NUORI EKONOMISTI (Kirjoittanut Hannu Heikkilä)

Valtiokonttorin ylitirehtööri

Paasikiven tulo valtiokonttoriin osui ajankohtaan, jolloin Venäjän ja Suomen rahajärjestelmien yhdistämiskysymys oli nousemassa esiin, ja senaatti tarvitsi käytettäväkseen mahdollisimman paljon talousoikeu­dellista asiantuntemusta. Vuonna 1899 valtiokonttori oli saanut uuden ohjesäännön, joka tuli voimaan vuoden 1901 alussa. Perusteellinen uu­distus merkitsi sitä, ettei aikaaviepiä muutostöitä ollut lähiaikoina odo­tettavissa. Uusien säädösten alussa valtiokonttorin tehtävä määriteltiin seuraavasti: »Valtiokonttorin, joka on Senaatin Talousosaston alainen, tulee Senaatin Valtiovarain-toimituskunnan valvonnalla lähinnä pitää silmällä valtiovaraston kassaliikettä ja toimittaa valtiovaraston tulojen ja menojen kirjanpito kuin myös hoitaa valtiovaraston kasvuutettuja varoja sekä valtiovelkaa».¹

Ylitirehtöörin asemaan ja virkatehtäviin uudet säädökset eivät juuri tuoneet muutoksia. Valtiokonttori säilyi kollegisena virastona, jossa yli­tirehtöörin lisäksi johtokuntaan kuului kaksi tirehtööriä. Paasikiven kaudella lainopillisen tirehtöörin virkaa hoiti laamanni Lars Prytz, joka oli tehtävässään tunnollisesti lähes kahden vuosikymmenen ajan miltei kuolemaansa asti vuonna 1910. Hänen jälkeensä virkaan nimitettiin va­ratuomari Albin Routamo. Toisena tirehtöörinä oli – palveltuaan ensin kymmenkunta vuotta vanhempana kirjanpitäjänä ja kamreerina – vuo­sisadan alusta valtioneuvos John Höckert, jonka kuolema heinäkuussa 1914 ajoittui lähes samaan ajankohtaan kuin Paasikiven ero valtiokont­torista.

Muuta virkakuntaa valtiokonttorissa oli sihteeri, kaksi vanhempaa ja kaksi nuorempaa kamreeria, kasööri, notaari sekä kolme kirjanpitäjää, minkä lisäksi vuoden 1908 alusta saatiin neljäs kirjanpitäjä. Valtiokont­tori säilyi pienenä ja kiinteänä virastona, johon hakeutuneet virkamie­het pysyivät uskollisesti tehtävissään. Hankkien vakaan ammattitaidon he vuodesta toiseen tulivat tuttuun työpaikkaansa Senaatintaloon.

Ylitirehtöörin tehtävänä oli – paitsi viraston yleinen johto –  valvoa, että pöytäkirjat ja lainaluettelot tarkastettiin säännöllisesti, kaikki luette­lot ja tilit toimitettiin ajallaan ja palkintolainojen arvonnat suoritettiin asianmukaisesti. Hän huolehti myös siitä, että rahastojen ylijäämät »kas­vuutettiin» säädetyllä tavalla. Johtokunnan puheenjohtajana hän avasi kaiken saapuvan postin ja määräsi esittelyistä. Ylitirehtööriltä ei edelly­tetty muodollista lainopillista koulutusta, vaan lainopillisen johtajan tehtävänä oli valvoa valtiokonttorin työhön liittyneitä oikeudellisia asi­oita kuten esimerkiksi lainojen vakuuksien laatua. Toinen tirehtööri eli »kassatirehtööri» puolestaan valvoi kamreerikonttoria ja erityisesti ti­lien hoitoon liittyneitä kysymyksiä.

Valtion kassa- ja tililaitoksen uudistuksen yhteydessä siirryttiin kai­kessa valtion kirjanpitotoimessa kaksinkertaiseen italialaiseen kirjan­pitoon. Itsenäisiltä tilivirastoilta tulleiden raporttien pohjalta valtiokont­torin tuli pitää pääkirjaa, josta lähetettiin kuukausittain raportti valtiova­raintoimituskunnalle ja jonka pohjalta valtiokonttori teki tilinpäätöksen ennen seuraavan vuoden toukokuun loppua. Paasikiven tullessa yliti­rehtööriksi oli uuden järjestelmän sisäänajovaihe vielä menossa, ja val­tiokonttorin virkailijat saivat matkustaa ympäri maata selvittämässä syn­tyneitä vaikeuksia sekä vastata lukuisiin tiedusteluihin. Tilivirastojen puutteelliset ja myöhästyneet  raportit aiheuttivat  sen, että vuosien 1901 ja 1902 tilinpäätökset eivät valmistuneet säädettyyn aikaan mennessä. Paasikiven johtajakauden ensimmäinen eli vuoden 1903 tilinpäätös saa­tiin valmiiksi lähes ajallaan ja se päivättiin 2.6.1904. Tämän jälkeiset tilinpäätökset valmistuivat ajallaan, kunnes Suomen ja Venäjän väliset ristiriidat tekivät tilinpäätöksen  suorastaan mahdottomaksi.

