KOLME VALLANKUMOUSTA

Lojalismi koetteilla

Tsarismin kukistuessa Venäjällä valtaan päässeen liberaalisen suuntauk­sen tavoitteena oli rajoittaa alkanut mullistus itsevaltiuden poistami­seen. Ulkopoliittinen linja säilyi entisellään. Sotaa oli jatkettava uusin voimin vanhojen päämäärien, lähinnä Konstantinopolin ja Turkin sal­mien saavuttamiseksi keisarillisen hallituksen läntisten liittolaisten kanssa solmimien sopimusten mukaisesti. Siksi oli sisäpolitiikassa väl­tettävä ja tarpeen mukaan vastustettava kaikkea sellaista, mikä voisi häi­ritä tai heikentää sotaponnistuksia ja valtion sisäistä lujuutta. Korkeim­man vallan väliaikaisena hoitajana hallitus piti velvollisuutenaan säilyt­tää valtakunta yhtenäisenä ja jakamattomana, kunnes perustuslakia sää­tävä kansalliskokous ehtisi kansalta saaminsa valtuuksin kokoontua päättämään Venäjän tulevasta kohtalosta. Sitä ennen ei mitään suuria ratkaisuja voitaisi tehdä.

Tämän kokonaisohjelman puitteissa on tarkasteltava väliaikaisen hal­lituksen ja ennen muuta sen johtavan hahmon P. N. Miljukovin asennoi­tumista entisen keisarikunnan vähemmistökansallisuuksien vapauspyr­kimyksiin. Näennäisen poikkeuksen säännöstä muodosti Puola, jonka itsenäisyyden Lvovin hallitus maaliskuussa 1917 tunnusti. On kuitenkin otettava huomioon, että alue tuolloin oli kokonaisuudessaan keskusval­tojen miehittämä. Propagandistisista syistä Berliini ja Wien olivat jo syk­syllä 1916 tunnustaneet Puolan riippumattomuuden. Vaikka julistus ei ollut johtanut mihinkään käytännön toimenpiteisiin, se vaati, kuten Mil­jukov muistelmissaan avoimesti myöntää, Venäjän taholta vastavetoa, joka rohkaisisi puolalaisia ja estäisi näitä asettumasta keskusvaltojen puolelle. Tunnustus oli sitä paitsi varauksellinen, koska sen lopullinen vahvistus jäi riippumaan Venäjän tulevasta kansalliskokouksesta.

Suomen kohdalla ei näin pitkälle meneviä myönnytyksiä pidetty mahdollisina. Väliaikaisen hallituksen näkökulmasta ne eivät sitä paitsi olleet tarpeellisiakaan, koska suomalaisille näytti täysin riittävän perus­tuslaillisten oikeuksien palauttaminen, mistä he vakuuttivat kiitollisuut­taan. Itsenäisyydestä ei maaliskuun manifestineuvotteluissa ollut hiis­kuttu sanaakaan. Vaikenemisen motiivit olivat maaliskuun 1917 olosuh­teissa itsestään selvät. Vasta myöhemmin esitettiin aktivistitaholta syy­töksiä siitä, että väliaikaista hallitusta »johdettiin harhaan» sanomatta sille koko totuutta. Venäjällä taas Suomen erillisasemaa oli totuttu pitä­mään siinä määrin itsestään selvänä, että lailliset olot palauttanut mani­festi »lankesi luonnostaan». Se ei aiheuttanut välittömiä vaatimuksia muidenkaan vähemmistökansallisuuksien taholta. Kokonaan toiseksi ti­lanne kuitenkin muuttuisi lähdettäessä laajentamaan suuriruhtinas-kun­nan oikeuksia jo aikaisemmin vakiintuneiden rajojen ulkopuolelle. ¹

Hajoamistilaan joutuneen Itämeren laivaston ja Saksaan yhteyksiä yl­lä-pitäneiden suomalaisten solidaarisuuden varmistamiseen tähtäsi oi­keus- ministeri Kerenskin Helsinkiin maaliskuun lopussa 1917 tekemä vierailu. Taustana oli pelko, että saksalaiset purjehduskauden alettua käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen nousemalla maihin Suomeen myö­hempää Pietariin kohdistuvaa offensiivia varten. Kumpikin Kerenskin tavoitteista jäi saavuttamatta huolimatta hänen vuolassanaisesta retorii­kastaan, seppeleenlaskusta Runebergin patsaalle ja senaatin varapu­heenjohtajan, Oskari Tokoin, suutelusta Työväentalon juhlasalin puhu­jalavalla »Venäjän ja Suomen kansojen ikuisen liiton» merkiksi. Sotalai­voilla pidettyjä kokouksia matruusit häiritsivät tekemällä kiusallisia ky­symyksiä vieraalle, jonka kaunopuheisuus jäi vaille pysyviä tuloksia. Suomalaiset poliitikot Kerenski otti vastaan Runebergin patsaalta palat­tuaan kenraalikuvernöörinpalatsissa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä porvarillisen valtuuskunnan nimeämät Leo Ehrnrooth, Kyösti Kallio, Axel Lille, J. K. Paasikivi, E. N. Setälä, Kerenskin erikseen kutsumat P. E. Svinhufvud ja Antti Tulenheimo sekä sosiaalidemokraat­ tien edustajat Oskari Tokoi, Edvard Gylling ja Matti Paasivuori. Suoma­laisten tulkkina toimineen maisteri Joonas Laherman muistelmien mu­kaan nämä esiintyivät jossakin määrin »avuttomasti». Syynä oli yhtäältä puheenjohtajuuden ottaneen Kerenskin monisanaisuus ja toisaalta en­nalta sovitun selkeän ohjelman puuttuminen.

Ydinkysymys vieraan kannalta oli, voisiko väliaikainen hallitus uhkaa­vassa sotilaallisessa tilanteessa luottaa suomalaisiin. Näiden odotettiin todistavan solidaarisuutensa osallistumalla tavalla tai toisella yhteisiin sotaponnistuksiin sekä sanoutumalla irti aktivismista ja jääkäriliikkees­tä. Kumpaakaan ei yksiselitteisesti luvattu. Oskari Tokoi vastasi vanhan järjestelmän »järkyttäneen luottamuksen Venäjään ja siltä saatuihin lu­pauksiin». Mutta jos palautetut oikeudet jäisivät pysyviksi, silloin luotta­mus kasvaisi uudelleen. Kerenski puolestaan lupasi aktivisteille yleisen amnestian. Suoraan kysymykseen, koskiko tämä myös Saksaan lähtenei­tä, hän vastasi myöntävästi, » koska Saksaan menemisen syy on ollut sama patrioottinen kuin irlantilaisten kapina». Armahdus tietenkin edellytti vastedes solidaarisuutta ja Venäjän vastaisista teoista pidätty­mistä, koska saksalaissuuntauksen jatkaminen ei enää kohdistunut Ro­manoveja vaan Venäjän vapaata kansaa vastaan. Santarmi-hallituksen ko­koamat asiakirjat luovutettaisiin senaatin prokuraattorille, jonka tarkas­tuksesta riippuisi, miten pitkälle armahdus ulotettaisiin.

Paasikiven selostaessa Kerenskin lausuntoja porvarilliselle valtuuskunnalle Danielson-Kalmari katsoi, että venäläisten olisi itse pitänyt ko­konaan hoitaa armahdusasia loppuun saakka, koska suomalaiset viran­omaiset muuten joutuisivat hankalaan välikäteen. Paasikivi myönsi epä­selvyyden Kerenskin lausunnoissa tämän puhuttua yhtäältä amnestian yleisyydestä, minkä kanssa paperien Suomessa tapahtuva seulominen ja tarkastaminen näytti olevan ristiriidassa. Kuitenkin »olisi ollut vaikea sanoa herra Kerenskille: ‘älkää antako papereja meidän tutkittavaksi’». Sitäpaitsi Saksan sotalakien alaisten jääkärien osalta asian lopullinen selvittäminen jäisi joka tapauksessa rauhanteon jälkeiseen aikaan. Ståhl­berg oli Paasikiven kanssa samaa mieltä katsoen sodanjälkeistä arka­luontoista tilannetta ajatellen sittenkin edullisemmaksi, että asia oli suo­malaisten itsensä hoidossa.²

Pyrkien sivuuttamaan Suomen porvariston Venäjän sosialistien kans­sa käytävissä keskusteluissa sosiaalidemokraatit jättivät samana päivänä Kerenskille oman, Kuusisen, Wiikin ja Gyllingin laatiman muistionsa, jossa jo selvästi ylitettiin maaliskuun manifestin rajat itsehallinnon laa­jentamisessa. Tavoitteeksi asetettiin Suomen täydellinen sisäinen itse­näisyys aina lakien vahvistamista myöten. Taustana olivat osittain väliai­kaisen hallituksen omien edustajien (mm. Skobelevin, Roditsevin ja Kerenskin) korkealentoiset puheet Suomen ja Venäjän vapaiden sekä tasa-arvoisten kansojen välisistä suhteista. Näiden lupausten reaalisisäl­töä haluttiin nyt tutkia.

Kuusisen ja hänen avustajiensa muistiossa Kerenskiä loukkasi erityi­sesti omavaltainen vaatimus Suomen autonomian turvaamisesta kan­sainvälisellä takuusopimuksella, johon voitaisiin pyytää mukaan esi­merkiksi Ranskaa ja Englantia. Vaikka suomalaiset aloitteentekijät ko­rostivatkin, ettei kysymys vähimmässäkään määrin ollut väliaikaisesta hallituksesta tai Kerenskin persoonasta vaan Venäjällä mahdollisesti myöhemmin valtaannousevan taantumuksen torjunnasta, oikeusminis­teri kehotti sittemmin Korffin välityksellä suomalaisia sosialisteja luo­pumaan hankkeesta. Venäläiset eivät ymmärtäisi sitä, vaan tuntisivat it­sensä loukatuiksi. He olivat jo antaneet kaiken ja nyt vaadittiin vain lisää. Mitä arvoa takeilla sitäpaitsi olisi? Sodan aikana ei yhtään mitään ja myöhemmin oli turha kuvitella Saksan tai Englannin aloittavan uutta sotaa niiden ylläpitämiseksi. Suomalaisten oli tajuttava, että jos heille annettaisiin näin paljon, silloin alkaisivat muutkin vähemmistö-kansalli­suudet kuten ukrainalaiset, tataarit ym. esittää vaatimuksia, joita taas isovenäläisten oli vaikea käsittää. Luottamuksellisesti Kerenski vakuutti henkilökohtaisesti ymmärtävänsä muistiossa esitetyn kannan, mutta val­litsevissa oloissa sillä ei ollut toteutumisen mahdollisuuksia.³

Toisaalta suomalaisten sosialistien käsitys, jota he luonnollisestikaan eivät ilmaisseet Kerenskille, oli se, ettei väliaikaisen hallituksen mahdollisille kielteisillekään kannanotoille pitänyt antaa ratkaisevaa merki­tystä. Vallankumousprosessin jatkuessa Venäjän sisäpoliittinen kehitys tulisi joka tapauksessa suuntautumaan yhä enemmän vasemmalle. Kuu­sinen piti »suuria tapahtumia» mahdollisina jo lähiviikkojen kuluessa. ⁴ Sosialistien esittämien, itsehallinnon laajentamista koskevien vaatimus­ten taustana oli yhtäältä suomalaiskansallinen nationalismi ja toisaalta pyrkimys edistää eduskunnan (ja samalla sen sosialistisen ehdottoman enemmistön) hyväksi tapahtuvan vallansiirron avulla puolueen sisäpo­liittisten tavoitteiden toteutumista. Luokkataistelun ja itsenäisyyspolitii­kan linjat näyttivät kulkevan sopusointuisesti rinnakkain.

On syytä panna merkille, että kansainvälistä garantiaa koskeva vaati­mus oli jo ennen Kerenskin vierailua julkistettu Tukholmassa toimivien aktivistien taholta, vaikka kotimaiset porvarilliset poliitikot eivät katso­neetkaan aiheelliseksi esittää sitä väliaikaiselle hallitukselle. Asiasta kui­tenkin keskusteltiin porvarillisessa valtuuskunnassa, jossa lojalisteilla toistaiseksi oli selvä yliote.⁵ He katsoivat valtiollisen kysymyksen ratkai­suun saatavan vapaat kädet ainoastaan siinä tapauksessa, että Venäjän sisäinen hajoaminen päättyisi anarkiaan. Tällöin olisi ehkä mahdollista saada myös länsivallat tunnustamaan Suomen riippumattomuus, kun taas aktivistien linja ajaisi Suomen käynnissä olevassa maailmansodassa keskusvaltojen puolelle, joiden voittoa ei voitu pitää varmana. Aseetto­man ja elintarviketuonnista riippuvaisen maan oli vältettävä uhkapeliä.⁶ Reaalipoliittisen harkinnan ohella katsottiin maaliskuun manifestin merkitsevän myös eräänlaista herrasmiessopimusta väliaikaisen halli­tuksen tunnustamisesta vallitsevissa oloissa korkeimman vallan haltijak­si.

