KOLME VALLANKUMOUSTA

Maaliskuun manifesti

Venäjällä kehittynyt sisäpoliittinen tyytymättömyys, jota hallituksen epäonnistunut sotapolitiikka ruokki, oli yhä kasvamassa. Pietarissa sydäntalvella 1916-1917 vallinnut elintarvikkeiden ja lämmitykseen käy­tettyjen polttoaineiden puute nostatti viimein pääkaupungin työläiset barrikadeille. Maaliskuun 8. päivänä 1917 (Venäjällä noudatetun vanhan ajanlaskun mukaan 23. helmikuuta) alkaneet mellakat saivat vähitellen avoimen poliittisen luonteen vaatimuksen »leipää» muuttuessa tunnus­lauseeksi »alas hallitus». Itsevaltiudestaan johdonmukaisesti kiinni pitä­vä keisari lähetti kaksi päivää myöhemmin päämajasta, Mohilevista, Pieta­rin sotilaspiirin komentajalle, kenraalimajuri Sergei Habaloville käskyn »huomispäivän kuluessa lopettaa kaikki epäjärjestykset Pietarin kaduil­la». Duuma puolestaan sai ottaa vastaan hajoitusmääräyksen.

Voimakeinot eivät kuitenkaan enää tehonneet. Ratkaiseva käänne ta­pahtui 12.3.1917 pietarilaisrykmenttien noustessa kapinaan ja siirtyessä joukoittain kansan puolelle. Seuraavana päivänä kaupunki oli kokonai­suudessaan vallankumouksellisten hallussa. Duuma kieltäytyi hajoa­masta ja valitsi keskuudestaan komitean, jonka tehtäväksi määriteltiin varovaisesti » järjestyksen palauttaminen». Tämä orgaani merkitsi myö­hemmän väliaikaisen hallituksen alkua. Kilpailijakseen se sai vuoden 1905 perinteiden mukaisesti muodostetun työläis- ja sotilasneuvoston, jonka toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi valittiin gruusialai­nen mensevikki N. Tseidze ja varapuheen -johtajaksi sosialistivallanku­mouksellinen A Kerenski.

Perusta vuoden 1917 Venäjälle ominaiselle »kaksoisvallalle» luotiin näin heti vallankumouksen ensimmäisenä päivänä. Kumpikin ryhmä tunsi epäluuloa toista kohtaan. Duumakomitea pelkäsi sosialistisen neuvoston kiihottavan joukkoja yhä pitemmälle kohti yhteiskunnallista vallankumousta ja kasvavan niin voimakkaaksi, että se lopulta ottaisi kaiken vallan käsiinsä. Toisaalta taas neuvostokomitea pelkäsi porvari­ johtoisen duuman valiokunnan olevan valmis sopimaan monarkistien kanssa ja jatkamaan sotaa välittämättä työväenluokan sosiaalisen aseman parantamisesta.

Havaittuaan tilanteen toivottomaksi Nikolai II luopui maaliskuun 15. päivänä 1917 kruunusta veljensä suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsin hyväksi nimitettyään sitä ennen kadetteihin (liberaaleihin) lukeutuvan ruhtinas G. E. Lvovin pääministeriksi. Seuraavana päivänä Mihail puolestaan kansan reaktioita peläten ilmoitti ottavansa kruunun vastaan vain, jos myöhemmin valittava kansalliskokous sitä hänelle tarjoaisi. Siihen mennessä hän luopuisi kaikista oikeuksistaan valtaistuimeen. Mihailin luopumispäivän aamuna valmistui ruhtinas Lvovin porvarillis­ten vasemmistoryhmien edustajista koostuva ministerilista. Ulkominis­terin salkun otti haltuunsa kadettien puheenjohtaja, professori P. N. Mil­jukov. Kadetit tekivät parhaansa vetääkseen työläis- ja sotilasneuvoston mukaan hallitusvastuuseen. Oikeusministeriön johtoa tarjottiin Kerens­kille ja työministeriötä Tseidzelle. Edellinen suostui hankittuaan ensin neuvoston myöntymyksen ja selitettyään toimivansa porvarihallitukses­sa »demokratian panttivankina». Tseidze piti tässä vaiheessa viisaimpa­na kieltäytyä ministerintuolista. Näin ollen Kerenskistä tuli väliaikaisen hallituksen ainoa sosialistijäsen. Venäjä oli muutamassa päivässä asialli­sesti, joskaan ei vielä muodollisesti, tehnyt lopun monarkiasta. Puoli vuotta kestäneen »kaksoisvallan» kautena väliaikainen hallitus ja Pieta­rin esimerkkiä noudattaen muuallekin maahan perustetut neuvostot kilpailivat keskenään vallasta.¹