Toukokuun loppu tilinpäätöksen valmistumisajankohtana ei kuiten­kaan tyydyttänyt ensimmäistä yksikamarista eduskuntaa. Valtiovarain­valiokunnan mielestä tililaitoksen uudistus oli ollut »kieltämätön ja suuri», kun jopa valiokuntakin oli ennen uudistusta joutunut oikomaan tili- ja laskuvirheitä. Sen sijaan valtiovarainhoidon muodollinen ja asial­linen valvonta eli revisiolaitos kaipasi vastaavaa perinpohjaista uudis­tusta. Tilijärjestelmästä valiokunta löysi ainoastaan sen puutteen, ettei toukokuun lopulla valmistunut tilinpäätös ehtinyt tuolloin jo kevätkau­den istunnot päättäneelle eduskunnalle. Valiokunta esitti hallitukselle, että se harkitsisi jonkinlaisen ennakkotilinpäätöksen laatimista. Valtio­konttorin lausunto asiasta annettiin vuoden 1908 lopussa, jolloin Paasikivi puolestaan käsitteli asiaa valtiovaraintoimituskunnan päällikön ominaisuudessa. Valtiokonttorin mielestä lopullinenkin tilinpäätös olisi ollut mahdollista antaa eduskunnan istuntokauden aikana, jos tiliviras­tojen raportit olisivat tulleet maaliskuun 10. päivään mennessä. Vuonna 1910 valtiovaraintoimituskunta asettuikin sille kannalle, että ennakkoti­linpäätös yhtäältä toisi vain vähän aikavoittoa mutta toisaalta lisäisi mel­koisesti valtiokonttorin työtä juuri kiireisimpänä  ajankohtana. Senaatis­sa ei asiasta tehtykään päätöstä kun varsinaisetkin tilinpäätökset vaikeu­tuivat erityisesti vuoden 1910 jälkeen.²

Suomen finanssiasiat siirrettin vuonna 1908 annetun laittoman sää­döksen mukaan Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviin ns. valtakun­nallisesti merkittäviin asioihin, ja tämän jälkeen budjetin vahvistaminen alkoi vuosittain entisestään viipyä. Kun tulo- ja menoarviota ei vahvistet­tu eduskunnan hyväksymässä muodossa, ei valtiokonttorilla aina ollut edes tilivuoden loputtua toiminnalleen laillista toimintaohjetta. Näissä oloissa tilinpäätökset jäivät paljonkin jälkeen aikataulustaan, mikä teki tietojen saamisen sekä yhteenvedon laatimisen varsin hankalaksi.

Valtiokonttorin hoidettavana olivat erilaiset rahastot, jotka tuon ajan varainhoidossa näyttelivät keskeistä osaa. Periaatteena oli, että tiettyyn tarkoitukseen kerätyt varat oli myös käytettävä tuohon tiettyyn tarkoi­tukseen. Valtiokonttorin alkaessa toimintansa v. 1876 sille siirtyi Suo­men Pankista yli 30 erilaista rahastoa, joita yhtäältä pyrittiin sulautta­maan toisiinsa mutta toisaalta ei voitu estää uusien rahastojenkaan syn­tymistä. Valtiokonttorin työtä ei suinkaan vähentänyt se, että sille uskot­tiin koko joukko – usein pieniäkin – yksityisiä lahjoitus- ja testament­tirahastoja. Rahastojen kirjavuus esti yleiskuvan saamista valtiovarojen kokonaisuudesta, mikä tuli esille myös kassa- ja tililaitosuudistuksen yhteydessä. Senaatti päättikin vuonna 1904 yhdistää rahastoja niin, että valtion tulo- ja menoarvioon olisi kuulunut vain kaksi rahastoa eli yleis­ten valtionvarojen ja suostuntavarojen rahastot. Säädyt kokivat tämän kuitenkin puuttumisena niiden finanssivaltaan,  ja uudistusta ei viety näin pitkälle. Vuoden 1914 alusta yhdistettiin keisarillisella mahtikäs­ kyllä budjettirahastot valtiorahastoksi, josta keisari yksin päätti. Suos­tuntarahastoja jäi edelleen kolme erillistä rahastoa, minkä lisäksi syntyi eräitä uusia lahjoitusrahastoja. Rahastojärjestelmän lopullinen yksinker­taistaminen  tapahtui vasta itsenäisessä Suomessa.

Valtiokonttorin uudistuksen yhteydessä päätettiin mahdollisimman pitkälle lopettaa käteisen rahan lähettäminen virastosta toiseen. Suo­men Pankissa avattiin ns. pano- ja ottotili, joka tavallaan vastasi valtion pääkassaa. Tilivirastot eivät puolestaan saaneet pitää hallussaan yli 50 000 markkaan nousevia summia. Pano- ja ottotilin lisäksi valtiokont­tori huolehti valtionvelan hoidosta eli palkintolainojen voitot arvottiin ajallaan, lyhennykset ja korot maksettiin määräpäivinä sekä toimitettiin muut rutiinitehtävät. Ulkomainen valtiovelka oli jo 1890-luvulla siirty­nyt lähes täysin Ranskaan, joskin vuoden 1909 valtiolainan välitti – kuten tuonnempana tarkemmin esitetään – englantilainen pankkihuo­ne.

