Kuollessaan joulukuussa 1956 vanha presidentti jätti jälkeensä valmiit käsikirjoitukset sortovuosia (1899-1914) ja toisen maailmansodan alkuvaihetta (1939-1941) koskeviksi muistelmateoksiksi. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan ja itsenäistymisen kausi jäi hajanaisten luonnosten varaan. Valmiiksi ehti vain saksalaissuuntauksen taustaa koskeva luku, jonka Seppo Kuusisto on sittemmin artikkelisarjana julkaissut (Helsingin Sanomat 27.5., 3.6. ja 9.6.1984). Maailmansotien välistä kautta sekä vuoden 1941 jälkeistä aikaa ei Paasikivi ehtinyt lainkaan käsitellä yhtenäisten muistelmien muodossa. 1920-luvun lopusta lähtien ovat sen sijaan käytettävissä verrattain yksityiskohtaiset päiväkirjamuistiinpanot.
Nuoruudessaan Paasikivi ei pitänyt päiväkirjaa. Satunnaisia kokousmuistiinpanoja ja erillismerkintöjä lukuun ottamatta hänen arkistonsa on tältä osin 1920-luvulle saakka varsin köyhä. Sittemmin Valtionarkiston laajimmaksi (42 hyllymetriä) osoittautuneen yksityisarkiston muodostaja valitti vähän ennen kuolemaansa tulleensa aikanaan liikaakin hävittäneeksi papereitaan. »Nyt olen vähän tyytymätön itseeni, etten säilyttänyt enemmän. Mm. eräistä neuvotteluista, joissa olin mukana aivan nuorena miehenä herrojen kanssa aivan vuosisadan alussa. Mutta olinkohan vähän laiska ja ajattelin, etten enää niitä tarvitse». (Allan Alba -Akseli Valta, Presidentti J. K. Paasikiven kertomaa työskentelyta voistaan. Pikakirjoituslehti 6–7/1956.) Paasikiven arkiston sisältöä on sen järjestäjä, maisteri Kauko Rumpunen yksityiskohtaisesti selostanut Historisk Tidskrift för Finland -aikakauskirjassa (N:o 3/1986) julkaisemassaan artikkelissa »J. K. Paasikivi – hans arkiv och dagböcker», jonka tarjoamaa informaatiota ei tässä yhteydessä ryhdytä enää toistamaan.
Kuten jo aikaisemmin on todettu, Paasikivi pyrki muistelmateoksissaan tuomaan esiin tapahtumien laajan taustan tyytymättä pelkkään henkilökohtaisten kokemusten esittelyyn. Lisäksi sortovuosikirjassa lähdetilanne vaikutti osaltaan kirjoittajan henkilökohtaisen osuuden peittymiseen yhtäältä tutkimusluontoisen lähestymistavan ja toisaalta Paasikivelle ominaisen »filosofeerauksen» varjoon. Kysymys ei ollut pelkästään siitä, että muistiinpanojen puuttuessa vanhukselle tuotti vaikeuksia palauttaa mieleen puolen vuosisadan takaisia yksityiskohtia, vaan myös kirjan syntytavasta. Paasikivellä oli päteviä apulaisia, ennen muuta tohtori Olle Seitkari ja maisteri Heikki Impola, jotka tutkielma luontoisissa muistioissaan käsittelivät sortovuosien erillisongelmia kuten sotilasmiljoonia, kieltolakia jne. Vaikka Paasikivi ei ottanutkaan näitä muistioita tekstiinsä sellaisenaan, ne ovat silti osaltaan luoneet leimansa kirjan struktuuriin ja sisältöön.
Oleellisen tärkeä vaikutustekijä sortovuositeoksessa on edelleen sen luonne vanha suomalaisuuden puolustuspuheena. Kun 1920- ja 1930-lukujen historiallista kirjallisuutta hallitsi passiivista vastarintaa ja itsenäisyystaistelua korostava perustuslaillinen konseptio, Paasikivi joutui harmikseen toteamaan, ettei hänen aikanaan edustamansa myöntyvyyssuuntaus saavuttanut riittävää ymmärtämystä. Esimerkiksi kun Topeliuksen Maamme kirjasta otettiin v. 1924 uusi täydennetty painos, kimpaantunut pankinjohtaja havaitsi siinä puhuttavan vuonna 1905 eroamaan joutuneesta »venäläismielisestä senaa tista». Ärhäkkään kirjeen saanut teoksen päätoimittaja, professori Kaarle Krohn joutuikin esittämään pahoittelunsa tapahtuman johdosta. Samoin kävi rehtori Bernhard Est landerille hänen »Elva årtionden» -teoksensa sortovuosia koskevan osan kohdalta. (JKP 1:5,Paasikivi,1957, I, s. 67.) Vuosien mittaan Paasikivi tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että hänen itsensäkin oli tartuttava kynään asioiden saattamiseksi »kohdalleen».
Sortovuosikirjan ensisijaisena tarkoituksena ei siis ollut henkilökohtaisten muistelmien esittäminen vaan vanhasuomalaisten »Ehrenrettung», jossa tehtävässä tekijä käsikirjoituksen lukeneen Arvi Korhosen mielestä oli myös »vakuuttavasti» onnistunut (Arvi Korhonen JKP:lle 4.1.1955. JKP VI:16). Arvostelija ei kuitenkaan maininnut teokseen niinikään sisältyvää keskeistä »pedagogista» aspektia, pyrkimystä todistaa vuosisadan alusta 1950-luvulle ulottuvan yhtenäisen ja johdonmukaisen Paasikiven linjan olemassa olo. Iäkäs presidentti tahtoi ennen muuta saattaa testamentinomaisesti kansansa tietoisuuteen, mitä hän oli historiasta oppinut. Tämän rinnalla jäi jossakin määrin toissijaiseksi kysymys siitä, mitä hän itse tapahtuma-aikana oli asioista ajatellut.
Vaikka Paasikivi teoksellaan tähtäsikin vanhasuomalaisten isänmaallisuuden ja poliittisen jälkimaineen puolustamiseen, hän oli silti valmis yhtymään ateljeekriitikkonsa Arvi Korhosen käsitykseen, jonka mukaan jatkokehitys osoitti sekä myöntyvyyttä että perustuslaillisuutta tarvitun Suomen autonomian puolustuksessa. Kumpikin suuntaus yksinään olisi ajanut asiat kestämättömään tilaan (Paasikivi, 1957, I, s. 67).
