LOJALISTI VAIKO AKTIVISTI? – MAAILMANSODAN ALKUVUODET

Juho Kusti Paasikiven painetuissa muistelmissa ensimmäisen maail­mansodan alkuvuodet merkitsevät »valkoista läikkää». Kuten tunnet­tua, hänen sortokausia koskeva teoksensa päättyy käytännössä kirjoitta­jan irtautumiseen politiikasta v. 1913, ja maan itsenäistymisvaihetta koskevat muistelmat jäivät alustavia luonnoksia lukuunottamatta laatimatta. Paasikiven irrallisista, ensimmäisen maailmansodan aikaa koskevista maininnoista on ehkä eniten siteerattu hänen kirjettään Väinö Tanneril­le Moskovasta jouluna 1940. Siinä lähettiläs tutunomaisin sanakääntein ripitti hallituksen ulkopolitiikkaa ja lisäsi: »Aktivisti ei saa olla ajattomal­la ajalla. Minä olin aktivisti 1914-18, mutta syksyllä 1939 en ollut». En­ nen kuin lähdemme tarkastelemaan väitteen alkuosan validiteettia, on syytä palata ajassa taaksepäin.

Talvella 1911 istui kolme huolestunutta miestä silloisen eduskuntata­lon, Heimolan, puhemiehen huoneessa: P. E. Svinhufvud, Jonas Castren ja J. K. Paasikivi. Polteltiin sikareja ja keskusteltiin surullisesta valtiolli­sesta tilanteesta. Paasikivi kertoo muistelmissaan: »Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: ‘Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjäs­tä eroon’. Minä: ‘Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?’ Svin­hufvud: ‘Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapah­tua’. Siitä syntyi pitempi keskustelu. Castren kannatti Svinhufvudia. Svinhufvud korosti: Venäläiset tekevät meistä täydellisen lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät’. Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää».¹

Sortovuosikirjassaan Paasikivi joutuu kuitenkin samalla myöntämään, etteivät vanhasuomalaiset tuolloin ottaneet laskelmissaan huomioon valtiollista itsenäisyyttä.² Ulkoiset edellytykset puuttuivat, vaikka sisäiset valmiudet poliittiseen riippumattomuuteen olivatkin olemassa. 1920- luvun lopulla kirjoittamassaan muistelmakatkelmassa Paasikivi ilmaisee saman asian vielä jyrkemmin: »Minä… en ottanut asiaa vakavalta kan­nalta. Eikähän se silloisen todellisuuden kannalta ollutkaan otettavissa, mutta näin jälkeen päin katsellen oli se ajatus, joka jonkinlaisen väläh­dyksen tavoin oli Svinhufvudin mielessä, Svinhufvudin, joka sitten jon­kun vuoden perästä päätti itse ryhtyä sitä toteuttamaan. Tämä oli ensim­mäinen kerta, kuin minä olin mukana keskustelemassa Suomen itsenäi­syydestä».³

Suurvaltojen välisen jännityksen purkautuminen maailmansodaksi elokuussa 1914 loi myös suomalaisille kokonaan uuden tilanteen. Jo varsin pian kävi kuitenkin selväksi suursodan polttopisteen sijoittumi­nen kokonaan muualle. Saksan päävoimat oli keskitetty länsirintamalle Antverpeniin ja Pariisiin suuntautuvaan hyökkäykseen. Venäläisten pel­käämä offensiivi kohti itää Pietarin valtaukseen tähtäävine merioperaati­oineen ei toteutunut ja Suomen suuriruhtinaskunta näytti ainakin tois­taiseksi jäävän varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolelle. Keisarikun­nan sotilasjohto piti silti jatkuvasti silmällä saksalaisten mahdollisesti myöhemmin Suomeen kohdistamaa invaasiota, jota Ruotsi saattoi omalta osaltaan tukea vallatakseen entisen valtakunnanosan takaisin. Tätä vaaraa silmällä pitäen Venäjän Suomenlahden rannikkoalueeseen koh­distuneet puolustussuunnitelmat ulotettiin 1914-1915 Pohjanlahdelle (Ahvenanmaa mukaan lukien). Joukkojenkeskitysten lisäksi ryhdyttiin suuriruhtinaskunnassa laajoihin linnoitustöihin.⁴ Samalla laadittiin Hel­singin virastojen ja laitosten siirtoa sekä kaikkien rannikkoalueiden si­viili- väestön pakkoevakuointia koskevat suunnitelmat, joita ryhdyttäisiin toteuttamaan ulkoisen vihollisen hyökätessä. Näitä kaavailuja koskevien huhujen kantautuminen yleisön korviin kasvatti pelkoa ja levottomuut­ta, jota tiedot vuoden 1915 suuren peräytymisen Puolassa aiheuttamista murhenäytelmistä eivät olleet omiaan vähentämään.⁵

