi ei voinut kiertää velvoituksiaan valtakunnan osana. »Venäjällä ihmetellään, kun siellä maksetaan 10 markkaa henkeä kohti sotilasmenoja, ja meillä kieltäydytään suostumasta 3-5 markkaan».27 Huolenaiheena oli siten ensi sijassa keisarikunnan yleinen mielipide, joka suomalaisten perusteluihin syventymättä saattoi helposti tulkita maksukiellon vain epälojaalisuuden osoitukseksi. Haluttiin kyllä nauttia Venäjän valtakunnan ulkonaista suojaa, mutta ei tahdottu osallistua siitä aiheutuvien rasitteiden kantamiseen.28 Suomen perustuslailliset puolestaan näkivät sotilasmiljoonat lähinnä maan autonomiseen asemaan liittyvänä juridisena ongelmana, kun taas sosiaalidemokraatit ylipäänsä jyrkästi vastustivat »seisovaa sotaväkeä» alaluokkaa vastaan tähdättynä voimakeinona.
Tilanne säilyi siten ennallaan. Hallitus otti sotilasmaksun vuotuisiin menoarvioihin, mutta eduskunta pyyhki sen joka kerta pois. Kun näin tuli suuri aukko menopuolelle, siihen mahtui enin osa eduskunnan päättämistä menoista. Senaatti, kenraalikuvernööri ja keisari sijoittivat sotilasmiljoonat takaisin valtion budjettiin ja pyyhkivät puolestaan pois »eduskunnan menoja», lähinnä kulttuurimäärärahoja, vastaavan määrän. Tämä molemminpuolinen pyyhkiminen, jossa hallitus ja keisari vetivät pitemmän korren, jatkui tsaarivallan loppuun saakka.
Lukkiutuneen tilanteen laukaisemiseksi Markovin senaatti antoi vuoden 1910 valtiopäiville esityksen 10 miljoonan markan suuruisesta erityisestä sotilasverosta. Se olisi kuntien maksettava niiden taksoituksella saamien tulojen suhteessa, mikä olisi kasvattanut silloista kunnallista tuloveroa yli 50 prosentilla. Vaikka esityksen puoltajia ei mistään ryhmästä löytynytkään, Paasikivi joutui silti asian täysistuntokäsittelyssä sananvaihtoon sosiaalidemokraattien Kaapo Murroksen kanssa. Taustana oli vanhasuomalaisten senaattorien syksyllä 1908 esittämä suunnitelma kieltolain aiheuttaman valtion verotulojen vähenemisen korvaamisesta ylimääräisellä, kunnallisveron yhteydessä kannettavalla verolla. Murros antoi nyt ymmärtää Markovin senaatin saaneen »kypsänä» haltuunsa asetusluonnoksen, joka itse asiassa oli Hjeltin senaatin finanssipäällikö J. K. Paasikiven käsialaa.
Muistelmissaan Paasikivi ei pidäkään mahdottomana, että Markovin senaatti olisi saanut ajatuksen ehdotukseensa Danielson-Kalmarin ja hänen kieltolakiasian yhteydessä laatimastaan suunnitelmasta. Sen sijaan Paasikivi jyrkästi kiisti jo Murroksen kanssa käymässään eduskuntaväittelyssä, että hänellä muuten olisi ollut mitään tekemistä »amiraalisenaatin» esityksen kanssa. Samalla ylitirehtööri korosti molempien hankkeiden välisiä eroja. Sotilasveroa oli tarkoitus koota tietty summa, 10 miljoonaa markkaa, kun taas aikaisemmassa luonnoksessa esitettiin kun-nallisveron yhteyteen tiettyä prosenttiperusteista lisää. Toisin sanoen määräämällä prosenttiosuuden eduskunta voi vaikuttaa saataviin tuloihin, kun taas sotilasverossa oli kysymys kokonaan muusta. Nyt kerättiin sitäpaitsi lisäveroa, kun taas aikaisemman luonnoksen tarkoitus oli vain korvata kieltolain vuoksi poistuvat valtion alkoholitulot, joten verot itse asiassa eivät olisi kasvaneet. Murroksen syytöstä näennäisesti kummastellen Paasikivi huomautti vanhasuomalaisten ehdotuksen merkinneen siirtymistä vasemmistonkin kannattamaan välittömään verotukseen välillisen sijasta.