Vallankumouksen ensi päivinä Suomen venäläiset viranomaiset ken­raali- kuvernööri Seynin ja Itämeren laivaston komentajan vara-amiraali A 1. Nepeninin johdolla tekivät parhaansa tulvan patoamiseksi eristä­mällä suuriruhtinaskunnan keisarikunnasta. Venäjän vastainen raja sul­jettiin ja valmistauduttiin lähettämään asevoimia Pietariin hallituksen avuksi. Sensuurin avulla pyrittiin pitämään yleisö tietämättömänä tapah­tuneesta mullistuksesta. Samassa tarkoituksessa sekä sotilaskurin säilyt­tämisen helpottamiseksi laivasto ja Helsingin varuskunta julistettiin 13.3.1917 piiritystilaan. Armonaika oli kuitenkin kulumassa loppuun. Havaittuaan yleistilanteen toivottomaksi ja peläten kapinaa omissa jou­koissaan Nepenin jo 14.3.1917 luopui vastarintalinjalta ja tunnusti duu­man auktoriteetin.

Keisarin kruunusta luopumispäivänä 15.3.1917 näyttää Taurian palat­sin kuumeisessa ilmapiirissä ahertavien duumakomitean miesten mie­liin ensi kerran muistuneen Suomen kysymyksen olemassaolo. Suuri­ ruhtinaskunnan asiain »väliaikaiseksi komissaariksi» määrättiin kadetti­puolueen johtohenki -löihin kuulunut F. I. Roditsev ja hänen apulaisik­seen duuman jäsenet D. D. Protopopov sekä J. M. Raamot. Kaikki kolme olivat tunnettuja Suomen ystäviä. Molempia maan kieliä auttavasti hallit­seva Protopopov oli vuosisadan alussa oleskellut täällä pitkiä aikoja pakolaisena ja vallankumouksellisena työntekijänä, virolaissyntyinen tohtori Raamot taas jopa suorittanut agronomin tutkinnon Mustialan maanviljelysopistossa. Perehtyäkseen tilanteeseen Protopopov otti yh­teyttä Pietarin suomalaiseen siirtokuntaan tehden tiettäväksi duuman aikovan palauttaa voimaan maan laillisen oikeusjärjestyksen, minkä vuoksi haluttiin yhteyttä johtaviin suomalaisiin poliitikkoihin. Pietarin suomalaisten taholta korostettiin tämän mahdottomuutta niin kauan kuin Seynin ja Borovitinovin sensuurijärjestelmä vallitsi suuriruhtinas­kunnassa. Protopopov saatiinkin vakuuttuneeksi molempien vangitse­misen välttämättö -myydestä. Pietarin porteille ei saanut päästää vakiintu­maan vanhan järjestelmän tukikohtaa. Toisaalta yhteyksien katkeami­nen Pietariin merkitsi Suomen ja sinne sijoitettujen joukkojen elin­tarviketuonnin sekä laivaston polttoainekuljetusten keskeytymistä. Huollon vaikeutuminen saattoi muutenkin kiihtyneen mielialan huo­mioon ottaen johtaa vakaviin seurauksiin. Seuraavana yönä (16.3. klo 4) Nepenin sai sähkeitse duumakomitealta kategorisen käskyn Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta. Samoin hänen oli otettava yhteyttä edus­kunnan tärkeimpiin puoluejohtajiin uuden senaatin muodostamiseksi. Lähempiä tietoja tulisivat antamaan komitean valtuuttamat komissaarit, jotka juuri olivat lähdössä Suomeen. Amiraali kutsui viipymättä ken­raalikuvernöörin ja senaatin varapuheenjohtajan »tärkeään neuvotte­luun» lippulaivaansa Kretsetiin Katajanokan redille. Jäitse autolla saapu­neiden herrojen noustua pahaa aavistamatta laivaan heidät vangittiin heti ja lukittiin upseerihytteihin Seynin luovutettua sitä ennen miekkan­sa henkilökohtaisesti Nepeninille. Koko operaatio, johon kuului myös asianomaisten virkahuoneiden sinetöiminen kaupungin komendantin toimesta, oli viety loppuun tunnin kuluttua sähkeen saapumisesta. Van­kien kuljetus Pietariin tapahtui samana iltana lähteneessä yöjunassa matruusivartion saattamana. Vanha järjestelmä Suomessa oli päättynyt.

