KOLME VALLANKUMOUSTA

Hallituksen uusiminen

Vallankumouksen ensi päivistä lähtien senaatin vaihdosta pidettiin kaik­kien puolueiden piirissä itsestään selvänä tavoitteena. Toinen asia sitten oli, mille pohjalle hallitus pitäisi rakentaa. Maaliskuun 18. päivänä 1917 porvarillinen valtuuskunta päätyi kannattamaan kaikkien puolueiden kokoomusta, jonka ei kuitenkaan välttämättä tarvinnut vastata eduskun­nan voimasuhteita. Senaattiin tuli saada kykenevimmät ja tarmokkaim­mat miehet, » jotta lyhyen ajan kuluessa valmistuisi niin paljon ja niin kelvollista kuin suinkin mahdollista». Johtoon olisi asetettava porvarei­hin lukeutuva henkilö. Tätä koskeneessa äänestyksessä K. J. Ståhlberg sai 10, J. K. Paasikivi 6 sekä P. E. Svinhufvud 2 ääntä. Paasikiveä kannatti­vat vanhasuomalaiset ja K. J. Ståhlberg, joka siis asetti suomettarelaisen yhteistyökumppaninsa oman puoluetoverinsa Svinhufvudin edelle. ¹ Omasta puolestaan Ståhlberg ensin kieltäytyi ja suostui vihdoin sillä ehdolla, että myös sosiaalidemokraatit kannattaisivat häntä. Samana päi­vänä valmistuneessa ensimmäisessä alustavassa senaattorilistassa valtio­varaintoimituskunnan päällikkyys oli varattu J. K. Paasikivelle.²

Avainkysymykseksi muodostui eduskunnan ehdottomaan enemmis­töön nojautuvan vasemmiston kanta. Sosialistien ratkaisuja vaikeutti, kuten Soikkanen on todennut, yhtäältä voimakas epätietoisuus ja epä­varmuus tilanteen vaatimuksista sekä toisaalta puolue-elinten luotta­musta nauttivan johdon puute.³ Kautskylaiseen ideologiaan nojautuen »ministerisosialismi» oli puolueessa aikaisemmin ankarasti tuomittu, ja luokkataistelun käyminen porvarillisen yhteiskunnan hallituksesta kä­sin tuntui oudolta. Toisaalta voitiin nyt vedota siihen, ettei senaatti enää ollut vain keisarille vastuunalainen neuvonantajakunta, ja eduskunnan­kin voimasuhteet olivat muuttuneet.

Pietarin manifestikeskustelujen aikana Protopopov oli ilmoittanut hallituksen kokoonpanon jäävän täysin suomalaisten itsensä ratkaista­vaksi. Väliaikainen hallitus ei vastustaisi pelkästään sosialistien muodos­tamaa »punaistakaan» senaattia. Wiikin muistiinpanojen mukaan Paasi­kivi ja Setälä toivat jo Pietarin neuvottelujen aikana esiin, että sosialis­tien tuli muodostaa hallitus. ⁴ Paasikivi näyttää alun alkaen lähteneen siitä, että eduskunnan voimasuhteet huomioon ottaen asioiden hoito ilman sosialisteja kävisi vaikeaksi ellei mahdottomaksi. Samansuuntai­sia ajatuksia oli esitetty vanhasuomalaisten puoluevaltuus -kunnan ko­kouksessa jo 17.3.1917. ⁵ Vasemmiston »kasvattamiseksi vastuuseen» saattaisi myös yksinomaan punainen senaatti tulla kysymykseen.

Sosialistien taholla maaliskuun manifestineuvottelujen tulos ei lisän­nyt yhteistyöhalua porvareiden kanssa. Hallitusvastuun ottaminen yksin ei liioin houkutellut puolueen henkisten voimavarojen vähäisyyden ja kokemuksen puutteen vuoksi. »Kun olemme alottelevia tässä suhtees­sa», tunnusti puoluesihteeri Matti Turkia sosiaalidemokraattien puolue­ neuvoston kokouksessa 19.3.1917. Vaikutusvaltainen Edvard Valpas kieltäytyi tuossa vaiheessa vielä ottamasta hallituskysymykseen kantaa. Erityisesti pelättiin porvarillisen virkamiehistön jarrutusta sekä hanka­laksi ja uhkaavaksi kärjistyneen elintarvikekysymyksen hoitoa. Määrä­ enemmistöä edellyttävissä ratkaisuissa jouduttaisiin joka tapauksessa riippuvaisiksi porvarien tuesta.