Myös valtiokonttorin lainaus- ja sijoitustoiminta jatkui lähes täysin aiemmin omaksuttujen periaatteiden mukaan. Valtion omista ja sen hal­lussa olleista varoista annettiin lainoja usean eri järjestelmän pohjalta riippuen kulloinkin kyseessä olleesta rahastosta. Valtion lainaustoimin­nan johto oli valtiovaraintoimituskunnalla ja senaatilla. Valtiokonttorilla oli oikeus myöntää vain eräitä pieniä lainoja, mutta sen tehtäviin kuului lausunnon antaminen hakemuksista, vakuuksien hyväksyminen ja mak­suliikenteen hoito. Sijoitusten ohjeeksi oli valtiokonttorille annettu, et­tä rahastot ja muut varat oli saatettava tuloa tuottaviksi »osaksi ostamalla valtion- tahi muita varmoja obligatsioneja, osaksi myös tallettamalla va­rat korkoa vastaan luotettaviin koti- tai ulkomaan pankkilaitoksiin». Tuottavista sijoituskohteista vallitsi tuolloin vakiintunut käsitys, eikä ky­seessä ollut juuri rutiinitoimesta poikennut tehtävä. Niinpä Suomen valtiollisesta asemasta johtuen suomalaisten obligaatioiden noteerauk­set kansainvälisillä markkinoilla seurasivat yleensä venäläisten obligaa­tioiden noteerauksia. Paasikiven johtajakaudella ei sen enempää talle­tusten kuin obligaatioidenkaan määrissä tapahtunut olennaisia muutok­sia.

Yrjö Blomstedt on valtiokonttorin historiikissaan oikeutetusti toden­nut viraston tehtäväkentän siinä määrin rutiininomaiseksi täytäntöön­ panoksi, ettei edes Paasikiven voimakas persoonallisuus päässyt viran­toimituksessa yleensä esille. Varsinaiset päätökset tehtiin useimmiten valtiovaraintoimituskunnassa tai senaatissa, ja valtiokonttorin osalle jäi täytäntöönpano. Esimerkiksi valtiokonttorin johtokunnan kokousten asialistasta suuri osa koostui päätöksistä maksaa pieniä matka- ym. las­kuja. Eräille komiteoille valtiokonttori maksoi palkkiot ilman erillistä määräystä.

Täysin vailla merkitystä ei toki valtiokonttorikaan ollut. Mahdollisuu­den vaikuttaa päätösten sisältöön tarjosivat mm. erilaiset lausunnot, joissa usein oli nähtävissä Paasikiven henkilökohtainen panos. Jo hänen virkakautensa alussa – elokuussa 1903 – valtiokonttorissa hyväksyttiin lausunto, jossa kannatettiin Pellervo-Seuran anomusta siirtää kaksi mil­joonaa markkaa yleisestä valtiorahastosta meijerirahastoon, jotta voin laadun parantamiseksi olisi voitu perustaa suurempia ja uudenaikai­sempia osuusmeijereitä. Paasikiven itsensä ollessa yksi aloitteenteki­jöistä hän oli muodollisesti jäävi ottamaan osaa johtokunnan päätöksen­ tekoon, mutta ainoa todellinen vaihtoehto lienee ollut uuden ylitirehtöörin näkemyksiä  tukeva lausunto.³

Elokuun 26. päivänä 1904 päätettiinkin kyseiset kaksi miljoonaa siir­tää meijerilainoihin, mikä merkitsi edellisiin vuosiin verrattuna poik­keuksellisen vilkasta lainoitusta. Vuoden 1907 kevääseen tultaessa rahat oli lähes kokonaan käytetty, ja valtiokonttorilta pyydettiin lausuntoa jäl­leen kahden miljoonan markan siirtämisestä meijerilainoiksi. Paasikivi joutui eri yhteyksissä punnitsemaan valtion erilaisten menojen merki­tystä, ja tältä pohjalta muodostui myös kannanotto tähän kysymykseen. Maatalous oli Suomen pääelinkeino, ja sen kannalta osuusmeijeriliik­keen kehittäminen hyvin tärkeää. Meijerilainojen puolesta puhui myös se, että samalla tuettiin tärkeän vientiartikkelin, voin valmistusta. Kun kyseiset lainat vielä maksettiin takaisin suhteellisen nopeasti (maksuai­ka 10 vuotta), eivät varat olleet sidottuja kauan ja näin lainat olivat taloudellisestikin kannattavia.⁴