Sosialisteja ei Paasikiven vastaus lainkaan tyydyttänyt. Heidän mielestään eroksi jäi korkeintaan verojen määrällinen poikkeaminen toisistaan. Edustaja Murros havaitsi toiseksi eroksi sen, ettei Paasikiven luonnos pakottanut kuntia vastaamaan yksityisten verovelvollisten mahdollisista laiminlyönneistä – seikka, » joka kyllä on tunnustettava jonkun arvoiseksi», mutta ulosottojärjestelmän vuoksi tälläkään ei juuri ollut käytännön merkitystä. Rahat olisi joka tapauksessa kiskottu köyhälistön selkänahasta. Väittely, jossa kumpikaan osapuoli ei kaihtanut tilaisuutta poliittisten pisteiden keräämiseen, kuivui kokoon eduskunnan yksimielisesti kieltäytyessä hyväksymästä Suomen perustuslakien vastaisena pitämäänsä senaatin esitystä.29
Todella vakavaksi »henkilökohtaiseksi ongelmaksi» sotilasmiljoona asia tuli Paasikivelle vasta v. 1913. Jättäessään jo vakiintuneeseen tapaan yhä kasvavat sotilasmiljoonat pois budjetista eduskunta joutui tuolloin sen hämmästyttävän tosiasian eteen, että valtion vakinaiset tulot riittivät sen menoihin, eikä suostuntoja itse asiassa olisi tarvittu lainkaan. Silti katsottiin aiheettomaksi »lakkauttaa veroja, jotka kuuluvat Suomen verojärjestelmään». Ne päätettiin siirtää ensisijaisesti kulkulaitosrahas toon, koska tiedettiin Venäjän kuitenkin vievän sotilasmiljoonat. Vanha suomalaisten yritykset etenkin kansansivistysmäärärahat vaarantavan »pyyhkimisleikin» lopettamiseksi eivät saavuttaneet vastakaikua. Heidän mielestään budjetti olisi järjestettävä ottaen huomioon »ylivoimaisista syistä johtuva tosiasia». Paasikiven mielestä oli jouduttu »kuvittelun ja haaveilun valtaan, joka kyllä voipi olla kunniaksi enemmistön ihanteelliselle ajatustavalle, mutta tuskin paikallaan niin proosallisessa asiassa kuin sotilasmenot ovat».30
Eniten Paasikiven luonnolle kävi valtiovarainvaliokunnan mietintöön sosialistien aloitteesta otettu lause: »Suomen viranomaiset eivät voi, lakia rikkomatta, myötävaikuttaa mainitun määrän (so. sotilasmiljoonien) suorittamiseen». Kun senaatille ei mahdettu mitään, isku kohdistettiin näin vanhasuomalaisen Paasikiven johtamaan valtiokonttoriin. Valiokunnan kuulemista asiantuntijoista P. E. Svinhufvud ja Ernst Estlander kannattivat sosialistien ehdotuksen liittämistä mietintöön, kun taas Leo Mechelin ja J. R. Danielson-Kalmari vastustivat sitä. Yhden äänen enemmistöllä valiokunta teki myönteisen päätöksen.
Asian tullessa esiin eduskunnan suuressa salissa hyökkäyksen kohde, Paasikivi, käytti ensimmäisen puheenvuoron korostaen finanssihallintoon ja finanssioikeuteen kuuluvaa periaatetta, jonka mukaan kassaviraston oikeuksiin tai velvollisuuksiin ei kuulunut maksumääräyksen laillisuuden tutkiminen. Piti vain varmistautua siitä, että ko. määräys oli ulkonaisesti sääntöjen mukainen, toisin sanoen ao. viranomaisen säännöllisessä muodossa antama. Vuodesta 1902 lähtien valtiokonttori oli senaatin toimeksiannosta jatkuvasti maksanut sotilasmiljoonia Venäjän valtion kassaan. Mikä siis teki siitä nyt yhtäkkiä rikollisen teon?
Sosialistien mielestä eduskunnan olisi jo aikaa sitten pitänyt ottaa asiassa jyrkkä kanta. Siksi oli hyvä, että se tapahtui edes nyt. Tiukasti juridiikkaan pitäytyvä Svinhufvud totesi puolestaan hallituksen menettelyn sotilasmiljoonien ottamisessa budjettiin laittomaksi, joten myös kaikki hanketta avustaneet ja siinä myötävaikuttaneet syyllistyivät laittomaan tekoon. Danielson-Kalmari huomautti Svinhufvudia tukeneen vapaaherra V. M.von Bornin aikanaan Bobrikovin sortokaudella ilmoittaneen, ettei hän ottanut vastaan kirjeitä, jotka oli varustettu uudella laittomalla postimerkillä. »En tiedä, noudattaako hän edelleen tätä ilmoitusta. Rohkenen kuitenkin epäillä sitä. Mutta jos hän tai kuka tahansa käyttää nykyistä postilaitosta, niin hän, herrojen teorian mukaan, välillisesti myötävaikuttaa siihen, että Suomen hallitusmuotoa vastoin rikoslain 11 lukua horjutetaan». Tämä osoitti, mihin sekaannuksiin lain kirjaimeen takertuminen johti, vaikka alkuperäinen tarkoitus olisikin hyvä ja isänmaallinen. »Me emme voi vahvistaa eduskunnan lausuntojen vaikutusta sillä tavalla, että teemme päätöksiä, joille ymmärtävät kansalaiset pudistavat päätään ja katsovat, että ne eivät ole maltillisesti harkittuja».