Toisaalta ideologisesti kerettiläinen ajatus kokoomushallituksesta avasi tien laajaulotteisille ja työväenluokan kannalta tärkeille yhteiskun­nallisille uudistuksille, joita puolue jo kauan oli tavoitellut. Sosiaalide­mokraattien puolueneuvosto antoikin Oskari Tokoille tehtäväksi koet­taa muodostaa maalaisliiton kanssa kokoomushallitus, johon tulisi li­säksi yksittäisiä vasemmistoporvareita. Kun nämä kieltäytyivät lähtemäs­tä mukaan ilman porvarillisen valtuuskunnan virallista hyväksyntää, ja Tokoilta taas puuttuivat valtuudet käydä neuvotteluja muiden puoluei­den kuin vähiten porvarillisena pidetyn maalaisliiton kanssa, hän 23.3.1917 ilmoitti puolueneuvostolle luopuvansa hallituksen kokoami­sesta. Neuvosto joutui nyt täydellisen hämmennyksen valtaan. Hyväksyt­tyään ensin porvarien asettaman ehdon se kumosi sitten oman päätök­sensä ja hajaantui vihdoin jättäen jatkoneuvottelut puoluetoimikunnan tehtäväksi.⁶

Nyt tarvittiin Juho Kusti Paasikiveä. Manifestineuvottelijoiden palattua Pietarista porvarillisten puolueiden valtuuskunta totesi 21.3.1917 pitä­mässään kokouksessa sosialistien osallistumisen hallitukseen välttämät­tömäksi. Erityisesti Setälä, Ståhlberg ja Paasikivi korostivat tätä näkökoh­taa pitäen yksinomaan porvarillisen senaatin onnistumismahdollisuuk­sia vähäisinä. Eduskunnan kannatuksen varmistaminen edellytti tar­peellisiin myönnytyksiin pohjautuvan modus vivendin saavuttamista so­siaalidemokraattien kanssa. Kun viimeksi mainitut suhtautuivat jyrkän kielteisesti »mahdollisimman vastenmielisenä» pitämäänsä K. J. Ståhl­bergiin, tämä totesi 18.3. asettamansa ehdon jääneen täyttämättä ja pe­ruutti suostumuksensa talousosaston varapuheenjohtajaksi. Päätökseen vaikutti myös häntä kohdannut perhesuru, rouva Ståhlbergin vaikea sairaus ja kuolema 25.3.1917. Oskari Tokoin ryhtyessä Pietarista palattu­aan sosialistien puolueneuvoston kehotuksesta hallitus -tunnustelijaksi Ståhlberg oli siten valmis väistymään hänen tieltään. Porvarillinen val­tuuskunta puolestaan nimesi nelihenkisen valiokunnan, johon tulivat Paasikivi, Setälä, Ehrnrooth ja Kallio pitämään yllä yhteyttä sosiaalidemokraatteihin.⁷

Tokoin epäonnistuminen sai vt. kenraalikuvernööri Korffin hermos­tumaan. Suomalaisten riitelystä ja vitkastelusta oli tehtävä loppu, minkä vuoksi hän 23.3. antoi hallituksen muodostamisen professori E. N. Setä­län tehtäväksi. Ellei lista valmistuisi seuraavaan päivään mennessä, Wi­reniuksen johtama »amiraalisenaatti» saisi istua eduskunnan kokoontu­miseen saakka, mitä oli pidettävä skandaalina. Nyt asettui vuorostaan porvarillinen valtuuskunta vastahankaan. Danielson-Kalmari huomautti Paasikiven saaneen 18.3. toimitetussa äänestyksessä Ståhlbergin jälkeen laajimman kannatuksen. Hän oli koulutukseltaan juristi ja kaikin puolin sopiva hallituksen johtoon. Omasta ehdokkuudestaan sovinnolla luo­punut Setälä asettui samalle kannalle korostaen Paasikiven kykyä tarvit­tavan etenkin vaativissa perustuslaki -kysymyksissä. Näin myös päätettiin, vaikka pääjohtaja itse osoittikin joko todellista tai »kruusattua» halutto­muutta ehdottaen tilalleen Setälää. Paasikivi epäili selviytymistään tehtä­västä 6 kuukaudessa, mitä pitemmäksi ajaksi hän ei ainakaan voisi jättää pankkia. Samaa mieltä olisivat työtoverit siellä. Lopulta ehdokas »suos­tui ryhtymään etunenään, ellei saada muuta miestä».⁸