Suuriruhtinaskunnan julistaminen sotatilaan 1.8.1914 antoi hallinto­ viranomaisille valtuudet monenlaatuisiin ja eri asteisiin kansalaisva­pauksia rajoittaviin toimenpiteisiin, joihin heillä normaaliolojen valli­tessa ei ollut mahdollisuuksia. Ankara sensuuri, mielivaltaiset pidätyk­set ja karkotukset sekä lisääntyvä poliisivalta ja urkintasysteemi olivat tunnusomaisia kenraalikuvernööri Seynin siviilihallinnolle maailman­sodan vuosina. Tilanne kiristyi edelleen jääkäriliikettä koskevan infor­maation tullessa vähitellen viranomaisten tietoon. Eduskuntaa ei sotati­lan vallitessa kutsuttu koolle, joten asiat jouduttiin hoitamaan pelkäs­tään hallinnollista tietä tarvitsematta – tiukan ennakkosensuurin vuok­si – pelätä liiallista arvostelua. Ei ollut ihme, että sotatilan julistaminen Suomessa näyttäytyi Seynin kannalta tavoiteltavana ihanteena, johon pääsyä hän oli jo ennen sotaa esimiehilleen lähettämissään raporteissa toivonut. Vasta nyt tarjoutui tilaisuus päästä todella kovin kourin kiinni suomenmaalaisiin separatisteihin ja saada heistä pitävä ote.

Kenraalikuvernööri katsoi silti, että syksyllä 1914 julkisuuteen tul­leen »suuren venäläisohjelman» toteuttamiseen oli pääosin syytä ryhtyä vasta sodan päätyttyä. Niin kauan kuin Saksan taholta uhkaava vaara vielä oli akuutti, ei Suomessa katsottu aiheelliseksi liian jyrkin toimen­pitein puuttua kansan syvien rivien jokapäiväiseen elämään. Näihin kuului suunnitelma asevelvollisuuden palauttamisesta ja suomalaisten pakottamisesta Venäjän armeijan riveihin, mitä kenraalikuvernööri Seyn jyrkästi vastusti onnistuenkin saamaan hankkeen raukeamaan. Muutenkin epäluotettavaa väestöä ei pitänyt ärsyttää liikaa. Toisaalta Suomi oli kuitenkin siinä määrin pieni tekijä ja syrjässä keskeisiltä sota­ näyttämöiltä, että täällä ei vaivauduttu vastaavanlaatuisiin myönnytyksiin ja rauhoitustoimenpiteisiin, joihin tsaarihallitus katsoi aiheelliseksi ryh­tyä Puolassa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin antaman ns. vapautus­ manifestin muodossa. Suomessa entinen suuntaus sai jatkua peittele­mättömänä. Kun ulkoinen vihollinen olisi murskattu, voitaisiin sitten saattaa loppuun se työ, jolle sotatilan tarjoamissa edullisissa poikkeus­ olosuhteissa oli luotu vankka perusta.

Suuriruhtinaskunnan talouselämään sodalla oli keskeinen vaikutus Itämeren sulkeutumisen katkaistessa yhteydet tärkeimmille läntisille markkina-alueille Saksaan ja Englantiin. Puolueettoman Skandinavian kautta käyty kauppa jäi vähäiseksi. Sen sijaan kauppa Venäjän kanssa kukoisti aluksi monien rajamaan teollisuusalojen hyötyessä »sotasuh­danteista». Elintarvikkeiden ja rehun voimakas kysyntä Venäjän taholla koitui myös Suomen maatalouden hyödyksi. Taloudellisen nousukau­den kielteisenä puolena oli toisessa yhteydessä käsiteltyihin ruplan kurssiongelmiin liittynyt voimakas inflatorinen kehitys. Kun ammattiyh­distykset olivat vielä heikkoja ja lakot sotatilan vallitessa kiellettyjä, reaa­lipalkat alenivat jatkuvasti siten, että ne v. 1917 olivat pudonneet noin kolmannekseen sotaa edeltäneestä tasostaan. Venäjän talouden vähitel­len luhistuessa tuonti sieltä väheni, mikä johti peruselintarvikkeiden, ennen muuta viljan, puutteeseen Suomessa. Borovitinovin senaatin te­hoton rajahintapolitiikka ei kyennyt lieventämään pulaa ja estämään laajamittaisen mustan pörssin syntyä. Sosialistien lehdistössä työväestön kärsimä puute luonnollisesti laskettiin porvariston ja maanviljelijäin it­sekkään hyödyntavoittelun tilille. Seuraukset nähtiin osittain vuonna 1916 normaaliin tapaan pidetyissä eduskuntavaaleissa, joissa sosialistit ensimmäisen ja ainoan kerran saavuttivat ehdottoman enemmistön, 103 paikkaa parlamentissa. Sotatilan vuoksi valtiopäiviä ei silti edelleen­kään kutsuttu koolle.

Maailmansodan yllättämien ja kansainvälispoliittiseen ajatteluun kou­liintumattomien suomalaisten oli vaikea arvioida, minkä suurpoliittisen voimaryhmän menestys lähinnä olisi heidän maansa etujen mukaista. Keisarikunnan voimavaroja korostavat »lojalistit» katsoivat, että osoitta­malla uskollisuutta Venäjää kohtaan suomalaiset saisivat siellä osakseen kiitollisuutta, joka aikanaan ilmenisi ehkä käytännön tekoinakin.