Duumakomitean sähkeeseen sisältyneen määräyksen mukaisesti Ne­penin kutsui Suomen puolueiden johtomiehet 16.3.1917 iltapäiväksi neuvotteluun amiraalilaivalleen. Vanhasuomalaisia edustivat Lauri Ing­man ja Ernst Nevanlinna. Isäntä avasi tilaisuuden lukemalla sähkeen, jonka nojalla hän samana aamuna oli vangituttanut Seynin ja Boroviti­novin. Edellisen tehtäviä hoiti toistaiseksi kenraalikuvernöörinapulai­nen Adam Lipski, jälkimmäisen senaattori Wirenius. Lisätietoja tuovaa, Roditsevin johtamaa valtuuskuntaa voitiin odottaa Helsinkiin lähiaikoi­na. »Tähän vara-amiraali Nepenin lisäsi kiinnittävänsä läsnäolijain eri­tyistä huomiota siihen, että kaikki sota-aikaa koskevat määräykset pysyi­vät täydessä voimassaan. Tapahtumien suotuisa kehitys riippuu siitä, että rautatiet toimivat säännönmukaisesti, työt jatkuvat keskeytymättä ja että yleisö kaikin tavoin pidättyy rikkomasta normaalia, rauhallista elä­mänmenoa», mihin Nepenin pyysi suomalaisten myötävaikutusta. Vie­raiden puolesta professori K.J. Ståhlberg kiitti amiraalia tiedoista ja korosti läsnäolijoiden halukkuutta lojaalin rauhallisuuden ja järjestyk­sen ylläpitämiseen maan väestön keskuudessa sekä valmiutta neuvotte­luihin Roditsevin kanssa.

Nepeninin pelätessä levottomuuksia suomalaisten taholta jännitys hänen omassa laivastossaan oli kiristynyt katkeamispisteeseen. Lopulli­sesti kuri romahti maaliskuun 16. päivän iltana. Vallankumousta juhlivat matruusit nostivat omavaltaisesti punaiset lyhdyt laivojen mastoihin, huusivat uraata ja ampuivat ilmaan yhteislaukauksia. Yrittäessään pa­lauttaa järjestystä päällystö joutui miesten raivon kohteeksi. Upseerin­ murhat alkoivat leviten kulovalkean tavoin laivasta toiseen ja jatkuen myös maissa koko yön ja seuraavan aamupäivän. Ruumiit heitettiin jääl­le, työnnettiin avantoihin tai jätettiin yksinkertaisesti kadulle. Kaikkiaan Helsingissä surmattiin 38 laivaston ja erinäisiä maavoimien upseereita. Tiedot kapinoinnista hälyyttivät Pietarin neuvoston, joka lähetti kolme toimeenpanevan komitean jäsentä sosialisti -vallankumouksellisen M. I. Skobelevin johdolla Helsinkiin (samalla junalla Roditsevin kanssa) pa­lauttamaan järjestystä. Lähtiessään miehistön pakottamana 17.3. Rauta­tientorilla pidettyyn Skobelevin tervetuliaisjuhlaan amiraali Nepenin joutui jakamaan monen alaisensa kohtalon saadessaan Katajanokan up­seerikerhon luona takaapäin ammutun kiväärinluodin niskaansa. Hel­sinkiin saavuttuaan Roditsev ja Skobelev joutuivat suoraan junasta Rau­tatientorin miitinkiin, jossa he onnistuivat puhetaidollaan rauhoitta­maan joukot, ja upseerinmurhat päättyivät sillä erää. Muissa Suomen kaupungeissa ja varuskunnissa valta siirtyi lähes verettömästi vallanku­mouksellisen sotaväen käsiin.²

Venäjän helmikuun vallankumousta suomalaiset olivat seuranneet passiivisina syrjästäkatsojina. Tapahtumat tulivat heille yhtä äkillisinä ja yllättävinä kuin muillekin keisarikunnan kansoille. Pääsyynä omatoimi­suudesta pidättymiseen oli luonnollisesti voimakeinojen täydellinen puuttuminen. Itämeri kuului sotavyöhykkeeseen ja Suomi oli venäläi­sen sotaväen miehittämä. Suurlakon toimeenpano tuntui näissä olosuh­teissa uskalletulta, etenkin otettaessa huomioon vuoden 1905 koke­mukset. Epätietoisuus siitä, johtaisiko kumousliike Venäjällä tälläkään kerralla pysyviin tuloksiin, kannusti varovaiseen menettelyyn.