Huolimatta siitä, että monet arvovaltaiset perustuslailliset juristit (mm. R. A Wrede, Leo Mechelin, August Nybergh, Hugo Lilius ja Heikki Renvall) menivät Paasikiven puolelle ehdottaen ko. lauseen poistamista tai uudelleen muokkaamista, toistakymmentä porvarillista kansanedustajaa (heidän joukossaan nuorsuomalaisten P. E. Svinhufvud ja maalaisliiton Santeri Alkio) halusi todistaa perustuslaillis-isänmaallista vakaumustaan äänestämällä sosialistien ehdotusta, joka näin sai taakseen enemmistön.31 Miksi sääliä vanhasuomalaisia virkamiehiä ajettaessa oikeaksi katsottua asiaa, kun perustuslaillisetkin aikanaan olivat joutuneet jättämään paikkansa ja lähtemään jopa maanpakoon? Vielä vähemmän oli pidättyvyyteen syytä luokkataisteluaan käyvillä sosialisteilla. Vaikka puoluenäkökohtaan ei keskustelussa suoraan puututtukaan, sen vaikutus taustatekijänä tuskin lienee kiistettävissä.
Paasikiveä »epäluottamuslause» jäi silti karvastelemaan, mitä osoittaa hänen vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin muistelmateoksessaan eduskuntakeskustelun referoinnille omistamansa sivumäärä. Katkeruuttaan hilliten iäkäs presidentti kirjoittaa: »Kaikesta vanhasuomalaisuudestani huolimatta en ole voinut olla mukana teoissa, jotka pätevillä perusteilla olisi voitu katsoa laittomiksi. Valtiokonttorin menettely ei sitä ollut… Lain kannalta asia oli minulle selvä. Mutta poliittisena mielenilmaisuna, jollainen eduskunnan päätös oli, se koski minuun… Otin eduskunnan ja sen työn vakavalta kannalta. . . Minun luonteelleni ei soveltunut olla eduskunnan päätöksistä välittämättä».32
Kysymys ei silti ollut pelkästään yksityisistä tunteista. Danielson-Kal marin rinnalla Paasikivi oli jatkuvasti – viimeksi vuoden 1912 puoluekokouksessa – korostanut »painavata huomiota», jota isänmaallisen virkamiehen oli kohdistettava eduskuntaan ja sen päätöksiin. Kasvojensa säilyttämiseksi ylitirehtöörille ei valtiopäivien antaman »epäluottamuslauseen» jälkeen jäänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin luopua virastaan. Tietynlaista katkeroituneisuutta ja kyllästyneisyyttä osoitti myös päätös olla asettumatta enää ehdokkaaksi kesällä 1913 pidettävissä eduskuntavaaleissa. Ratkaisua vahvisti aikaisemmassa yhteydessä käsitellyn33 maanvuokralain »meneminen kumoon» valtiopäivillä toukokuussa 1913. Vaikka Paasikivi ei tässä vaiheessa vielä ajatellutkaan yhtä vaalikautta pitemmälle,34 hänen parlamentaarisen uransa päättyminen osoittautui sittemmin lopulliseksi.
Pettyneen ylitirehtöörin mielialaa ei kohottanut toukokuussa 1913 järjestetty vanhasuomalaisten puoluekokous. Jo ennen sitä Danielson Kalmari ja E. S. Yrjö-Koskinen olivat iskeneet yhteen eduskunnassa Venäjän hallitukselle lähetettäväksi suunnitellun adressin vuoksi ja Turkuun Uuden Auran päätoimittajaksi siirtynyt Rantakari aloittanut lehdessään uuden kampanjan appensa puolesta Wiipuri-lehden ympärille ryhmittyneitä myöntyvyysmiehiä vastaan.35 Kun Ingmankin yhä selvemmin siirtyi Danielson-Kalmarin linjalle, Paasikivi ja Nevanlinna eivät seuranneet mukana. Vastarinnan ja myöntyvyyden välimaastossa tasapainoillen he pyrkivät estämään jatkuvaa polarisaatiota ja sitä tietä puolueen hajoamista. Kolme linjaa olikin jo selvästi havaittavissa.