Porvarillisen valtuuskunnan 30.3.1917 pidetyssä kokouksessa lojalis­tien johtava edustaja K. J. Ståhlberg totesi valittavana olevan kaksi vaih­toehtoa. Joko oli tunnustettava keisari-suuriruhtinaan vallan siirtyneen Venäjän hallitsevalle valtiovallalle, taikka oli katsottava, ettei sitä voitu sallia. Tosiasiallinen tilanne esti jälkimmäisen tien valinnan, mutta oli pyrittävä mahdollisuuksien mukaan erottamaan täällä ratkaistavat asiat Venäjän valtiovallan päätettäviksi jäävistä. Danielson-Kalmari oli samaa mieltä tahtomatta kuitenkaan myöntää hallitsijalle kuuluneiden oikeuk­sien pysyvää siirtymistä Venäjän ministeristön kaltaiselle »muuttuvalle vallanpitäjälle». Suomen kannalta tämä riippuvuus tietäisi itse asiassa aseman huononemista. Noudatettavaksi sopivan esimerkin voisi tarjota Kanadan suhde Britannian kruunuun. Paasikivi säesti oppi-isäänsä huo­mauttaen välttämättömyydestä saada pian aikaan perustuslakikomitea laatimaan uutta hallitusmuotoa. »Jos tarvitaan lakimääräyksiä sitä en­nen, saisi komitea valmistaa siitä erikoisehdotuksia». Ståhlberg saattoi nyt kertoa asian olleen jo esillä senaatissa.⁷ Perustuslakikomitea asetettiinkin seuraavana päivänä.

Ryhtyessään työhön Tokoin senaatti näki erääksi keskeiseksi tehtä­väkseen Suomen ja Venäjän välisten suhteiden määrittelyn. Lähtökohta­na oli maaliskuun manifestin luoma tilanne ja tosiasia, että senaatti itse oli väliaikaisen hallituksen nimittämä elin. Maa oli venäläisen sotaväen miehittämä ja kärsi vakavasta elintarvikepulasta, joka näytti olevan lie­vennettävissä vain emämaasta tapahtuvan tuonnin avulla. Toisaalta pi­dettiin tärkeänä senaatin itsenäisen toimivallan laajentamista mahdolli­simman pitkälle väliaikaisen hallituksen kustannuksella. Suunnittelu­ työn sai tehtäväkseen 31.3.1917 asetettu perustuslakikomitea, jonka pu­heenjohtajaksi määrättiin K. J. Ståhlberg ja jäseniksi nuorsuomalainen F. O. Lilius, vanha-suomalaiset J. R. Danielson-Kalmari ja J. K. Paasikivi, ruotsalaiset Julius Grotenfelt ja R. A Wrede, maalaisliittolaiset Santeri Alkio ja August Raatikainen sekä sosiaalidemokraatit Anton Kotonen, W. Kuusinen, Einari Laaksovirta ja Yrjö Sirola. Suomettarelaiset aset­tivat näin »remmiin» vanhan koetun parivaljakkonsa, joka oli ollut mu­kana jo vuosien 1905-1906 eduskuntauudistuskomiteassa.

Ståhlbergin ja hänen työtoveriensa urakka ei rajoittunut vain edellä mainittuun, tosin kiireellisimmäksi katsottuun vallansiirtokysymykseen. Tehtäväkentän pääosan täytti suuriruhtinaskunnan uuden hallitusmuo­don ja muiden tarvittavien perustuslainsäännösten hahmottelu. Samalla senaatti käytti komiteaa asiantuntijaelimenään monissa esiin tulleissa valtio-oikeudellisissa ja poliittisissa kysymyksissä. Komitea työskenteli lähes päivittäin kokoontumis-paikkana pidetyssä senaatin täysistuntosa­lissa keisarinkuvien alla. Santeri Alkio mietiskeli päiväkirjassaan: »Niko­lai II on otettu alas seinältä, taulu kyljelleen kaadettuna ja kuva seinää vasten käännettynä työnnetty kattoa kannattavien pylväiden taakse. Osit­tain rikottuina lojuvat nurkassa kuvaraamin mahtavat korut: Venäjän valtakunnan vaakuna, valtakunnan omena ja valtikka, suuriruhtinaalli­nen kruunu sekä raamit hajotettuina… Niin katoo maailman koreus».⁸ Huhtikuun alkupäivinä 1917 komitea valmisteli ehdotuksen väliaikai­seksi laiksi »eräiden asiain siirtämisestä senaatin ja kenraalikuvernöö­rin ratkaistavaksi». Maaliskuun manifestiin nojautuvan Paasikiven huo­mautus siitä, että kysymys kaiketi oli vain suuriruhtinaskunnan sisäi­seen oikeuteen kajoamisesta eikä Suomen ja Venäjän välisistä suhteista jäi vaille kannatusta. Kokouksessa läsnä ollut oikeustoimituskunnan päällikkö, senaattori Tulenheimo korosti senaatin tarvitsevan käytän­nön apua, jotta asioiden hoitoa vaikeuttava ja pitkittävä riippuvuus Pie­tarista vähenisi. Myöhemmin laatimassaan muistiossa ministerivaltio­sihteerin apulainen K. G. Idman perusteli senaatin kantaa sekä oikeu­dellisin, käytännöllisin että poliittisin syin. Koska Suomen hallitustapa oli ollut jyrkän monarkkinen ja korkein hallitusvalta keskitetty voimakkaasti suuriruhtinaan käsiin, nyt syntyneissä uusissa olosuhteissa oli ryhdyttävä järjestelmän tarkistukseen. Tätä puolsi se käytännön näkö­kohta, että vanha järjestelmä edellytti hallitsijan henkilökohtaista pää­töstä monissa sellaisissa luonteeltaan vähäpätöisissä kysymyksissä, jotka suomalaiset viranomaiset ajan voittamiseksi hyvin voisivat ratkaista Hel­singissä. Poliittiselta kannalta taas senaatti halusi lujittaa Suomen itse­hallintoa ja oikeutta hoitaa sisäisiä asioitaan ilman venäläisten viran­omaisten sekaantumista. Tämä tuntui sitäkin toivottavammalta, kun tu­le- vaisuus tuntui epämääräiseltä, eivätkä olosuhteet olleet vielä miten­kään vakiintuneet.⁹

Hallituksen näkökohtia Paasikivi ei halunnut vastustaa ja perustusla­kikomitea tekikin päätöksensä käytännöllisesti katsoen yksimielisesti Yrjö Sirolan laatiman luonnoksen pohjalta. Sen mukaan oli eduskun­nan päätöksellä siirrettävä joukko keisari-suuriruhtinaan ratkaisuval­taan kuuluneita asioita senaatin talousosaston päätettäviksi, kunnes Suomen ja Venäjän välinen oikeussuhde lopullisesti järjestettäisiin. Tär­keimmät näistä olivat valtiopäivien koollekutsuminen, hajoittaminen ja lopettaminen, esitysten antaminen eduskunnalle, sellaisten eduskun­nan tekemien päätösten hyväksyminen, joiden voimaantuloon vaadit­tiin hallituksen vahvistus, tulo- ja menoarvion vahvistaminen, hallinnol­listen asetusten antaminen, muuttaminen ja kumoaminen, armahdusoi­keudet ja virkanimitykset. Kenraalikuvernöörin tehtävänä taas olisi se­naatin talousosaston jäsenten ja prokuraattorin nimittäminen eduskun­nan luottamusta nauttivista henkilöistä. Hänen oli myös ratkaistava, kos­kiko joku senaatin talousosaston käsittelemä asia Suomen ja Venäjän välisiä oikeussuhteita tai Venäjän kansalaisia ja laitoksia Suomessa. Nä­mä kysymykset hän saattoi alistaa korkeimman vallan ratkaistavaksi. Muilta osin väliaikaisen hallituksen päätösvalta rajoittuisi kenraalikuver­nöörin ja hänen apulaisensa nimitysoikeuteen.

Eniten keskustelua herätti komiteassa kysymys siitä, pitäisikö parla­mentarismin yleinen periaate liittää valtiosääntöön jo tällä väliaikaisella lailla. Sosialistit menivät vielä pitemmälle katsoessaan, että talousosas­ton jäsenten nimittämisen tuli tapahtua suoraan eduskunnan ehdotuk­sesta. Danielson-Kalmari teki tällöin vastaehdotuksen, joka sisälsi »kan­tamuodon» myöhemmin valtiopäiväjärjestykseen ja myös vuoden 1919 hallitusmuotoon otetulle määräykselle. Senaattorit olisi valittava henki­löistä, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Vaikka Paasikivi huo­mauttikin määräyksen soveltamisen vaikeudesta maassa, jossa yhtä mit­taa jouduttiin turvautumaan vähemmistö-hallituksiin, komitea päätti si­sällyttää sen ehdotukseensa. Ståhlbergin johtaman työn tulokset Tokoin senaatti hyväksyi 7.4.1917 pääosin sellaisenaan lisäten kuitenkin minis­terivaltiosihteerin ja tämän apulaisen niiden virkamiesten joukkoon, jotka kenraalikuvernööri nimittäisi.¹⁰

Pahaa-aavistamattoman Stahovitsin ilmoitettua hyväksyvänsä senaatin aloitteen ministerivaltiosihteeri Enckell ja hänen apulaisensa Idman saivat tehtäväkseen tunnustella Venäjän johtavien piirien mielipidettä, johon sosiaalidemokraattien Kerenskille jättämä muistio oli jo ehtinyt vaikuttaa negatiivisesti. Miljukov totesi Lvovin ministeristöltä puuttuvan oikeudet panna toimeen perustuslainmuutoksia. Esitys ylitti huomatta­vasti maaliskuun ohjelman puitteet. Suomen senaatin täytyi olla selvillä siitä, ettei väliaikainen hallitus halunnut loukata Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen oikeutta yksinään päättää valtakunnan ja sen alueosien tulevasta oikeussuhteesta. Samaa mieltä olivat sotaminis­teri A. I. Gutskov, Kerenski ja Korff. D. D. Protopopov puolestaan piti senaatin ehdotusta »iskuna väliaikaisen hallituksen selkään takaapäin». Suomelle edullisinta olisi, jos vallanlaajennus-suunnitelmista luovuttai­siin kokonaan ennen kansalliskokousta.

Senaatti ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi, ja väliaikainen hallitus siirsi asian käsittelyn juridisista asiantuntijoista koostuvalle neu­vottelukunnalleen, jonka kokoukseen 21.4.1917 pyydettiin Suomea lä­hettämään omat edustajansa. Venäjän huomattavimmista lakimiehistä koostuvan neuvottelukunnan puheenjohtajana toimi professori F. F. Kokoskin. Jäsenistä olivat em. päivän kokouksessa läsnä B. E. Nolde, N. I. Lazarevski, V. A. Maklakov, M. S. Adzemov sekä kenraalikuvernöö­rinapulainen S. A. Korff. Suomen valtuuskunnan muodostivat J. K. Paasi­kivi, Ernst Nevanlinna, J. Grotenfelt, Anton Kotonen, Carl Enckell ja K. G. Idman. Nähtävästi kielivaikeuksien vuoksi perustuslaki-komitean puheenjohtaja K. J. Ståhlberg ei lähtenyt mukaan. Suomen valtuuskun­nan johdon otti haltuunsa J. K. Paasikivi. ¹¹

Ennen delegaation lähtöä Pietariin senaatti järjesti sille Helsingissä evästystilaisuuden, jossa tähdennettiin vaatimusten tiukkuutta. Eräiden porvarillisten senaattorien (Serlachiuksen, Tulenheimon ja Setälän) vii­tattua käytännöllisiin ja oikeudellisiin perusteluihin varapuheenjohtaja Tokoi korosti poliittisten näkökohtien ensisijaisuutta. Puolalle väliaikai­nen hallitus oli luvannut täydellisen riippumattomuuden. Senaatin eh­dotus merkitsi suomalaisten taholta minimivaatimusta. Jollei väliaikai­nen hallitus siihen suostuisi, tulevaisuus olisi »hyvin synkkä». Tokoi viittasi asian luonteeseen jopa kabinettikysymyksenä. Wäinö Wuolijoki ja Kyösti Kallio säestivät varapuheenjohtajaa muistuttaen mm. Roditse­vin, Kerenskin ja Stahovitsin antamista lupauksista, joiden täyttämättä jättäminen herättäisi kansassa voimakasta tyytymättömyyttä ja saattaisi senaatin vaikeaan välikäteen. Peräytyä ei siksi voitu. Leo Ehrnrooth puo­lestaan viittasi täydellistä itsenäisyyttä vaativan mielialan vahvistumiseen maassa. Hylkäämällä senaatin minimivaatimuksen väliaikainen hallitus heikentäisi omaa asemaansa lisäämällä itsenäisyysajatuksen kannatus­ta.¹²

Senaatin kantaa, jota hän itse oli ollut perustuslakikomiteassa hah­mottamassa, Paasikivi yritti ajaa läpi Pietarissa, Marian palatsissa, 21.4.1917 pidetyissä lainopillisen neuvottelukunnan ja Suomen valtuus­kunnan välisissä keskusteluissa. Aloitteen käytännöllisten, oikeudellis­ten ja poliittisten perustelujen lisäksi hän mainitsi itsenäisyyden myön­tämisen Puolalle sekä Suomelle maaliskuun manifestissa ja »muulla tavalla» annetut lupaukset. »En voi tässä tilaisuudessa salata, että jos… ehdotus ei saavuttaisi Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksy­mistä, se, mikäli tunnen mielipiteitä maassa, tulisi vaikuttamaan sangen raskaasti ja masentavasti Suomen kansan yleiseen mielipiteeseen ja sa­malla suuresti vaikeuttamaan asioiden säännöllistä kulkua ja olojen ta­saista kehitystä Suomessa».