Toisen ryhmän muodosti länsivaltojen tukea etsivä, lähinnä perus­tuslaillisen sivistyneistön edustajista koostuva suppea joukko, joka »oi­keustaistelun» aikaisen suopean suhtautumisen ja myötätunnon muistaen toivoi lännen suurvaltojen painostavan Venäjää Suomen autono­mian hyväksi. Yhteydenotot lännen diplomaattiedustajiin Pietarissa jäi­vät kuitenkin asiallisesti tuloksettomiksi. Sotaa käyvillä suurvalloilla oli ratkottavanaan tärkeämpiäkin ongelmia.

Aktiivista mielenkiintoa voitiin sen sijaan odottaa Venäjän johtavan vihollisen, Saksan, taholta. Berliinin näkökulmasta suomalaisten sepa­ratismia oli syytä käyttää hyväksi. Venäjän harjoittama yleisvaltakunnal­ istamispolitiikka seurauksineen palveli siten suoranaisesti Saksan etu­ja. Venäläistämisen jatkuminen lujitti suuriruhtinaskunnassa käsitystä sovinnon mahdottomuudesta emämaan kanssa, jolloin kansallisen ole­massaolon pelastamista ajatellen ainoaksi keinoksi jäisi turvautuminen Saksaan. Tälle perustalle rakentui kolmas suomalaisten »ulkopoliitti­nen» suuntaus maailmansodan aikana – jääkäriliike.⁶

Maailmansodan vuosina ei »normaalista» poliittisesta toiminnasta voitu puhua suuriruhtinaskunnan ollessa sotatilan kahleissa ja edus­kunnan pysyessä jatkuvasti hajalla. Elokuun alussa 1914 pitämässään kokouksessa porvarillisten puolueiden yhteistyövaltuuskunta katsoi, et­tei vallitsevissa oloissa ollut syytä ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin niin kauan kuin kansa »osoitti tyyneyttä ja asiallista lojaalista menettelyä».⁷ Keskustelun pääaiheena kokouksessa olikin eduskunnan arkisto, joka päätettiin sijoittaa Säätytalon kellariin, missä sen uskottiin olevan tur­vassa myös rakennuksen luhistuessa! Valtuuskunnan toiminta lamaan­tui sittemmin lähes kokonaan. Sama piti paikkansa poliittisten puoluei­den kohdalla. Vanhasuomalaiset jopa lakkauttivat puoluesihteerin toi­men ja muuttivat hänen kansliansa asianajotoimistoksi. Vasta syksyllä 1915 yritettiin seuraavan vuoden eduskuntavaaleja silmällä pitäen saada tilanne uudelleen hallintaan palkkaamalla väliaikaiseksi puoluesihtee­riksi toimittaja Akseli Lipponen, jonka tehtävä vakinaistettiin 14.2.1916.⁸ Aspelin-Haapkylän päiväkirjamerkintöjen mukaan KOP:n johtajien pii­rissä maailmansodan puhkeamiseen suhtauduttiin rauhallisesti uskoen väestön pysyvän lojaalina. Lähinnä pelättiin, että saksalaisten mahdolli­sesti tullessa peräytyvät venäläiset hävittäisivät maan.⁹

Vaikka aktivismilla oli kannatusta vanhasuomalaistenkin nuoren pol­ven keskuudessa (Jääkäriliikkeen miehiin kuuluivat mm. Samuli Sario, Uuden Suomettaren päätoimittaja P. J. Hynninen sekä tohtori Eino Suo­lahti.), puolueen johdon linja oli neutraali tai kielteinen. Danielson­ Kalmari on myöhemmin perustellut kantaansa: »Suhtauduin hyvin epäillen niihin toimenpiteisiin, joihin aktivistit olivat ryhtyneet, sillä pidin omalta kohdaltani itsenäisyyspyrkimyksiä uhkapelinä. Yksipuoli­nen suuntautuminen Saksaan saattoi käsitykseni mukaan vaarantaa maamme tulevaisuutta ja johtaa siihen, että olisimme menettäneet kai­ken senkin, minkä olimme onnistuneet säilyttämään». Jo aikaisemmin hän oli eri yhteyksissä korostanut, ettei kukaan todellisuuden pohjalla pysyttelevä henkilö saattanut ajatella pienen Suomen kansan tulevai­suutta toisin kuin Venäjän maailmanvallan yhteydessä. Sotilaspoliittisis­ta syistä Venäjällä täytyi olla sellainen ote Suomesta, ettei sille koitunut tältä taholta vaaraa.¹⁰ Danielson-Kalmarin linja oli siis pysynyt entisel­lään. Suomalaisten piti lojaalisuutensa säilyttäen odottaa yleistilanteen muuttumista, jolloin voitaisiin jälleen yrittää sovittelua ja pyrkiä kom­promissein turvaamaan suuriruhtinaskunnan autonominen asema.