Näissä oloissa valtuuskunta paneutui huolellisesti 2. ja 3.5.1913 pidettäväksi tarkoitetun puoluekokouksen valmisteluihin. Sitä varten laadittiin Nevanlinnan johdolla laaja selonteko, jossa tarkasteltiin suomalaisen puolueen toimintaa ja aikaansaannoksia suurlakosta ja vuoden 1906 ohjelmasta lähtien. Ajankohtaisen tilanteen osalta Ingman »terästi» Ne vanlinnan tekstiä vastarintahenkisempään suuntaan.36
Varsinaisessa puoluekokouksessa myöntyvyysmiehet A H. Virkkunen ja E. S. Yrjö-Koskinen arvostelivat valtuuskuntaa siitä, ettei se vastarintaa puoltaessaan puhunut mitään seurauksista. Kohta ei enää olisi suomalaista virkamiehistöä. Yrjö-Koskinen antoi jopa suoraan ymmärtää, ettei myöntyvyydellä olisi takarajaa. Läsnä ollut Mikkelin edustaja A R. Cederberg merkitsi päiväkirjaansa: »Eino-Sakari (Yrjö-Koskinen) … oli tavattoman myrkyllinen Danielson-Kalmaria kohtaan. Näki, että hän oikein koetti suututtaa puoluejohtajaa, jota ei puoluejohtajaksi ole tunnustettu. D-K. pani pahakseen – näkyi kaikesta. Hän oli kiivaampi kuin olisi saattanut odottaa, sanoipa mm. että jos kerran mielipiteet ovat näin eroavat, niin tehdäänpä pesäero. Vasemmistolaiset (vastarinnan kannattajat puolueessa) eivät tule tekemään myönnytyksiä.»37
Ingman puolestaan otti selkeästi kantaa valtuuskunnan ja siihen kuulumattoman Danielson-Kalmarin puolesta. Vallitsevaa ahdinkotilaa täytyi pitää ohimenevänä eikä pysyvänä »historiallisena välttämättömyytenä», koska se pohjimmaltaan ei ollut Venäjänkään etujen mukainen. Taistelua oli käytävä rinnan muiden puolueiden maltillisten ainesten kanssa. Kaikkea menetettyä ei tullut vaatia takaisin vaan pitäisi tyytyä asemaan, joka turvaisi Suomen olemassaolon ja kehitysmahdollisuudet. Vanhaa roolijakoa, kansan vastustusta ja virkamiesten taipumista, Ingman piti vallitsevissa oloissa jo mahdottomana, koska se johtaisi maassa pahaan sisäiseen ristiriitaan. Pelkoa virkapaikkojen venäläistämisestä ei hänen mielestään tullut liioitella. Toistaiseksi menetykset olivat olleet vähäisiä, ja vallanpitäjät pikemminkin osoittivat hermostumisen merkkejä vastarinnasta. Jos taas virkakuntaa uhkaisi täydellinen epäsuomalaistaminen, silloin tilanne oli otettava uudelleen harkittavaksi. Mikään maailmassa ei ollut ikuista, eivät myöskään poliittiset toimintaohjeet.
Puheenvuorossaan Paasikivi pyrki varovasti luovimaan molempien äärisuuntien välissä. Vaikka vastarinta olikin hyväksyttävä, kunnes venäläiset olisivat valmiita muuttamaan linjaansa, silti ei pitäisi Ingmanin tavoin vähätellä virkakoneiston rappeutumisen seurauksia. Tähän seikkaan olisi puoluevaltuuskunnan kertomuksessa vastarinnan korostamisen ohella voitu kiinnittää enemmän huomiota. Paasikivi viittasi tässä selvästi ystävänsä Nevanlinnan aikaisempaan luonnokseen, jonka hän oli nähnyt. Virkamiehille olisi hänen mielestään jätettävä enemmän harkinnanvaraa. Edellyttäen, ettei valtuuskunta halunnut muuttaa aikaisemman puoluekokouksen linjaa vaan piti yhä tavoitteenaan tulevaa sovintoa keisarikunnan kanssa, ylitirehtööri katsoi voivansa hyväksyä kertomuksen.
Samalla Paasikivi muistutti laajemmista näköaloista. »Ehkä yhtä paljon, ehkä enemmän kuin meistä itsestämme meidän kohtalomme ja maamme aseman muodostuminen riippuu oloista Venäjällä. Senhän me olemme niin elävästi huomanneet, että ne virtaukset ja olojen muodostukset, jotka Venäjällä tapahtuvat, ne vaikuttavat myös meidän maamme oloihin. Ja minä omasta puolestani en sen vuoksi saata havaita, että meidän olomme voisivat järjestyä, ennenkuin jotain muutoksia suunnassa Venäjällä tulee tapahtumaan».