Pelinavaus ei tapahtunut suotuisissa merkeissä A S. Adzemovin tie­dustellessa ironisesti, oliko suomalainen osapuoli ottanut huomioon väliaikaisen hallituksen olemassaolon Venäjällä. Paasikivi totesi nyt, et­tei kysymys ollut Venäjän hallitsijan vaan asemaltaan Suomen lakeihin pohjautuvan suuriruhtinaan valtaoikeuksien vähentämisestä. Ehdotettu laki koski vain Suomen valtiosääntöä. Suuriruhtinaskunnan sisäisissä asioissa ei Venäjän perustuslakia säätävällä kansalliskokouksella voinut olla Suomen monarkin oikeuksia.

V. A Maklakov ja B. E. Nolde puolestaan jyrkästi kiistivät Paasikiven väitteen. Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kohdalla kysymys ei ollut personaaliunionista, jolloin yhdellä henkilöllä oli kahden hallit­sijan ominaisuudet, vaan Suomen monarkin oikeudet kuuluivat Venä­jän monarkin prerogatiiveihin. Nyt oltiin ottamassa pois oikeuksia tuol­ta monarkilta, mikäli sellainen olisi edelleen olemassa, yksipuolisin toimenpitein aivan samalla tavoin kuin Venäjä oli v. 1910 menetellyt yksipuolisesti Suomeen nähden. Kysymys korkeimmasta vallasta voitiin ratkaista vain Venäjän kansallis-kokouksen ja Suomen eduskunnan yh­teisellä päätöksellä. Sitäpaitsi oli juridisesti absurdia, että eduskunnalle vastuunalainen senaatti saattoi hajoittaa eduskunnan, vahvistaa lakeja jne. Tällaista ei esiintynyt minkään maan valtiosäännössä.

Paasikivi vetosi nyt puolustuksekseen Norjan monarkkiin, joka saat­toi vain kerran hylätä lakiesityksen. Toisella kerralla se tuli voimaan hallitsijan kielteisestä kannasta riippumatta. Teoreettisesti oli siis täysin mahdollista, että parlamentille vastuunalainen hallitus vahvisti lait. Eduskunnan hajoittamisesta Paasikivi varoi tässä yhteydessä puhumasta mitään. Muuten hän huomautti joidenkin Venäjän itsevaltiaiden, esi­merkiksi Aleksanteri Il:n, tehneen Suomelle paljon hyvää mm. delegoi­malla venäläisten nationalistien kannasta poiketen valtuuksiaan suuriruhtinaskunnan valtiopäiville ja viranomaisille. Samanlaista läheistä suhdetta Suomen kansan ja tasavaltalaisen, omasta parlamentistaan riip­puvaisen Venäjän hallituksen välillä ei voinut syntyä. Suomalaiset olivat nyt huolestuneita tulevaisuudestaan. Millaiseksi muodostuisi perustus­lakia säätävä kansalliskokous, joka valvoisi kokonaan muita kuin »mei­dän pienen kansamme intressejä»?

Venäläiset koettivat haihduttaa suomalaisten epäluuloja. Paasikiven halu pitää kiinni vieraasta monarkista oli heistä hämmästyttävä. Venäjäl­le tulisi demokraattinen presidentti, joka olisi Suomenkin presidentti, ja huolehtisi maasta paremmin kuin kukaan monarkki – Aleksanteri II mukaan lukien. Mitään reaalista vaaraa ei ollut. Luonnollisesti presiden­tin valtuudet tulisivat parlamentaarisessa järjestelmässä olemaan keisa­riin verrattuna huomattavasti suppeammat. Monarkia ei aikanaan kyen­nyt takaamaan Suomen turvallisuutta taantumusta vastaan. Siihen pys­tyisi vain yhteistyö Venäjän kansan kanssa.

Olennaisia muutoksia maaliskuun sopimuksen luomaan oikeustilaan venäläiset eivät pitäneet mahdollisina edes väliaikaisella pohjalla. Maa­liskuun manifestissa oli puhuttu lähinnä eduskunnan vallan laajentami­sesta, mutta sen oli tapahduttava Suomen valtiosäännön sisäisen kehit­tämisen puitteissa muuttamatta olennaisesti Venäjän ja Suomen välisiä oikeussuhteita. Tässä mielessä senaatin nyt tekemä ehdotus meni aivan liian pitkälle. Venäjällä korkeinta valtaa edustava elin toimi samalla Suo­men korkeimman vallan haltijana. Suuriruhtinaan asema ei siis määräy­tynyt vain Suomen perustuslakien mukaan. Väliaikaisella hallituksella oli oikeus toistaiseksi käyttää tsaarin valtuuksia, mutta ei antaa niitä pois, koska se oli velvollinen luovuttamaan ne muuttamattomina perus­tuslakia säätävälle kansallis-kokoukselle. Seitsemän tuntia kestänyt väit­tely päättyi vihdoin käytännöllisesti katsoen tuloksettomana. Vain joissa­kin toisarvoisissa kysymyksissä venäläiset olivat taipuvaisia suostumaan senaatin esityksiin. Suomen yleisen mielipiteen »kiittämättömyys» he­rätti heissä ihmetystä.¹³

Senaatin vallansiirtoyritys oli näin torjuttu. Yhtä vähän tuloksia oli kaksi päivää myöhemmin Pietariin saapuneiden Tokoin, Tulenheimon ja Setälän neuvotteluista pääministeri Lvovin ja D. D. Protopopovin kanssa. Kuilu väliaikaisen hallituksen ja suomalaisten välillä alkoi aueta yhä selvempänä.

Venäläisten näkökohdat lainopillisen neuvottelukunnan puheenjoh­taja Kokoskin kokosi muistioksi, jonka ruhtinas Lvov 26.4.1917 jätti mi­nisteri- valtiosihteeri Enckellille kehottaen häntä luottamuksellisesti toi­mittamaan sen senaatille ehdotuksena, jota väliaikainen hallitus ei ollut virallisesti tarkastanut. Lausunnosta ei tullut antaa tietoja sen enempää suomalaiselle kuin venäläisellekään lehdistölle. Ruhtinas Lvov lupasi hallituksen aloittavan kysymyksen harkinnan heti, kun senaatin huo­mautukset muistion johdosta olisi saatu tiedoksi. Suomen hallitus puo­lestaan ryhtyi neuvotteluihin eduskuntaryhmien kanssa hankkeen edel­leen kehittämiseksi.¹⁴ Nyt alkaneessa prosessissa, joka sittemmin johti heinäkuun 1917 valtalakiin, ei hallitukseen ja eduskuntaan kuulumaton pankinjohtaja Paasikivi enää ollut mukana.

Pietarissa käydyissä neuvotteluissa Paasikivi oli lojaalisti puolustanut toimeksi- antajansa, senaatin, jyrkkää kantaa ja juridisesti kiistanalaista perustuslain -tulkintaa. Raportoidessaan myöhemmin Ståhlbergin komi­tealle hänen oli myönnettävä venäläisten suoriutuneen juridisesta väit­telystä voittajina. Suomalaisia kohtaan he olivat pankinjohtajan mielestä yleensä esiintyneet ystävällisesti. »Tuntui ikäänkuin he pyytäisivät, että mekin koettaisimme ymmärtää heitä».¹⁵ Oliko Paasikivi siis kiistan aika­na komitean ja senaatin myötä luopunut lojalismilinjalta?

Asiaa lähemmin tarkasteltaessa ristiriita osoittautuu kuitenkin vain näennäiseksi. Kysymys oli koko ajan väliaikaisen hallituksen suostu­muksella tehtävän ratkaisun etsimisestä. Kuten edellä on todettu, Paasi­kivi epäili alun perin perustuslakikomiteassa hankkeen onnistumis­mahdollisuuksia siltä osin kuin kysymys koski vallansiirtoa Venäjältä Suomen hyväksi. Kun muut komitean jäsenet ja sittemmin myös senaat­ti kuitenkin kaikitenkin halusivat koettaa onneansa, Paasikivi ei vastusta­nut. Kukaties hänen lähtökohtansa oli sittenkin liian pessimistinen ja onnistuessaan hanke kieltämättä toisi mukanaan oleellisia etuja Suo­men autonomian laajenemisen muodossa. »Yrittänyttä ei laiteta».

Väliaikaista hallitusta edustaneen lainopillisen neuvottelukunnan kielteisen kannan tultua sitten Pietarin keskusteluissa eittämättömän selväksi Paasikivi oli valmis joustavasti korjaamaan tavoiteasetteluaan. Suomalaisten oli vähennettävä vaatimuksiaan ja pyrittävä löytämään sel­lainen kompromissi-ratkaisu, jonka väliaikainen hallitus voisi hyväksyä. Hihassaan säilyttämäänsä aktivismikorttiin Paasikivi ei edelleenkään ol­lut valmis turvautumaan. Suursodan yleinen kehitys ja saksalaisten to­teutumatta jäänyt maihinnousu Suomeen olivat hänelle tällöin yhä kes­keisiä realiteetteja.

Merkille pantava on vielä venäläisiä neuvottelijoitakin hämmästyttä­nyt Paasikiven monarkismi. Kysymys ei ollut ainoastaan Suomen valtiol­lisen erillisaseman lujittamismahdollisuuksia koskevasta laskelmoinnis­ta. Yhteiskunnan hajoamisprosessin jatkuessa »lujan hallitusvallan» siu­nauk- sellisuus alkoi vähitellen yhä enemmän voittaa alaa hänen ajatuk­sissaan. Tämän kanssa ei perinteisen suomettarelaisen sosiaalisen re­formipolitiikan tarvinnut suinkaan olla ristiriidassa.

Senaatin Paasikiven valtuuskunnalle järjestämässä evästyskokoukses­sa Leo Ehrnrooth oli puhunut itsenäisyysajatuksen voimistumisesta. Väite piti paikkansa myös hallituksen omassa piirissä. Vaikka riippumat­tomuustavoite oli huhtikuun kuluessa tuotu esiin monissa yksityisluon­toisissa kannanotoissa ja lehdistön palstoilla, sen varsinaista läpimurtoa merkitsi Oskari Tokoin eduskunnassa 20.4.1917 pitämä »itsenäisyyspu­he». Kaikki eivät tosin – edes hallituksen päämiehen omassa puolu­eessa – vielä hyväksyneet pitkän tähtäyksen päämäärän näin suoraa julkistamista, mutta kerran avatut portit eivät sittemmin olleet enää sul­jettavissa.¹⁶ Tokoin puheen katsottiin kuvastavan eduskunnan ja halli­tuksen johtavan puolueen, sosiaalidemokraattien, kantaa, mikä ymmär­rettävästi tuskin lisäsi väliaikaisen hallituksen kompromissihalukkuutta.

Itsenäisyyspoliittinen radikalismi löi leimansa myös porvarillisten puolueiden asennoitumiseen, joskin lojalismilla oli niiden piirissä voi­makkaampi kannatus. Kuten Upton on todennut, »jokainen hyväksyi suvereenisen itsenäisyyden tavoitteen periaatteessa, ja vähemmistö jo­kaisessa (porvarillisessa) puolueessa oli valmis vaatimaan sen välitöntä toteuttamista. Enemmistöt kuitenkin olivat realisteja ja tunnustivat väli­aikaisen hallituksen valtaoikeudet». Maalaisliitossa Kallion johtama »maltillinen» suuntaus pystyi pitämään aisoissa vielä huhtikuussa 1917 jyrkkänä lojalistina esiintyneen mutta sittemmin itsenäisyys-mieheksi kääntyneen Alkion radikalismin. ¹⁷ Nuorsuomalaisten puoluekokouk­sessa 15.4.1917 lojalistien tukena ja turvana esiintyi K. J. Ståhlberg: »Ny­kyisessä tilanteessa meidän on osoitettava sellaista itsehillintää, että em­me tee haittaa ja vaikeuksia sellaisille eduille, jotka ovat erinomaisen paljon tärkeämmät kuin se tyydytys, jonka saavutamme räikeitä ponsi­ lauseita tehdessämme ja julkaistessamme. Niitä (etuja) ei ole heiken­nettävä ja tyhjäksi tehtävä sillä, että annetaan liian vapaa ilmaisu niille tunteille ja loppupyrkimyksille, joita meillä on».