Paasikivi ryhtyi viipymättä toimeen. Ensisijaisena tavoitteena oli yhä edelleen sosiaalidemokraattien taivuttaminen hallitusvastuuseen To­koin johdolla tai toissijaisesti heidän osallistumisensa Paasikiven johta­maan senaattiin. Siinä tapauksessa, että tämä ei onnistuisi Paasikivi suunnitteli muodostavansa vajaalukuisen, ainakin kahdeksan jäsentä kä­sittävän väliaikaisen senaatin, jonka eduskunta saisi kokoonnuttuaan täydentää ja uusia. Ellei se sitä tekisi, hallitus istuisi paikoillaan, kunnes saisi epäluottamuslauseen. Heti porvarillisen valtuuskunnan kokouk­sen päätyttyä Paasikivi ryhtyi vielä samana iltana tavoittelemaan Tokoita. Yritys epäonnistui, koska tällä ei ollut kotonaan puhelinta. Sen sijaan pääjohtaja »telefoneerasi» puolueneuvostossa hallitusyhteistyötä kan­nattaneelle Gyllingille, joka suhtautui tilanteeseen toiveikkaasti. Hän katsoi herra Tokoilla olevan edelleen puolueen valtuudet senaatin muodostamiseksi, »jos se vain onnistuu ».

Seuraavana aamuna klo 9 Paasikivi ennakkoluulottomasti marssi Työ­väentaloon etsimään Tokoita. Ensiksi löytyi Väinö Tanner, joka kertoi puoluetoimikunnan olevan juuri kokoontumassa. Eikö Paasikivi voisi esittää asiaansa suoraan sille? Näin myös meneteltiin. Vaikka Tanner tietysti ei asiaa maininnutkaan, Tokoi välttyi samalla joutumasta omien­sa keskuudessa epäluulonalaiseksi yksityisistä yhteyksistä suomettare­laiseen pankinjohtajaan. Paasikivi korosti puoluetoimikunnalle sosialis­tien ehdottoman enemmistön eduskunnassa velvoittavan heitä ole­maan vetäytymättä syrjään. Kun porvarit yksinään tuskin muodostaisivat vähemmistöhallitusta – tässä Paasikivi siis selvästi ja ilmeisen tarkoituksellisesti väheksyi omaa hankettaan – tuloksena olisi vihatun »sape­lisenaatin» jääminen paikoilleen, minkä vastuun hän sosialistien kiel­täytymistä vaikeuttaakseen näin vyörytti heidän niskoilleen. Sitäpaitsi viimeistään eduskunnan kokoontuessa sama ongelma olisi jälleen vas­tassa. Tärkeiden uudistusten käsittely valtiopäivillä viivästyisi, koska vanhalta, vain juoksevia asioita hoitavalta senaatilta oli turha odottaa esityksiä.