Vaikka Paasikivi saikin tukea mm. Nevanlinnalta, Arajärveltä ja Kairamolta, häntä vastaan asettui itse Danielson-Kalmari. Ärsyyntynyt valtioneuvos huomautti oppilaalleen puolustaneensa tämän virastoa sotilas miljoona-asiassa noudattaen suomalaisen puolueen vanhaa kantaa, jonka mukaan valtiollista ristiriitaa ei aiheettomasti ulotettaisi pitemmälle kuin mitä asiat välttämättä vaativat. Käytännössä oli siis menetelty juuri niin kuin herra Paasikivi halusi, ts. pidetty silmällä tulevan sovinnon mahdollisuuksia Venäjän kanssa.
»On toinenkin kohta, johon herra Paasikivi viittasi, tavallaan, jos käsitin hänet oikein, lausuen tyytymättömyytensä alustukseen. Hän huomautti nimittäin, että maamme kohtalo riippuu vielä enemmän oloista Venäjällä kuin meistä itsestämme. Tämä on nyt käsityskanta, johon minä en saata millään tavalla suostua». Valtioneuvos ei uskonut Paasikivenkään tarkemmin asiaa harkittuaan pitävän kiinni lausunnostaan. Snellmanin ajoista saakka suomalainen puolue oli pitänyt kiinni perusperiaatteesta, jonka mukaan kansan kohtalo aina viime kädessä riippui siitä itsestään. »Minun vakaumukseni on nyt se, että se aika on tullut Suomen kansalle, joka kohtaa ennemmin tai myöhemmin jokaista kansaa, jolle sen itsenäisyys on rakas … jolloin sen täytyy tarmonsa takaa puolustaa tätä itsenäisyyttä. Me emme voi tehdä sitä aseilla, mutta me voimme tehdä sen siten, että me emme suostu vieraan vaatimuksiin, vaan että me kestämme kaikki ne kärsimykset, kaikki ne uhraukset, jotka tämä puolustus … tuo mukanaan».
Suora rinnastaminen Bobrikovin ajan kokemuksiin ja »Mihin suuntaan?»-kirjan linjaan ei Danielson-Kalmarin mielestä käynyt päinsä, koska olot olivat muuttuneet. Silloin käytiin neuvotteluja hallitsijan tieten Venäjän korkeimpien virkamiesten kanssa ristiriidan selvittämiseksi. Nyt sen sijaan venäläisten kieltäytyessä kompromisseista sovittelu ei ollut mahdollinen. Itse asiassa oli jo jouduttu tilanteeseen, jonka välttämiseksi ensimmäisen venäläistämiskauden myöntyvyyssuuntaus oli luotu. Pietarin vankiloihin joutuneita suomalaisia virkamiehiä oli tuettava, sillä heidän menettelynsä herätti kunnioitusta sekä kotimaassa että myös keisarikunnassa.
Paasikivi vastasi poliittiselle opettajalleen sovittelevasti myöntäen kansan moraalisen vastustuskyvyn ensisijaisen merkityksen. Toisaalta hän taitavasti palautti pallon korostaen Danielson-Kalmarin Venäjän historian tuntijana hyvin tietävän, miten tärkeä merkitys sikäläisillä poliittisilla katsomuksilla oli ollut Suomen kehitykselle niin hyvin Aleksanteri I:n, Nikolai l:n kuin Aleksanteri 11:nkin aikana. Sama piti paikkansa kansalliskiihkon päästyä keisarikunnassa valtaan. Myös tulevaisuudessa Venäjän rooli tulisi olemaan tärkeä. Vaikeissakin oloissa poliittisia konjunktuureja olisi viisaasti käytettävä hyväksi, mitä Danielson Kalmari varmaan ei itsekään kieltänyt. Suomalaisen puolueen ei pitäisi suuntautua enää enempää vasemmalle (s.o. vastarintaan), vaan Nevanlinnan johtaman Uuden Suomettaren noudattamaa keskitien linjaa täytyi pitää suositeltavana. – Pantakoon tässä yhteydessä merkille Danielson-Kalmarin puolestaan syyttäneen puolueen pää-äänenkannattajaa vahingollisesta myönnyttelystä, jonka vain Ingmanin ansiokkaat kirjoitukset olivat oikaisseet.
