KOLME VALLANKUMOUSTA

Itsenäisyyteen ja maan alle

Bolsevikkikapinan kukistamisen jälkeen heinäkuussa 1917 Lvovin tilalle väliaikaisen hallituksen johtoon noussut Kerenski ei pystynyt vakiinnut­tamaan asemaansa. Valtakunnan perusongelmat pysyivät avoimina halli­tuksen lykätessä ne tulevaan perustuslakia säätävään kansalliskokouk­seen. Talonpoikien maannälkää ei kyetty tyydyttämään ja nämä ryhtyivät itse ratkaisemaan asiaa suurtiloihin kohdistuvin ryöstöin ja omavaltaisin maanjaoin. Asutuskeskusten elintarvikepula paheni jatkuvasti. Kasvavan yhteiskunnallisen levottomuuden ja osittain kuljetusyhteyksien seka­ sortoisen tilan aiheuttaman raaka-aineiden puutteen vuoksi teollisuu­den tuotantokyky oli romahtanut. Armeijan ja koko väestön sotaväsy­mys voimistui samaan aikaan kun valtion kassa oli kulutettu loppuun. Ns. Kornilovin kapina syyskuussa 1917 osoitti Kerenskin menettäneen vasemmiston lisäksi myös oikeiston kannatuksen. Tehtaittensa hallin­nan menettäneet teollisuudenharjoittajat, maansa kadottaneet tilan­ omistajat ja armeijan rappeutuneisuudesta katkeroituneet upseerit nä­kivät noissa oloissa vain yhden pelastuskeinon – sotilasdiktatuurin. Vaikka yritys epäonnistuikin, Kerenskin voitto osoittautui vain näennäi­seksi. Häneen ei luotettu enää millään taholla ja väliaikaisen hallituksen asema oikeiston ja vasemmiston välisenä vaa’ankielenä oli nopeasti käy­mässä kestämättömäksi.

Bolsevikkien aseellinen nousu Pietarissa marraskuun alussa johtikin pääkaupungin osalta nopeasti tuloksiin. Väliaikainen hallitus (pakoon päässyttä Kerenskiä lukuun ottamatta) vangittiin ja samaan aikaan Pieta­rin Smolnassa koolla ollut II yleisvenäläinen neuvostokongressi asetti entisen ministeristön tilalle kansankomissaarien neuvoston, jonka joh­toon tuli itseoikeutetusti V. I. Lenin. Ulkopolitiikan otti johtoonsa L. D. Trotski ja kansallisuusasiat J. V. Stalin. Sekasortoisen valtakunnan joh­toon ryhtyneen hallituksen työkenttä tuntui lähes mittaamattomalta ja kansalaissodan pyörteisiin joutunut entinen keisarikunta näytti ajautu­van hyvää vauhtia hajoamistilaan.

Suomeen sijoitettujen joukkojen keskuudessa bolsevistinen mieliala oli syksyyn 1917 tultaessa kasvanut siinä määrin hallitsevaksi, että val­lansiirto täällä tapahtui ongelmitta. Kerenski ei ainoastaan jäänyt vaille Suomesta odottamiaan lisäjoukkoja, vaan vapaaehtoisia lähetettiin päin­vastoin Pietariin Leninin tueksi. Toisaalta aktiivisimpien ja luokkatietoi­simpien voimien poistuminen maasta vähensi venäläisten sotilaallista panosta myös suomalaisille punaisille annettavaa apua silmällä pitäen.²

Väliaikaisen hallituksen kaaduttua bolsevistisen vähemmistödikta­tuurin tieltä Setälän porvarillinen senaatti katsoi, ettei Venäjällä toistai­seksi ollut yleisesti tunnustettua laillista hallitusvaltaa, minkä vuoksi Suomelle oli tullut hetki ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ideologisesti mieluinen päätös oli sitäkin helpommin perusteltavissa, koska ulkoval­tojen tunnustuksia vaille jääneen uuden hallituksen valta Venäjälläkin rajoittui toistaiseksi Pietariin ja sen lähiympäristöön. Tilanteenkehitys johti Suomessa omalla painollaan itsenäisyysajatuksen ja sen kannatta­jien aseman lujittumiseen. Porvarillisella taholla pelättiin samalla val­lankumouksellisten hankkeiden leviämistä maahan, minkä vuoksi niitä oli ryhdyttävä tehokkaasti patoamaan lujittamalla valtiovallan otetta.

Muodollinen perustelu löydettiin vuoden 1772 hallitusmuodon 38. pykälästä, jonka mukaan valtiopäivien oli hallitsijasuvun sammuttua »suojeltava valtakunnan vapautta ja valittava uusi kuningashuone». Ajan­kohtaisiin oloihin sovellettuna pykälä tulkittiin siten, että kukistuneen korkeimman vallan haltijan tilalle oli asetettava kolmimiehinen »valti­onhoitajakunta», jota oli alustavasti kaavailtu jo Kerenskin hallituksen antamaksi aiotun ns. luopumismanifestin yhteydessä loka-marraskuun vaihteessa. Näin säilytettäisiin perinteinen vallanjako. Marraskuun 8. päivänä 1917 eduskunnan porvarillinen puhemiehistö Oohannes Lund­son, Lauri Ingman ja Santeri Alkio) teki ehdotuksen suuriruhtinaan valtaoikeuksien siirtämisestä valtionhoitaja-kunnalle. Vanhasuomalai­nen eduskuntaryhmä oli hyväksynyt sen jo edellisenä päivänä.³

Muistiinpanoissaan Paasikivi ottaa itselleen kunnian hankkeen keksi­misestä. Tehtäväänsä ryhdyttyään valtionhoitajakunnan olisi julistettava maa itsenäiseksi, mitä erityisesti Svinhufvud korosti.⁴ E. N. Setälä taas muistelee vallan keskitystä pelkäävän Alkion erityisesti vaatineen, että yhden päämiehen sijasta maalle oli valittava kolmihenkinen valtionhoi­tajakunta.⁵

Vaikka ulkopuolisia todistajalausuntoja Paasikivestä valtionhoitaja­kunnan »isänä» ei olekaan löytynyt, hänen muistiinmerkintöjensä il­maisemaa yleistä asennoitumistapaa ei sinänsä ole aihetta epäillä. Loka­kuun vallankumous oli yhtäältä lisännyt ulkopoliittista pelinvaraa pois­tamalla kuvioista väliaikaisen hallituksen ja suistamalla Venäjän »anarki­aan». Toisaalta »lujan hallitusvallan» aikaansaaminen kotimaassa tuntui kumouksen leviämistä pelättäessä entistä tarpeellisemmalta. Saksan suoranaisesta asiaanpuuttumisesta ei Paasikivellä tosin edelleenkään voinut olla mitään takeita, mutta yleinen tilannekehitys salli nyt hänen joustavan siirtymisensä aikaisemmin »hihassa» säilytetyn itsenäisyys­kortin käyttöön. Mahdotonta ei myöskään ole, että Paasikiven vuoden 1917 aikana kerran toisensa jälkeen ilmaisema monarkismi on saattanut ilmentyä haluna säilyttää tavallaan holhoojahallitukseen verrattavan tilapäisen valtionhoitajakunnan avulla »valtaistuin» vapaana tulevaa, suo­tuisammissa oloissa valittavaa monarkkia varten. Direktorion jäseniksi kaavailtiin alkuvaiheessa P. E. Svinhufvudia, Santeri Alkiota ja Oskari Tokoita.

Hanke törmäsi parlamentissa sosialistien jyrkkään vastarintaan. Nämä esittivät puolestaan kuuluisan »Me vaadimme» -julistuksensa, johon si­sältyi mm. kansalliskokouksen koollekutsuminen eduskunnan sijaan. Alkion kompromissi-ratkaisuna tarjoamaa paluuta valtalakilinjalle sosia­listit eivät hyväksyneet. Yhtä vähän menestystä oli itsenäisyysmiesten ehdotuksella korkeimman vallan siirtämisestä senaatin talousosastolle. Sovintoa etsivän maalaisliiton »horjuessa» ja sosiaalidemokraattien asettuessa vastustamaan direktorio-suunnitelmaa ainoa varmana pidetty valtionhoitajaehdokas Svinhufvud halusi rinnalleen Alkion ja Tokoin tilalle vanhasuomalaisten J. K. Paasikiven, jota Lauri Ingman oli porvaril­lisessa valtuuskunnassa suositellut, sekä ruotsalaisten Alexis Gripen­bergin. Viimeksi mainittu oli poliittiselta asennoitumiseltaan selvä itse­näisyysmies, kun taas esimerkiksi R. A. Wredeä, joka muuten nautti huo­mattavaa arvovaltaa, ei voitu lukea tähän ryhmään kuuluvaksi. Henkilö­valinta näyttääkin suuressa määrin jääneen Svinhufvudin itsensä tehtä­väksi.

