Ajatus Juho Kusti Paasikiven elämäkerran laatimisesta tuli tiettävästi ensi kerran esiin valmistauduttaessa hänen 75-vuotispäivänsä viettoon v. 1945, jolloin silloinen oikeusministeri Urho Kekkonen tarjosi kirjoitustehtävää Paasikiven läheiselle tuttavalle, Helsingin yliopiston yleisen historian professori Arvi Korhoselle. Syystä tai toisesta tämä ei kuitenkaan ollut halukas ryhtymään työhön. Yhtä tuloksettomaksi jäi rouva Alli Paasikiven 1950-luvun lopussa, miehensä kuoleman jälkeen tekemä uusi tarjous, jonka Korhonen niinikään torjui viitaten kesken eräisinä oleviin muihin tutkimuksiinsa. Testamentin määräystä noudattaen J. K. Paasikiven laaja arkisto siirrettiin Valtionarkistoon ja suljettiin kokonaisuudessaan 25 vuoden ajaksi.
Määräajan lähestyessä loppuaan elämäkertahanke virisi uudelleen Paasikivi-Seura r.y:n piirissä. Minulle tuolloin tarjotun tehtävän otin vastaan tutkimuksellisena haasteena. Päinvastoin kuin arvostettu opettajani Arvi Korhonen, olen voinut lähestyä J. K. Paasikiveä kokonaan » ulkoa»päin. En ole häntä koskaan edes tavannut lukuunottamatta joitakin virallisia tilaisuuksia 1950-luvulla, jolloin nuori ylioppilas saattoi etäältä katseellaan seurata lähinnä karhumaisen vaikutuksen tekevää iäkästä valtionpäämiestä. Tämä ulkokohtaisuus on merkinnyt yhtäältä menetystä, mutta rohkenen toisaalta pitää sitä myös etuna.
Työtovereina ovat rinnallani olleet jälleen uutta sukupolvea edustavat entiset oppilaani dosentti Hannu Heikkilä, joka on keskittynyt Paasikiven toimintaan talous- ja pankkimiehenä sekä filosofian tohtori Hannu Immonen, joka käsittelee Paasikiveä agraaripoliitikkona, mm. torpparilain keskeisenä puolestapuhujana. Muilta osin kirjan teksti on allekirjoittaneen käsialaa. Alustavan kartoituksen jälkeen varsinainen tutkimus käynnistyi vuoden 1985 alussa. Molempia avustajiani haluan sydämellisesti kiittää hyvästä yhteistyöstä.
Jo alun pitäen oli selvää, että J. K. Paasikiven toiminta Suomen poliittisessa ja yhteiskuntaelämässä yli puolen vuosisadan aikavälillä (1800- luvun lopulta 1950-luvulle) edellytti useampi niteisen perusteoksen laatimista. Nyt ilmestyvä ensimmäinen osa kattaa Paasikiven nuoruuden ja hänen poliittisen sekä talousmiesuransa kehityksen vuoden 1918 loppuun, ts. kuningashankkeen luhistumiseen ja Paasikiven ensimmäisen hallituksen kaatumiseen saakka.
Luonnehtiessaan muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa v. 1956 muistelmakaavailujaan piispa E. G. Gulinille Paasikivi korosti työn vaatiman ajan määrää. »Tahtoisin käyttää laajaa tausta-ainesta ja luoda kuvan koko ajasta, jota käsittelen. Muuten tällaisilla muistelmilla ei ole paljonkaan arvoa». Vielä suuremmassa määrin saman ongelman eteen joutuu elämäkerran kirjoittaja. Tieteelliset kriteerit täyttämään pyrkivässä biografiassa ei voida tyytyä pelkkään subjektiivisia näkökohtia heijastavaan deskriptioon, vaan vaikuttajayksilö joudutaan liittämään siihen yhteiskunnalliseen taustaan, johon hän kuuluu. Vain kartoittamalla tämä molemminpuolinen vuorovaikutussuhde voidaan selvittää nuoren Paasikiven osuus oman aikansa Suomen politiikassa ja yhteiskunnassa. Taustan hahmottelussa on pitkälti voitu hyödyntää uuden historiantutkimuksemme tuloksia, joiden ansiosta aikakauden kokonaiskuva on ratkaisevasti täsmentynyt Paasikiven poismenon aikaan vuonna 1956 vallinneeseen tilanteeseen verrattuna.
J. K. Paasikiven omaisille, tohtori Juhani Paasikivelle ja dosentti Aarne Koskimiehelle, olen kiitollinen heidän myötämielisestä avustaan tutkimusaineiston kokoamisessa. Rouva Irma Paasikiveä ei kiitokseni enää tavoita.
Lähdeluettelossa mainittujen, suuria palveluksia tehneiden arkistojen ja kirjastojen joukossa ovat »päivän kuorman» kantaneet ensi sijassa Valtionarkisto ja sen henkilökunta. Erityinen tunnustus kuuluu tässä yhteydessä Paasikiven arkiston järjestäjälle ja pikakirjoitusekspertille, maisteri Kauko Rumpuselle.
Taloudellisesti on teoksen valmistamisen tehnyt mahdolliseksi Suomen Akatemian tutkijaprofessuuri, mistä täten esitän kunnioittavan kiitokseni.
Helsingissä, heinäkuussa 1989
Tuomo Polvinen