Danielson-Kalmarin tavoin Paasikivi piti tärkeänä lojaalisuutta, joka laillisuuden rinnalla kuului Suomen kansan syvälle juurtuneisiin »vah­voihin ominaisuuksiin». 1920-luvulla laatimassaan muistelmakatkel­massa Paasikivi »resonerasi» pitävänsä todennäköisenä, että mikäli Ni­ kolai II olisi noudattanut edeltäjiensä harjoittamaa »generösiä ja laillista politiikkaa», suomalaiset luultavasti olisivat olleet tyytyväisiä osaansa. Jos Nikolai olisi alun perin menetellyt isoisänsä Aleksanteri 11:n tavoin, hän olisi v. 1917 voinut kruununsa menetettyään tulla Helsinkiin ja hallita edelleen Suomen suuriruhtinaana. Sortovuodet olivat kuitenkin katkaisseet siteet ja vapauttaneet suomalaiset velvollisuuksistaan. Paasi­kivi korosti, että kun hallitsija itse oli rikkonut lakeja, hän oli sillä pois­tanut moraalisen ja juridisen pohjan toimenpiteiltään, mikä teki vasta­rinnan oikeutetuksi. Siten sekä Suomen hallituksen jäsenet että maan virkamiehet olivat sortovuosina oikeutettuja kieltäytymään noudatta­masta määräyksiä, jos katsoivat näin paremmin palvelevansa maan etu­ja. Kysymys oli siitä, mikä oli tarkoituksenmukaista, ja se taas oli poliitti­nen kysymys.

Syksyn 1914 venäläistämisohjelmaa Paasikivi oli jälkikäteen valmis luonnehtimaan »loistavaksi osoitukseksi venäläisten tyhmästä ja vääräs­tä politiikasta». Voitettuaan sodan Venäjä olisi silloin ollut kyllin mahta­va toteuttaakseen Suomen lopullisen nujertamisen. Jos taas keisarikun­ta kärsisi tappion, koko hävittämisohjelma olisi mieletön.¹¹ Pankinjohta­ja jätti siis ottamatta huomioon tai ei tiennyt suunnitelman tulleen laa­dituksi jo ennen sodan puhkeamista. »Resonemangissaan» Paasikivi päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan »Wenäjä oli ja on ollut Suo­men ainoa vihollinen. Wenäjän heikontuminen oli meidän elinehto­mme».¹²

Millä tavoin sitten nämä – tosin vasta 1920-luvulla muistiin merkityt kovapintaiset kannanotot soveltuvat yhteen lojaliteettilinjan kanssa? Ensinnäkin on todettava, ettei lojaliteetti Paasikiven ajattelussa, kuten edellä jo on käynyt ilmi, sisältänyt enää mitään moraalista tai juridista uskollisuusvelvoitetta Venäjää kohtaan. Sen oli tsarismi omalla politii­kallaan tuhonnut. Jäljelle jäi siis pelkästään Suomen etuun pohjautuva reaalipoliittinen harkinta. Paasikivi lähti siitä, että suomalaisten panok-sesta kokonaan riippumatta Venäjän voimien kuluminen maailmanso­dassa oli suotavaa. Lopputuloksena olisi luultavasti suurvaltojen välinen kompromissirauha. Sen sijaan Romanovien hallitseman keisarikunnan suoriutuminen sodasta täydellisenä voittajana merkitsi Paasikiven käsi­tyksen mukaan Suomelle pelottavaa, ellei suorastaan tuhoisaa vaaraa.¹³ Sittemmin toteutunutta ratkaisua, jolloin sekä Venäjä että Saksa luhistui­vat, hän ei laskelmissaan ottanut lukuun.

Maailmansodan suuret ratkaisut eivät tietenkään olleet riippuvaisia suomalaisten kannanotoista. Silti näiden oli mahdollisuuksien mukaan pyrittävä valvomaan etujaan. Suuriruhtinaskunnalle tärkeiden kauppa­ kumppanien Englannin ja Ranskan kanssa ei oleellisia ristiriitoja ollut. Silti Paasikivi katsoi länsivaltoihin turvautumisen »naiiviksi». Venäjän liittolaisina nämä eivät haluaisi eivätkä voisi vaikuttavalla tavalla puuttua keisarikunnan sisäisiin asioihin, joihin myös Suomen kysymys kuului. Tämän tulisi olla selvää » jokaiselle ajattelevalle yksilölle». Länsivaltojen propagandasyistä toistama iskulause »pienten kansojen oikeuksien
puolustamisesta» tarkoitti tietenkin lähinnä Saksan ja sen liittolaisten alistamia kansallisuuksia eikä suinkaan liittoutuneiden suurvaltojen omia sisäisiä ongelmia.¹⁴ Suomen täytyi niin muodoin länsivalloista riippumatta tulla toimeen venäläisten kanssa. Asiantila ei saanut Paasiki­ven mielestä johtaa yksityiseen taloudelliseen eduntavoitteluun pohjau­tuvaan alistumishalukkuuteen. Sen sijaan oli Danielson-Kalmarin opin mukaisesti tunnustettava tosiasia Suomen pysymisestä edelleenkin Ve­näjän yhteydessä. Keisarikunnan toivottava heikentyminen Saksan iskujen seurauksena saattoi edistää sekä Danielson-Kalmarin että Paasikiven tavoitetta – suuriruhtinaskunnan autonomian takaavan kompromissi­ mahdollisuuden avautumista Venäjän ja Suomen välille.