Eduskunnan ollessa hajalla sen korvikkeena toimi porvarillisten puo­lueiden valtuuskunta, joka piti yhteyttä myös sosiaalidemokraatteihin ja hankki mahdollisuuksien mukaan tietoja Pietarin tapahtumista.³ Vanha­ suomalaisten piirissä vallankumouksellinen tilanne aiheutti entisen puoluejohdon nopean aktivoitumisen ja palaamisen takaisin poliitti­seen toimintaan. Jo maaliskuun 13. päivänä pidettiin Danielson-Kalma­rin luona Pietarinkatu 5:ssä kokous, jossa olivat läsnä Hallsten, Ingman, Nevanlinna ja Paasikivi. Keskusteltiin Seynin poistamisesta ja senaatin uusimisesta, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. »Koetettiin taivuttaa Paasikiveä ryhtymään uuden hallituksen etunenään». Hallstenin päivä­ kirjatekstin sanamuoto viittaa siihen, ettei pääjohtaja ainakaan toistaiseksi antanut suostumustaan.⁴ Kun tapahtumat näyttivät etenevän no­peata vauhtia, puheenjohtaja Hallsten katsoi samana iltana parhaaksi kutsua koolle 15.3. pidettäväksi aiotun porvarillisen valtuuskunnan ko­kouksen jo aamupäiväksi 14.3.1917.

Aikaistetussa neuvonpidossaan valtuuskunta päätti lähettää Ernst Ne­vanlinnan, Leo Ehrnroothin ja Rudolf Holstin Pietariin ottamaan selvää tilanteesta ja tiedottamaan duumalle suomalaisten toivomuksista, jotka kenraalikuvernöörin ja senaatin vaihdon lisäksi käsittivät valtakunnan­ lainsäädännön peruuttamisen ja eduskunnan koolle kutsumisen. Poliit­tisille vangeille ja maastakarkotetuille oli myönnettävä amnestia sekä ministerivaltiosihteerin virkaan nimitettävä suomalainen mies. Voimas­sa olevat lait kaipaisivat muutenkin monissa kohdin korjauksia. Sosiaali­demokraateille tarjottiin tilaisuus valita Pietariin lähtevään delegaatioon omat edustajansa, joiksi tulivat Väinö Tanner, Oskari Tokoi ja K. H. Wiik. Sairastumisen vuoksi Nevanlinna ei kuitenkaan illalla 15.3. ilmestynyt Helsingin rautatieasemalle matkalaisten joukkoon. Hänen tilalleen ni­metty J. K. Paasikivi oli ilmoittanut saattavansa lähteä muiden jälkeen vasta vuorokautta myöhemmin. Tällä välin tilanne ehti kuitenkin muut­tua.⁵

Torstaina 16.3. kaupungilla alkoi kiertää epämääräisiä huhuja keisa­rin vallasta -luopumisesta. Virallista tietoa odotettiin senaatin istunnon yhteydessä iltapäivällä. Torille kertynyt sankka yleisöjoukko sai kuiten­kin kokea pettymyksen. Senaatintalon portaille ilmestyneellä poliisi­ mestarilla ei ollut mitään kerrottavaa: »Hyve yleisö. Olkka hyve, hajottaka itsene, ei tulle mittä». Kehotusta noudatettiin. »Tämä siis on olevi­naan vallankumous Helsingissä», totesi yliopiston ikkunasta torin ta­pahtumia seurannut professori Ali Krogius kollegoilleen. ⁶ Vuoden mit­taan kokemukset muuttuivat.

Vasta amiraali Nepeninin tiedotustilaisuus Kretset-laivalla muutamaa tuntia myöhemmin valaisi tilannetta edes suuriruhtinaskunnan johtavil­le poliitikoille.⁷ Viesti Roditsevin saapumisesta merkitsi suomalais-ve­näläisten keskustelujen painopisteen siirtymistä Pietarista Helsinkiin. Venäjänkielen taitoisen ja neuvottelijana arvostetun pääjohtaja Paasiki­ven panosta pidettiin nyt siinä määrin tärkeänä, ettei häntä enää haluttu päästää Pietariin. Yhdessä Danielson-Kalmarin, Nevanlinnan, E. Hjeltin, Ståhlbergin, Setälän, Grotenfeltin, Lillen, Estlanderin, Kallion, Alkion ja Mäkisen kanssa hänet nimettiin porvarillisen valtuuskunnan edustajaksi Roditsevin kanssa käytäviin neuvotteluihin. Puheenjohtajana toimisi Ståhlberg.