Mieskohtaisesti KOP:n pääjohtaja ei silti ollut innostunut valtionhoi­tajaksi ryhtymisestä. Itse hän muistelee käyneensä asiasta »pari neuvot­telua» Svinhufvudin kanssa, joka sittemmin kertoi Gripenbergille Paasi­kiven vasta »paljon ylipuhumisen jälkeen» suostuneen tähän vaikeaan tehtävään. Keskeisenä näkökohtana oli tuolloin viran oletettu lyhytai­kaisuus, minkä perusteella pääjohtaja lopulta katsoi voivansa suostua tarjoukseen. Ohjelma sisältäisi Svinhufvudin mukaan itse asiassa vain yhden kohdan: itsenäisyyden julistamisen ja sen toteuttamisen. Paasiki­vellä ja Gripenbergillä ei ollut tähän huomautettavaa.⁶

Eduskunnan ryhdyttyä täysistunnossaan 9.11.1917 käsittelemään hen­kilö- kysymyksiä »tuntemattomana» pidetyn Gripenbergin ehdokkuus herätti arvostelua. Se oli kuitenkin lievää verrattuna Juho Kusti Paasiki­ven osakseen saamaan ryöpytykseen. Sosiaalidemokraatti Airolan mie­lestä herra Paasikivi tunnettiin kylläkin Gripenbergiin verrattuna erit­täin hyvin. »Tiedetään, että hän on Suomen kansan sortamiseen ottanut sangen tehokkaalla tavalla osaa, ottanut sangen tehokkaalla tavalla osaa tämän maan lakien polkemiseen… ja tällaista herraa te sitten asettaisitte käyttelemään keisarinvaltaa, joka keisarin apuna ollessaan osasi sitä niin mainiosti käyttää Suomen kansan oikeuksien, Suomen lakien polkemi­seen, Suomen kansan sortamiseen, Suomen miljoonien saattamiseen Venäjän sotalaitoksen tukemiseksi. (Vasemmalta: Porvarit saavat hävetä! ) Hävetkää!.»

Myös Valpas-Hänniseen pääjohtajan ehdokkuus oli tehnyt »sangen epämieluisan vaikutuksen». Käsitellessään mm. eduskunnassa Suomen finanssioikeutta Paasikivi oli »melkein aina koettanut supistaa eduskun­nan valtaa raha-asioissa mahdollisimman vähäksi, mennyt siinä pitem­mälle kuin Suomen perustuslakien kannalta kukaan oikeamielinen ih­minen voisi mennä. Se tapahtui keisarivallan aikana. Hän siis tahtoi selittää Suomen finanssi- oikeutta laajemmaksi antaakseen Nikolai Roma­noville enemmän valtaa niissä asioissa kuin perustuslait sallivat».⁷ Vaik­ka Paasikivellä tietysti oli kannettavanaan »taantumuksellisuuden» ja »suomettarelaisen myöntyvyyden» rasitteet, kysymys ei ollut vain hä­ nen persoonastaan. Sosialistit halusivat ylipäänsä torjua direktoriohank­keen ja käyttivät tuolloin kaikkia tarkoitukseen sopiviksi katsomiaan aseita.

Saatuaan tiedon sosialistien puheenvuoroista Paasikivi katsoi, ettei hänellä ollut edellytyksiä kyseessä olevan tehtävän menestykselliseen täyttämiseen. Yleisarviointia on varmasti vahvistanut pankinjohtajalle henkilökohtaisesti traumaattisen vuoden 1913 sotilasmiljoona-asian esille vetäminen. Vielä samana päivänä hän puhelimitse tiedotti luopu­mis päätöksestään Ingmanille, joka saattoi sen 10.11.1917 eduskunnan tietoon.⁸ Paasikivi ei ollut epäilyksineen yksin. A. O. Kairamon mielestä valtionhoitajilla ei tulisi olemaan paljon hoidettavaa. Todellinen valta pysyisi kadun parlamentilla. Epävarmana täytyi pitää, saataisiinko Paasi­kiven tilalle enää ketään. »Nyt pääsisi valtionhoitajaehdokkaaksi miltei jokainen, joka siihen suostuu ja joka ei ole kovin tunnettu porvari». Vanhasuomalainen eduskuntaryhmä puolestaan ilmoitti pankinjohtajal­le hyvin ymmärtävänsä tämän kieltäytymisen syyt.⁹

Direktoriohankkeen kohtaloon Paasikiven kieltäytymisellä ei kuiten­kaan ollut käytännön merkitystä. Katsoen varapuhemies Ingmanin me­netelleen äänestysten yhteydessä virheellisesti sosialistit saivat maalais­liiton tukemina vielä samana päivänä (10.11.1917) aikaan koko direkto­rioasian siirtämisen perustuslakivaliokuntaan, jonne se sitten tilanteen nopeasti muuttuessa hautautui. Alkion ehdotuksesta eduskunta päätti 15.11.1917 ottaa itse haltuunsa korkeimman vallan.¹⁰

Sosialistien 14.11.1917 käynnistämä suurlakko väkivaltaisuuksineen lähensi maalaisliittoa muihin porvarillisiin puolueisiin. Tälle pohjalle rakentui ajatus P. E. Svinhufvudin johtamasta porvarillisesta kokoomus­hallituksesta, jolla olisi takanaan eduskunnan enemmistö. Itsenäisyyden tavoitteekseen asettavan senaatin muodostaminen tuotti kaoottisissa oloissa vaikeuksia senaattori-ehdokkaan toisensa jälkeen kieltäytyessä. Henkilövalikoimaa rajoitti myös se, että mukaantulijoiden oli oltava it­senäisyysmiehiä samalla kun hallitukseen piti saada kaikkien porvaril­listen puolueiden edustus. Kieltäytyjien joukkoon kuului myös pankki-kiireisiinsä vetoava Paasikivi, jolle tarjottiin jo tuttua finanssitoimitus­kunnan päällikkyyttä. Valtionhoitajahankkeessa koettu ryöpytys tuskin lisäsi pääjohtajan hallitushalukkuutta. »Pääset eroon asiasta, jos hankit toisen sijaasi», kuului Svinhufvudin vastaus. Paasikivi pystyikin suoralta kädeltä nimeämään sopivan ehdokkaan, eduskunnan valtiovarainvalio­kunnassa ansioituneen KOP:n Tampereen konttorin johtajan Juhani Arajärven, jonka Svinhufvud saattoi hyväksyä.¹¹

On aiheellista panna merkille itsenäisyysmies Svinhufvudin pyytä­neen valtionhoitajakunnan ja myöhemmin hallituksen jäseneksi julki­suudessa »myöntyvyyspoliitikoksi» leimautunutta Paasikiveä, joka vain muutamaa viikkoa aikaisemmin oli vielä johtanut väliaikaisen hallituk­sen edustajien kanssa käytyjä neuvotteluja. Toisaalta Svinhufvud tunsi eduskuntavuosilta Paasikiven hyvin ja tiesi viimeistään 1911 Heimolassa käydystä keskustelusta lähtien tämän periaatteessa kannattavan itsenäi­syyttä. Syksyllä 1917 näyttivät riippumattomuuden ulkonaiset edellytyk­set reaalipoliitikonkin silmissä vähitellen kypsyvän. Vanhasuomalaisen puolueen vakiintuneen johtajiston, jonka tuen hankkimista Svinhufvu­dinkaan ei ollut syytä halveksua, keskuudessa Paasikivi oli käytännölli­sesti katsoen ainoa, jota voitiin edes ajatella itsenäisyyssenaatin jäsenek­si.

Harald Åkerman vakuuttaakin 1922 julkaisemassaan artikkelissa Paa­sikiven olleen jo syksyllä 1917 »lähellä aktivisteja». Itsenäisyysmiesten pää-äänen- kannattaja Uusi Päivä suhtautui niinikään senaattorin valtion­hoitaja- ehdokkuuteen suopeasti.