Pankinjohtajan poliittisen ajattelun joustavuus meni silti vanhaan val­tioneuvokseen verrattuna huomattavasti pitemmälle. Erityisesti Paasiki­veen vaikuttivat Saksan suuret voitot itärintamalla v. 1915, joista myös KOP:n johdon piirissä paljon keskusteltiin.¹⁵ Kuka takasi, etteikö Venäjä voisi luhistua kokonaan? Saattoiko voittoisa Saksa sittenkin harkita soti­laallisia operaatioita myös Suomessa? Olisiko kenties kaikesta huoli­matta mahdollista ajatella Saksan avulla Venäjästä irrotettavaa itsenäistä Suomea?

Purjehduskauden alkaessa keväällä 1915 saksalaisten invaasiota pi­dettiin siinä määrin reaalisena mahdollisuutena, että Paasikivi ryhtyi senaatin antamaa kehotusta noudattaen harkitsemaan KOP:n pääkontto­rin evakuoimista taistelujen jaloista sisämaahan, mieluiten Hämeenlin­naan.¹⁶ Erityisesti pääjohtajaan näyttää vaikuttaneen hänen kesällä 1915 käymänsä keskustelu vanhan hallituskumppanin Edvard Hjeltin kanssa tämän palattua salaiselta matkaltaan Tanskaan, jossa hän oli neuvotellut Saksan Auswärtiges Amtin edustajan O. G.von Wesendonkin kanssa. Paasikivi on muistiinpanoissaan luonnehtinut Hjeltin luottamuksellisia kertomuksia »erittäin rohkaiseviksi». Saksalaiset näyttivät vakavasti har­kitsevan maihinnousua Suomeen, mikä lisäsi jääkäriliikkeen arvoa pää­johtajan silmissä.

Samaan suuntaan vaikutti Paasikiven hieman myöhemmin KOP:n klubilla Aspelin-Haapkylän kanssa käymä keskustelu: »Kysyin… mitä olisi vastattava, jos Saksan puolelta luvattaisiin auttaa meitä itsenäiseksi valtioksi? Aspelin-Haapkylä vastasi: ‘Luonnollisesti emme voi vastata, että kiitos paljon, olemme hyvin smikratut, mutta emme voi ottaa vas­taan. Mikään kansa ei voi olla pyrkimättä itsenäiseksi’».¹⁷

Irrallisessa, päiväämättömässä (maailmansodan jälkeen laaditussa) muistiinpanolapussa Paasikivi kirjoittaa: »Jääkärit – Niiden työ suurin urotyö. Lähtivät 1915-1916. Epätietoista suurimmassa määrin voisivatko koskaan palata kotimaahan enää. Se oli isänmaallinen uhraus, joka on omiaan runoilijoita innostamaan. Runeberg. Minä en ollut siinä liik­keessä aktiivisesti mukana, mutta seurasin tarkasti, ihastuksella».¹⁸ Toi­sessa yhteydessä Paasikivi perusteli syrjässä pysymistään asemallaan KOP:n pääjohtajana. Pankkia ei saanut saattaa vaaraan.¹⁹

Huolestuneisuus ei ollut täysin tuulesta temmattua. Vuoden 1916 alussa »KOP:n viholliset» levittivät Pohjanmaalla huhua, jonka mukaan vanhasuomalaiset liittyisivät Paasikiven johdolla tukemaan Ruotsia, jos se lähtisi sotaan Saksan puolella. Juttua pidettiin siinä määrin vaarallise­na, että Danielson-Kalmari ja Y. K. Yrjö-Koskinen lähettivät A H. Virkku­sen varta vasten Pohjanmaalle kumoamaan huhuja.²⁰ Vaikka Aspelin­ Haapkylä otaksuikin taustaksi poliittisten vastustajien vehkeilyjä, joiden avulla vanhasuomalainen puolue saataisiin venäläisten epäilyjen koh­teeksi, on silti mahdollista, että lähtökohdan ovat tarjonneet KOP:n joh­don piirissä käydyt epäviralliset ja spekulatiiviset keskustelut Ruotsin mahdollisista aikeista liittyä mukaan sotaan. Tukholmaan matkustanut pankin johtokunnan jäsen Kaarlo Castren saattoi vihdoin toukokuussa 1916 sähköttää kollegoilleen (etukäteen sovittua peitekieltä käyttäen), ettei Ruotsin sotaanlähtöä ollut syytä ottaa laskelmissa lukuun.²¹