Puolueiden piti Paasikiven mielestä saada määrätä omat edustajansa hallituksessa, koska ne parhaiten tunsivat näiden kyvyt. Samaa oikeutta­han sosialistit vaativat itselleenkin. Lisäksi asia voitiin järjestää siten, että Tokoi kääntyisi yksityisten porvarien puoleen, jotka halutessaan voisivat hankkia ryhmiensä suostumuksen. Näin Paasikivi avasi sosialisteille ulospääsytien heidän omien dogmiensa karsinasta. Tokoi voisi muo­dostaa hallituksensa tarvitsematta neuvotella porvarillisten puolueiden kanssa. Hallituspohja, 6 + 6 + sosialistinen varapuheenjohtaja oli Paasi­kiven mukaan hyväksyttävissä. »Porvarilliset vasemmistolaiset», joihin Tokoi oli ollut yhteydessä, kelpaisivat myös porvarilliselle valtuuskun­nalle. Holstia Paasikivi kuitenkin piti heikkona ja kokemattomana se­naattoriksi. Kirkollistoimituskunnan päälliköksi tarvittiin Setälää. Niin­ ikään hän edellytti vanhasuomalaisten saavan hallitukseen Tokoin kaa­vaileman Tulenheimon lisäksi myös toisen senaattorin, esimerkiksi Lauri Ingmanin. Maalaisliiton osalta Lauri Kristian Relander olisi Kyösti Kalliota pätevämpi. Ohjelmakysymyksistä sosialistien olisi turha kantaa huolta, koska he hallituksen enemmistönä joka tapauksessa voisivat ajaa kantansa lävitse. Sitäpaitsi nyt ehdotettujen porvarillisten senaattorien joukossa oli lukuisia vasemmiston ajamien uudistusten kannattajia. Sa­nottuaan sanottavansa Paasikivi poistui kokouksesta, joka oli luvannut harkita hänen ehdotuksiaan.¹⁰

Tanner on myöhemmin muistellut vieraan luomaa »vapautunutta tunnelmaa» ja hänen »varmaa esiintymistään», joka teki vaikutuksen läsnäolijoihin. Siltasaaren kivilinnan muurien sisäpuolella ei porvarilli­sia poliitikkoja juuri ollut totuttu näkemään.¹¹

Paasikiven viestin houkuttelemana puoluetoimikunta – peläten ve­näläisen senaatin pysyvän paikoillaan ja suotuisan tilaisuuden yhteis­kunnallisiin uudistuksiin jäävän käyttämättä – päätti tulkita puolueneu­voston päätöstä siten, että Tokoille annettu tehtävä hallituksen muodos­tamisesta olisi yhä voimassa, koska suoria keskusteluja »taantumuspuo­lueiden» kanssa ei tarvittaisi. Hallituslistaan Paasikiven kritiikki vaikutti siten, että Tokoin mielestä »porvarien radikaalisempiin henkilöihin» kuuluva Setälä pääsi mukaan. Sen sijaan hän kieltäytyi hyväksymästä ilmeisesti sopivan heikkoina pidettyjen Holstin ja Kallion poistamista. Ruotsalaisille riitti Tokoin käsityksen mukaan yksi senaattori, Leo Ehrnrooth. Myöntyvyyssuuntauksen painolastin rasittaessa Ingmania vanha­ suomalaiset tarjosivat hänen sijastaan Allan Serlachiusta, jonka nimi kel­pasi myös. Kun asianomaisten suostumus oli varmistettu, sosiaalide­mokraattien puoluetoimikunta hyväksyi iltapäivällä 24.3.1917 hallitus­ listan:

talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi

kirkollistoimituskunta, professori E. N. Setälä

siviilitoimituskunta, professori Allan Serlachius»

– apulaispäällikkö, lisensiaatti Julius Ailio

kauppa- ja teollisuustoimituskunta, tohtori Leo Ehrnrooth

» – apulaispäällikkö, kirvesmies Matti Paasivuori

kulkulaitostoimituskunta, tohtori Väinö Voionmaa

oikeustoimituskunta, tohtori Antti Tulenheimo

valtiovaraintoimituskunta, toimitusjohtaja Väinö Tanner

kamaritoimituskunta, maisteri Wäinö Wuolijoki

maanviljelystoimituskunta, maanviljelijä Kyösti Kallio

talousosaston jäsen (salkuton), dosentti Rudolf Holsti

Korffin uhkavaatimus oli johtanut tulokseen, ja väliaikainen hallitus ni­mitti uuden senaatin 26.3.1917.¹²