Huolimatta Paasikiven halusta tukea Pellervo-Seuran toimintaa hä­neltä ei hämärtynyt näkemys seuran asemasta vapaaehtoisen kansalais­toiminnan kanavana. Pellervo-Seura teki nimittäin aloitteen, jonka mu­kaan meijerilainaehdoissa olisi jokainen lainananoja velvoitettu hankki­maan lausunto suunnitellun meijerin teknisistä ja taloudellisista edelly­tyksistä sekä valtion meijerikonsulentilta että Pellervo-Seuralta. Ehdo­tuksen taustalla oli edellisten vuosien tilanne, jolloin vuoden 1904 jäl­keen valtiolainojen avulla perustetuista 138 meijeristä 13 oli tehnyt konkurssin. Epäonnistuneiden määrä oli siis noin 10 % kokonaisluvus­ta -myös  kyseessä  ollut  markkamäärä  oli suhteellisesti samansuurui­nen lainojen kokonaismyönnöistä. Valtiokonttori oli Pellervo-Seuran kanssa samaa mieltä siitä, että vararikkoon joutuneet meijerit oli usein rakennettu liian suuriksi ja ne sijaitsivat epäedullisella paikalla. Myös eduskunnan valtiovarainvaliokunta  kiinnitti  huomiota  epäonnistunei­den meijereiden suureen määrään. Mutta Pellervo-Seuran aseman vah­vistamista suorastaan hallitsevaksi lausunnonantajaksi ei valtiokonttorin mielestä voitu pitää tarkoituksenmukaisena. Epäonnistumisia voitiin yrittää vähentää joko edellämainittujen »taikka muun täysin riittävän selvityksen nojalla». Näin Pellervo-Seuralla olisi käytännössä tärkeä, jos­kaan ei  muodollisesti virallinen asema lainoja myönnettäessä.⁵

Paasikiven halu kannattaa tässä yhteydessä sekä osuusmeijereitä että maataloutta yleisestikin ei ole yllättävää, olihan hänen agraaripoliittinen ajattelunsakin tämän suuntainen. Taustalla olivat myös historiallisen koulukunnan piirissä esitetyt taloudelliset näkemykset. Kansantaloudel­lisessa Yhdistyksessä keskusteltiin vilkkaasti lisääntyvästä teollistumises­ta ja työväestön asemasta. Tähän liittyivät osaltaan monet sosiaalirefor­mit,  joita porvarien johtama työväenliike oli jo  edellisen vuosisadan puolella ryhtynyt ajamaan.  Lokakuussa  1902 J. R. Danielson esitelmöi Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa saksalaisten käymästä väittelystä teollisuus ja agraarivaltiosta.⁶ Hän esitteli kahden historialli­seen koulukuntaan kuuluneen taloustieteilijän Lujo Brentanon ja Adolf Wagnerin näkemyksiä asiasta. Brentano kannatti Danielsonin mukaan nopeaa teollistumista sekä kansainvälisen kaupan laajentumista ja eri­koistumista teollisuus- ja maatalousmaiden välillä. Tässä muutoksessa olisi teollisuustyöväestön asema voitu turvata ammatillisen yhdistymis­vapauden ja sosiaalisen lainsäädännön avulla, mutta maatalousväestön asema näytti jäävän varmistamatta. Wagner sen sijaan kannatti hitaam­paa muutosta kohti teollisuutta niin, että ennen kaikkea viljatullien avulla olisi maanviljelijöiden asema turvattu. Kansakunnan kokonaisuu­den kannalta oli vaarallista olettaa, että teollisuusvaltio aina saisi raaka­ aineita ja elintarvikkeita muista maista. Turvautuminen vientiteollisuu­teen saattoi sekin koitua vaaralliseksi, jos menekkiä ei syystä tai toisesta löytyisikään. »Se, mitä työväki menettää viljanhintain kohoamisen joh­dosta, se tulee korvatuksi progressivisella verolla sekä sosiaalipoliitti­sen lainsäädännön kehittämisellä siten, että viljatulleista saatavat rahat käytettäisiin esimerkiksi työväen leskivakuutuksen järjestämiseen».

Emme tiedä, oliko Paasikivi tällä kertaa kuulemassa Danielsonia – ainakaan hän ei osallistunut keskusteluun – mutta muiden paikallaol­leiden tavoin hän epäilemättä olisi asettunut pikemmin Wagnerin kuin Brentanon kannalle. Paasikivi olisi myös todennäköisesti allekirjoitta­nut Danielsonin johtopäätöksen: »Meidän on syytä ajoissa tehdä voita­vamme, jotta taloudelliset ja yhteiskunnalliset olomme säilyttäisivät sen terveen pohjan, mikä niillä nyt on kun maataviljelevä väestö on meillä valtavana enemmistönä. Samalla on kyllä muistettava, että maanviljelys paraiten edistyy, jos sillä on loistava teollisuus rinnallaan». Vanhasuo­malaisten piirissä uskottiin vielä työväenliikkeen radikalisoitumisen ja suurlakon aattona siihen, että sosiaaliset ongelmat voitaisiin ratkaista rauhallisen muutoksen ja reformien avulla.

Paasikivi ei osallistunut periaatekeskusteluun suomalaiselle yhteis­kunnalle sopivasta elinkeinorakenteesta, mutta sen sijaan hän toimi käytännössä edellä mainitun aatesuunnan mukaisesti. Suurteollisuuden vaihtoehtona tarjoutui mahdollisuuksia edistää niiden ammatinharjoit­tajien eli kaupungeissa toimivien pienyrittäjien oloja, joiden käytettävis­sä schulze-delitzschiläiset kansanpankitkin olisivat toteutuessaan olleet. Kurikan Käsityöläisten Osuuskassa nimittäin anoi senaatilta 10 000 mar­kan lainaa käsiteollisuuden edistämiseksi osuuskassan jäsenten keskuu­dessa, ja tästä anomuksesta valtiokonttorilta pyydettiin lausuntoa ke­väällä 1904.