Danielson-Kalmarin ja Paasikiven mielipide-eroja ei silti ole syytä liioitella. Molemmat katsoivat keisarikunnan hallituksen omaksuneen Suomen-politiikassaan reaalisten etujen tavoittelun sijasta epärationaalisen, kiihkonationalistisen sulattamispolitiikan linjan. Perimmältään tämä ei vastannut Venäjän omiakaan etuja, minkä vuoksi suunnanmuutoksen täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua. Tarpeettomia ärsytystekijöitä välttäen venäläiset oli saatava vakuuttuneiksi Suomen itse hallinnon ja keisarikunnan intressien yhteensovittamisen tarkoituksen mukaisuudesta. Siihen saakka suomalaisten oli voimasuhteiden erosta huolimatta kestettävä. Tältä osin Danielson-Kalmari antoi selvästi suuremman painon moraalisille tekijöille ja niille rakentuvalle vastarinta henkiselle yhteistyölle muiden puolueiden kanssa.
Kieltämättä edellä mainittujen näkökohtien arvoa Paasikivi opettajaansa voimakkaammin tähdensi reaalipoliittisten argumenttien ja konjunktuurien taitavan hyväksikäytön merkitystä. Varovaisuutta noudattaen oli vältettävä umpikujatilanteita ja säilytettävä siten edellytykset tulevalle kompromissille Venäjän kanssa. Toisaalta Pietarille ei saanut antaa suuriruhtinaskunnalle vaaralliseksi koituvaa kuvaa suomalaisten valmiudesta taipua mihin tahansa. Tässä mielessä Paasikivi kieltäytyi yhä edelleen hyväksymästä yrjö-koskislaista myöntyvyyslinjaa. Danielson Kalmarin, Rantakarin ja heidän leiriään lähestyneen Ingmanin suuntaa ma kritiikki Paasikiven läheisen ystävän Nevanlinnan toimittamaa Uutta Suometarta vastaan herätti silti selvää ärtymystä ylitirehtöörissä, joka itsekään ei ollut säästynyt arvostelulta.
Keskustelun lopussa Ingman toi julki, että Yrjö-Koskisen myöntyvyyskannan hyväksyminen tiesi pohjan pudottamista eduskuntapuolueiden yhteistyöltä. Ajatuksen julkilausumaton jatko sisältyi vain näin tarjoutuvaan mahdollisuuteen saavuttaa muiden puolueiden luottamus, mitä hyväksikäyttäen saatettiin vaikuttaa niihin »hillitsevästi». Toimitetussa äänestyksessä puoluevaltuuskunnan pohjaehdotus hyväksyttiin numeroin 79-55. Virkamiesten osalta siinä toistettiin lisätyn valtuuskunnan marraskuussa 1912 esittämä kanta. Paasikivi yhdessä muiden keskustalaisten kanssa äänesti enemmistön mukana. Ulkonaisesti Danielson- Kalmari oli selviytynyt voittajana ja puolueen vastarinta-asenne saanut »virallisen» vahvistuksen.38
Todellisuudessa rivit olivat kuitenkin pahasti hajalla. Perinteinen yrjö-koskislainen konservatiivinen suuntaus oli tosin saanut ratkaisevan iskun, josta se ei enää toipunut. Venäläistämispolitiikan jatkuminen vei pohjan käsitykseltä, että myöntyvyydellä voitaisiin jotakin oleellista saavuttaa. Mutta myös keskusta osoitti tyytymättömyyttä. Kairamo ja Arajärvi eivät enää asettuneet ehdokkaiksi seuraavan kesän eduskuntavaaleissa. Nevanlinna erosi puoluevaltuuskunnan puheenjohtajuudesta ja luopui myöhemmin kesällä myös Uuden Suomettaren päätoimittajan tehtävästä. Kuvaavaa on, että Danielson-Kalmarin täyttäessä pari viikkoa puoluekokouksen jälkeen 60 vuotta Nevanlinna kieltäytyi saapumasta onnittelukäynnille. Päivänsankari itsekin oli pahoillaan puolueen sisäisestä tilasta ja kieltäytyi merkkipäivänsä johdosta järjestettävästä kansalaisjuhlasta. Sen sijaan hänen vävynsä U. L. Lehtosen kotona pidetyille pienimuotoisille päivällisille kutsuttiin vain valtioneuvoksen läheisimmät ystävät, heidän joukossaan myös onnittelupuheen pitänyt J. K. Paasikivi. Puoluekokouksessa tapahtunut yhteenotto ei siis pystynyt turmelemaan Danielson-Kalmarin ja Paasikiven henkilökohtaisia välejä.