Vielä elokuussa 1916 Paasikivi kutsuttiin santarmihallituksessa pidet­tyyn kuulusteluun, jossa häntä tentattiin KOP:n yhteyksistä Saksaan tai sen agentteihin. Kun kuulustelijalta puuttuivat kaikki näytöt, pääjohtaja selviytyi asiasta vastaamalla kysymyksiin jyrkän kielteisesti.²² Viranomai­silta täten selkeän varoituksen saanut Paasikivi oli torjuntataistelussaan sikäli lujalla pohjalla, että mitään todisteita hänen osallistumisestaan käytännössä aktivistien toimintaan ei todellakaan näytä olevan olemas­sa, minkä myös jääkäriliikkeen historiankirjoittaja Matti Lauerma on vahvistanut.²³

Paasikiven poliittisessa asennoitumisessa voidaan siis maailmanso­dan alkuvuosina havaita kaksi eri tasoa, jotka molemmat pohjautuivat Suomen etuun. Näistä ensimmäinen (ja ainoa julkisuudessa näkynyt) oli perinteinen danielson-kalmarilainen linja Suomen pysymisestä edelleen Venäjän yhteydessä ja valmistautumisesta sikäläisen hallitus­politiikan muuttuessa saamaan aikaan pysyvä kompromissiratkaisu, jon­ka kumpikin osapuoli voisi hyväksyä.

Toisaalta Paasikivi joustavana tilannepoliitikkona otti huomioon myös Saksan mahdollisen sotilaallisen voiton ja sen avulla toteutettavan Suomen itsenäisyyden. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä riippui suursodan tapahtumakehityksestä. Lisäksi Paasikivi katsoi jälkimmäisen vaihtoehdon omaksumisen edellyttävän saksalaisten maihinnousua, jol­loin suomalaiset yhdessä keisari Wilhelmin joukkojen kanssa voisivat puhdistaa maansa venäläisistä.²⁴ Mihinkään aseellisen kapinan kaltai­seen uhkayritykseen ei suomalaisten kuitenkaan pitäisi ryhtyä vailla var­muutta saksalaisten joukkojen välittömästä osallistumisesta, koska Ber­liini muussa tapauksessa saattoi vain tyytyä yllyttämään suomalaisia näil­le ehkä kohtalokkaaseenkin taisteluun Venäjän voimien sitomiseksi ja kuluttamiseksi. Kun maihinnousu Suomeen näytti viipyvän, Paasikiven varovaisuus entisestään voimistui. Jääkäriliike merkitsi hänelle silti yhtä vaihtoehtoa, johon kenties jouduttaisiin turvautumaan. Mikäli taas suur­sodan kehitys johtaisi siihen, että nuo urheat nuorukaiset eivät koskaan voisi palata kotiin, heidän tulevaisuutensa ulkomailla oli ainakin talou­dellisesti turvattava.²⁵

Lähestyviä eduskuntavaaleja silmällä pitäen vanhasuomalaiset järjesti­vät Helsingissä 15.4.-16.4.1916 yleisen puoluekokouksen. Siellä käyty keskustelu kohdistui ennen muuta puolueen vaaliohjelmaan, jossa ko­rostettiin perinteistä kansallista (kielikysymys) ja sosiaalireformatorista (ennen muuta torppariasia) linjaa. Maailmansodan varjostamissa epä­varmoissa oloissa kiinnitettiin huomiota varovaisuuteen ja malttiin vält­täen ottamasta esille uusia, puolueen profiilia muuttavia kiistanaiheita. Paljon suukopua aiheuttivat valtuuskunnan vaaliin liittyvät henkilökysy­mykset. Varsinaiseksi jäseneksi valittiin tällä kertaa myös rouva Anna Paasikivi, jonka ehdokkuus ei herättänyt keskustelua.²⁶

Varsinaisissa istunnoissa vaiti pysytellyt J. K. Paasikivi esitti sanotta­vansa kokouksen osanottajille järjestetyillä illallisilla puoluevaltuuskun­nan nimissä pitämässään puheessa. Paasikiven saavuttamaa arvossa pi­dettyä asemaa »vanhempana valtiomiehenä» osoittaa tehtävän uskomi­nen hänelle huolimatta siitä, ettei pääjohtaja enää neljään vuoteen ollut virallisesti kuulunut puoluevaltuuskuntaan. Kun puhe sitten julkaistiin Uudessa Suomettaressa, voitiin kahdesta valkoisesta läikästä päätellä tsaristisen sotasensuurin iskeneen Paasikiven tekstiin. Näin olikin asian laita. Viitattuaan käynnissä olevan maailmansodan aiheuttamiin koette­lemuksiin puhuja katsoi niiden antavan myös tärkeän ja hyödyllisen opetuksen. »Se on tieto siitä, että ankarasti täytyy meidän ponnistaa voimiamme ja paljon meiltä vaaditaan, jotta ehjinä pääsemme ulos elä­män huhmaresta, kansojen välillä vallitsevasta kilpailusta ja puserruk­sesta». Nyt vilahti sensorin punakynä pyyhkien yli seuraavat lauseet: »Me elimme täällä hiljaisessa rauhassa ja yksinkertaisessa luottamuk­sessa 90 vuotta, kunnes lähes 20 vuotta sitten alkoi routa-aika, jota nyt on kestänyt jotenkin yhtämittaisesti. Suokoon Kaitselmus, että pian vä­limme keisarikunnan kanssa järjestyisivät, että päivä tulisi yön sijaan ja koettakaamme itse taitavuudella ohjata asioitamme onnelliseen tulok­seen. Mutta älkäämme ummistako silmiämme siltäkään mahdollisuu­delta, että raskasta aikaa voi jatkua vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniä, vieläpä että paino tulee yhä raskaammaksi. Se kysymys, minkä rinnalla kaikki muu on toisarvoista, on: Mikä meitä silloin ylläpitää ja tukee?»