Kaikesta huolimatta pääjohtajan tasapainottelu jatkui aina bolsevikki­ vallankumoukseen saakka. Itse hän on myöhemmin luonnehtinut tilan­teen- kehitystä seuraavasti: »Odottaa ja katsoa miten asiat menevät, on paras varsinkin pienelle valtiolle, joka ei voi suurpolitiikan kulkuun vaikuttaa. Se vastaa myös minun varovaista luonnettani. Itsenäisyyden julistamisessa noudatimme sellaista politiikkaa. Vaikka vuoden 1917 ai­kana kiivaasti vaadittiinkin itsenäisyyden pikaista julistamista, se lykät­tiin siksi kunnes edessämme oli kysymys, tunnustaisimmeko Leninin hallitsijaksemme vai ei. Silloin ratkaisu oli selvä». – Tässä yhteydessä on syytä korostaa niin Suomen kuin muidenkin maiden porvarillisten puolueiden käsitystä bolsevikkivallan tilapäisestä luonteesta. Myös Paa­sikivi jakoi tämän käsityksen. Vielä v. 1925 hän julkisessa puheessaan leimasi bolsevismin ohimeneväksi ilmiöksi, joka oli verrattavissa Venä­jää koettelevaan » kuumetautiin» .¹³

Eduskunnan 26.11.1917 äänin 100-80 hyväksymä Svinhufvudin halli­tuslista muodostui seuraavaksi: oikeustoimituskunnan päälliköksi laki­tieteen tohtori Onni Talas, sisäasiaintoimituskunnan päälliköksi oikeus­ pormestari Arthur Castren ja apulaispäälliköksi lakitieteen tohtori Alexander Frey, valtiovarain- toimituskunnan päälliköksi pankinjohtaja Ju­hani Arajärvi, kirkollis- ja opetustoimituskunnan päälliköksi professori E. N. Setälä, maataloustoimitus- kunnan päälliköksi maanviljelijä Kyösti Kallio ja apulaispäälliköksi agronomi E. Y. Pehkonen, kulkulaitosten ja yleisten töiden toimituskunnan päälliköksi professori Jalmar Castren, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi lakitieteen tohtori Heikki Renvall ja sosiaalitoimituskunnan päälliköksi filosofian lisensi­aatti O. W Louhivuori. Näistä Svinhufvud, Talas, molemmat Castrenit, Setälä ja Renvall olivat nuorsuomalaisia, Arajärvi ja Louhivuori vanha­ suomalaisia, Frey ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja sekä Kallio ja Pehkonen maalaisliittolaisia.¹⁴

Paasikiven »vapauttamiseen» hallituksen jäsenyydestä ei riittänyt Ara­järven nimeäminen hänen tilalleen. Pääjohtajan oli lisäksi annettava Svinhufvudille lupaus lähteä Skandinavian maihin toimimaan siellä Suomen itsenäisyyden hyväksi. Matka, jonka yhteydessä Paasikivi hoiti myös KOP:n asioita, merkitsi samalla hänen jäämistään syrjään koti­maassa joulukuussa 1917 tapahtuneista suurista ratkaisuista.

Svinhufvudin senaatti näki tärkeimpänä tehtävänään Suomen itsenäi­syyden turvaamisen. Seuraavilla sijoilla olivat ohjelmassa lain ja järjes­tyksen ylläpitäminen yleistä oikeuskäsitystä selventämällä ja järjestysval­taa lujittamalla. Kansanvaltainen hallitusmuoto oli säädettävä. Muilta osin ohjelma sisälsi lupauksen teollisuuden kehittämisestä ja kaupan elvyttämisestä. Sosiaalisella alalla oli kiireesti ryhdyttävä toimenpiteisiin torppien itsenäistämiseksi ja maan hankkimiseksi tilattomille. Työttö­myyden torjumiseksi oli järjestettävä yleisiä töitä ja kehitettävä sosiaali­vakuutusta. Kipeän elintarvikepulan lieventämiseksi luvattiin tarmok­kaasti työskennellä. Varojen hankkimiseksi näihin tarkoituksiin oli val­tion ja kunnan verotus perinpohjin uusittava.

Joulukuun 4. päivänä 1917 P. E. Svinhufvud hallitustovereineen saa­pui eduskuntaan jättämään sen käsiteltäväksi laajan, 16 asiaa käsittävän
»perustuslakipaketin». Ensi sijalla oli esitys uudeksi hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta. Samassa yhteydessä se­naatti ilmoitti kääntyvänsä ulkovaltojen puoleen pyytäen niitä tunnusta­maan Suomen itsenäisyyden. Vastaukseksi korkeimman vallan haltija, eduskunta, antoi 6.12.1917 julistuksen, jossa se hyväksyi hallituksen il­maiseman periaatteen Suomesta riippumattomana tasavaltana sekä se­naatin aikomat toimenpiteet itsenäisyyden tunnustusten hankkimiseksi ulkovalloilta.¹⁵

Joulukuun 1. päivänä 1917 – siis jo ennen itsenäisyysjulistuksen antamista – Paasikivi lähti Svinhufvudin suullisesta toimeksiannosta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan tiedottamaan asiasta ja »sondeeraamaan» epävirallisesti mahdollisuuksia Suomen riippumattomuuden tunnustamiseen näiden valtakuntien taholta. Erityisesti vanhan emämaan, Ruot­sin, otaksuttiin suhtautuvan hankkeeseen myönteisesti; merkitsihän se Venäjän rajan siirtymistä Tornionjoelta huomattavasti loitommalle.¹⁶

Paasikiven matkan varhainen ajoitus johtui pelosta, että venäläiset vastavetona itsenäisyysjulistukselle sulkisivat rajan. Torniossa sotilasvi­ranomaisten toimesta tapahtuvan tullitarkastuksen vuoksi Paasikivelle ei liioin uskallettu antaa mukaan kirjallisia ohjeita, vaan hän katsoi par­haaksi opetella ulkoa Svinhufvudin sittemmin 4.12.1917 esittämän itse­näisyysjulistuksen siinä muodossa, mihin se 1.12.1917 mennessä oli hahmoutunut. Haaparannalle päästyään hän sitten kirjoitti sen muistis­taan paperille. ¹⁷

Kirjeessään Anna-rouvalle Paasikivi kuvasi kiertomatkaa Pohjanlah­den ympäri »rasittavaksi ja pitkäksi». Päästyään 4.12.1917 onnellisesti perille Tukholmaan hän saamiensa ohjeiden mukaisesti otti viipymättä yhteyden siellä oleskeleviin Edvard Hjeltiin ja Adolf Törngreniin. Jäl­kimmäisen oli porvarillinen delegaatio marraskuussa 1917 lähettänyt Ruotsin pääkaupunkiin ottamaan selvää ehdoista, joilla Ruotsi suostuisi toimeenpanemaan intervention Suomeen. Vaikka emissaari jo heti pe­rille tultuaan saattoi todeta Suomessa liikkuneet, naapurimaan aikeita koskevat huhut perättömiksi, hän sai silti toimeksiantajiltaan kehotuk­sen pysytellä toistaiseksi Tukholmassa. Svinhufvud ja hänen apunaan Helsingissä ulkoasioita hoitanut Carl Enckell katsoivat, että Paasikiven oli syytä käyttää hyväksi Törngrenin Ruotsin pääkaupungissa hankkimia suhteita.

Hjelt puolestaan oli juuri palannut Saksasta, jossa hän aktivistien edustajana oli käynyt alustavia keskusteluja mm. kenraali Ludendorffin kanssa. Mukanaan tuominsa suullisin valtuuksin Paasikivi laati nyt Hjel­tille virallisen valtakirjan keskustelujen jatkamiseen Saksassa Suomen valtion nimissä. Valtakirjaan sisältyi toivomus Suomen itsenäisyyden ot­tamisesta huomioon Brest-Litovskissa alkavissa aseleponeuvotteluissa, missä yhteydessä olisi vaadittava venäläisten joukkojen poistamista Suo­mesta.¹⁸

Skandinavian maat puolestaan jäivät Paasikiven ja Törngrenin toimin­takentäksi. 1930-luvulla laatimassaan muistelmakatkelmassa Paasikivi korostaa, että itsenäisyyden tunnustuksilla oli merkitystä ainoastaan edellytyksenä reaalisen avun saamiselle Venäjää vastaan. »Suomen itse­näisyyden perusedellytys oli ollut, että Saksa murskasi Wenäjän, ja edel­leen, ettei Wenäjä kyennyt nousemaan takaisin jaloilleen». Tärkeintä oli siksi kannatuksen saaminen Saksalta. Ruotsin Paasikivi myönsi tosin sijoittuvan »meidän kulkuyhteytemme keskilinjalle», kun taas Tanskaa ja Norjaa hän piti »suhteellisen toisarvoisina».19

Kolmikon toiminta herätti silti närää Tukholmaa jo vuosikausia tukikohtanaan pitäneissä jääkäriliikkeen miehissä. Erityisen loukkaantunut syrjäyttämisestään oli Herman Gummerus, joka selvästi olisi mieluum­min nähnyt itsensä tulokkaiden sijalla. »Johdon ovat diktatorisesti otta­neet Ruotsissa Paasikivi ja Saksassa Hjelt. Molemmilla on senaatin val­tuudet. Paasikiveä avustaa Törngren, joka oikein tai väärin esiintyy eduskuntadelegaation valtuuttamana». Gummeruksen mielestä koko ti­lanne oli käsittämätön; olivathan sekä Paasikivi että Törngren vielä ai­van hiljattain esiintyneet vanhan valtioyhteyden kannattajina.²⁰

Saatuaan 7.12.1917 Tukholmaan elintarvikeasioissa saapuneelta maanviljelys- neuvos H. G. Paloheimolta varmistuksen siitä, että itsenäi­syysjulistus oli Helsingissä annettu eduskunnalle, joka varmasti tulisi sen hyväksymään, sekä neuvoteltuaan Ruotsin konservatiivien johto­henkilöihin kuuluneen entisen pääministerin amiraali Arvid Lindmanin kanssa Paasikivi ja Törngren saattoivat nyt kääntyä kuningaskunnan hal­lituksen puoleen. Ulkoministeri Johannes Hellnerin sairastumisen vuoksi heidät otti 8.12.1917 vastaan lokakuussa nimitetyn liberaalis-so­siaalidemokraattisen hallituksen pääministeri Nils Eden.