Luetteloa tarkasteltaessa herättää huomiota hallituksen »kätilön» J. K. Paasikiven jääminen syrjään. Vaikka porvarit olivat kaavailleet häntä va­ra -puheenjohtajaksi ja Takoikin maininnut Setälälle Paasikiven ehkä saattavan tulla kysymykseen senaattorina, hänen nimensä puuttui alun alkaen sosialistien laatimista hallituslistoista. Tämä oli ratkaisevaa. Rom­mi on todennäköisesti oikeassa katsoessaan Paasikiven olleen yhtäältä »sekä myöntyvyyspoliitikkona että sosialismin ideologisena vastustaja­na niin leimallinen ja toisaalta radikaalina sosiaalipoliitikkona niin vaa­rallinen, että tähän – sosialistien kannalta muutenkin perin arkaluon­toiseen – senaattiin hän tuskin sopi ».¹³ Kuusinen ja Valpas pitivät Paasi­kiveä »vaarallisena» mm. kieltolakiasiassa – tässä tapauksessa siis lä­hinnä hankkeen mahdollisena torjujana.¹⁴

Sosiaalidemokraattien pää-äänenkannattajassa Työmiehessä puolue­ toimikunta korostikin hallituksen nojautuvan »eduskunnan vasemmis­toryhmiin», joihin KOP:n pääjohtajaa olisi ollut vaikea lukea. »Tämän hallituksen muodosta-misesta ei ole käyty neuvotteluja kolmen suurim­man ja taantumuksellisimman porvaripuolueen kanssa, eikä se, vaikka siihen kuuluu noihin puolueisiin lukeutuvia henkilöitä, siis myöskään ole näiden puolueiden kanssa yhteisesti muodostettu kokoomushalli­tus. Se seikka, että eräät porvarilliset hallituksen jäsenet lienevät hank­kineet ryhmiltään suostumuksen hallitukseen menolleen ei tietysti voinut vaikuttaa meidän menettelytapaamme eikä se tietenkään ollut mei­dän estettävissä» .¹⁵

Henkilökohtaisesta sivuunjäämisestä huolimatta Paasikivi oli toimin­nallaan saavuttanut merkittävän tavoitteen. Tokoin senaatin aikaansaa­minen onkin laajalti tunnustettu hänen ansiokseen.¹⁶ Kuohuvissa ja epä­varmoissa oloissa sosiaalidemokraattinen puolue oli saatu sidotuksi hallitusvastuuseen. Porvarien mukanaolo senaatissa tarjosi samalla heil­le mahdollisuuden sinänsä välttämättömänä pidetyn uudistuspolitiikan kontrollointiin.

Aluksi lähes ideaaliratkaisulta vaikuttanut asetelma alkoi kuitenkin jo pian murentua. Syynä oli ennen muuta se, ettei sosiaalidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan asettunut tapahtuneen hallitusratkaisun taakse. Keskeiset johtohenkilöt jättäytyivät alun alkaen senaatin ulko­puolelle ja Edvard Valpas sekä hänen kritiikkiään pelkäävät O. V. Kuusi­nen ja Kullervo Manner sanoutuivat siitä julkisesti irti jo maaliskuun lopussa. Vailla työväenliikkeen selvää tukea ja puolueen johdon suhtau­tuessa heihin pitkälti kielteisesti sosialistiset senaattorit joutuivat taval­laan tyhjiöön, mikä heikensi hallitusyhteistyön tuloksellisuutta. Toisaal­ta – kuten Upton on todennut – puolueen johtajat, jotka väittivät olevansa kumouksellisia sosialisteja, olivat hallussaan olevasta mahta­vasta organisaatiosta huolimatta avoimesti vältelleet vastuuta poliittisen vallan käyttämisestä. Esiintyminen samanaikaisesti sekä hallitus- että op­positiopuolueena johti tilanteeseen, jossa puolue osoittautui kykene­mättömäksi hyödyntämään valtaa, jota olosuhteet suorastaan työnsivät sen käsiin.¹⁷