Kannanotosta tuli melkeinpä jatkoa Valvojassa ilmestyneelle artikke­lille: »Mitä tulee ko-operatiivisen muodon sopivuuteen luoton välittämisessä puheenaolevalle alalle, niin ei siitä, kuten tietty, ole olemassa kokemusta omasta maasta saatavissa. Sitä vastoin on kyllä tämä muoto ulkomailla havaittu suuressa määrässä tarkoituksenmukaiseksi. On sen vuoksi syytä otaksua, että se myös meidän maassamme on pääsevä käy­täntöön, semminkin kun se jo maata viljelevän väestön keskuudessa on alkanut päästä voimaan». Erityisesti lausunto korosti sitä, että OKO myönsi lainoja vain osuuskassoille, joissa jäsenistön pääasiallinen osa oli maanviljelijöitä. » Näin ollen on syytä valtion (kurs. HH) varoista suoraan myöntää puheenalaiselle osuuskunnalle laina». Valvontaan oli­vat sovellettavissa samat suuntaviivat, jotka OKO:llekin oli säädetty, ja myönteisen lainapäätöksen tultua valtiokonttori edellytti kurikkalaisten noudattavan velkakirjassa mainittujen ehtojen lisäksi Pellervo-Seuran »Miten Osuuskassa perustetaan ja hoidetaan?» -kirjasessa annettuja oh­jeita.⁷

Ns. suurteollisuuden –  lähinnä sahaustoiminnan –  kasvu Suomes­ sa oli johtanut keskusteluun siitä, tulisiko valtion rahoittaa myös sen tarpeita, ja oliko yksityisten rahamarkkinoiden kehittyessä tarkoituksen­ mukaista tukea pienteollisuuttakaan. Valtion lainoitus teollisuudelle kuitenkin väheni asteittain 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan asti, ja samanaikaisesti lainojen pääkohde siirtyi ras­kaasta teollisuudesta käsi- ja pienteollisuuteen.⁸ Valtiokonttorin näke­mys tuli ajankohtaiseksi marraskuussa 1907 senaatin pyydettyä lausun­toa asiasta tehtyyn mietintöön. Tässä yhteydessä Paasikivellä oli mah­dollisuus jarruttaa teollistumista ja korostaa käsityöläisammattien mer­kitystä. Valtiokonttorilla oli nimittäin oikeus myöntää ns. pienempiä teollisuuslainoja (1000-10000 mk, laina-aika 10 vuotta, korko 4%) sel­laisille »uurastaville käsityöläisille», joiden vakuudet oli tutkittu »otolli­siksi ja luotettaviksi». Lainausrahastossa oli tätä varten erotettu 500 000 markkaa ja lainamyöntöjen määrä oli noussut 11 lainasta vuonna 1902 jo 31 lainaan vuonna 1906.  Yhteensä mukana oli 26  eri ammattialaa. »Yleiseltä kannalta nämä alat on katsottava suotaviksi ja tätä lainaus­ muotoa on kehitettävä», lausunnossa todettiin. Edellisen vuoden loka­kuussa valtiokonttori oli Käsiteollisuusyhdistyksen laina-anomuksen yhteydessä ilmaissut näkemyksensä voimakkaammin: »Käsiteollisuu­den edistäminen kaikilla sopivilla keinoilla on katsottava erittäin tärke­äksi ja onkin meidän maassamme pitemmän aikaa ollut hallituksen huolenpidon esineenä».⁹

Pienempien teollisuuslainojen kehittäminen oli valtiokonttorin mie­lestä toteutettavissa käyttämällä lainoista saadut korkotulot lainapää­ oman kasvattamiseen. Edellisiltä vuosilta olisi kertynyt rahaa noin 200 000 markkaa ja tähän olisi sitten lisätty vuosittaiset korot. Kun valtiokonttorilta puuttui sekä  teollisuuden että hakijoiden tuntemus, olisi laina-anomukset voitu osoittaa teollisuushallitukselle ja valtiokont­torin osalle olisi jäänyt vakuuksien oikeudellinen tutkimus sekä laino­jen maksatus, valvonta ja periminen. Tällaisiin muutoksiin senaatti ei kuitenkaan katsonut olevan aihetta.