Törngren luki tällöin muistion, jonka hän oli laatinut yhdessä Paasiki­ven kanssa tämän muistinvaraisesti luonnostelemien Helsingin ohjei­den pohjalta. Anarkia Venäjällä sekä kurittomien sotilasjoukkojen ja kotimaisen väestön alimpien ainesten mielivalta yhdessä kärjistyvän elin­tarvikepulan kanssa olivat johtamassa yhteiskunnan hajoamistilaan. Ve­näjä ei käytännössä enää pystynyt ylläpitämään hallitusvaltaa Suomessa ja suomalaiset olivat nyt itsenäisyys- julistuksellaan ottaneet kohtalonsa omiin käsiinsä ryhtyen solmimaan suoria suhteita myös ulkovaltojen hallituksiin. »Tehtävämme olisi nyt alustavasti ilmoittaa Ruotsin halli­tukselle Suomessa otetusta askeleesta ja samalla luottamuksellisesti tie­dustella, kuinka Ruotsin hallitus siihen suhtautuu sekä edelleen ilmoit­taa, että saamiemme tietojen mukaan asiaa koskeva virallinen tiedoksi­anto tästä tulee lähetettäväksi Suomesta».²¹

Lähes tunnin kestäneessä keskustelussa Eden korosti, ettei hänen hallituksensa toistaiseksi ollut ottanut kantaa Suomen itsenäisyyteen, minkä vuoksi hän saattoi ilmaista vain henkilökohtaisen mielipiteensä, joka oli suomalaisia kohtaan myötätuntoinen. Missään tapauksessa Ruotsi ei kuitenkaan voisi ottaa vastuuta Svinhufvudin senaatin teke­mästä ratkaisusta. Miten Suomen hallitus kuvitteli käyttävänsä valtaa, kun se ei edes kyennyt vapauttamaan omia korkeita virkamiehiään, jotka punakaarti oli vanginnut? Sosiaalidemokraatit eivät eduskunta­ käyttäytymisensä perusteella näyttäneet olevan yhtä kiinnostuneita täy­dellisestä itsenäisyydestä kuin porvarit. Suomalaisten selitys, jonka mu­kaan erimielisyydet koskivat vain menettelytapaa, eivät päämäärää, jäi vaille vaikutusta Edeniin. Vieraiden joukkojen miehittämän maan itsenäi- syyttä täytyi pitää kyseenalaisena. Riittäisivätkö suomalaisten voimat niiden poistamiseen?

Turhaan Paasikivi vakuutti venäläisten joukkojen tavalla tai toisella (på ett eller annat sätt) joutuvan lähtemään maasta. Eden kehottikin vieraitaan selvittämään itsenäisyysasian ensin Venäjän ja muiden suur­valtojen kanssa. Eiköhän olisi ollut viisaampaa edetä hitaammin otta­malla vähitellen haltuun emämaalle kuuluneita toimintoja sitä mukaa kuin Venäjä olosuhteiden pakosta joutui niistä luopumaan? Paasikiven saaman vaikutelman mukaan keskustelu kääntyi vähitellen »ystävällises­sä muodossa tapahtuneeksi väittelyksi». Toistettuaan vakuutuksensa, et­tei Ruotsin hallitus voinut esiintyä minkäänlaisena takaajana, Eden lupa­si silti suopeasti harkita suomalaisten esityksiä yksittäisistä käytännön kysymyksistä, kuten esimerkiksi elintarvike- asioista. – Paasikivi kertoo poistuneensa yhdessä Törngrenin kanssa neuvottelusta »jotenkin ala­kuloisena».²²

Venäjän bolsevikkihallitusta ei Ruotsikaan tosin tunnustanut. Tuk­holman noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaan aktiivisuus Suo­men kysymyksessä tuntui silti soveltumattomalta. Pohjanlahden takais­ten naapurien uhkayritys päättyisi todennäköisesti onnettomasti, koska ennemmin tai myöhemmin voimistuva valkoinen Venäjä tulisi var­maankin koettamaan menettämiensä asemien takaisinvaltausta. Tähän vaaralliseen leikkiin sekaantumista oli Ruotsin syytä alun alkaen välttää. Valtuuskunnan ja Tukholman suomalaisten aktivistien läheiset suhteet ruotsalaisiin oikeistopoliitikkoihin eivät liioin varmaankaan herättäneet Edenin liberaalis-sosiaalidemokraattisen hallituksen sympatioita.

Suomalaisten alustavan yhteydenoton jälkeen Tukholman ulkominis­teriö kääntyi keskeisissä suurvalloissa toimivien lähetystöjensä puoleen kehottaen näitä selvittämään, miten ao. maat suhtautuivat Suomen itse­näisyyden tunnustamiseen. Berliinistä saatiin tietää Saksan kiinnittävän huomiota Venäjän kantaan, kun taas Lontoosta ilmoitettiin Englannin odottavan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumista Pietarissa. Ruotsin saamat, bolsevikkihallituksen kantaa koskevat tiedot olivat toistaiseksi epävarmoja. Kun sitten Suomen itsenäisyyden tunnus­tamista koskeva virallinen tiedustelu, jonka Alexis Gripenberg oli Svin­hufvudin toimeksiannosta jättänyt Skandinavian maiden edustustoille Pietarissa, saapui Tukholmaan, siihen vastattiin ratkaisun riippuvan Ve­näjän ja muiden suurvaltojen kannasta.²³

Tällä välin Paasikivi ja Törngren olivat jo ehtineet lähteä Kööpenha­minaan jatkamaan epävirallista tunnustelukierrostaan. Tanskan pääkau­punkiin olivat Paasikiven mukaan kertyneet »kaiken maailman kauppi­aat ja jobbarit», minkä vuoksi hotellihuoneiden saanti osoittautui mah­dottomaksi. Lopulta löytyi pieni vinttikamari, jossa itsenäisyyden tunnustuksen tavoittelijat saattoivat yöpyä.²⁴ Heidän päästyään 12.12.1917 ulkoministeri Erik Scaveniuksen puheille Paasikivi luki saman muisti­on, joka Tukholmassa oli esitetty pääministeri Edenille. Vastaus noudat­teli niinikään jo tuttua linjaa. Tanska ratkaisisi kantansa yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Nämä eivät pieninä valtioina kuitenkaan voineet rientää tapahtumien edelle. Suomalaisten oli ensin hankittava tunnus­tukset riippumattomuudelleen Venäjältä ja muilta suurvalloilta. Edenis­tä Scavenius poikkesi siinä, että hänen mielestään suomalaisten oli syy­tä pitää kiirettä, koska heidän asiansa lykkäytyminen tulevaan rauhan­ konferenssiin merkitsisi kytkeytymistä moniin muihin kansainvälisiin ongelmiin, mikä saattoi mutkistaa ratkaisua. Pietarin-edustuston välityk­sellä Suomesta Tanskan hallitukselle lähetetty virallinen tunnustus­ pyyntö oli huonosti harkittu. Tällaisissa tapauksissa oli aina ensin epävi­rallista tietä varmistauduttava suotuisasta vastauksesta. – Edenin tavoin myös Scavenius lohdutteli vieraita luonnehtimalla maassaan Suomen itsenäisyysasiaa kohtaan tunnettua yleistä myötätuntoa.²⁵

Matkalaisten mielialaa eivät kohottaneet heidän huonot henkilökoh­taiset suhteensa. Tukholmaan paluun jälkeen Ernst Estlanderille lähet­tämässään kirjeessä Törngren väitti – ilmeisen kohtuuttomasti – »fen­nomaani» Paasikiven ruotsinkielen taitoa niin heikoksi, että Edenille ja Scaveniukselle oli tuottanut suuria vaikeuksia ymmärtää, mitä vieras koetti heille sanoa. Paasikiven esiintyminen oli ollut »surkeata» (ynk­ligt) ja vain hänen, Törngrenin, antama apu oli estänyt skandaalin synty­misen.²⁶ Törngrenin katkeruuden taustana oli tieto, jonka mukaan hän­tä – ilmeisesti aktivistien vastarinnan vuoksi – ei kelpuutettaisi Alexis Gripenbergin johtamaan, itsenäisyyden tunnustamista pyytävään viralli­seen valtuuskuntaan.