Huomio kiintyy lakimies Ståhlbergin nojautumiseen reaalipoliitti­seen argumentointiin oikeustieteellisten ajatuskonstruktioiden sijasta. Vaikka molemmilla pääsuuntauksilla oli omat juridiset eksponenttinsa (lojalisteilla Hermanson ja Wrede, aktivisteilla Erich ja Åkesson), ensisi­jaisena arviointiperustana kummallakin taholla oli poliittinen tarkoituk­senmukaisuus- harkinta, joka sitten etsiytyi soveliaaksi katsottuun juridi­seen muotoon. Ensi sijassa juuri Ståhlbergin vaikutuksesta ja kiistämättä itsenäisyyttä kaukotavoitteena nuorsuomalaisen puolueen niukka enemmistö päätyi pitämään yhteistyölinjaa olosuhteisiin parhaiten so­veltuvana Suomen politiikan menettelytapana. Samalle kannalle asettui ruotsalainen puolue 17.5.1917 pitämässään kokouksessa.¹⁸

Vanhasuomalaiset määrittelivät linjansa puoluekokouksessaan Hel­singissä 4.5.-6.5.1917. Pääalustus valtiollisesta tilanteesta oli perintei­seen tapaan uskottu Danielson-Kalmarille, joka suuntasi sanansa erityi­sesti itsenäisyys-miehiä vastaan. Arvaamattomat vaarat olisivat kohdanneet maata, jollei väliaikaista hallitusta olisi tunnustettu. Silti oli pyrittä­vä mahdollisimman laajaan itsemääräämisoikeuteen ja laadittava Suo­men ja Venäjän välisiä suhteita säätelevä laki valmiiksi jo ennen Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumista. Näin oli saa­tava aikaan sopimus siitä, miten Suomi, >>tämä erottamaton osa Venäjän valtakuntaa saa tulevaisuudessa nauttia niitä oikeuksia, jotka sille Por­voon valtiopäivillä on taattu». Venäjän reaktioita ajatellen vanha valtio­ neuvos varoitti maanmiehiään »kaksimielisyydestä», jota osoitettaisiin väliaikaista hallitusta kohtaan neuvottelemalla sen kanssa sisäistä itse­näisyyttä koskevasta sopimuksesta ja ajamalla samanaikaisesti »toisia tarkoitusperiä, jotka tietäisivät täydellistä luopumusta tuosta ensiksimai­nitusta». Danielson-Kalmari ei kieltänyt riippumattomuutta päämäärä­nä, mutta se oli kaukaisen tulevaisuuden asia, mahdollisuus, joka tosin saattoi tulla ajankohtaiseksi myös siinä tapauksessa, että Venäjä ei täyt­täisi lupauksiaan.

Itsenäisyysmiesten korviin särähti pahoin maininta Suomesta »erot­tamattomana osana Venäjän valtakuntaa». Vanha johtaja näytti auttamat­to- masti juuttuneen paikoilleen menneisyyden asetelmiin. Tohtori Eino Suolahti korosti, ettei nuorison kohdalla kysymys ollut kaksinaismoraa­lista vaan yhdestä moraalista, jona oli »Suomen kansan etu ja onni». Eduskunnan oli päättävästi ryhdistäydyttävä ja julistettava Suomi irti Ve­näjästä. O. W. Louhivuori säesti Suolahtea ilmoittaen täyden itsenäisyy­den toteutuvan tarvittaessa vaikka asein. Venäjän heikkenemisen myötä varovaisuusnäkökohtien merkitys väheni itsenäisyysmiesten uskaltautu­essa yhä suorasukaisempaan kielenkäyttöön. Asevoimin tapahtuva ir­tautuminen ei tietenkään olisi ollut mahdollinen ilman Saksan tukea.

Keskustelun päätteeksi kokous hyväksyi puoluevaltuuskunnan laati­man päätöslauselman, joka vastasi Danielson-Kalmarin linjaa, mutta otti jossakin määrin huomioon myös itsenäisyysmiesten toiveet:

»Suomen kansan, itsetietoon kohonneena, oman kansallisuuden ja sivistyksen sekä omat tehtävät omistavana kansakuntana, täytyy pyrkiä mahdollisimman laajaan itsenäisyyteen sekä saamaan se vakavasti turvatuksi. Lähimmäksi tarpeeksi kokous tässä suhteessa katsoo, että yksinomaan Suomea koskevain asiain ratkaisuvalta tulee siirretyksi Suomen kotimaisille valtioelimille».

»Ulkopolitiikan» lisäksi kokous keskusteli myös kielikysymyksestä, torppariasiasta, vanhasuomalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen yhdistämisestä perustamalla uusi, keskustapainotteinen reformipuolue, nais­asiasta jne. Pöytäkirjan mukaan Paasikivi ei käyttänyt kokouksessa ainoa­takaan puheenvuoroa. Silti hänet valittiin puolueen neuvoskunnan (aikaisemman lisätyn valtuuskunnan) jäseneksi ja sen ensimmäisessä ko­kouksessa hänestä tuli myös virallisesti vanhasuomalaisen puolueen sittemmin viimeiseksi osoittautuneen valtuuskunnan jäsen.¹⁹ Samalla päättyi rouva Anna Paasikiven poliittinen ura puolueen johdossa (nais­järjestöä lukuunottamatta). Yhteyden -pitäjää ei enää tarvittu. »Vanhem­man valtiomiehen» Juho Kusti Paasikiven comeback oli puolueen joh­don osalta toteutunut, mutta eduskuntatyöhön ja aktiiviseen päivän­ politiikkaan hän ei enää palannut.

Puoluekokouksen yhteydessä Paasikivi esitti – aivan samalla tavoin kuin v. 1916 – puoluevaltuus- kunnan nimissä tervehdyksen Pörssira­vintolaan juhlaillallisille 5.5.1917 saapuneelle vanhasuomalaiselle ko­kousväelle. Lähtien tilanteen erilaisuudesta vuoden 1916 olosuhteisiin verrattuna hän luonnehti, kuinka »Nemesis, Kostotar, joka vääryydet oikaisee>>, oli kukistanut tsaarivallan. Uuden Venäjän johtajat olivat Suo­men-politiikassaan omaksuneet aivan toisen ja oikean linjan. »Että he katselevat asioita Venäjän miehen ja Venäjän valtakunnan kannalta, on kyllä totta, ja ymmärrettävissä myöskin on, että senvuoksi eroavaisuuk­sia on olemassa, joita ainoastaan sovittelemalla on yhteen aseteltava». Vastapuolen kunniallisuutta ja hyvää tahtoa ei ollut syytä kiistää, vaikka suomalaiset historiallisten kokemusten nojalla helposti voivatkin tällai­siin ajatuksiin joutua.

Varovaisesta sanojen asettelusta huolimatta Paasikivi ei silti sulkenut toistakaan ovea. Vanha järjestelmä Venäjällä ei enää palaisi, minkä lisäk­si pienten kansojen oikeuksien tunnustaminen näytti voittavan jalansi­jaa. »Ja niinpä meidänkin pienellä kansallamme voi nyt olla edessä tulevaisuus, josta ennen emme ole rohjenneet uneksiakaan, – tulevai­suus, joka meille vasta antaa mahdollisuuden kansallisen omintakeisuu­den ja kansallisen itsenäisyyden toteuttamiseen». Kannanottoa ei välttä­mättä tarvinnut tulkita pelkän »sisäisen» itsenäisyyden puoltamiseksi. »Varmalle» pohjalle palaten Paasikivi kuitenkin korosti välttämättö­myyttä käyttää nyt hyväksi suotuisaa tilaisuutta suhteiden järjestämiseen ja turvaamiseen Venäjän valtakunnan kanssa.

Danielson-Kalmarin edellisenä päivänä viitoittamia suuntaviivoja pit­källe noudatelleen Paasikiven puheen toisena, sisäpoliittisena päätee­mana oli kansanvallan kehittäminen. Vuonna 1905 valitulla linjalla oli määrätietoisesti jatkettava nyt kun tsaarivallan muodostama jarru oli poistettu. »Uusi järjestelmä vaatii ennen kaikkea sisällisesti eheätä ja lujaa kansaa, ristiriitojen poistamista eri yhteiskuntaluokkien väliltä, yh­teiskunnallista rauhaa. Siitä meidän ehdotuksemme torpparikysymyk­sen, tilattoman väestön maan, kunnallisten äänioikeusolojen ym. syvälle käypien uudistusten toimeenpanemiseksi. – Nyt ovat olot muodostu­neet niin, että kansa itse määrää omista asioistaan, nyt tulevat kansanvallan periaatteet käytännössä vaikutukseen. Meidän tulee rohkeasti katsella oloja ja ajan kehitystä, ja vetää siitä oikeat johtopäätökset».²⁰

Vallankumousprosessin jatkuminen kasvavine yhteiskunnallisine le­vottomuuk- sineen keväällä ja kesällä 1917 asetti Paasikiven puolueko­kouksessa ilmaiseman virallisen optimismin kovalle koetukselle. Val­lankumous oli pyyhkäissyt tieltään sotatilaan perustuvat määräykset, joilla rajoitettiin kokoontumisvapautta ja kiellettiin työtaistelut. Maail­mansodan vuosien paine pääsi näin purkautumaan, eikä hallituksen reformipolitiikka tuntunut tuottavan tuloksia riittävän nopeassa tahdis­sa. Valtiovallan auktoriteetti näytti ylipäänsä vakavasti kärsineen. Työvä­en levottomuutta piti yllä nälänhädän pelko, jolla oli myös reaalista pohjaa. Viljatullin puuttuessa karjatalousvaltainen tuotantosuunta oli päässyt maassa vallitsevaksi johtaen viljaomavaraisuuden ratkaisevaan vähentymiseen. Suomen elintarvikepolitiikka perustui näissä oloissa Venäjältä tapahtuvaan tuontiin. Kun vuonna 1913 oli tuotu maahan 367,1 miljoonaa kiloa viljaa, v. 1917 onnistuttiin hankkimaan vain 20,3 miljoonaa kiloa. Syynä oli Venäjän vallankumouksen aiheuttamien kul­jetus- vaikeuksien ja sekasorron lisäksi senaatin politiikkaan katkeroitu­neen väliaikaisen hallituksen sekä sitä tukevien liikemiespiirien vitkas­telu ja sabotointi. Viljan vienti Venäjältä Suomeen alkoi selvästi supistua huhtikuussa 1917 Tokoin »itsenäisyyspuheen» jälkeen.

Toisaalta epäonnistunut rajahintapolitiikka ei edistänyt kotimaisen tuotannon lisäämistä. Työväen peruselintarvikkeiden osalta viljankulu­tus henkilöä kohti oli sodan syttymisen jälkeen alentunut vuoteen 1917 mennessä noin 220 kilosta 70 kiloon. Perunoiden kohdalla vastaavat luvut olivat 127 ja 113. Kesän kuivuus 1917 vaikeutti voimakkaasti myös maidon ja voin tuotantoa. Säännöstelyä ei saatu toimimaan kitkattomas­ti ja rahalla tavaraa sai keinottelun sekä mustan pörssin rehottaessa etenkin suurissa kaupungeissa. Yksittäisiä elintarvikevarastojen ryöstöjä alkoi esiintyä yhä useammin. Mielialoja kärjisti sosialistien lehdistön demagoginen kirjoittelu, jonka mukaan kapitalistit tahallaan pyrkivät näännyttämään työläiset nälkään pakottaakseen heidät sen avulla alistu­maan.

Nälänhädän pelkoa lisäsi joukkotyöttömyys. Maailmansodan vuosina Suomen talouselämässä tärkeätä roolia näytelleet Venäjän sotatarviketi­laukset ja linnoitustyöt loppuivat v. 1917 valuuttapulan vuoksi käytän­nöllisesti katsoen kokonaan. Näin vapautunut väki hakeutui levotto­muutta lisäten pääosin suuriin asutuskeskuksiin. Työttömyysvakuutusta ei ollut ja huoltoavun antaminen jäi kunnallishallinnolle, joka perintei­seen tapaan jakeli raha-avustuksia tai järjesti hätäaputöitä. Ne osoittau­tuivat selvästi riittämättömiksi. Asetelmaa hankaloitti työväestön edus­tuksen lähes täydellinen puuttuminen kunnallishallinnosta vuoden 1908 lain jäätyä vahvistamatta.