Suuremmat eli yli 10 000 markan rajan nousseet lainat kilpailivat lainausrahaston varoista yhdessä kansakouluihin, yksityiskouluihin, kansanopistoihin, kirkkoihin sekä eräisiin muihin yleishyödyllisiin tar­koituksiin annettujen lainojen kanssa. Vuosina 1896-1906 oli teollisuu­delle voitu antaa vain hieman yli miljoona markkaa, minkä lisäksi tuli pienempiä summia muista rahastoista. Näiden markkamäärien kasvatta­miseen ei valtiokonttorin mielestä ollut syytä, joskaan lainoihin ei tullut suhtautua täysin kielteisestikään. Valtion osuus teollisuuden rahoituk­sessa tuli jättää toissijaiseksi ja »pääosa teollisuusyritysten perustamis­ pääomasta ynnä liikepääoma kokonaisuudessaan on Valtiokonttorin ajatuksen mukaan edelleenkin hankittava yksityistä tietä. Ainoastaan si­ten voitanee muuten riittävän tehokkaasti estää heikosti finansioitujen ja muuten epäterveellisten sekä menestymisen mahdollisuuksia puut­tuvien liikeyritysten syntymistä». Kun kysyntää muihin kohteisiin oli paljon, ei teollisuutta ollut tarkoituksenmukaista kasvattaa valtion rahoi­tuksella.

Vaikka teollisuutta ei rahoitettukaan, lainausrahaston varat eivät voi­neet riittää edes kaikkien muiden anomusten hyväksymiseen. Tässä ti­lanteessa Paasikivi saattoi pitää huolta tärkeinä pitämiensä kohteiden eduista. Valtiokonttorikaan ei voinut pysyä täysin syrjässä ratkottaessa ajankohdan keskeisimpiä ongelmia – kaupunkien kasvavan työväestön oloja ja kansansivistyksen laajentamista.

Osana suomenkielisen sivistyneistön pyrkimystä työväen olojen pa­rantamiseen humanitaarisin toimenpitein oli armollisella julistuksella 24.5.1898 määrätty myönnettäväksi lainoja »terveellisten ja muuten so­pivain» työväenasuntojen rakentamiseen joko kaupunkikunnille tai osakeyhtiöille, ja vuosien 1899-1906 välisenä kautena voitiinkin myön­tää kolme miljoonaa markkaa 34:n asunto-osakeyhtiön rakentamiseen. Tätä ennen oli vähäistä työväenasuntojen rakennustoimintaa ollut 1870- luvulta lähtien ensin työväestön sosiaalisista oloista kiinnostuneiden tehtailijoiden ja 1890-luvun alusta jopa työväestön itsensä hallitsemien asuntoyhtiöiden toimesta. Keskustelu työväestön asunto-oloista jatkui myös Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä, jossa tohtori Väinö Wallin (Voionmaa) esitelmöi marraskuussa 1902 Tampereen kaupungin asu­tus- ja laajentumishistoriasta. Käydyn keskustelun tuloksena päätettiin asettaa erityinen valiokunta pohtimaan kysymystä kunnallisesta asunto­politiikasta ja työväen asuntokysymyksestä.¹⁰

Seuraavan vuoden maaliskuun kokouksessa yhdistyksen silloinen puheenjohtaja Danielson ilmoitti valiokunnan päättäneen järjestää asuntokysymyksestä esitelmäsarjan, josta vielä samassa kokouksessa pi­dettiin kaksi ensimmäistä. Tohtori K. A. Brander (Paloheimo) kertoi Helsingin työväen asuntoyhtiöistä ja tohtori Santeri Ingman (Ivalo) Hel­singin kaupungin toimista työväen  asuntokysymyksen alalla  –  edelli­nen oli porvarillisen työväenliikkeen vanhasuomalaisia ja jälkimmäinen nuorsuomalaisia johtomiehiä. Paasikivi, joka muutamaa kuukautta myö­hemmin siirtyi valtiokonttoriin, piti käydyssä keskustelussa suotavana siirtyä osakeyhtiömuodosta osuuskuntiin. Tälle ajatukselle hän saikin useita kannattajia, sillä osakeyhtiöissä saattoivat varakkaammat työläiset välillisesti hyötyä lainoista vuokraamalla näin rakennettuja asuntoja toi­sille työläisille. Myös kuntien omaa rakennustoimintaa Paasikivi piti pe­rusteltuna, sillä kaikkein köyhimmät eivät ilmeisesti pääsisi osuuskun­nalliseenkaan asuntoon. Tirehtööri Höckert puolestaan joutui selittä­mään, miksi lainoja oli myönnetty vain 50% talon arvosta ja miksi kei­nottelu sallittiin. Ratkaisuksi hän suositti ensimmäiseen  ongelmaan ra­haa ja jälkimmäiseen varojen myöntämistä  kuntien kautta.¹¹