Matkan viimeinen etappi Kristianiassa (Oslossa) ei enää muuttanut epävirallisen kierroksen tuloksista muodostunutta masentavaa yleisku­vaa. Paasikivi luki 17.12.1917 muistionsa ulkoministeri Nils Ihlenille, joka vastasi yleisin myötätuntoisuusfraasein. Virallinen tunnustus olisi kuitenkin »uskallettua» (vanskligt), ja asia olisi toistaiseksi lykättävä, kunnes Skandinavian maat olisivat neuvotelleet siitä keskenään. Erityi­sen tärkeätä olisi saada tietää Venäjän hallituksen kannanotto. Parikym­mentä minuuttia kestäneen keskustelun aikana Ihlen osoitti Paasikiven mielestä »asiallemme jotenkin vähän mielenkiintoa».²⁷

Odotettujen itsenäisyyden tunnustusten jäätyä saapumatta Svinhuf­vud ja hänen apunaan Helsingissä ulkoasioita hoitanut Carl Enckell olivat päätyneet ajatukseen erityisten valtuuskuntien lähettämisestä Eu­roopan maihin ja Yhdysvaltoihin jouduttamaan asiaa. Skandinavian sai osalleen Alexis Gripenberg yhdessä siellä jo oleskelevien J. K. Paasiki­ven ja H. G. Paloheimon kanssa. Törngren, joka ei nauttinut Gripenbergin luottamusta, jätettiin syrjään. Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollan­nin tunnustusten hankkimisesta tuli Edvard Hjeltin huolehtia Rafael Erichin ja Samuli Sarion avulla. Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Espan­jaan lähetettiin Lorenzo Kihlman, Eugen Wolff ja Rudolf Holsti, Yhdys­valtoihin Kaarlo Ignatius ja Julio Reuter, Unkariin Heikki Paasonen sekä
Bulgariaan ja Turkkiin J. J. Mikkola ja Jalo Kalima. Venäjän tunnustus toivottiin saatavan piakkoin kokoontuvaksi uskotulta perustuslakia sää­tävältä kansalliskokoukselta, jolle laadittiin asiasta erityinen adressi.²⁸ Lähitulevaisuudessa kukistuvaksi uskomansa neuvostohallituksen epä­suoraa tunnustamista, mitä kääntyminen sen puoleen olisi merkinnyt, Svinhufvud halusi välttää.

Kysymys ei tällöin ollut pelkästään ideologisesta pelosta ja vasten- mielisyydestä. Valtalakihankkeen yhteydessä oli saatu karvaita koke­muksia Venäjän kansalliskokouksen oikeuksien sivuuttamisesta, minkä vuoksi Suomen sosiaalidemokraatitkin olivat valmiita osallistumaan sil­le osoitettuun adressiin. Kun länsivallat eivät tunnustaneet bolsevikki­ hallitusta, Svinhufvudin senaatti pelkäsi yhteydenoton siihen vaaranta­van Suomen aseman tulevassa yleisessä rauhankonferenssissa. Liittou­tuneitten voimaa ei muutenkaan ollut syytä aliarvioida. Idän kaupan väylien sulkeuduttua lännen markkinoiden avautumista pidettiin Suo­melle pakottavan välttämättömänä sekä teollisuuden raaka-aineiden saannin että Yhdysvaltojen lupaamien viljalähetysten kannalta.²⁹ Näistä syistä ja uskomatta Leninin esittämien tunnustamis- lupausten aitouteen suomalaiset joutuivat puskemaan päätään tiiliseinään huolimatta vieres­sä olleesta avoimesta ovesta.

Paasikiven ja Törngrenin palatessa tuloksettomalta Kööpenhaminan ja Kristianian kierrokseltaan Gripenberg oli jo Tukholmassa odottamas­sa. Matkalaisilta hän sai pessimistisen raportin. Ennen suurvaltojen kan­nanottoja ei Skandinaviassa kannattanut odottaa ratkaisevaa edistystä itsenäisyysasiassa. Yhtä mahdottomana Tukholman suomalaiset näkivät saksalaisten suositteleman kääntymisen bolsevikkien puoleen. Berlii­nistä palaavaa Hjeltiä lukuunottamatta kaikki – Paasikivi mukaan lukien – pitivät ajatusta turmiollisena länsivaltojen reaktioita silmällä pitäen.³⁰ Hjelt joutui näin yksin allekirjoittamaan Helsinkiin lähetettä­vän puoltosähkeen.

Ruotsin kohdalla näytti vielä avautuvan mahdollisuus umpikujasta pääsemiseksi. Tavatessaan Tukholmassa oleskelevan Jonas Castrenin 16.12.1917 Strand Hotellissa tarjoamilla päivällisillä Ruotsin entisen (konservatiivisen Hammarskjöldin hallituksen) opetusministerin K. G. Westmanin masentunut Gripenberg sai uutta rohkaisua. Ruotsalaisen valtioneuvoksen mielestä suomalaisten valitsema taktiikka oli ollut ai­van väärä. Skandinavian hallitusten edustajat selvisivät helposti vieraistaan yksittäisissä kabinettikeskusteluissa. Sen sijaan ministerit oli pako­tettava julkisuuteen. Tiedotusvälineiden palstoille oli saatettava suu­reen tyyliin laadittu, liikuttava vetoomus Ruotsin läheisen veljeskansan tukemisesta tunnustamalla sen itsenäisyys. Nihkeän välttelevä vastaus hallituksen taholta tällaiseen pyyntöön nostattaisi Ruotsissa Suomen hy­väksi mielipidemyrskyn, jota Edenin kabinetti ei varmaankaan halun­nut. Vasemmistohan oli sitäpaitsi itse ottanut kansojen itsemääräämisoi­keuden tunnuslauseekseen.

Seuraavana päivänä (17.12.1917) Westman Gripenbergin toivomuk­sesta vielä täsmensi »ohjeitaan». Oikea menettelytapa olisi, että Suo­men hallituksen valtuuskunta pyrkisi ulkoministeriön välityksellä ku­ninkaan puheille esittämään juhlallisen ja kaunopuheisen vetoomuk­sen uuden valtion tunnustamisesta. Kuninkaan henkilökohtainen val­mius audienssin myöntämiseen oli etukäteen varmistettava, mistä West­man lupasi huolehtia. Suomen hallituksen vetoomus ja Gripenbergin audienssilla pitämä puhe, jonka sisällöstä Westman niinikään antoi vih­jeitä, olisi julkaistava Ruotsin lehdissä. Yleistä mielipidettä ajatellen edellytykset tunnustamishankkeen onnistumiseen olivat hänen mieles­tään vanhassa emämaassa paremmat kuin missään muualla – Saksaa ehkä lukuunottamatta. Lähteminen liikkeelle ensinnä Berliinin suun­nalla ei kuitenkaan olisi viisasta, koska Suomi tuolloin helposti leimat­taisiin sekä ententemaissa että Skandinaviassa Saksan vasalliksi. Havait­tuaan aikaisempien epävirallisten keskustelujen tuloksettomuuden Gri­penberg oli nyt valmis noudattamaan Westmanin neuvoa, joka hyvin soveltui yhteen hänen Helsingistä saamansa alkuperäisen toimeksian­non kanssa.³¹

Westmanin menettelyn taustana oli samalla sisäpoliittisten asemiensa vahvistamiseen tähtäävien ruotsalaisten aktivistien pyrkimys varmistaa kuningaskunnan turvallisuus idän suunnalla tukemalla tarvittaessa soti­laalli- sinkin keinoin Suomen irtautumista Venäjästä. »Palkkioksi» Ruot­sin tulisi saada Ahvenanmaa, jota myös Saksan taholta oli sille epäviralli­sesti tarjottu. Hankkeiden haittapuolena oli perinteisen neutraliteetin vaarantuminen, minkä vuoksi Edenin liberaalis-sosiaalidemokraattinen hallitus suhtautui niihin torjuvasti. Nyt aktivisteille tarjoutui tilaisuus Suomen itsenäisyyskysymyksen avulla vaikuttaa Ruotsin yleiseen mieli­piteeseen maton vetämiseksi puolueettomuuteen nojaavan hallituksen jalkojen alta. Westman selvästikin piti mahdollisena kuninkaan asettu­mista tässä kysymyksessä oikeiston rinnalle.³²