Asetelman tietynlaista herkkyyttä osoittaa kuitenkin se, että Paasikivi vielä vuosikymmeniä myöhemmin laatimissaan muistelmissa on katsonut parhaaksi kokonaan sivuuttaa vuoden 1913 puoluekokouksen. Vanhasuomalaisten johtoon hän ei liioin toistaiseksi palannut. Mielenkiintoisena ilmiönä on silti aihetta panna merkille, että puoluevaltuuskunnan varajäseneksi valittiin varsinaisesta politiikasta täysin syrjässä pysytellyt rouva Anna Paasikivi. Tietynlainen yhteys päivänpolitiikasta vetäytyneen ylitirehtöörin ja puoluejohdon välillä säilyi siis myös tällä tavoin »Sinut on valittu varajäseneksi puoluevaltuuskuntaan minun sijastani. Wakinaisia on naisjäsenistä rouvat Hainari ja Hallsten. Sinä voit hoitaa asioita minun sijastani».39
Irtautuminen ei silti ollut helppoa. Vaikka ratkaisevasti uusia poliittisia päätöksiä ei ollutkaan tehty, ylitirehtöörin oli myönnettävä puoluekokouksen muodostuneen »ikäväksi ja hajalliseksi» Rantakarin saadessa mahdollisuuden tulkita tulosta itselleen edulliseksi. Paasikiven ura sekä virkamiehenä että poliitikkona näytti ajautuvan umpikujaan. Uudesta työpaikasta ei toistaiseksi ollut varmaa tietoa. Hermopaine purkautui kotona näennäisesti vähäpätöisistäkin syistä. Neljätoistavuotias Vellamo kirjoitti 13.5.1913 Anna-äidille Bad Kissingeniin: »Tämä päivä on hirmuinen. Isä on niin hermostunut. Luulen siitä, että Varman matematiikan kokeet epäonnistuivat. Täällä on jotakin kauhistuttavaa… Minusta on niin, niin, niin hauskaa, kun äiti tulee jo pian kotiin».
Tietynlainen katkeruus tulee esille myös Paasikiven jo useita viikkoja aikaisemmin professori K. J. Ståhlbergille lähettämästä kirjeestä, jossa hän kiitti tätä saamastaan uudesta, Suomen hallinto-oikeutta koskevasta teoksesta. »Samalla kuitenkin haikealla mielellä ajattelen, mitä muut saavat aikaan sillä aikaa kuin minä rähjään yhdessä ja toisessa toivottomassa ja tuloksettomassa puuhassa»40
Arkistoonsa sisältyvässä, katkelmaksi jääneessä muistelmakäsikirjoituksessa Paasikivi teki välttämättömyydestä hyveen perustellen irtautumistaan politiikasta ja valtion virasta – eduskunnan antaman »epäluottamuslauseen» lisäksi 1- uuden sortoajan asettamilla toimintarajoituksilla. Näissä oloissa pääponnistelut oli kohdistettava vapaaseen kansalaistoimintaan taloudellisella ja henkisellä alalla. Paasikivi otti huomioon myös ne seuraukset, jotka olisivat olleet edessä kaikkien muidenkin luopuessa tällaisin perustein eduskuntatyöstä. »Mutta valtiollisissa… asioissa ei saa resonerata in absurdum. Sen tehtävän, mikä eduskunnalla tuli olla, nimittäin meidän oikeuksiemme puolustamisen ainoilla sen käytettävissä olevilla keinoilla, kansan mielen ilmaisuilla, ja suhteellisen rajoitetuin mahdollisuuksin erinäisissä sisäasioissa saada aikaan pienempiä uudistuksia – se tietysti eduskunnan täytyi suorittaa. Eikä sen mahdollisuudet sen suorittamiseen riippuneet tietysti minun ja jonkun muun poisjäämisestä». Ylitirehtöörin mielestä tehtiin »suurella puuhalla» paljon turhaa työtä.41
Arvioidessaan parlamenttitoiminnan käytännön merkityksen vähäiseksi Paasikivi ei suinkaan ollut yksin. Hänen lisäkseen eduskuntaehdokkuudesta kieltäytyivät vuoden 1913 vaaleissa mm. vanhasuomalaiset Ernst Nevanlinna, A 0. Kairamo, Juhani Arajärvi ja Hugo Rautapää, nuorsuomalaiset Jonas Castren, Heikki Renvall ja Theodor Homen, ruotsalaiset Leo Mechelin, R. A Wrede, V. M.von Born, Ernst Estlander ja Aug. Nybergh sekä sosiaalidemokraatit O. W. Kuusinen ja Sulo Wuoli joki. Vaikka osa edellämainituista (mm. Jonas Castren ja Leo Mechelin) poistuikin riveistä sairauden vuoksi, eduskunta oli selvästi menettämässä houkutusvoimaansa kansakunnan johtavien kykyjen toimintaforumina.