Senaatin oikeusosaston uusiminen jäi pätevien sosialististen ehdok­kaiden puuttuessa porvarillisten puolueiden valtuuskunnan tehtäväksi. Paasikivi halusi tällöin tutkittavaksi, eikö joku silloisista oikeusosaston jäsenistä soveltuisi jatkuvuuden ylläpitoa varten myös uuteen kokoon­panoon. Yksikin nimi näiden joukosta riittäisi monipuolisuuden takaa­miseen. Ei pitäisi mennä etemmäs kuin oli tarpeellista hyvän tuloksen saavuttamiseksi. Paasikiven kantaan yhtyivät Ståhlberg ja Ingman.¹⁸ Ajatus ei kuitenkaan mennyt lävitse. Ainoakaan vanhan oikeusosaston jäse­nistä ei saavuttanut armoa entisten perustuslaillisten puolueiden edus­tajien – Ståhlbergia lukuunottamatta – silmissä. Paasikivi kertoo muistelmissaan August Nyberghin, R. A. Wreden ja Julius Grotenfeltin saapuneen tämän jälkeen hänen luokseen Kansallis-Osake-Pankkiin keskustelemaan muista suomettarelaisista ehdokkaista. »Joku näistä oli jossakin käänteessä joutunut, tosin vain ohimennen ja ulkokohtaisesti, kosketuksiin laittomien papereiden kanssa. Minua huvitti kuunnellessa­ni näiden kolmen kunnioitettavan miehen innokkaasti ja perinpohjin kaikilta puolin punnitsevan ja pohtivan ehdokkaita: ‘Toiselta puolen voi sanoa niin ja niin… toiselta puolen taas niin ja niin’. Lopulta pääsimme asiasta yksimielisyyteen».¹⁹

Porvarillisessa valtuuskunnassa huvittuneisuus oli Paasikivestä kui­tenkin kaukana keskustelun käydessä pöytäkirjan mukaan »hyvinkin kiihkeäksi». Perustuslaillisten asenteeseen raivostunut Paasikivi väitti ilmeisen kohtuuttomasti – näiden tahtovan rikkoa yhteistoiminnan, kun kysymys lienee pikemminkin ollut vilpittömän tosikkomaisesta py­käläjuristeriasta. Sorto-vuosien aikaiset vastakohtaisuudet olivat vielä niin lähellä pintaa, että ne tilaisuuden tullen helposti pulpahtivat esiin. Onni Talaan »ikäväksi riidaksi» luonnehtima välienselvittely päättyi kui­tenkin molempien osapuolten hyväksymästä nimilistasta sopimiseen. ²⁰

Sama asetelma toistui uuden ministerivaltiosihteerin nimittämistä koskeneessa ongelmassa. Paasikiven tukeman Danielson-Kalmarin mie­lestä viran haltijan pitäisi olla »mies, joka tuntee maan oloja ja edustaa kansan enemmistöä». Tällainen henkilö olisi Ernst Nevanlinna. Muita puolueita ei venäjää puutteellisesti hallitseva suomettarelainen miellyt­tänyt. Myöntyvyydellä oli yhä huono kaiku. Vanhasuomalaiset puoles­taan torjuivat ruotsalaisten kandidaatin, entisen kuvernöörin Birger v. Troilin. Danielson-Kalmari arveli asianomaisen ehkä saattaneen sopia vallankumousta edeltäneissä oloissa mutta ei nyt enää. Tapansa mukaan Paasikivi ilmaisi itsensä suorasukaisemmin: »Siellä (Pietarissa) tarvitaan poliitikoita. Parkettitaidolle ei ole pantava arvoa». Nevanlinnan ehdok­kuuden ajauduttua karille Paasikivi siirtyi kannattamaan kompromissi­ kandidaattia, suomea puutteellisesti mutta venäjää puhtaasti hallitsevaa Kone ja Silta Oy:n toimitusjohtajaa Carl Enckelliä, joka sai myös Tokoin senaatin enemmistön kannatuksen ja tuli nimitetyksi. Kaupungilla liik­kunut huhu Paasikivestä ministerivaltiosihteeriehdokkaana ei näytä tul­leen porvarillisessa valtuuskunnassa vakavan keskustelun kohteeksi.²¹

Kappaleen sivut: 1 2 3 4