Tilanne muodostui näissä oloissa sytytysherkäksi joukkojen ollessa alttiita »suoraan toimintaan» lakkoineen, mielenosoituksineen ja avoi­mine väkivaltaisuuksineen. Suoranaisen rikollisuuden kasvua edisti tsaarinaikaisen poliisilaitoksen lakkauttaminen sekä sitä korvaamaan asetetun miliisin kyvyttömyys ja osittain myös haluttomuus järjestyksen ylläpitoon. Varsinkin kurittoman venäläisen sotaväen harjoittamiin väki­valtaisuuksiin nähden miliisi osoittautui lähes voimattomaksi. Kesään 1917 tultaessa kehitykseen liittyi siten selviä anarkian piirteitä. Yhteis­kunnassa vallitsi laajalle ulottuva pelko. Työväestön keskuudessa se kohdistui nälkään ja työttömyyteen. Porvariston piirissä taas katsottiin koko järjestelmän olevan horjumassa lain kunnioituksen sekä hengen ja omaisuuden turvan katoamisen myötä. »Huliganismin» voimistuessa Tokoin senaatti ei näyttänyt pystyvän kokoamaan ohjaksia käsiinsä ja suojaamaan kansalaisia väkivaltaisuuksilta.²¹

Paasikiven sinänsä varsin tyypillisiä reaktioita kuvastaa hänen myö­hemmin laadittu muistelmakatkelmansa: »Kesän 1917 kuluessa anarkia levisi leviämistään. . . Heinäkuusta alkaen ei voi sanoa maassa olleen juuri minkäänlaista järjestystä. Poliisilaitos oli kokonaan rappiolla, ‘mi­liisejä’ oli asetettu muka järjestystä pitämään. Kehitys kulki, niinkuin se vallankumouksen jälkeen kulkee. Hallitus, senaatti, oli vain nimellinen. Elokuussa läheni anarkia jo huippukohtaansa. Hallitus oli silloin jo ha­jonnut, se ei voinut mitään järjestystä ylläpitää. Wenäläiset kurittomat sotamiehet olivat yhteistoimissa suomalaisten huonojen ainesten kans­sa ja sekaantuivat maan sisäisiin asioihin. Hallitus ei voinut siihen mi­tään, ei voinut edes yrittää».²²

Paasikiven pessimismi ei ollut myöhempää jälkiviisautta. Samaa to­distavat kesältä 1917 peräisin olevat lähteet. Jo toukokuun lopussa Kai­ramo tiesi kertoa Paavo Paloheimolle: »JKP on hyvin mörkki. Tuomit­see jo sekä suurteollisuuden että suurviljelijät hävitettäviksi».²³ Anton Kotosen viritettyä perustuslaki- komiteassa keskustelun sosiaalidemok­raattien vanhasta pyrkimyksestä välillisten verojen, ennen muuta tul­lien, poistamiseen Paasikivi asettui tiukkaan vastarintaan. Muualla maailmassa oli takeita, monarkia tai edustuslaitoksen ylempi kamari, jotka varjelivat yllätyksiltä. Suomesta nämä takeet puuttuivat, minkä vuoksi hän pelkäsi demokratian vievän maan perikatoon. »Meillä ei ole rautaa, kivihiiltä, metsät kohta lopussa, kosket matalia ja pitkiä. Jos yht­äkkiä ruvetaan tullisysteemiä muuttamaan, pitää se tehdä hitaasti, että voitaisiin valmistua».

Kotonen otti nyt askeleen taaksepäin huomauttaen, ettei hän ollut tarkoittanut vapaakauppaa sinänsä, vaan tullilainsäädännön demokrati­sointia. Tämä ei Paasikiveä lepyttänyt. Vaatiko demokratia tekemään tällaisia päätöksiä yhden äänen enemmistöllä? »Nyt tulee demokratia saamaan sellaisen vallan, jonkalaista missään muualla ei ole. Osaamme­ko sitä käyttää»? Paasikivi kiisti syytökset rajoittumisesta vain yksityisten etujen puolustamiseen. Oli ajateltava teollisuutta ja maataloutta koko­naisuudessaan. Hän tahtoi verojen muuttamisen edellyttävän vähintään 2/3 enemmistöä mutta luopui kannastaan Ståhlbergin huomautettua Skandinaviassa säädettävän kaikki vero- ja tullilait tavallisessa lainsää­däntöjärjestyksessä.²⁴

Paasikivi palasi myöhemmin vielä asiaan vaatimalla perustuslakiin sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden turvaa. Siihen eivät eduskun­nan nopeasti vaihtelevat päätökset saisi päästä vaikuttamaan. ²⁵ Yksityis­yritteliäisyyteen pohjautuvan yhteiskunnallisen perusnäkemyksen lisäk­si ongelma oli uransa ja sievoisen omaisuutensa omalla työllään hank­kineelle self made manille epäilemättä myös kipeän henkilökohtainen. Ponnistelujen tulokset näyttivät olevan vaarassa valua hukkaan. Yhteis­kuntakehitystä koskevan pessimisminsä Paasikivi ilmaisi myös keskus­teltaessa armeijan uudelleenpystyttämisestä. Ståhlberg epäili tulokseksi tulevan – mikäli hanke toteutettaisiin vielä sodan aikana – »saman­laisen hillittömän joukkueen kuin nämä matruusit». Danielson-Kalma­rin viittaus järjestyneeseen työväestöön yhteiskuntaturvan takeena nos­tatti Paasikiven tuikean repliikin: »Siitä ei ole mitään toiveita». Vanha valtioneuvos antoi periksi ja kysymyksen käsittely päätettiin siirtää tuon­nemmaksi.²⁶

Senaattori Tulenheimon ehdotettua puolestaan prokuraattorinviran lakkauttamista kytkemällä se oikeustoimituskunnan päällikkyyteen R. A. Wrede katsoi perustuslakikomiteassa, ettei näin syntyvää riippuvuus­suhdetta eduskunnasta voitu hyväksyä. Paasikivi oli samaa mieltä. Edus­kunta ei ollut pätevä. Yhtä vähän kuin senaattikaan se ei ollut pystynyt vastustamaan anarkiaa. Korkeintaan voitaisiin poistaa joitakin vähäpä­töisiä tehtäviä prokuraattorilta, mutta hänen virkansa oli välttämättä säi­lytettävä. Eduskuntaan ei luotettu. Tulenheimo vetikin nyt ehdotuksen­sa takaisin.

Kerran vauhtiin päässyt Paasikivi ei kuitenkaan ollut niin vain hillittä­vissä. Hän piti laajan esitelmän siitä, kuinka Venäjän taholta tapahtuvien lainrikkomusten rinnalla oli vähintään yhtä tärkeätä valvoa »alhaalta päin» tulevia lainrikkomuksia. Santeri Alkio kertoo: »Oikeustoimitus­kunnan päällikkö Tulenheimo poistui nyt ja Paasikivi siirtyi hänen mu­kanaan kiihkeästi väitellen täysistuntosalin eteishuoneeseen, jossa ken­raalikuvernöörien kuvat riippuvat seinällä. Siellä he lähes tunnin kiiste­livät järjestyksen pidosta maassa. Paasikivi, joka pankinjohtajana on jou­tunut kosketuksiin teollisuuslaitosten lakkoliikkeiden kanssa, on se­naattiin ja eduskuntaan nähden ankarasti tuomitsevalla kannalla».²⁷

Omissa nahoissaan Paasikivi joutui kokemaan yhteiskuntaa uhkaavan anarkian ns. pörssimellakan yhteydessä 17.8.1917. Tuolloin normaalis­sa kokoontumis- paikassaan, pörssisalissa, istuntoaan pitänyt kaupungin­valtuusto ehti jo tehdä päätöksensä 3 miljoonan markan varaamisesta hätäaputöihin sekä 5 miljoonan siirtämisestä elintarvikelautakunnan käyttöön, kun tilanne alkoi kehittyä odottamattomaan suuntaan. Val­tuuston rivijäsen Paasikivi kertoo:

» Kokouksen aikana saapui Helsingin kaupungin työläisiltä kirjel­mä, jossa vaadittiin täysi palkka kunnallislakon ²⁸ ajalta ja alimmak­si tuntipalkaksi 2 markkaa 50 penniä ynnä kalliinajan korotus. Luonnollista oli, ettei valtuusto voinut suostua tällaisiin vaatimuk­siin, erittäinkin palkan maksamiseen lakkopäiviltä. Kun asiapaperi oli saapunut vasta kokouksen aikana, lykättiin luonnollisesti asian käsittely.

Kokouksen aikana oli Pörssitalon edustalle kerääntynyt suuri väkijoukko ja lukuisasti venäläisiä matruuseja ja sotamiehiä. Jon­kunajan perästä he hyökkäsivät Pörssitalon pihamaalle. Kun val­tuuston kokous kl. 1/2 7 aikaan illalla oli lopussa, lähdimme pois, mutta Pörssitalon pihalla oli raivostunut ja räyhäävä joukko mie­hiä ja matruuseja ja sotamiehiä, jotka estivät valtuusmiesten pois­ lähdön. Siirryimme pois pihalta, useimmat Pörssiklubiin, jossa oli saatavissa jotakin ruokaa, mutta sitten syöksyivät hurjistuneet mie­het sinne, ja lopuksi kokoonnuimme jälleen valtuuston istuntosa­liin. Sinne tuli nyt suuri räyhäävä joukko kauheannäköisiä miehiä ja matruuseja jotka julistivat valtuusmiehet vangituiksi, uhkasivat väkivallalla, pitivät ‘tarkastuksia’ aseiden etsimiseksi ja esittivät vaatimuksia ‘kansan ja sotaväen puolesta’, että työttömien asetta­miin ehtoihin oli heti suostuttava. ‘Ellei valtuusto heti tee kansalle mieluisia päätöksiä, saa se istua arestissa vaikka tuomiopäivään asti’. Istuntosalissa vallitsi sanoinkuvaamaton meteli. Tilanne oli sangen uhkaava ja kuslig (kolkko T. P.). Siinä syntyi sitten jonkin­lainen keskustelu hulikaanien ja valtuuston välillä. Selitimme, mi­tä päätöksiä valtuusto oli tehnyt, mutta ilmoitettiin, ettei alistuta uhkauksiin. Kello 10 aikaan siirtyi suuri osa hulikaaneja pois is­tuntosalista, jotta valtuusto saisi ryhtyä uudelleen asiata ratkaise­maan. Vahdit jäivät ovelle. Puheenjohtaja astui paikalleen ja me ryhdyimmekin hiljaisuuden vallitessa asiaa käsittelemään. Kuului jo kahdessa puheenvuorossa ääniä, että ‘koska yhteiskunta (ei) voi meitä suojella, olemme oikeutetut alistumaan väkivallan alle’. Kol­mantena nousi puhumaan prof. Ståhlberg joka tunnetulla tyynellä ja ‘kuivalla’ tavallaan lausui lyhyesti: Jos pääkaupungin valtuusto nyt antaa perään, on se merkki koko maalle alistua väkivaltaan ja anarkiaan’. Ehdotti, että valtuusto pysyy kannallaan. Se tulikin sit­ten valtuuston päätökseksi ja ilmoitettiin hulikaaneille, jotka jäl­leen suurin joukoin hyökkäsivät sisään. Istuntosalin ulkopuolella oli väkijoukossa uhattu: ‘Tappaa ei saa, mutta kiristetään vähän kurkusta’. Asema muuttui yhä uhkaavammaksi hurjistuneen väki­joukon uhatessa ja rähistessä, kunnes yhtäkkiä 1/2 1 aikaan yöllä kuului (muutamia) laukauksia ulkoa, kumisevalta Pörssitalon pi­halta ja kokoussaliin hyökkäsi joukko nuoria miehiä pamput kä­sissä ja alkoivat ajaa ulos väkijoukkoa. Se hiljenikin heti ja pakeni pelästyksissään ja pian oli sali tyhjä roskaväestä. Pelastajat olivat nuoria järjestysmiliisejä, jotka oli saatu kokoon ja jotka reippaasti ja nopeasti tyhjensivät talon.²⁹ En ole tuntenut sellaista iloista va­pauttavaa tunnetta muuta kuin yhden ainoan kerran: silloin kun saksalaiset 12.p. huhtik. 1918 saapuivat Helsinkiin ja kun katselin niiden hyökkäystä Annankadulla ja kuuntelin niiden ammuntaa, joka voimakkaasti kajahti kadun molemmin puolin olevien raken­nusten korkeita kiviseiniä vastaan».³⁰

Kaupunginvaltuuston jäsenyyden ohella Paasikiven ainoan julkisen fo­rumin muodosti tuolloin Ståhlbergin komitea, jonka varsinaisiin tehtä­viin yhteiskuntarauhan ylläpitäminen ei tietenkään kuulunut. Silti pää­johtaja, kuten jo on käynyt ilmi, tarmokkaasti osallistui aihepiiriä vähän­kin sivuaviin keskusteluihin. Perustuslakikomitean pohtiessa hallituksen jäsenten vastuun-alaisuutta eduskunnalle sosiaalidemokraatit koros­tivat tämän tarkoittavan sekä juridista että poliittista vastuunalaisuutta. Välikysymysmenettelyä ei voitu pitää riittävän tehokkaana väärinkäytös­ten estämisessä. Toisin sanoen valtakunnan-oikeudessa oli voitava nos­taa syyte, ei vain virantoimituksen lainvastaisuudesta, vaan myös tarkoi­tuksenmukaisuusseikkojen perusteella maan etujen vastaisesta toimin­nasta.