Vastauksen Paasikivi näki lujassa snellmanilaisessa kansallishengessä, joka pohjautui uutteraan työhön kaikilla inhimillisen elämän aloilla. Tässä yhteydessä Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja halusi tähdentää ta­louden merkitystä. Tuotantoa ja kansallisvarallisuutta, erityisesti suoma­laisen kansanaineksen hallussa olevaa kansallisvarallisuutta, oli kasva­tettava, koska vain tätä tietä voitiin parantaa yhteiskunnallisia oloja ja edistää henkisiä pyrintöjä, kansallista tiedettä ja taidetta. Erityisen tun­nustuksen puhuja antoi maan peruselinkeinon harjoittajien, maanvilje­lijäin, työpanokselle.

Paasikiven siirtyessä ankeiden poliittisten olojen tarkasteluun senso­ri jälleen valpastui tarttuen punakynäänsä: »Meidän maamme on ahdin­gossa, meillä on tosiaan kysymys kansan olemassaolosta ja tulevaisuu­desta». Sitä silmälläpitäen puhuja näki tärkeänä puolueiden välisen yh­teistyön ja keskinäisen ymmärtämyksen sekä sosiaalisten uudistusten jatkuvan kehittämisen. Routavuosien veljesvaino ei saisi enää toistua.

Paasikivi päätti puheensa: »Ja vaikka meitä suomalaisia onkin vähän, on meitä kuitenkin riittävästi voidaksemme yhteisin voimin pysyä kan­sana pystyssä ja vaurastua ja kehittyä. Meidän kansamme on säilyvä suo­malaisen hengen ylläpitäjänä täällä Pohjan perillä. Ennemmin tai myö­hemmin täytyy siinä suuressa valtakunnassa, jonka yhteydessä elämme, sellaisten voimien päästä vaikutukseen, jotka antavat arvoa meidänkin kansallisille ihanteillemme ja jotka ymmärtävät, että meidän maamme sisällinen itsenäisyys, autonomia, ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi suu­relle Venäjän valtakunnalle».²⁷

Sotatilamääräysten ja sensuurin vuoksi toiseen »suuntautumisvaihto­ ehtoon», aktivismiin, viittaaminen olisi tietenkin ollut toivoton sekä puolueelle ja esittäjälle itselleen vaarallinen yritys, joka tuskin olisi saanut kuulijain enemmistön ymmärtämystä. Kun saksalaisten maihinnou­susta ei liioin ollut näkyvissä merkkejä, Paasikivi katsoi parhaaksi pysy­tellä tiukasti vanhasuomalaisten perinteellisellä linjalla.

Taloudellisten näkökohtien merkitystä Paasikivellä oli ollut tilaisuus korostaa jo muutamia viikkoja aikaisemmin (11.1.1916) Uudessa Suo­mettaressa julkaisemassaan pääkirjoituksessa »Mihin nykyinen ase­mamme meitä velvoittaa». Pääjohtaja ei hyväksynyt ylimalkaisia moittei­ta, joissa teollisuuden, kaupan ja maatalouden harjoittajia syytettiin it­sekkyydestä ja voitonhimosta. Jos maan kilpailukyvyn kannalta tärkeät tuottavat elinkeinot nyt saivat takavuosina puuttuneen tilaisuuden pois­toihin, pääoman lisäyksiin ja velkojen maksuun, tätä oli pidettävä pel­kästään kohtuullisena ja koko yhteiskunnalle hyödyllisenä. Yksittäisiä pörssikeinottelutapauksia ei saisi liioitella.

»Tällä en suinkaan tahdo kieltää niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita palkannauttijoilla, oli ne mitä laatua tahansa, on riittävän palkan saami­seen. Mitä kallis aika vaatii, se täytyy asianomaisten palkanmaksajien mahdollisuuden mukaan ottaa huomioon. Että siinä säännöllisiinkin oloihin katsoen on korjattavaa, sen olen ensimäinen myöntämään. Mut­ta kaikki varat, joita siihen tarvitaan, on maanviljelyksen, teollisuuden ja muun taloudellisen toiminnan kautta hankittava. Tuotanto ensin, jako sitten. Meidän maassamme on nähdäkseni tuotannon lisääminen pitkiksi ajoiksi oleva pääkysymys».²⁸