Jäähyväispuheessaan satakuntalaisille äänestäjilleen Porissa 29.5.1913 Paasikivi luonnehti äskettäin pidettyä puoluekokousta ja siirtyi sitten yleistilanteeseen. »Olemme menossa aallon pohjaan. Mieli pyrkii masentumaan. Mutta pahan päivän jälkeen tulee tavallisesti hyvä päivä». Äärimmäisyyksiä ja kärjistyksiä välttäen oli odotettava hetkeä, jolloin voitaisiin päästä sovintoon Venäjän kanssa. Jatkuvasti voimistuessaan keisarikunnalla oli edessään suuri tulevaisuus. »Minä tahtoisin varovaista, maltillista menettelyä. Se on Suomalaisen puolueen entinen kanta. En toivoisi tältä kannalta luovuttavan. Sillä siitä luopuminen on epätoivon kanta». Kansan voimia vahvistettaisiin parhaiten sen sisäisiä oloja kehittämällä, koska kestokyky riippui siveellisen voiman ja kansallishengen lujuudesta.42
»Poliittisessa testamentissaan», kesällä 1913 »Murrosajoilta» – teokseen kirjoittamassaan artikkelissa Paasikivi entistä selvemmin irtautui nuoruutensa yksipuolisesta kansanvalistusidealismista. Pelkkä koulutus sinänsä ei riittänyt, vaan rauhallisen yhteiskuntakehityksen kannalta se saattoi osoittautua jopa negatiiviseksi, ellei taloudellisia epäkohtia samalla pystytty poistamaan. »Sivistys ilman taloudellista pohjaa synnyttää ja lisää tyytymättömyyttä. Kansansivistyksen tulee kulkea yhtä rintaa taloudellisten parannusten kanssa, muuten siitä luullakseni ei ole toivottua apua».43 Juuri tähän kytkeytyi agraarikysymyksen ratkaisun oleellinen merkitys.
Eduskuntatyön ajankohtaisten tulosten vähäisyydestä huolimatta Paasikivi piti vuoden 1906 valtiopäiväuudistusta ratkaisevan tärkeänä. Valtiopäivien toimintaa ei pitänyt arvostella liian ankarasti, vaan oli aina muistettava olosuhteet. Ulkopoliittisen ahdingon lisäksi ongelmana oli yhteiskunnallisista epäkohdista johtuva sosialistien suuri lukumäärä parlamentissa. »Heidän toimintaansa ohjaa teoreettisuus mutta erittäin kin hillittömyys ja ajattelemattomuus ja heiltä puuttuu vastuunalaisuu den tunnetta ja solidaarisuutta muiden kansankerrosten kanssa. Heidän suoranainen vaikutuksensa eduskunnan työhön onkin tähän asti ollut vähäinen». Enteellisesti Paasikivi toteaa: »Jos sosialistit enentyneen lukumääränsä kautta saavat ratkaisevan vaikutuksen käsittelyyn ja noudattavat tähänastista menettelyään, niin on se vaara tarjona, että he vievät eduskunnan haaksirikkoon. Saako vastuunalaisuuden tunne ja käytännöllisempi käsitys jalansijaa heidän keskuudessan, kun heidän lukumääränsä lähenee ehdotonta enemmistöä, on vaikea tietää».
Sosialistien kannatuksen laajuutta ei voitu selittää yksinomaan »kiihotuksen tulokseksi», vaan taustana olivat selvät yhteiskunnalliset epäkohdat. Mitä nimenomaan parlamenttityöskentelyyn tuli, ylitirehtöörin mielestä moitteen sijaa oli myös porvarillisissa puolueissa. Kuunnellessa keskusteluja ja lausuntoja eduskunnassa suoranainen epätoivo pyrki ajoittain valtaamaan mielen. »Mitä minuun tulee, tällainen mieliala ei ole syntynyt ainoastaan sosialistien puheiden johdosta, vaan useamman kuin yhden kerran viimeisten seitsemän vuoden aikana on siihen antanut aihetta ‘porvarien’, vieläpä oikealla sivustalla olevien lausunnot se kä suurvaltiollisissa että eräissä taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa». Eduskuntaa Paasikivi vertasi sinne tänne vikuroivaan nuoreen varsaan. Aikanaan se varmaan oppisi tyynesti kulkemaan.44 Henkilökohtaisena ratkaisuna ylitirehtööri piti kuitenkin tässä vaiheessa viisaimpana hypätä kärryiltä pois.