R. A. Wrede ei hyväksynyt tällaista rikoskäsitteen määrittelyä. Mieli­valtaisuutta pelkäävä Paasikivi asettui samalle kannalle. Oli mahdotonta alistaa poliittista tarkoituksenmukaisuutta rikoslain alaiseksi. Hallituk­sen jäsen saattoi toimia parhaan vakaumuksensa mukaan, vaikka edus­kunnan enemmistö olisikin toista mieltä, eikä hänen välttämättä tarvin­nut olla väärässä. Danielson-Kalmari taas kiinnitti huomiota vastakkai­seen ulottuvuuteen: »Tyhmyydestä ei voida tuomita». Asia erikseen oli »normaali» parlamentarismiin sisältyvä poliittinen vastuunalaisuus, jonka kaikki saattoivat hyväksyä. Keskustelusta oli tuloksena Anton Ko­tosen sosiaalidemokraattien ehdotukseen tekemä oleellinen muutos. Säännökset koskisivat vain sitä, joka tahallaan on väärinkäyttänyt virka asemaansa, mikä sanamuoto myöhemmin todella otettiinkin vastuun alaisuuslakiin. Kuusinen, Sirola ja Laaksovirta eivät kuitenkaan täysin yhtyneet Kotosen kantaan jättäen yhteisen vastalauseen. ³¹

Venäjän ja Suomen välinen suhde oli perustuslakikomitean käsityk­sen mukaan lopullisesti järjestettävä perustuslakia säätävän kansallisko­kouksen ja Suomen eduskunnan hyväksymällä yhteisellä sopimuksella, ns. valtakunnansäännöllä (riksakt). Sitä koskevan alustavan luonnoksen R. A Wrede esitti komitealle jo 3.5.1917. Syntyneessä keskustelussa Paa­sikivi näki keskeisenä ongelmana Venäjän presidentin valtaoikeudet. Grotenfeltin ja Alkion mielestä Suomelle oli valittava oma presidentti, mihin Paasikivi vastasi aina voitavan koettaa, mutta seurauksena olisi suhteiden viileneminen väliaikaiseen hallitukseen. Esimakua oli saatu jo »Kokoskinin komiteassa». Sosiaalidemokraattien kannan mukaisesti Kuusinen ei kaihtanut väliaikaiselle hallitukselle esitettäviä radikaaleja­kaan vaatimuksia. Hän ei liioin »luullut Suomen voivan itsenäiseksi päästä», mutta silti tulisi välttää tekemästä Venäjän edustajien kanssa Wreden ehdotuksen kaltaista lopulliseksi tarkoitettua kompromissia, jota sitäpaitsi kaikki kansalaispiirit eivät hyväksyneet. Oli edullisempaa pitää asia avoimena.

Danielson-Kalmari näki ongelman toisin. Reaalipoliittisesti täytyi läh­teä siitä, että yhteys Venäjään säilyisi, ja siksi oli jonkinlainen sopimus saatava aikaan. Sitäpaitsi itsenäisyyshankkeet olivat epälojaaleja Venäjän väliaikaista hallitusta kohtaan, jonka suomalaiset olivat tunnustaneet. Ståhlberg asettui samalle kannalle. Suomalaisten oli valmisteltava sopi­musehdotus ja neuvoteltava siitä venäläisten kanssa. »Emme voi katsoa Venäjän rajan olevan paljasta ilmaa». Näin ajatteli myös Paasikivi pitäen Suomen itsenäisyyden aikaansaamista epätodennäköisenä. Kuitenkin hän liitti arviointiinsa tyypillisen varauksen. Kaikki riippui suursodan tapahtumakehityksestä, jonka tuloksia ei vielä voitu nähdä. Jos »muiden selkkausten ohella» jokin suurvalta ottaisi valvoakseen Suomen etuja, asialla voisi olla merkitystä. »Meidän olisi keskuudessamme päästävä selville, minkälaisiksi suhteemme Venäjään muodostuvat. Tulee kysy­mys, haluaako Saksa tai Ameriikka meidän puolestamme sotia, tahi hei­ kontuuko Venäjä. Itse emme voi suuria». – Puheenjohtaja Ståhlberg katsoi näissä oloissa voivansa lykätä asian käsittelyn tuonnemmaksi.³²

»Itsenäisyyskeskustelua» tarkasteltaessa huomio kiintyy tiettyyn yh­teiseen pohjaan. Kaikki olivat samaa mieltä Venäjän tapahtumien ratkai­sevasta vaikutuksesta, vaikka arviot sikäläisen kehityksen suunnasta poikkesivatkin toisistaan. Sosiaalidemokraatit laskivat vallankumous­prosessin suuntautuvan yhä kauemmaksi vasemmalle, minkä vuoksi suomalaisten tulisi nyt välttää käsiensä sitomista. Danielson-Kalmari ja Ståhlberg taas pitivät väliaikaista hallitusta ainakin toistaiseksi varteenotettavana realiteettina, jota ei voitu sivuuttaa. Vaarantamatta suhteita siihen oli saatava aikaan Suomen sisäisen itsenäisyyden turvaava sopi­mus. Paasikivi puolestaan epäili Lvovin hallituksen suostumista suoma­laisten esityksiin, mutta samalla hän suuntasi katseensa laajemmalle, maailmansodan kokonaistilanteeseen, jota koskevien johtopäätösten te­ko kuitenkin tuntui toistaiseksi ennenaikaiselta.

Keskusteltaessa Alkion voimakkaasti puoltamasta Suomen omasta kauppalipusta Paasikivi totesi ajatuksen kansallisessa mielessä »haus­kaksi», mutta Venäjän yleissuojelun kannalta yhteinen lippu olisi suota­va. Kenties voitaisiin ajatella siihen jotakin erillismerkkiä. Keskustelu jäi vastaukseksi kysymykseen.³³ Talousmiehelle ei huoli Venäjän laajojen markkinoiden säilymisestä suomalaisten ulottuvilla tietenkään ollut vie­ras ajatus. Ilman valtiollista ja taloudellista turvallisuutta itsenäisyys­ hankkeet jäisivät iskuksi ilmaan.

Ongelmakenttään liittyivät myös Suomen aseman mahdolliset kan­sainväliset takeet, joista komiteassa niinikään keskusteltiin. Danielson­ Kalmarista garantia oli mutkikas asia, jos Suomi jäisi riippuvaiseksi enti­sestä valtioyhteydestään. Tilanne tietenkin muuttuisi, mikäli Venäjästä päästäisiin irti. Eräs vaihtoehto olisi, että Saksa rauhansopimuksen yh­teydessä takaisi Suomen autonomian. Venäjän täytyisi siihen ehkä pa­kosta tyytyä samalla tavoin kuin v. 1856 Ahvenanmaan linnoittamatto­muuteen.

Paasikivi puolestaan katsoi kansainvälisen oikeuden joutuneen so­dan myrskyissä retuperälle ja se pitäisi kirjoittaa uudestaan. Kehitys kulki niin vinhaa vauhtia, että se mitä ennen pidettiin mahdottomana, oli nyt käymässä mahdolliseksi. Kenties näin tapahtuisi garantiankin kohdalla. Asiaa oli kuitenkin hoideltava äärimmäisen varovasti, jotta sitä ei pilattaisi. Wreden ehdottaessa Venäjän ja Suomen välisten kiistakysy­mysten alistamista Haagin tuomioistuimeen Paasikivi painoi varovasti jarrua. Vaikka ajatus sinänsä tuntui hyvältä, Venäjälle saattoi jälleen tulla huono hallitus, jolloin säädös jäisi tyhjäksi kirjaimeksi. »Venäjältä voi odottaa mitä tahansa». Paasikiven sikäläiseltä liikemiestuttavaltaan saa­mat tiedot kertoivat monarkistisen mielialan olevan jälleen nousussa.³⁴

Komitean siirtyessä 4.6.1917 tulevan hallitusmuodon hahmotteluun Paasikivi huomautti, että jos Venäjästä tuli monarkia, silloin ei Suomes­sakaan tasavalta pysyisi pystyssä. Tuossa tapauksessa pitäisi pyrkiä mah­dollisuuksien mukaan vähentämään monarkin valtuuksia. Voitaisiinko ehkä ajatella omaa erillistä kuningasta tai suuriruhtinasta? Todennäköi­sesti kuitenkaan monarkia ei palaisi Venäjälle, mikä merkitsi tasavalta­laista ratkaisua myös Suomessa. Sitäpaitsi kansan mieliala kotimaassa oli sellainen, että ryhtyminen ajamaan monarkiaa tuntui toivottomalta. Koska kaiken viisauden alku oli tosiasioiden tunnustaminen, täytyi siis tyytyä tasavaltaan. Keskustelun päätteeksi Ståhlberg »konstateerasi, että komitea siis perustaa tasavallan», mikä herätti hilpeyttä. Alkio merkitsi päiväkirjaasa: »Kello oli 3.15», ja aprikoi, mitä seinillä tuijottelevat mo­narkkien kuvat mahtaisivat sanoa, jos osaisivat puhua. ³⁵

Osittain Paasikivi koetti ottaa vahingon takaisin keskusteltaessa presi­dentin asemasta. Valtion päämiehelle menevät asiat oli käsiteltävä alus­tavasti hallituksen istunnossa. Tässä yhteydessä Paasikivi puolsi tehtyä ehdotusta senaatin nimen muuttamisesta valtioneuvostoksi, jonka pu­heenjohtajana toimisi pääministeri. Näin myös päätettiin, joskin muutos toteutui vasta syksyllä 1918. Presidentti oli Paasikiven mielestä valittava erityisten valitsijamiesten toimesta vaalioikeusikärajan ollessa 34 ja vaa­likelpoisuuden 40 vuotta. Tärkeintä oli, että presidentille myönnettiin riittävän laajat valtaoikeudet. Sosialistien (Einari Laaksovirran) ehdotus­ta kansanäänestykseen turvautumisesta presidentin käytettyä veto-oi­keuttaan ei tuleva valtionpäämies halunnut hyväksyä. »Kun tulee niin paljo vaaleja, väsytään. Ei muuta ehditäkään». Presidentin valtaoikeuksia puolustaessaan Paasikivi vetosi Tokoin senaatin »alennustilaan» ja riip­puvuuteen Siltasaaresta. Tällainen ei saanut tulevaisuudessa enää tois­tua.³⁶

Lomakauden alkaessa kesäkuun puolivälissä sekä valtakunnansääntö että hallitusmuoto olivat vasta alkutekijöissään. Kevään kuluessa sosia­listit (Anton Kotosta lukuun ottamatta) olivat jättäytyneet pois komitean istunnoista. Myöhemmin erosivat vielä valtalakihankkeen yhteydessä Ståhlbergin kanssa riitautuneet Grotenfelt ja Alkio. Loppukesäksi Anja­lan Wredebyhyn saapunut Ståhlberg laati yhdessä R. A Wreden kanssa (ajoittain Anton Kotosen avustamana) molempia perustuslakeja koske­vat luonnokset, jotka jäljelle jäänyt tynkäkomitea sitten syksyn viikkoina tarkasti. Tällä välin yleispoliittinen tilanne oli kuitenkin joutunut aivan uuteen vaiheeseen.