Pankinjohtajan asema virallistettiin kutsumalla hänet saman tien – ilman vanhasuomalaisen puolueen valtuutusta – porvarillisen valtuus­kunnan varajäseneksi. Suomettarelaisten johdon suostumus hankittiin vasta jälkikäteen. Sen (puoluevaltuuskunnan) piirissä tuolloin esiinty­nyt tietynlainen nihkeys perustelujen ja lisäinformaation vaatimisineen ei todennäköisesti niinkään johtunut pääjohtajan persoonasta. Olihan tämä luottamusta nauttiva henkilö jo edellisessä puoluekokouksessa v. 1916 virallisen aseman puuttumisesta huolimatta saanut esiintyä puolue­valtuuskunnan nimissä. Arvovaltasyistä on sen sijaan epäilemättä tuntu­nut harmilliselta vanhasuomalaisten johdon asettaminen 16.3.1917 ulko­puolisten toimesta tapahtuneen tosiasian eteen.⁸ Nopeasti muuttuvassa tilanteessa muodollisuudet ja hienotunteisuustekijät saivat väistyä poliit­tisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Paasikiveä tarvittiin.

Porvarillisen valtuuskunnan toimeksiannosta pääjohtaja Paasikivi oli
17.3. ja 18.3.1917 yhdessä R. A Wreden, August Nyberghin ja E. N. Setä­län kanssa kiivaassa työssä keisari Mihailin hallitsijavakuutuksen ja sii­hen liittyvän manifestin laatimiseksi. Paasikiven venäjänkieliset luon­nokset jäivät kuitenkin vaille käyttöä Mihailin luopumista koskevan tie­don varmistuessa 18.3.1917.⁹ Vauhtia lisäsivät Pietariin lähteneeltä dele­gaatioita saadut tiedot, joiden mukaan Protopopov oli luonnehtinut vä­liaikaisen hallituksen asemaa ja tulevaisuutta epävarmaksi. Pitkälle me­nevät myönnytykset suomalaisille olivat nyt mahdollisia, mutta näiden oli syytä toimia ripeästi käyttääkseen aikaa hukkaamatta hyväksi suotui­saa tilaisuutta.¹⁰

Vaikka Roditsev saapui Helsinkiin jo 17.3.1917, häneltä liikeni aikaa suomalaisten poliitikkojen kanssa pidettävään neuvottelukokoukseen vasta seuraavan päivän iltana. Matkan ensisijainen tarkoitus olikin sel­västi venäläisen sotaväen rauhoittaminen. Toisaalta aikalisä tarvittiin suomalaisten keskinäisten erimielisyyksien vuoksi. Pietarista palannut Holsti taas suositteli maanmiehilleen keskustelujen siirtämistä mahdol­lisimman pian sinne. Venäläisistä poliitikoista Protopopov tunsi parhai­ten Suomen asiat ja hän oli myös osoittanut myötätuntoa, jota oli käytet­tävä hyväksi. Porvarillisen valtuuskunnan neuvottelijat päättivätkin jo etukäteen matkustaa heti Roditsevin kanssa sovitun keskustelutilaisuu­den jälkeen Pietariin jatkoneuvotteluja varten. Samalla katkaistaisiin hankalaksi ja hidastavaksi koettu sosiaalidemokraattien edustajien ja heidän puoluetoimikuntansa välinen »napanuora». Sosialisteilla ei kui­tenkaan ollut mitään Pietariin lähtöä vastaan.¹¹

Porvarillisen valtuuskunnan nimeämä työryhmä, johon myös Paasiki­vi kuului, valmistautui toistamaan Roditseville jo 15.3. Pietariin matkus­taneen delegaation mukaansa saamat evästykset. Lisäksi päätettiin vaatia uutta hallitusmuotoa ja senaatin oikeusosaston muuttamista korkeim­maksi oikeudeksi. Sen sijaan ehdotus Suomen itsehallintoa koskevista kansainvälisistä takeista katsottiin aiheelliseksi jättää pois venäläisiä loukkaavana. Sosialistit puolestaan olivat laatineet oman huomattavasti laajemman listansa, jossa edellä mainittujen kohtien lisäksi vaadittiin lukuisia yhteiskunnallisia uudistuksia kuten kieltolakia, torpparilakia, sekä työväensuojelu-, ammattien tarkastus- ja tapaturmavakuutuslakeja. Edelleen oli ryhdyttävä toimenpiteisiin kunnallisen äänioikeuden laa­jentamiseksi ja verotuksen uudistamiseksi. Hallituksen jäsenten poliitti­nen vastuunalaisuus eduskunnalle oli lailla säädettävä jne. Porvarien mielestä taas nämä olivat selvästi Suomen sisäisiä asioita, jotka eivät kuuluneet laillisten olojen palauttamismanifestiin. Kun yksimielisyy­teen ei päästy, Roditsev sai ottaa vastaan suomalaisilta kaksi manifes­tiehdotusta: porvarien ja sosialistien.