Asuntokysymyksen käsittelyä jatkettiin yhdistyksessä, kunnes asiaa koskenut ohjelma hyväksyttiin helmikuussa 1904. Käytännössä rahaa ei kuitenkaan voitu myöntää kaikkiin uudistuksiin,  vaan rakentamisessa­kin oli tarkoin harkittava eri kohteet. Epäselvyyttä ei jäänyt siitä, kum­paanko kohteeseen  –  työväen asuntoihin  vai koulujen rakentamiseen – Paasikivi ja hänen myötään valtiokonttori olisi varat ohjannut. Maalis­kuussa 1906 valtiokonttori ilmoitti valtiovaraintoimituskunnalle, että vuosina 1902 ja 1903 jätetyt ja sittemmin valtiokonttoriin lausuntoa var­ten lähetetyt anomukset työväenasuntojen rakentamista varten olivat yhä käsittelemättä. Vuoden 1898 asetuksen pohjalta oli vuoteen 1906 tultaessa 34 osakeyhtiötä saanut lainoja yhteensä lähes kolme miljoonaa markkaa. Lainausrahastossa oli vuonna 1906 käytettävissä enää noin 400 000 markkaa, kun käsittelemättömiä anomuksia yksistään kansa­kouluja varten oli vastaava summa. Valtiokonttorin mielestä oli selvää, ettei työväen asunto-osakeyhtiöille voitu myöntää lainoja, ettei samalla »liiaksi» supistettu kuntien ja seurakuntien lainatarpeiden tyydyttämis­tä. Kysymys ei kuitenkaan ollut vain rahasta; ennen kuin työväenasun­toihin tarvittavia »suuria summia» alettiin mahdollisesti siirtää muista rahastoista, oli valtiokonttorin mielestä tarkoin tutkittava aiemmin myönnettyjen lainojen tarkoituksenmukaisuus. Lainojen oikea kohde osoitettiin selvästi; kansakoululaitoksen kehittäminen »on yksi nykyi­sen hetken tärkeimpiä valtiotehtäviä».¹²

Valtiokonttorilla riitti yleensä varsin pitkälle ymmärtämystä, kun kou­lun perustamiseen otetun lainan ehtoihin syystä tai toisesta anottiin helpotusta. Maaliskuussa 1912 valtiokonttori jopa ehdotti senaatille, että kouluille, kansanopistoille ja muille yleishyödyllisille sivistyslaitoksille annettujen lainojen ehtoja olisi muutettu aiempaa edullisemmiksi. Kun Työväen Asunto-osakeyhtiö Männistö Raumalta anoi maaliskuussa 1907 90 000 markan lainaansa helpotusta ei valtiokonttori sitä puolta­nut vedoten siihen, että myönnytyksen antaminen yhdelle voisi johtaa samanlaisten anomusten tulvaan muilta osakeyhtiöiltä arvaamattomin seurauksin. Ainoa mahdollisuus oli harkita kahden vuoden vapautusta lainan korkojen suorituksissa.¹³

Paasikiven näkemys työväen asuntojen rakentamisesta tuli esille laa­jemminkin, kun asiaa käsiteltiin kesäkuussa 1907 ensimmäisessä yksika­marisessa eduskunnassa. Tässä yhteydessä hän esitti selvemmin ajatuk­sen siitä, että lainat oli sittenkin järkevintä myöntää kunnan välityksellä eikä suoraan kyseisille osakeyhtiöille. Hän oli päätynyt käsitykseen, jon­ka mukaan rahojen myöntäminen suoraan työväestön käsiin ilman luo­tettavaa valvontaa oli arveluttavaa. Lisäksi Paasikiven mielestä myönne­tyt lainat olivat voineet lievittää asuntopulaa vain vähän, ja ongelman todelliseen ratkaisuun tarvittiin huomattavasti enemmän eli kymmeniä miljoonia markkoja. Muut uudistukset olivat kuitenkin kiireellisempiä. Paasikiven kannan mukaisesti asia lähetettiin työväenasiainvaliokun­taan,  jonne se sitten hautautui.¹⁴

Työväestölle ei annettu mahdollisuutta edes osuustoiminnallisen jär­jestäytymisen kautta päästä osalliseksi valtion lainavaroista. Kun Elanto anoi 200 000 markan lainaa, ei valtiokonttori voinut sitä puoltaa, sillä Elanto »ei suinkaan ole sellaista laatua, että se maalle tuottaisi yleistähyötyä tai edistäisi yleishyödyllistä   tarkoitusperää..» Tosin tämän 27.2.1908 päivätyn lausunnon allekirjoittajana ei  Paasikiveä ole¹⁵, sillä eduskuntakiireiden vuoksi hän ei joka päivä ehtinyt valtiokonttoriin, mutta epäilemättä lausunnon merkityksen vuoksi hän oli tietoinen siitä.

Voimistuvan työväenliikkeen lisäksi Paasikivi joutui valtiokonttorissa­kin käymään rajanvetoa yhä uudelleen Venäjän ja Suomen välisten risti­riitojen paineessa. Yhtenä v. 1909 muodostetun »amiraalisenaatin» ta­voitteena oli kollegisen hallintojärjestelmän muuttaminen päällikköval­taiseksi, jolloin venäläisten olisi ollut mahdollista saada aikaisempaa tiukemmin suomalainen hallinto käsiinsä. Muodollisesti asia lähti liik­keelle kesällä 1911 keisarin suostuessa senaatin anomukseen teolli­suushallituksen muuttamisesta päällikköjohtoiseksi. Samalla senaatti velvoitti keskusvirastot valmistelemaan omalta osaltaan vastaavaa uudis­tusta,  ja joulukuussa 1911 valtiokonttorikin sai ohjeet ryhtyä näihin toi­miin.¹⁶