Westmanin kiirehtimisistä huolimatta Gripenberg joutui odottamaan Ruotsin hallitukselle esitettävän julistuksen tekstin ja siihen liittyvän valtakirjan saapumista salateitse Helsingistä. Tornion venäläistä tullitar­kastusta peläten hän ei ollut rohjennut ottaa niitä mukaansa matkalle lähtiessään. Sekä Gripenbergille että muillekin delegaatioille Tukhol­massa luovutetut »valtakirjat» olivat Svinhufvudin allekirjoittamia, se­naatin suurella sinetillä varustettuja blanco-arkkeja, jotka valtuuskunnat saivat itse täyttää. Muistelmissaan Hjelt joutuikin valittamaan yhteyksien vaikeutta. »Itsenäisyys oli olemassa ainoastaan paperilla. Lennätintä ei voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä muodos­sa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä musteel­la tai salatietä kuljettaa rajan yli».33

Asiakirjojen tultua viimein Helsingistä Gripenberg kävi yhdessä poi­kansa Georg Achatesin kanssa Westmanin luona Uppsalassa näyttämäs­sä hänelle senaatin julistuksen tekstin. Pienin muutoksin valtioneuvos hyväksyi myös puheen, jonka Gripenberg aikoi pitää majesteetille. Ku­ningatar Viktorian välityksellä Westman saattoi etukäteen hallitsijan tie­toon Gripenbergin aikeet suositellen audienssin myöntämistä. Ruotsin oli nyt voimakkaasti tuettava Suomen asiaa. Lisäksi oli esitettävä Pietarin hallitukselle vaatimus venäläisten joukkojen poistamisesta Ahvenan­maalta. Saaria ei voitaisi hankkia Ruotsille muuten kuin antamalla apua Suomelle.³⁴

Valtuuskunnan johtajan Gripenbergin keskittyessä audienssin järjes­telyihin Paasikivi saattoi omistautua pankkiasioilleen, joita hän oli hoi­dellut myös Kööpenhaminan-Oslon kiertomatkan aikana. Handelsban­kenissa käymissään neuvotteluissa hän keskittyi tietojen hankkimiseen Ruotsin pankkien hallinnosta, erityisesti hallintoneuvostojen ja johto­kuntien välisestä työnjaosta. »Olen saanut useita impulsseja ja tehnyt huomioita, joista voi olla hyötyä». Pankinjohtaja Karl Langenskiöldin ennustuksen mukaan rahan kysyntä tulisi rauhan solmimisen jälkeen olemaan suuri ja korkokanta korkea. – Kun kotiinpaluu kuninkaan mahdollisen audienssin vuoksi lykkääntyi joulun ylitse, Juho joutui an­tamaan meriselityksensä Annalle vain epämääräisin viittein. Hän ei ollut tullut ottaneeksi matkalle mukaan frakkia ja joutui nyt teettämään sellai­sen Tukholmassa. »Jonkun päivän päästä tarvitaan sitä välttämättä».³⁵

Paasikiven uusi frakki tuli käyttöön 28.12.1917, jolloin Kustaa V otti suomalais-valtuuskunnan vastaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Senaatin julistuksen ja Gripenbergin puheen teksti oli saatettu hänen tietoonsa jo vuorokautta aikaisemmin ulkoministeri Hellnerin välityk­sellä. Ruotsin yleisen mielipiteen reaktioita ajatellen ei vierailun torju­minen tullut kysymykseen. Jättämättä mitään sattuman varaan pääminis­teri Eden ja ulkoministeri Hellner kävivät vielä ennen suomalaisten tuloa evästämässä majesteettia. Keskustelut venyivät niin pitkään, että ministerit poistuessaan kohtasivat linnan portaikossa epämieluisasti yl­lättyneen Gripenbergin delegaation. Vastaten tämän tervehdykseen ruotsalaiset herrat jatkoivat matkaansa antautumatta keskusteluun.

Hallituksensa kannan mukaisesti Kustaa V korosti vastauspuheessaan Gripenbergille Suomea ja sen pyrkimyksiä kohtaan tuntemaansa läm­mintä sympatiaa. »Tärkeä seikka koko tässä asiassa on kuitenkin yhteis­ymmärryksen mahdollisuus maanne ja Venäjän välillä, missä suhteessa minulla on kuitenkin syytä olettaa, että on toiveita pyrkimyksenne on­nellisesta ratkaisusta. Tietysti on myös kiinnitettävä huomiota toisten valtioiden kantaan».³⁶ Kun ruotsalaiset eivät olleet tunnustaneet bolse­vikkihallitusta, he pitivät ensisijaisen tärkeänä Saksan kantaa, joka taas oli riippuvainen Pietarista. Kuninkaan Venäjän asenteeseen kohdistu­nut optimismi, jota hän ei lähemmin perustellut, pohjautui Saksasta saatuihin tietoihin Leninin hallituksen tunnustamis- valmiudesta. Lau­sunnossaan ja sitä seuranneessa keskustelussa, jossa monarkki osoitti erityistä kiinnostusta Ahvenanmaan Ruotsiin liittämistä kohtaan, hän te­ki siis vierailleen täysin selväksi, että heidän hallituksensa oli syytä en­sin kääntyä Venäjän ja muiden suurvaltojen puoleen.

Ruotsin aktivisteille majesteetin omaksuma hallitukselle lojaali linja merkitsi raskasta pettymystä. Westman kirjoitti päiväkirjaansa: »Miltei lamaannuin saatuani kuulla tästä Ruotsin kuninkaan maailmanhistorial­lisena hetkenä antamasta tyylittömän pikkumaisesta lausunnosta. Suo­mi haluaa orientoitua länteen ja etsii tukea vanhasta emämaastaan. Vas­taukseksi se saa kehotuksen suunnata politiikkansa Venäjän hyvän tah­don hankkimiseen ja orientoitua itään samalla kun Ruotsi surkeasti vilkuilee kaikkiin suuntiin uskaltamatta toimia omalla vastuullaan… Tä­mä oli todellakin murskatappio ».³⁷

Suomalaisia kuninkaan henkilökohtainen ystävällisyys ei lohdutta­nut, vaikka he epäilivätkin hänen joutuneen hallituksen linjan vuoksi sivuuttamaan omat mielipiteensä. Pettyneet valtuutetut vaelsivat linnas­ta Drottningsgatanille Paasikiven majapaikkaan, Hotel d’Angleterreen, jossa laadittiin lyhyt informaatiosähke Svinhufvudille Helsinkiin. Tuk­holmassa ei ollut enää mitään tehtävissä, ja herrat ryhtyivät tilaamaan makuuvaunulippuja seuraavaan kohteeseen, Kööpenhaminaan. Paasiki­vi oli kuitenkin nyt saanut tarpeekseen. Turhautuneena hän ilmoitti Gripenbergille kieltäytyvänsä lähtemästä enää uudelle kierrokselle Skandinavian pääkaupunkeihin. Sitä paitsi KOP:n tilinpäätös edellytti hänen läsnäoloaan Helsingissä. Myös osakepääoman korotus oli valmis­teilla. Gripenberg päättikin vapauttaa kyllästyneen pankinjohtajan, jon­ka tilalle Kööpenhaminaan ja Osloon lähtevän valtuuskunnan jäseneksi otettiin Julio Reuter. Tämä jatkaisi sitten matkaansa Norjasta edelleen Yhdysvaltoihin.³⁸

Samanaikaisesti Helsingissä oli tapahtunut ratkaiseva käänne Svin­hufvudin taivuttua pyytämään bolsevikkihallitukselta Suomen itsenäi­syyden tunnustamista, joka saatiin viipymättä 31.12.1917.³⁹ Saatuaan kuulla Saksan tunnustuksen olevan nyt välittömästi tulossa Ruotsin hal­litus katsoi asettamiensa ehtojen tulleen täytetyiksi ja tunnusti 4.1.1918 (ensimmäisenä maana Venäjän jälkeen) Suomen itsenäisyyden.⁴⁰

Lähtiessään vuoden 1917 viime päivinä kotimatkalle Haaparannan­ Tornion kautta Paasikivi ei vielä tiennyt yleistilanteen muuttumisesta. Päinvastoin hänenkin kannattamansa kieltäytyminen kääntymisestä Le­ninin hallituksen puoleen näytti johtaneen Suomen itsenäisyyden tun­nustamisasian umpikujaan. Saksa ei ollut halunnut vaarantaa Brest-Li­tovskin aseleponeuvotteluja painostamalla Neuvosto-Venäjää suhteelli­sen vähäpätöisenä pidetyssä Suomen kysymyksessä vaan sen sijaan tois­tuvasti kehottanut Svinhufvudin hallitusta ottamaan yhteyden suoraan kansankomissaarien neuvostoon. Skandinavian maat puolestaan olivat kaikista myötätunnon vakuutuksistaan huolimatta asettuneet odotta­maan suurvaltojen kannanottoja.