Kesällä 1917 eduskunnan sosiaalidemokraateista ja itsenäisyysmie­histä koostuva enemmistö oli hyväksynyt ns. valtalain, joka siirsi väliai­kaisen hallituksen valtuudet (ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta) suomalaisille valtioelimille. Ratkaisu, joka perustui käsitykseen väliai­kaisen hallituksen heikkoudesta, osoittautui pian hätiköidyksi. Kerenski selviytyi voittajana samanaikaisesti Pietarissa puhjenneesta bolsevikki­kapinasta ja päätti ministerivaltiosihteeri Enckellin suosituksesta hajoit­taa uppiniskaiseksi osoittautuneen Suomen eduskunnan. Uudet vaalit määrättiin toimeenpantaviksi 1.10.-2.10.1917.³⁷

Porvarilliset puolueet saivat nyt tervetulleen tilaisuuden koettaa muuttaa eduskunnan voimasuhteita ja sitä tietä taltuttaa yhteiskunnan levottomuustilaa. Elokuun 11. päivänä 1917 pitämässään kokouksessa, jossa Paasikivi oli läsnä, vanhasuomalaisten puoluevaltuuskunta päätti ottaa positiivisen kannan vaaliliittoyhteistyöhön nuorsuomalaisten kanssa. Asiasta neuvottelemaan valittiin herrat Ingman, Nevanlinna ja Paasikivi.³⁸

Viikkoa myöhemmin yhtäaikaisesti Hufvudstadsbladetissa, Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomettaressa julkaisemassaan artikkelissa R. A. Wrede esitteli kaikkien porvarillisten puolueiden vaaliliiton perusteita korostaen sosialisteja vastaan tähdätyn toimintaohjelman tarpeellisuut­ta. Tavoitteena oli yhtäältä oltava Suomen ja Venäjän välisen suhteen järjestäminen väliaikaisen hallituksen myötävaikutuksella sekä toisaalta yhteiskuntarauhan palauttaminen maahan.³⁹

Ensiksi mainittua perustelua eivät itsenäisyysmiehet tietenkään hy­väksyneet. Päinvastoin vaalien jälkeen kokoontuvan eduskunnan oli ju­listettava tavoitteekseen Suomen täydellinen suvereenisuus. Tämä olisi tärkeätä myös tulevaa, suursodan päättävää rauhankonferenssia ajatel­len. Paasikivi puolestaan totesi porvarillisten puolueiden valtuuskun­nassa pitävänsä kapinahankkeita vaarallisina. » Nyt olisi suuri onnetto­muus, jos epäsuotuisaan aikaan yltiöpäät panisivat toimeen jotakin sel­laista, joka olisi koko maan vapausaatteen turmio ».⁴⁰

Vaaliliittojen aikaansaaminen edellytti näissä oloissa nojautumista ke­väällä pidettyjen puoluekokousten päätöslauselmiin niin väljissä puit­teissa, että kaikki voivat ne hyväksyä. Vanhasuomalaisen puolueen neu­voskunnan (entisen lisätyn valtuuskunnan) kokouksessa 19.8.1917 itse­näisyysmiehet esiintyivät maltillisesti ja toisaalta myös Paasikivi kannatti yhteistoimintaa. Sitä voitiin hänen mielestään toteuttaa käytännössä jär­jestämällä esimerkiksi yhteisiä vaalikokouksia, joissa eri puolueiden edustajat esiintyisivät. Itsenäisyysasiaa sen sijaan ei Paasikiven mielestä voitaisi käsitellä julkisissa kansankokouksissa, »sillä tällä hetkellä emme tiedä, miten suuret maailmantapahtumat kehittyvät. Sitä ei pidä siis ot­taa riitakapulaksi vaalitaistelussa». Puolueen eri ryhmille oli annettava vapaat kädet ehdokasasettelussa, kunhan vain rajoituttiin »kunnon vä­keen». Paasikivi piti tärkeänä suullista agitaatiota eri puolilla maata jär­jestettävissä suurissa ja pienissä kokouksissa. Näihin oli toimitettava Helsingistä puheita ja huolehdittava vaalipäivinä kaikkialla siitä, että ih­miset tulivat äänestämään. Paikalliset äänestysaluetoimikunnat oli saata­va virkistymään. Itsenäisyysasiasta neuvoskunta päätti erikseen, »ettei puolue asetu jyrkempää eikä maltillisempaa suuntaa itsenäisyysasiassa kannattamaan eikä vastustamaan, vaan ottaa asiassa viime puolueko­kouksessa hyväksytyn kannan». – Keskustelun tulokseen tyytyväinen Paasikivi kutsui kokouksen päätyttyä vielä joitakin osanottajia kotiinsa »tupakoimaan ja särppimään valkosta viiniä». Yhdessäoloa jatkettiin pikkutunneille saakka.⁴¹

Ruotsalaiset ja maalaisliitto eivät kuitenkaan lähteneet mukaan vaaliliitto- yhteistyöhön, joka siten rajoittui vanhasuomalaiseen, nuorsuoma­laiseen ja vastaperustettuun, lyhytikäiseksi jääneeseen kansanpuoluee­seen. Näiden hyväksymässä yhteisessä julistuksessa, jota myös Paasikivi oli laatimassa, asetettiin tavoitteeksi »mahdollisimman laaja ja turvattu itsenäisyys». Sitä tavoiteltaessa ei kuitenkaan »entistä saanut panna vaa­raan» eikä »rakentaa pyrintöjä kestämättömille perusteille». Anarkia oli lopetettava ja laillinen järjestys palautettava. Tämän pääkysymyksen rin­nalla yhteiskunnallisia reformeja käsiteltiin vain ylimalkaisesti. – Tiet­tyä myönnytystä itsenäisyysmiehille merkitsi itsenäisyysasian sijoittami­nen julistuksen alkuun ennen anarkian lopettamista koskevaa vaatimus­ta.⁴²

Itsenäisyysmiesten korostaessa vaalitaistelun varrella omia näkökoh­tiaan Danielson-Kalmari lausui 11.9.1917 Uuden Suomettaren palstoilla varoittavan sanansa. Tilanteen kehitys riippui suurista maailmantapah­tumista. »Sodan jatkuessa voi Venäjä joutua sellaiseen tilaan, että mo­lempien maiden välinen yhdistys jo ulkonaisten tapausten pakosta kat­keaa». Suomella ei siis välttämättä tarvinnut olla aktiivista osuutta tuol­laiseen kehitykseen. Todennäköisesti Venäjä ei kuitenkaan päästäisi asi­oita näin pitkälle vaan solmisi ajoissa keskusvaltojen kanssa kompro­missirauhan. Siinä tapauksessa se tuskin suostuisi epälojaaliksi osoittau­tuneen Suomen irtautumiseen tilanteen päinvastoin muodostuessa pie­nelle osapuolelle hyvinkin vaaralliseksi. Danielson-Kalmari otti siis huomioon myös mahdollisen Saksan ja Venäjän välisen sopuratkaisun siitä reuna-alueille aiheutuvine kohtalokkaine seurauksineen. »Asema on sellainen, että tuijottaminen… Suomen täydelliseen riippumatto­muuteen voi viskata meidät turmion partaalle». Sitäpaitsi Venäjän leh­distössä oli jo ehditty vaatia Viipurin läänin palauttamista valtakunnan yhteyteen, mikäli Suomi lähtisi omille teilleen. Danielson-Kalmari suo­sitteli siksi vain vastuuntuntoisten ja harkitsevien kansanedustajien va­litsemista valtiopäiville.⁴³ Osoite oli selvä.

Puolueella ei kuitenkaan vaalien alla ollut varaa rikkoa suhteitaan itsenäisyysmiehiin. Muuten vanhan johtajan varoitusten katsottiin an­saitsevan huomiota. Seuraavana päivänä J. K. Paasikiven johdolla ko­koontunut puoluevaltuuskunta päätti lähettää puolueen lehdistölle kiertokirjeen, jota ei saisi saattaa julkisuuteen. Sen mukaan tilanne Ve­näjällä oli toistaiseksi »ratkaisematon», minkä vuoksi vanhasuomalai­sen lehdistön oli suhtauduttava siihen erittäin varovasti rientämättä ta­pahtumien edelle. Viisainta olisi rajoittua vain ilmaisemaan käsitys, ettei suomalaisten millään tavoin pitäisi sekaantua Venäjän asioihin.⁴⁴ Tämä Paasikiven valtuuskunnan vt. puheenjohtajana pöytään nuijima päätös vastasi epäilemättä hänen henkilökohtaistakin kantaansa aina lokakuun vallankumoukseen saakka. Näin ollen myös väliaikaisen hallituksen suomalaisten aloitteesta 12.9.1917 antama avoin kirje eräiden toissijais­ten hallitsijan valtuuksien siirtämisestä senaatille ⁴⁵ soveltui Paasikiven­kin ajatuksiin, vaikka hän ei virallisen aseman puuttumisen vuoksi kuu­lunutkaan aloitteentekijöihin.

Vielä 23.9.1917 Danielson-Kalmari toisti vanhasuomalaisten ja nuor­suomalaisten yhteisessä vaalikokouksessa varovaisuutta tähdentävän kehotuksensa. Venäjän oli voitava olla varma siitä, ettei Suomi missään oloissa muuttunut valtakunnalle ja sen pääkaupungille vaaraksi. Torvi­nen on ilmeisesti oikeassa katsoessaan Danielson-Kalmarin vielä syksyl­lä 1917 harjoittaneen tyynnyttelytaktiikkaa kotimaassa siltä varalta, että Suomen ja Venäjän suhteissa tapahtuisi jokin kielteinen käänne. Separa­tistinen julistus vaarantaisi silloin maan tulevaa asemaa, vaikka tingittä­essä Suomen autonomian hyväksi venäläisten kanssa käytävissä neuvot­teluissa voitaisiin silti painostuskeinona viitata myös itsenäisyystah­toon.⁴⁶ Danielson-Kalmarin taktiikka soveltuu – jälleen kerran – myös Paasikiveen. Vaalitaistelun toisessa pääkysymyksessä, sosiaalide­mokraatteihin kohdistuvassa »anarkian vastustamisessa», porvarillisen puolueiden kannattajat olivat pitkälti yksimielisiä.

Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti nousi oleellisesti vuoteen 1916 verrattuna, 55,5:sta 69,2:een. Vaikka kaikkien puolueiden absoluuttiset äänimäärät kohosivat, vanhasuomalaiset jopa menettivät yhden paikan uudelle tulokkaalle, kansanpuolueelle. Tärkeimpänä saa­vutuksena pidettiin kuitenkin sosialistien paikkaluvun putoamista 103:sta 92:een, mikä tiesi ehdottoman enemmistöaseman kadottamista. Maalaisliiton nousu suurpuolueeksi alkoi näissä vaaleissa, joissa se en­tisten 19 sijaan sai 26 paikkaa. Myös ns. vanhempien porvarillisten puo­lueiden listoilla esiintyvät itsenäisyysmiehet menestyivät hyvin. Venäjän väliaikaisen hallituksen jatkuva heikkeneminen syksyn 1917 kuukausi­na kaivoi maata yhteistoimintalinjan edustajien jalkojen alta. Siitä huoli­matta Paasikivi piti muistelmissaan porvarillisen eduskunta enemmistön saavuttamista »kohtalon ohjauksena, sillä miten olisi käynyt, jos sosialis­teilla olisi ollut enemmistö eduskunnassa v. 1918».⁴⁷

Vaikka perustuslakikomitean valtakunnansääntöä ja hallitusmuotoa koskevat ehdotukset olivat asiallisesti valmiita jo syyskuussa 1917, nii­den julkistamista päätettiin kuitenkin lykätä. Tätä ratkaisua ajoi erityises­ti J. K. Paasikivi perustellen kantaansa saksalaisten itärintamalla aloitta­malla suurhyökkäyksellä. Tilanne saattoi siksi lähitulevaisuudessa oleel­lisesti muuttua.⁴⁸ Keisari Wilhelmin joukot saavuttivat tosin syyskuussa kauttaaltaan Väinäjoen linjan ja valtasivat Riian kaupungin pystymättä kuitenkaan lopullisesti romahduttamaan venäläisten puolustusta. Näis­sä oloissa Paasikivikään ei enää lokakuun alussa 1917 vastustanut perus­tuslakikomitean mietintöjen julkistamista, joka tapahtui 6.10.1917.⁴⁹

Valtakunnansääntöä koskevassa ehdotuksessa korostettiin Suomen pysyvän Haminan rauhan laskemalla pohjalla edelleen Venäjän yhtey­dessä, mutta sillä oli oltava oma valtiosääntönsä ja hallituksensa. Tilan­netta monimutkaisti korkeimman vallan siirtyminen Venäjällä keisarilta kansalle ja sen valitsemalle hallitukselle. Vielä epäedullisemmaksi ase­ma muuttuisi Suomen kannalta, jos Venäjästä muodostuisi liittovaltio. Komitean mielestä ei voitu hyväksyä sitä ajatusta, että Venäjän tasavallan presidentti olisi Suomenkin presidentti. Maahan oli saatava oma valti­onpäämies, joka olisi Suomen kansalainen ja käyttäisi korkeinta halli­tusvaltaa. Tähän kuuluisi eduskunnan koollekutsuminen ja hajoittami­nen, lakien vahvistaminen (suspensiivinen veto-oikeus) sekä hallinnol­listen asetusten antaminen. Kenraalikuvernöörin virka, josta tsaarival­lan aikana oli saatu ikäviä kokemuksia, voitaisiin lakkauttaa. Venäjän hallitusta edustaisi tämän jälkeen erityinen »korkein edustaja», joka vä­littäisi senaatille Venäjän hallituksen tiedonannot. Vastaavasti Suomen edustajana Pietarissa toimisi ministerivaltiosihteeri.