Ekonomisiin ongelmiin Paasikivi joutui kiinnittämään huomiota myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1915-1918. Kä­siteltäessä syksyllä 1916 kaupungissa vallitsevaa voin puutetta hän luon­nehti syyksi rajahinnan suhteellista alhaisuutta maidon hintaan ja laske­vaan rahan arvoon verrattuna. Maidosta ei toistaiseksi ollut ilmennyt pulaa. Sotaaedeltäneeseen tasoon verrattuna hän arvioi voin hinnan laskeneen n. 20%. Vastaiset toimenpiteet pitäisikin siksi suunnata tä­män epäsuhdan poistamiseen. Lyhyellä tähtäyksellä pääjohtaja ei silti katsonut voitavan välttyä säännöstelyltä. Valtuusto päättikin ryhtyä toi­menpiteisiin korttijärjestelmään siirtymiseksi voin jakelussa.²⁹

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina valtuuston jäsenyys mer­kitsi Paasikivelle ainoata julkista luottamustehtävää, jonka saattoi ajatella edes osittain kompensoivan poliittista uraa valtakunnallisissa puitteissa. Hänen pankkimiesprofiilinsa kuvastui valinnoissa budjettivaliokunnan, kaupungin vakinaisten tulojen lisäämistä pohtivan valiokunnan sekä pörssikomitean ja kaupungin tililaitoksen uudistuskomitean jäseneksi. Vaikka kunnallislainsäädäntö oli eduskunnassa kuulunut Paasikiven keskeiseen harrastusalaan, käytännön toiminta »ruohonjuuritasolla» kaupunginvaltuuston rivimiehenä ei kuitenkaan näytä häntä liiemmälti innostaneen. Pöytäkirjojen tallentamat puheenvuorot jäävät suhteellisen niukoiksi ja vuosien mittaan lisääntyy myös poissaolojen luku. Vii­meisen kerran Paasikivi osallistui kaupunginvaltuuston kokoukseen 8.1.1918. Tultuaan nimitetyksi senaatin varapuheenjohtajaksi hän pyysi kunnallisista luottamustoimistaan eron, joka myönnettiin 11.6.1918.³⁰

Tunnustaen ensimmäisen maailmansodan ihmiskunnalle aiheutta­mat suunnattomat kärsimykset Paasikivellä oli kuitenkin myöhemmin tapana korostaa tuon katastrofin merkitystä »onnenpotkauksena» Suo­melle. Vuonna 1905 Japanin miekka, iskemällä ankarasti Venäjää, oli kääntänyt tapahtumien kulun »meidän eduksemme». Vajaata vuosikym­mentä myöhemmin vuorossa oli Saksan miekka. »Vuonna 1914 alkoi maailmansota. Venäjän hallitus ei kyennyt estämään valtakuntaa siihen sekaantumasta, vaikka rauha oli silloiselle Venäjälle elinkysymys. Mutta meille se oli pelastus. Maailmantapaukset, joiden kulkuun emme voi­neet vaikuttaa, toivat meille uudistuvan ‘onnenpotkauksen’… Ellei maailmansota olisi syttynyt ja Venäjä siinä tullut lyödyksi, olisi todennä­köisesti meillä tuho ollut edessä».³¹

Kesällä 1955, vuotta ennen kuolemaansa, vanha presidentti antoi Da­gens Nyheterille haastattelun, jossa hän totesi: »Poliitikkona minulla on ollut ikävä taipumus ajatella aina eteenpäin, yrittää tähyillä tulevaisuu­teen saadakseni mikäli mahdollista vilaukselta nähdä, mitä sillä saattaa olla Suomen varalle».³² Tuo »ikävä taipumus» oli vuosien mittaan ja elämänkokemuksen karttuessa vähitellen kehittynyt Danielson-Kalma­rin koulussa.

Maailmanhistoriallisten vaikutustekijöiden ensisijaisuuden tunnusta­minen ei kuitenkaan Paasikiven mielestä oikeuttanut passiiviseen heit­täytymiseen sokean kohtalonuskon tai sattumien leikin varaan, koska tällöin voitiin menettää »sekä rahat että kukkaro». Kehitystekijöiden arvioinnissa pienenkin maan edustajilla tuli olla Bismarckin edellyttä­mä »das politische Augenmass». Vaikka sisäinen rakennustyö snellma­nilaisessa hengessä oli tietenkin tärkeätä, provinsialismiin ei silti ollut varaa ja ulkopolitiikka kulki aina sisäpolitiikan edellä. Kun siis ratkaise­va merkitys oli maailmanpolittisilla tapahtumilla, suomalaisilla oli pie­nenä kansana »selviytyäkseen elämän huhmaresta» oltava mahdollisim­man pitkälle kehitetyt toimintamallit eri vaihtoehtojen varalta. Korostet­takoon tässä yhteydessä vielä kerran Paasikiven katsomusta, jonka mu­kaan tsarismi oli politiikallaan itse katkonut ne lojaliteettisiteet, jotka Suomea olivat aikaisemmin Venäjään yhdistäneet. Jäljelle jäi siten vain tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tietyin edellytyksin Saksa tarjosi tuol­loin yhden vaihtoehdon. Tämä tausta on syytä ottaa huomioon, kun arvioidaan Paasikiven myöhempää saksalaissuuntausta vuosina 1917- 1918.