Paasikivi, jolle asian valmistelu muodollisestikin johtokunnan ko­kouksessa päätettiin antaa,¹⁷ aloitti perinpohjaisen työn. Vielä  samanvuoden puolella hän  ilmoitti valtiovaraintoimituskunnalle aikovansa lähteä Tukholmaan: »Olen havainnut hyödylliseksi lähemmin ottaa sel­vää organisatsionista ja työtavasta Ruotsin Valtiokonttorissa, joka jo kau­vemman aikaa on ollut järjestetty periaatteellisesti byroo-järjestelmän pohjalle, kuitenkin siten että kollegialinen asiain käsittely on eräisiin kysymyksiin nähden säilytetty.¹⁸ Matkan oli määrä alkaa seuraavan vuo­den tammikuun 7. päivänä, mutta lopulta hän sai virkavapautta valtio­konttorista kahdeksi viikoksi alkaen tammikuun 9. päivästä 1912.¹⁹

Valtiokonttorin hallintokysymyksen kannalta tärkeimmät keskustelut Paasikivi kävi jo 12. ja 13. tammikuuta, jolloin hän tapasi valtiokomissa­ rio Per Södermarkin ja revisori Anders Thorstensonin – lähteitä ei ole säilynyt siitä, että hän olisi tavannut myös valtiokonttorin johtajan kreivi Hans Wachtmeister af Johannishusin. Thorstensonin hän tapasi vielä ainakin 17. ja 18. tammikuuta. Paasikiven  muistiinpanoista päätellen hän kuitenkin sai enemmän tietoja Södermarkilta, joka vuonna 1900 oli tullut valtiokonttorin palvelukseen osastopäälliköksi ja josta  vuonna 1918 tuli koko laitoksen johtaja ensimmäisenä viraston sisältä noussee­na virkamiehenä. Keskusteluissa Paasikivi perehtyi asioiden kulkuun Ruotsin valtiokonttorissa, niiden valmisteluun eri osastoissa, päätöksen­ tekoon ja asioiden esittelyyn, päätösten allekirjoittamiseen,  kirjanpi­toon sekä lukuisiin muihin  yksityiskohtiin.²⁰

Jo ennen Tukholmaan lähtöään oli Paasikivi merkinnyt muistikirjaan­sa tehtäväksi selvittää muitakin kysymyksiä kuin valtiokonttorin hallin­non. Näihin kuului Ruotsin obligaatiomarkkinoiden selvittäminen –  oli mm. tutkittava Tanskan ja Norjan obligaatioiden määrä siellä. Edel­leen olisi tutkittava Tukholman pörssiolot ja Ruotsin valtiolainat samoin kuin Ruotsin valtion lainausliike. Asialuettelo huipentui kysymykseen siitä, oliko Ruotsin valtion hallussa kapearaiteisia rautateitä ja mitä yksi­tyisratoja valtio oli lunastanut Ruotsissa.²¹ Näistä aiheista Paasikivi keräsi sekä kirjallista että suullista aineistoa – yksi tärkeimmistä tapaamisista oli Stockholms Enskilda Bankenissa, jossa hän lähtöään edeltäneenä päivänä 18.1.1912 keskusteli pankinjohtaja K. A. Wallenbergin kanssa.

Karkauspäivänä (29.2.1912) päivätyssä lausunnossaan valtiokonttori asettui – myöntyen periaatteellisesti venäläisten vaatimukseen – pääl­likköjohtoisen järjestelmän kannalle. Käytännössä päällikön valta olisi ruotsalaisen mallin mukaisesti ollut rajattu, sillä kolleginen päätöksen­ teko haluttiin säilyttää keskeisissä kohdissa. Näillä poikkeuksilla olisi koko uudistus olennaisilta osin vesittynyt. Kollegisen käsittelyn piiriin olisivat ensinnäkin kuuluneet laina-asiat ja muut valtiovarojen sijoitta­mista koskeneet kysymykset, joista oli tarpeen saada päätöksentekoon päällikköä laajempi asiantuntemus. Toisena poikkeuksena olisivat ol­leet tärkeimmät lausunnot, joiden yhteydessä oli hyödyllistä välittää se­naatille useamman kuin yhden henkilön mielipide. Lisäksi virkanimitykset, viranhoitomääräykset ja valtiokonttorin virkamiesten virkarikok­set olivat asioita, joiden luonteeseen soveltui kolleginen päätöksente­ko.²²

Lausunnon liitteenä oli edellä mainittujen lähtökohtien pohjalta laa­dittu ehdotus muutoksiksi valtiokonttorin hallintoa koskeviin säädök­siin. Lisäksi siinä esitettiin muutoksia vekseleihin ja maksuosoituksiin tehtyihin siirto- ja kuittausmerkintöihin sekä johtokunnan jäsenten ja muiden virkamiesten kesälomaan, jonka määrääminen olisi siirtynyt valtiovaraintoimituskunnalta valtiokonttorille itselleen ja loma olisi pi­dentynyt kuukaudesta kuudeksi viikoksi.

Keskusvirastojen kokonaisuudistus osoittautui kuitenkin liian vai­keaksi tehtäväksi, ja valtiokonttorin ohjesääntö säilyikin Paasikiven kau­den loppuun entisellään.

Kappaleen sivut: 1 2