Toimittuaan Pohjoismaissa itsenäisen Suomen edustajana Paasikivi piti mahdottomana mennä – yhä edelleen noudatetun tavan mukaises­ti – pyytämään bolsevikkien Tukholmassa toimivalta edustajalta Vatslav Vorovskilta passiinsa viisumia kotimatkaa varten. Rajalla tie nousikin pystyyn. Paasikivi kertoo:

»Jäällä Tornion edessä oli. .. koppi ja siinä bolsevikkien matruusi­komitea, joka ei välittänyt Suomen itsenäisyydestä. . . Saavuin uu­den vuoden päivänä v. 1918 matruusikomitean koppiin ja näytin passini venäläisille. Minua vastaan oli tullut Kansallis-Osake-Pan­kin Tornion konttorin johtaja Karlstedt, joka tunsi sikäläiset olot. Matruusien joukossa oli bolsevikkikomitean Torniossa ilkeydes­tään tunnettu matruusi Svetlitzkij, joka sittemmin muutama viikko jälkeenpäin Tornion valloitettua (!) sai surmansa. Tarkastettuaan passini huomauttivat matruusit, ettei ollut Vorovskijn visumia ja käskivät palaamaan takaisin. Svetlitzkij lisäsi äreästi, että se oli vain ylpeyttä, etten ollut alistunut ottamaan Vorovskijn visumia. Siitä syntyi sitten matruusien ja meidän välillä pitkä keskustelu, jonka ensimmäinen vaihe päättyi siihen, että siirryttiin jäältä Tornion asemalle neuvotteluja jatkamaan… Keskustelu päättyi vihdoin sel­lai- seen sopimukseen, että matruusit päästivät minut Tornioon, ehdolla etten, vangitsemisen uhalla, lähtenyt sieltä muualle Suo­meen, ennenkuin Helsingin venäläinen sotilaskomitea oli antanut siihen luvan. Herra Karlstedt sitoutui kunniasanallaan minusta ta­kaukseen. Niin olin minä, hallituksen virallinen lähettiläs, arestis­sa Torniossa. Lähetin heti sähkösanoman sekä erityisen sanan­ viejän kautta kirjeen Svinhufvudille pyytäen häntä järjestämään asian ‘tavalla tai toisella’. Kolmen päivän perästä saapuikin Helsingin bolsevikki- komitealta Tornion matruuseille käsky päästää mi­ nut jatkamaan matkaa. Svinhufvud oli pakotettu hankkimaan tuon luvan Helsingin matruusikomitealta».⁴¹

Paasikiven saapuessa iltamyöhällä 5.1.1918 Helsinkiin Tornion junalla häntä oli rautatieasemalla vastassa Helsingin Sanomien valpas reportte­ri. Issikkaa odottaessaan senaattori suostui antamaan lyhyen haastatte­lun. Tällöin hän korosti Ruotsin kuninkaan Suomea kohtaan osoittamaa lämmintä henkilökohtaista ystävällisyyttä, vaikka monarkki puheessaansinänsä masentavalla tavalla – olikin joutunut noudattamaan halli­tuksensa varovaista linjaa. Naapurimaassa oli silti voimakas mielipide, joka vaati aktiivisempaa toimintaa Suomen hyväksi. Torniossa hän oli saanut Haaparannalta epävarman puhelintiedon, jonka mukaan Ruotsi olisi jo tunnustanut Suomen riippumatto- muuden. Helsingin Sanomien edustaja saattoi nyt vakuuttaa lähetyskunnan jäsenelle näin todellakin tapahtuneen. Matkan tarkoitus oli siis saavutettu. Senaattori ei myös­kään salannut rajalla tapahtunutta passirettelöä, jota hän haastattelijan pyynnöstä selosti. – Issikka saapui ja »kertojamme kiitti siitä auliudes­ta, jolla senaattori matkasta väsyneenä, tuiskussa ja tuulessa antautui haastateltavaksi. Ja tämän haastatteluselostuksensa lopuksi hän pyytää vielä kerran kiittää ja lausua Tervetuloa takaisin vapaaseen Suomeen!» ⁴²

Tuoreiden kokemusten jälkeen senaattorin innostus maan vapaudes­ta oli varsin suhteellinen. Myöhemmin hän muisteli: »Tämä välinäytös Torniossa on sekin omiaan valaisemaan eroa muodollisen ja todellisen vallan välillä. Todellinen valta oli edelleen venäläisillä. Itsenäisyysjulis­tus 4 ja 6 p:nä jouluk. 1917 oli tärkeä teko. Se oli lähtökohta, jota ilman ei olisi ollut mahdollista päästä alkuun. Mutta se oli vain tahdonilmai­su. Voitiinko se tahto toteuttaa, se oli asia, joka oli vasta näytettävä. Suomen itsenäisyys ei vielä ollut valmis. Vasta silloin oli Suomi itsenäi­nen, kun todellinen valta oli saatu suomalaisen laillisen hallituksen käsiin. Ja tämä tapahtui kun vapaussota oli voitollisesti loppuun taistel­tu.»⁴³

Epäilyksineen pääjohtaja ei ollut yksin. Rouva Anna Paasikiven käy­dessä järjestäjien puolesta pyytämässä E. G. Paimenia puhujaksi Kansal­listeatterissa Suomen itsenäisyyden tunnustamisen kunniaksi 13.1.1918 järjestettävään juhlaan hän sai kieltävän vastauksen. Suomen itsenäisyys oli Palmenin mielestä siinä määrin epävarma asia, ettei sitä kannattanut juhlia. Näin pitkälle tosin vältti menemästä – ehkä kotirauhankin vuok­si – Paasikivi, joka uudessa ruotsalaisessa frakissaan istui juhlayleisön joukossa Kansallisteatterin ensi- parven eturivissä.

Pääjohtajan pessimismiä ei kuitenkaan pystytty juhlamenoilla poista­maan. Vanha ystävä Kairamo kirjoitti Paavo Paloheimolle: »JKP on tätä nykyä varsin huonolla tuulella. Ikävä kuulla ja mahdotonta keskustella hänen kanssaan». Kysymys ei ollut vain »ulkopoliittisesta» tilanteesta. Vähintään yhtä suuressa määrin pääjohtajaa huolestutti maassa vallitse­va järjestysvallan puute ja »huligaanijoukkojen» terrori. Luettuaan vielä Tukholmassa oleskellessaan lehdistä Turussa puhjenneen miliisilakon aikana sattuneista pogrominkaltaisista pankkien ja liikkeiden ryöstöistä Juho kirjoitti Annalle: »Kauheita uutisia sieltä Suomesta, Turusta. Nämät epäjärjestykset vahingoittavat arvaamattomasti meidän asiaamme, sillä ne viittaavat kansamme kypsymättömyyteen. Tosiaan käsittämätöntä al­haisuutta ja raakuutta».⁴⁴

Tornion jupakasta ja sen julkistamisesta oli kuitenkin se »ulkopoliitti­nen» seuraus, että suomalaisten Tukholman-edustustolle myönnettiin passinanto-oikeus. Toimenpiteen käytännöllinen merkitys jäi silti vähäi­seksi, koska venäläiset säilyttivät passien tarkastusoikeuden Torniossa edelleen itsellään kieltäytyen luovuttamasta sitä uuden valtion viran­ omaisille näiden yrityksistä huolimatta.⁴⁵

Tunnustaessaan 31.12.1917 Suomen riippumattomuuden Venäjän kansankomissaarien neuvosto oli samalla ilmaissut halunsa kumman­kin puolen edustajista koostuvan erityisen komission perustamiseen Suomen Venäjästä eroamisen aiheuttamien käytännöllisten toimenpi­teiden valmistelemiseksi. Kansankomissaari Stalinin 11.1.1918 Helsin­gissä valtaa käyttävälle venäläiselle aluekomitealle antamien ohjeiden mukaan »… Suomen itsenäisyys on tunnustettu. Sekakomissiota ei ole vielä muodostettu, perusteita komission muodostamiseksi ei ole vielä määritelty. Siihen saakka kunnes sekakomissio perustetaan ja kunnes toisin määrätään nykyiset suhteet Suomeen ovat voimassa ja aluekomi­tea toimii vallan edustajana niin Suomessa kuin sen rajoillakin».⁴⁶

Juuri tähän Stalinin vahvistamaan – jo aikaisemminkin käytännössä sovellettuun – järjestelmään pohjautui myös Paasikiven »pidättämi­nen» Torniossa. Maailmansota ei ollut vielä päättynyt ja neuvostohalli­tus halusi edelleen säilyttää valvonnassaan pääkaupungin luoteisen etu­maaston rajavartiointeineen. Sitäpaitsi olot Suomessa näyttivät tammi­kuussa 1918 nopeasti kehittyvän kohti yhteiskunnallista vallankumous­ta. Leninin hallitus ei tiettävästi tehnyt päätöstä venäläisten jäsenten määräämisestä komissioon ennen kapinan puhkeamista Suomessa. Tammikuun lopussa kansankomisaarien neuvoston pääsihteeri V. D. Bonts-Brujevits totesi Carl Enckellille, ettei sekakomission asettamisella ollut kiirettä. Suomi oli ollut Venäjän yhteydessä yli sata vuotta, joten se ehti kyllä odottaa. Neuvottelut käynnistettiin vasta punaisen kansanval­tuuskunnan kanssa.⁴⁷

Korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan 18.1.1918 tekemän päätöksen mukaan sekakomission suomalaisiksi jäseniksi valittiin J. K. Paasikivi, Lars Krogius, Leo Ehrnrooth, O. Siven, E. Valpas-Hänninen, O.Tokoi ja E. Huttunen. Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin hyvin perehtynyttä, kielitaitoista pankinjohtajaa koskevan ehdotuksen teki K. J. Ståhlberg. Paasikivi valmistautui neuvotteluihin huolellisesti laatien muistikirjaan­sa 17 »punktia» käsittävän ohjelman sekakomissiossa käsiteltävistä asi­oista. Ensimmäisenä näistä oli venäläisten joukkojen poistaminen Suo­mesta.⁴⁸ Suomalainen osapuoli ehti pitää kaksi alustavaa kokousta, 23.1. ja 26.1.1918, jolloin puheenjohtajaksi valittiin vanhan opponentin Val­pas-Hännisen protesteista huolimatta J. K. Paasikivi. Asiaa ei nähtävästi pidetty yhtä tärkeänä kuin aikanaan valtionhoitajakunnan vaalia vasta­rinnan jäädessä tällä kertaa laimeammaksi.

Suomalaisen puolen sihteeriksi ja sotilasasiantuntijaksi päätettiin ot­taa Venäjän armeijassa palvellut everstiluutnantti Boris Gyllenbögel, jonka ensi töikseen tuli laatia muistio Suomen ja Venäjän välisistä raja­kysymyksistä. Siinä hän totesi, ettei »Uudenkirkon-Kivennavan alueel­la… ollut varsinaista sotilaallista merkitystä Suomelle». Kyseiset pitäjät voitaisiin siten muualta saatavia »laajoja korvauksia» vastaan luovuttaa Venäjälle.

Yhteiskokouksen valmisteluja oli määrä jatkaa 28.1.1918 pidettävässä kolmannessa neuvonpidossa. Senaatin linnan ovella Paasikiven tien kuitenkin sulkivat kiväärein aseistetut punakaartilaiset. Turhaan pankin­johtaja selitti olevansa menossa kokoukseen, johon saapuisi myös Val­pas-Hänninen. Gyllenbögelin muistionkin Paasikivi sai käsiinsä vasta seuraavassa toukokuussa.⁴⁹ Vallankumous oli alkanut.

Pessimismistään huolimatta Paasikivi ei ollut varautunut näin nope­aan kehitykseen. Ennen lähtöään Pohjanmaalle 18.1.1918 senaatin yli­päälliköksi määräämä kenraali Mannerheim kävi KOP:ssa Paasikiven puheilla neuvottele- massa perustettavan armeijan finansioimisesta. Pan­kin johtokunnan jäsen Kaarlo Castren jopa pyysi pääjohtajaa itseäänkin siirtymään Vaasaan. Tämä ei kuitenkaan vielä uskonut kapinan puhkea­miseen vaikka saikin puhelimitse varoituksen sosiaalidemokraattiselta tuttavaltaan, entiseltä kansanedustajalta Alex. Haloselta. Paasikivi toivoi yhä taistelujen rajoittuvan venäläisten joukkojen aseistariisumiseen. Se­naatin viime hetkellä KOP:sta Mannerheimin käyttöön varaamia 13 mil­joonaa markkaa ei enää ehditty siirtää Vaasaan.

Keskusteltaessa sodan aattoviikkoina ulkoasioita hoitavan senaattorin vaalista vanhasuomalaiset toivat esiin Paasikiven yhtenä varteenotettava­na ehdokkaana. Kun puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen sopivasta kandidaatista, jonka piti nauttia luottamusta sekä Saksassa että länsival­loissa, Svinhufvud päätti toistaiseksi luopua nimityshankkeesta. Tammi­kuun 10. päivänä 1918 perustettua »senaatin ulkoasiainkansliaa» johti suoraan Svinhufvudin alaisena ja vailla jäsenyyttä hallituksessa Hugo Rautapää.

Tammikuun 26. päivänä, vuorokautta ennen kapinan puhkeamista, Paasikivi oli neuvottelemassa Otto Stenrothin luona, jonka oli määrä yhdessä Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin kanssa lähteä edustamaan Suo­mea Brest-Litovskin rauhan- neuvotteluihin. Tammikuussa 1918 KOP va­rautui osakeantiin, josta ilmoitettiin porvarillisissa lehdissä 27.1.1918 ja Työmiehessä 3.2.1918, siis vielä kapinan puhkeamisen jälkeen. ⁵⁰

Valtaan nousseen punaisen hallituksen taholla tästä menettelystä teh­tiin virheellisiä johtopäätöksiä kansanvaltuuskunnan raha-asiain valtuu­tetun maisteri Jalo Kohosen soittaessa Paasikiven kotiin ja ehdottaessa tapaamista. Suljetut pankit olisi avattava mahdollisimman pian. Paasikivi ilmoitti kuitenkin tylysti, ettei hän tunnustanut uutta hallitusta ja kieltäy­tyi olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Näin hän joutui pidätettä­väksi määrättyjen porvarillisten poliitikkojen ja talousmiesten listalle kansanvaltuuskunnan katsoessa ko. henkilöiden saattavan vaikuttaa vas­tarintaliikkeen syntyyn.⁵¹ Punakaartilaispartio lähetettiin vangitsemaan niskoittelijaa.

Saatuaan viime hetkellä ennakkovaroituksen asuntonsa, Nervande­rinkatu 11:n, talonmieheltä Paasikivi paineli viidennestä kerroksesta keittiönportaiden kautta pihalle ja sieltä edelleen tuttavansa lehtori Sundströmin asuntoon onnistuen välttämään pidättäjät.⁵² Hänen suoje­lijansa pojasta, Caysta, tuli sittemmin Moskovan lähettiläänä 1940- ja 1950-luvuilla vanhan presidentin mieliharmi. Sundströmiltä Paasikivi siirtyi »henkilääkärinsä» Walter Sipilän luokse Annankadulle. Saatuaan kuulla oleskelupaikkaansa koskevia ilmiantohuhuja hän majoittui joksi­kin aikaa puoluetoverinsa Eino Suolahden luokse ehtien ennen saksa­laisten saapumista palata sieltä vielä vakiopiilopaikkaansa Annankadul­le.⁵³

Pakolaisen, jota punaiset useaan otteeseen etsivät sekä kotoa että Keravalla sijainneelta maatilalta, mieliala ei ymmärrettävistä syistä voi­nut olla korkealla.⁵⁴ Vielä vanhana presidenttinä hän luonnehti talvea 1918 »surkeaksi ajaksi», jota »en olisi pitänyt mahdollisena». Ulkoisten maailmantapausten ansiosta oli ensin »taivaan lahjana» saatu itsenäisyys ja sitten kiusattiin kohtaloa tekemällä kapina.⁵⁵ Entinen luokkatoveri K. A Franssila on merkinnyt päiväkirjaansa: »Paasikivi kuuluu olevan hermostuneisuudesta vallan poissa suunniltaan. Väinö (Bonsdorff) oli kysynyt K. A Paloheimolta, miten hän nyt voi. P(aloheimo) oli vastan­nut: ‘Nyt ei ole hyvä olla Paasikiveä yhtä lähellä kuin nyt olen Sinua’. Tunnen hyvin sen tuulen. Olen varma, ettei hän kuninkuuden hakemis­takaan (?) ‘tykkäisi’. Sillä hän varmaan olisi halusta presidenttinä, ja olisi hänellä jonkin verran toiveitakin siihen asemaan pääsemisestä. Olen jotenkin varma, että Nevanlinna nousisi myös nyrkki pystyssä kuninkuutta vastaan. Sillä mitäs hänkään sitten enää. Paasikiveen hän on toi­vonsa ankkurin laskenut. Jos se pettää, jää hän tavalliseksi ihmiseksi».⁵⁶ Franssilan tiedot pitivät sikäli paikkansa, ettei Paasikivi tuolloin oman ilmoituksensa mukaan hyväksynyt Eino Suolahden innokkaasti suositte­ lemaa monarkian julistamista.⁵⁷ Henkensä kaupalla piileskelevä pako­lainen tuskin kuitenkaan tässä yhteydessä piti etusijalla omaa poliittista karrieeriaan. Pikemminkin näyttää kysymys olleen vuoden 1917 tapaan sinänsä kannatettavan monarkiavaihtoehdon toteuttamismahdollisuuk­siin kohdistuneista epäilyksistä. Punaisten vallan lähestyessä loppuaantilanteenarviointi sai kuitenkin uusia piirteitä.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4