Komitean käsityksen mukaan Suomen täydellinen sisäinen itsenäi­syys vastasi molempien maiden etuja taaten samalla Venäjän luoteisra­jan turvallisuuden. Ulkopolitiikan hoito, mm. sodasta ja rauhasta päättä­minen, diplomaatti- ja konsuliedustuksesta huolehtiminen jne. jäisi edelleen Venäjän yksinoikeudeksi. Suomelle oli kuitenkin varattava mahdollisuus lähettää muihin maihin »kauppa-asiamiehiä», ja suoma­laisten valtuutettujen tulisi saada osallistua sellaisten kansainvälisten sopimusten valmisteluun, jotka koskivat heidän maataan. Valtakunnan puolustukseen Suomi antaisi panoksensa venäläisten joukkojen rinnal­la yhteisen ylipäällikön komentoon alistetuilla asevoimillaan, joihin sai kuulua vain maan omia kansalaisia. Rauhan aikana Venäjällä ei olisi oikeutta pitää joukkoja Suomessa eikä tehdä siellä varustelutöitä. Valta­ kunnansääntö edellytti voimaan tullakseen Venäjän ja Suomen lainsää-däntöelimien yhteistä päätöstä. Sitä koskevia tulkintaristiriitoja silmällä pitäen molemmille osapuolille oli varattava mahdollisuus vedota Haa­gin kansainväliseen välitystuomioistuimeen.

Perustuslakikomitean laatiman erillisen hallitusmuotoehdotuksen mukaan pyrkimyksenä oli toteuttaa valtiovallan kolmijako (lainsäädän­tö-, toimeenpano-, ja tuomiovalta). Kaiken vallan keskittäminen edus­kunnan käsiin ei komitean mielestä ollut arveluttavaa vain juridisesti vaan myös poliittisesti maan pysyessä edelleen Venäjän yhteydessä. Ylin toimeenpanovalta kuului suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla valit­tavalle tasavallan presidentille, jonka toimikausi olisi 6 vuotta. Parla­mentarismin periaate sisällytettiin nimenomaisesti hallitusmuotoon.

Komitean mietintöön liittämässään vastalauseessa R. A. Wrede ehdot­ti presidentin valitsemista välillisillä vaaleilla (300 valitsijamiestä). Parla-mentarismin periaatetta ei pitäisi liittää vallan kolmijakoon perustuvaan hallitusmuotoon. Paasikivi yhtyi Wreden vastalauseeseen sen presiden­tinvaaleja koskevalta osalta. »Välittömiä vaaleja käytäessä ei voida pitää neuvotteluja ehdokkaiden sopivuudesta, mikä kuitenkin onnellisen tu­loksen saavuttamiseksi olisi sangen tärkeätä».⁵⁰ Pyrkimys »epävarmuus­ tekijöiden» eliminoimiseen on jälleen selvästi havaittavissa.

Paasikiven osuutta perustuslakikomitean ehdotusten yksityiskohtai­sessa muotoilussa ei lähdemateriaalin puutteellisuuden ⁵¹ vuoksi voida täsmentää. Eräitä yleisiä näkökohtia on silti havaittavissa. Danielson­ Kalmari ja Paasikivi lähtivät siitä, että Suomi tulisi pysymään edelleen Venäjän yhteydessä. Näissä puitteissa oli pyrittävä varmistamaan maksi­maalisen laajat oikeudet. Kun sosialistien ja itsenäisyysmiesten valtalaki oli varauksitta jättänyt ulko- ja sotilasasiat Venäjän päätäntävaltaan, Ståhl­bergin komitean voi katsoa menneen huomattavasti pitemmälle Suo­men autonomian laajentamisessa. Itse asiassa kysymys oli Danielson­ Kalmarin jo »Mihin suuntaan?» -kirjastaan lähtien ajamasta Suomen ja Venäjän välisestä, molempia osapuolia sitovasta valtiosopimuksesta, jo­ka turvaisi Suomen aseman Venäjän sisäpoliittisten suuntausten vaihte­luista riippumatta. Tämä oli myös Paasikiven tavoite sillä varauksella, ettei suurpoliittinen ja sotilaallinen tilannekehitys (saksalaisten maihin­ nousu) avaisi mahdollisuuksia Suomen täydellisen riippumattomuu­den toteuttamiseen. Tätä ei ilmeisesti Danielson-Kalmarikaan tuolloin enää vastustanut.

Parivaljakon toinen, »sisäpoliittinen», tavoite liittyi edelliseen sikäli, että maahan oli saatava oma kansallinen sotaväki, joka korvaisi poislä­hetettävät, kurittomat ja vallankumoukselliset venäläiset joukot. »Lujan hallitusvallan» ja järjestyksen palauttamisen vaatimus kuvastui – sen jälkeen kun monarkian pystyttäminen oli ainakin toistaiseksi osoittautu­nut toivottomaksi yritykseksi – pyrkimyksenä mahdollisuuksien mu­kaan vahvistaa tasavallan presidentin ja hallituksen asemaa. Tähän lin­jaan soveltuu johdonmukaisesti Paasikiven yhtyminen presidentin vaa­litapaa koskevaan Wreden vastalauseeseen. Suora kansanvaali tarjosi aivan liian paljon epävarmuustekijöitä valitsijamiesjärjestelmään verrat­tuna. Samaa kantaa oli Danielson-Kalmari edustanut 23.9.1917 pitämäs­sään vaalipuheessa. Vielä vähemmän saattoi tietysti valtalainkaltainen yksipuolinen eduskuntavalta tulla kysymykseen.

Suostuisivatko sitten venäläiset suomalaisten vaatimuksiin? Loka­kuun puolivälissä 1917 Helsinkiin saapui lainopillisen neuvottelukun­nan valtuuskunta professori N. I. Lazarevskin johdolla keskustelemaan asiasta. Puheenjohtajan lisäksi delegaatioon kuuluivat D. D. Grimm, A. E. Nolde, B. E. Nolde sekä epäkiitolliseen virkaansa kyllästyneen Sta­hovitsin seuraajaksi syyskuussa 1917 nimitetty uusi kenraalikuvernööri N. V. Nekrasov ja hänen apulaisensa S. A Korff. Suomea edustivat perus­tuslakikomitean puheenjohtaja K. J. Ståhlberg ja jäsenet J. R. Danielson­ Kalmari, Anton Kotonen, F. O. Lilius, J. K. Paasikivi sekä August Raatikai­nen. Ajoittain neuvotteluihin osallistuivat myös Carl Enckell, K. G. Id­man, E. N. Setälä ja Antti Tulenheimo. Ståhlbergin kielitaidottomuuden vuoksi puheenjohtajana toimi J. K. Paasikivi.

Kolme viikkoa ennen lokakuun vallankumousta käydyt keskustelut (15.10 ja 16.10.1917) osoittivat venäläisten jonkin verran tinkineen edellisen kevään linjastaan. Kuitenkin väliaikaisen hallituksen juristit pitivät sitkeästi kiinni keskeisiksi arvioimistaan näkökohdista. Omaa valtionpäämiestä Suomelle ei voitu ajatella ainakaan niin laajoin val­tuuksin kuin Ståhlbergin komitea oli kaavaillut. Perustuslakien vahvista­misen täytyi välttämättä edelleen kuulua väliaikaiselle hallitukselle. Täl­lä veto-oikeudella tähdättiin aivan ilmeisesti siihen, ettei Suomen edus­kunta vastaisuudessa enää pääsisi valtalainkaltaisin yksipuolisin toi­menpitein muuttamaan Suomen ja Venäjän välisen suhteen oikeuspe­rusteita. Suomalaiset taas katsoivat veto-oikeuden maansa asemalle vaa­ralliseksi. Sotilaskysymyksessä vieraat pitivät isäntien kantaa valtakun­nan etujen vastaisena. Venäjän sotilaallisen vallankäytön rajoittaminen Suomessa sota-aikaa koskevaksi haittaisi maanpuolustuksesta huolehti­mista. Erityisen jyrkästi torjuttiin vetoaminen Haagin välitystuomioistui­meen. Venäjän valtakunnan suvereniteettia ei saanut rajoittaa, minkä vuoksi ristiriitojen selvittäminen voisi tapahtua venäläis-suomalaisessa komiteassa. Vallitsevat voimasuhteet huomioon ottaen suomalaiset taas katsoivat tällaisen menettelyn johtavan heille epäedullisiin ratkaisui­hin.⁵²

Paasikiven joutuessa pitkälti keskittymään kokouksen johdon muka­naan tuomiin teknisiin ongelmiin⁵³ suomalaisten tärkeimmät keskuste­lu- puheenvuorot käytti Ståhlbergin ja Wreden ohella Danielson-Kalma­ri. Vanha valtioneuvos esiintyi varsin jyrkästi korostaen laajojen kansa­laispiirien nyttemmin kannattavan maan täydellistä itsenäisyyttä. Suo­malaisten neuvottelijain taholta tarvittiin siksi suuria ponnistuksia edus­kunnan taivuttamiseksi edes niihin myönnytyksiin, joita perustuslakiko­mitea oli tehnyt. Kyseessä olivat siis suomalaisten minimivaatimukset. Taktiikka kohdistui selvästi yhä pahemmin horjuvan väliaikaisen halli­tuksen edustajien pehmittämiseen »myöntyvyyspoliitikko» Danielson­ Kalmarin mainitessa hyvin tietävänsä Venäjältä löytyvän »laajoja piire­ jä», jotka olivat valmiita menemään Suomen itsenäisyysasiassa huomat­tavasti pitemmälle kuin nyt saapuvilla olevat herrat.⁵⁴

Paasikiven muistiinpanojen mukaan vastapuolen neuvottelijat antoi­vatkin ymmärtää tehneensä jatkuvasti huomattavia myönnytyksiä (us­tupki), kun taas suomalaiset eivät antaneet missään periksi.⁵⁵ Ahtaalla olevalle väliaikaiselle hallitukselle Suomen kysymyksen menestykselli­nen ratkaisu olisi luonnollisesti merkinnyt arvovaltavoittoa. Lazarevskin valtuuskunnan mielialaa tuskin kohensivat senaatin 15.10.1917 Seura­ huoneella tarjoamat illalliset. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Paasi­kivi muisteli prokuraattori Svinhufvudin niiden aikana pöydän ylitse kunniavieraille tokaisemaa huomautusta tehdyn työn turhuudesta. »Meidän pitää päästä Venäjästä eroon», hän tiukkasi. Paasikivi jatkaa: »Minä ja arvatenkin myös muut komitean jäsenet arvelimme, ettei näis­tä neuvotteluista ollut meille vahinkoa, mutta jos vastoin luuloa asiat menisivät Wenäjällä toisin, niin yhteyden pitämisestä väliaikaiseen halli­tukseen saattaisi olla hyötyä».⁵⁶ Helsingin neuvottelujen päädyttyä umpikujaan molemmat osapuolet alkoivat myönnytyksiä tehden lähestyä valtalakilinjaa asettumalla sille kannalle, että väliaikaisen hallituksen oli­si julkaistava manifesti, jossa se ilmoittaisi toistaiseksi luopuvansa kor­keimman vallan käyttämisestä Suomen sisäisissä asioissa. Pietarissa pe­lättiin suomalaisten muussa tapauksessa nousevan kapinaan, jonka ku­kistamiseen Venäjän voimat eivät enää riittäneet. Sitäpaitsi saksalaiset todennäköisesti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen nousemalla maihin Suomeen.

Eduskunnan kokoontumispäivänä, 2.11.1917, Enckell suositteli Pieta­rissa väliaikaiselle hallitukselle keisarin valtuuksien siirtoa Suomen eduskunnan valitsemalle valtionhoitajalle. Ehdotus ei miellyttänyt Ke­renskiä, joka oli erittäin tyytymätön. Nekrasov ja Korff pitivät omasta puolestaan jopa valtalakiakin Venäjän kannalta »pienempänä pahana». Siihen palaaminen oli kuitenkin lainopillisen neuvottelukunnan mie­lestä mahdotonta Suomen sosialistien »epäluotettavuuden» takia – puhumattakaan moraali- ja arvovaltasyistä. Valtionhoitajahanke kariutui lopullisesti maalaisliittoon sen nähdessä mieluummin vallan siirtyvän eduskunnalle. Nekrasovin porvarillisten puolueiden kanssa käymien sitkeiden neuvottelujen tuloksena päädyttiin vihdoin kompromissiin. Väliaikainen hallitus antaisi manifestin, jolla se määrätyin varauksin luo­puisi senaatin talousosaston hyväksi korkeimman vallan käyttämisestä Suomessa. Illalla 6.11.1917 Nekrasov ja Enckell lähtivät yöjunassa Pieta­riin asian lopullista esittelyä varten. Aamulla Valkeasaaressa matkamie­het kuulivat Nevan kaupungista kantautuneen tyrmistyttävän uutisen. Väliaikaista hallitusta ei enää ollut olemassa.⁵⁷

Kappaleen sivut: 1 2 3 4