Säätytalossa illalla 18.3. käydyssä neuvottelussa venäläinen vieras osoitti ensisijaista mielenkiintoa Suomen sotaväen uudelleenpystyttä­mistä kohtaan, mikä taas ei innostanut isäntiä. Tokoin esittämät sosialis­tien toivomukset Roditsev luokitteli puhtaasti Suomen sisäisiksi asioik­si. Muistelmissaan hän myöhemmin luonnehti jo pelkän ehdotuksen tekemisen kuvastaneen esittäjiensä »poliittista tasoa». Uusi Venäjä oli valmis korjaamaan suomalaisten kärsimät vääryydet, mutta näiden oli itse pystyttävä selvästi esittämään, mitä he tahtoivat. Väliaikaisen halli­tuksen herrat olivat siinä määrin työn ylikuormittamia, etteivät he jaksa­neet eivätkä voineet syventyä suomalaisten keskinäisiin pikku kiistoi­hin.

Paasikivi puolestaan korosti lykkäyksen epäsuotavuutta ja referoitu­aan lähemmin porvarillisten puolueiden ehdotusta hän pyysi Roditse­via tukemaan sen toimittamista mahdollisimman pian väliaikaisen halli­tuksen esittelyyn. Vieras suostui tähän korostaen samalla, ettei hänellä liioin ollut mitään sosialistienkaan ehdotuksia vastaan, joista päättämi­nen oli suomalaisten keskinäinen asia. Helsinkiin sotaväen rauhoitus­ työtä jatkamaan jäävä Roditsev laati saman tien ruhtinas Lvoville lähetet­tävän, valtuuskunnan saapumista koskevan ilmoitus- ja suositussähkeen suomalaisten puolestaan siirtyessä suoraan kokouksesta asemalla odot­tavaan erikoisjunaan.¹²

Pietarissa seuraavana aamuna ruotsalaisen seurakunnan kirkkoher­ran Artur Malinin yksityisasunnossa käydyt neuvottelut muodostuivat aluksi suomalaisten keskinäiseksi sanasodaksi, josta Paasikivi näyttää pääasiallisesti pysyneen syrjässä. Illalla mukaan tullut Protopopov ko­rosti voimakkaasti, ettei hän voinut ottaa esiteltäväksi hallitukselleen kahta manifestiehdotusta. Sosialistien kanta merkitsi väliaikaisen halli­tuksen puuttumista puhtaasti Suomen sisäisiin asioihin ts. juuri sitä, mistä Nikolai II:n hallitusta syytettiin. Tsaarinaikainen »valtakunnanlain­ säädäntö» voitiin Protopopovin ilmoituksen mukaan julistaa kokonaan kumotuksi eikä vain toistaiseksi lakkautetuksi, kuten suomalaiset varo­vaisuussyistä ja Roditsevilta saamiensa ennakkotietojen perusteella olivat asian formuloineet. Manifestin oli oltava mahdollisimman lyhyt ja selkeä, mikä oli tärkeätä sen nopean läpimenon kannalta.

Pohjaksi otettiin porvarillisten puolueiden ehdotus, johon sosialistit onnistuivat saamaan eräitä muutoksia ja täydennyksiä. On syytä panna merkille, että myöhemmin varauksettomina itsenäisyystaistelijoina esiintyvät sosialistit olivat valmiita omien sisäpoliittisten päämääriensä vuoksi tunnustamaan väliaikaisen hallituksen määräysvallan Suomen sisäisiin asioihin huomattavasti pitemmälle menevänä kuin porvarit. Vastaavasti taas porvareiden, jotka luonnollisesti olivat oikeassa siinä, että kyseessä olivat Suomen sisäiset asiat, joukossa oli monia sosialis­tien vaatimien uudistusten vastustajia. Nämä eivät tunteneet halua refor­mien lukkoonlyömiseen nyt väliaikaisen hallituksen toimesta. Sosialis­tien kompromissiehdotus, jonka mukaan valtuuskunnan porvarilliset jäsenet antaisivat vakuuden sosialistien yhteiskunnallisten vaatimusten huomioonotosta senaatin toimintaohjelmaa suunniteltaessa, ei liioin saavuttanut porvarillisen tahon hyväksyntää. Toisaalta sosialisteja ilmei­sesti rauhoitti Protopopovin vakuutus, ettei väliaikainen hallitus vastus­taisi puhtaasti sosialistisenkaan senaatin muodostamista. Tällaiset kysy­mykset suomalaisten oli itse ratkaistava.

Seuraavana aamuna (20.3.1917) kokoonnuttiin valtiosihteerinviras­tossa, jossa suoritettiin manifestin sanamuodon yksityiskohtainen tar­kastus. Tehtävän hoitivat ensi sijassa Ståhlberg, Paasikivi, Grotenfelt ja Estlander. Venäläisistä herroista olivat mukana Protopopov sekä edelli­senä päivänä nimityksensä saaneet kenraalikuvernööri M. A Stahovits ja hänen apulaisensa paroni S. A Korff. Suomalaisten ehdotus maansa ja keisarikunnan välisen oikeussuhteen järjestämisestä tulevaisuudessa valtakunnansäännöllä poistettiin tekstistä, koska väliaikainen hallitus ei halunnut näin sitoa käsiään. Muutoin valtiosihteerinviraston keskuste­luun osallistui venäläisistä vain Stahovits keskittyen antaumuksella ma­nifestin fraasinomaisen loppukappaleen mahdollisimman yleväsanai­seen muotoiluun.¹³

Ennen asian lopullista esittelyä hallituksessa Protopopov näytti mani­festi -luonnoksen kadettien johtajalle ulkoministeri Miljukoville, joka to­tesi sen »maltilliseksi ja sekä sisällöltään että muodoltaan hyvin laadi­tuksi». Julistuksen alkuun hän liitti maininnan väliaikaisen hallituksen toimimisesta »täyden valtiovallan haltijana». Lopullisessa muodossaan manifestissa luvattiin lisäksi poliittinen amnestia ja eduskunnan pikai­nen koollekutsuminen. Valtiopäiville jätettäisiin uutta hallitusmuotoa koskeva lakiesitys ja – jo aikaisemmin, jos se osoittautuisi tarpeellisek­si – perustuslakiesityksiä maan valtiosäännön kehittämiseksi. »Erittäin­kin on näissä ehdotuksissa eduskunnan oikeudet esitysoikeuteen sekä valtion tulojen ja menojen määräämiseen nähden selvennettävä ja laajennettava, myös siten, että Suomen kansan ikivanha itseverotusoikeus ulotetaan tulliverotukseen sekä eduskunnan päättämien lakien säännöl­listä voimaan saattamista turvattava. Samaten on valtiopäiville annettava esitys eduskunnan oikeudesta tarkastaa hallituksen jäsenten virkatoimia… »

Kokonaisuutena katsoen on syytä korostaa D. D. Protopopovin osuutta manifestin aikaansaamisessa. Keskenään torailevien suomalais­ten erimielisyyksien hyväksikäyttö olisi epäilemättä ollut suhteellisen helppo tehtävä. Venäjän hallituksen »Suomen asiain tuntija» ei kuiten­kaan lähtenyt tälle tielle, vaan pyrki todella vilpittömästi riitelevien osa­puolten sovitteluun ja sortokauden jäännösten mahdollisimman täydel­liseen eliminoimiseen. Suuriruhtinaskunnan ongelma oli saatava pois päiväjärjestyksestä monien tärkeämpien ja pikaista ratkaisua odottavien kysymysten tieltä.

Asiaa käsiteltäessä väliaikaisen hallituksen istunnossa 20.3.1917 syn­tyi epäröintiä Suomelle myönnettävien oikeuksien laajuuden vuoksi. Valtakunnan- kontrollööri J. V. Godnevin mielestä valtakunnanlainsää­dännön lopullinen kumoaminen kuului Venäjän perustuslakia säätäväl­le kansalliskokoukselle. Väliaikaisen hallituksen valtuudet rajoittuivat sen soveltamisen tilapäiseen lakkauttamiseen. Jyrkästi eri mieltä olivat Miljukov ja esittelijänä toiminut Protopopov onnistuen taivuttamaan muut hallituksen jäsenet puolelleen ja manifesti vahvistettiin muutta­mattomana suomalaisten kanssa sovitussa muodossaan.¹⁴

Hallituksen istunnosta Protopopov kiirehti Pietarin suomalaisten jär­jestämään ystävyysjuhlaan, jossa Suomen valtuuskunnan lisäksi olivat läsnä myös Stahovits, Korff ja Raamot. Riemusaatossa saliin johdettuna jättiläiskokoinen Protopopov kantoi molemmin käsin päänsä yläpuolel­la historiallista asiakirjaa. Manifesti luettiin ääneen kolmella kielellä. Innostuneissa juhlapuheissa sen uskottiin luovan pohjan ystävyydelle, yhteisymmärrykselle ja luottamukselle molempien kansojen välisissä suhteissa, joissa oli koittanut »uusi kevät». Suomalaisten epävirallisena johtajana toimineen Ståhlbergin sijasta puheen Stahovitsille, Korffille ja Protopopoville piti venäjänkielellä J. K. Paasikivi korostaen nyt saavutet­tua, Suomen valtiosäännön kunnioittamiseen pohjautuvaa sovintoa. »Tulevaisuus on osoittava, että tällaisten periaatteiden noudattaminen Suomen politiikassa on omiaan parhaiten edistämään myös suuren We­näjän valtakunnan todellisia etuja».¹⁵ Tunnelman yhä kohotessa Suo­men valtuuskuntaa varten varattu erikoisjuna sai kerran toisensa jäl­keen käskyn odottaa. Puolen yön aikaan delegaatio vuokra-ajureiden puutteessa sijoitettiin venäläisiin työrekiin »lomovojiin», joissa valtuu­tetut veljellisessä sovussa ikään, puoluekantaan ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta, sääret reen laitojen ulkopuolella riippuen ajelivat halki talvisen vallankumous- kaupungin Suomen asemalle.

Seuraavana aamuna oltiin kotimaassa. Juhlintaa jatkettiin Helsingin Seurahuoneella järjestetyillä illallisilla, joilla kunniavieraina olivat kau­pungissa yhä oleskeleva Roditsev sekä Pietarista suomalaisen valtuus­kunnan mukana seuranneet Protopopov ja Korff. Venäläisiä vieraita ter­vehti 60-jäseninen mieskuoro eläköönhuudoin sekä esittämällä maiste­ri Heikki Klemetin johdolla laulut »Terve Suomeni maa», »Porilaisten marssi» ja »Isänmaalle». Uuden Suomettaren selostuksen mukaan juh­lapuheen piti pääjohtaja J. K. Paasikivi luonnehtien Venäjän tapahtumia »suurenmoiseksi mullistukseksi» siinäkin mielessä, että se oli vaatinut ennennäkemättömän vähän uhreja. »Sen vuoksi me ihmetellen ja ihail­len ajattelemme niitä miehiä, jotka tätä suurta kansanliikettä ovat ohjan­neet».

Käydessään myöhemmin muistelmiaan varten lävitse Uuden Suo­mettaren vuosikertoja kriittinen pääjohtaja Paasikivi on kansanliikkeen ohjaamista koskevan sitaatin kohdalle merkinnyt: »Suuri erehdys »!¹⁷ Sodanjälkeisissä »resonerauksissaan» hän moitti itseään siitä, ettei jo v. 1917 oivaltanut kadettien kaikinpuolista »kyvyttömyyttä». Lieventävänä asianhaarana pankinjohtaja kuitenkin totesi, etteivät suurvallat sen enempää kuin venäläiset itsekään tuolloin pystyneet ennustamaan tule­vaisuutta.¹⁸

Lähteiden niukkuuden vuoksi on Paasikiven osuutta maaliskuun ma­nifestiin johtaneiden neuvottelujen yksityiskohtiin vaikea täsmentää. Sosialistien kanssa käydyissä kiistoissa hän rajoittui esiintymään lähinnä torpparikysymyksen asiantuntijana. Ilmeisen selvästi pääjohtaja pysytte­li porvarillisten valtuutettujen yhteisessä rintamassa pyrkien jo sorto­vuosina hahmoutunutta konseptiota toteuttaen käyttämään hyväksi nyt avautunutta tilaisuutta Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämi­seen kumpaakin osapuolta tyydyttävällä tavalla. Paasikiven rooli juh­lapuhujana ei ollut satunnainen. Kuten tuonnempana näemme, hän jo muutamaa viikkoa myöhemmin otti – omat, lähinnä kielitaitoon liitty­vät rajoituksensa realistisesti tunnustavan Ståhlbergin sijasta – haltuun­sa myös asiallisen johdon itäisen naapurin edustajien kanssa käytävissä keskusteluissa.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4