Sodan kylmät totuudet
Presidentti Kyösti Kallio luovutti nyt ylipäällikkyyden sotamarsalkka Mannerheimille. Päämaja sijoittui Mikkeliin. Arveltiin kuitenkin, että neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa voitaisiin jatkaa tavalla tai toisella. Lisäksi katsottiin, että hallituksen olisi erottava. Paasikiven mielestä Erkko oli arvioinut ulkopoliittisen tilanteen väärin. Niin Cajanderin hallitus siirtyi historiaan. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja Risto Ryti muodosti uuden hallituksen. Tämä tapahtui kovalla kiireellä. Ulkoministeriksi tuli sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ja kokoomuslainen J. K. Paasikivi, vanha Venäjän kysymysten erikoistuntija, sai salkuttoman ministerin paikan. Tämä oli rauhanhallitus, mutta myös taisteluhallitus. Maan entinen ulkoministeri Eljas Erkko siirtyi Tukholmaan diplomaatiksi. Suomen armeija oli onneksi ehditty asettaa lähes kokonaan liikekannalle, joten Neuvostoliiton hyökkäys ei tullut täydellisenä yllätyksenä. Hallitus kokoontui sodan aikana Suomen Pankin tiloissa. Eduskunta siirtyi Kauhajoelle. Se ei siis voinut ottaa osaa tärkeisiin ulkopoliittisiin ratkaisuihin. Hallituksen omaan ulkoasiainvaliokuntaan valittiin ministerit J. K. Paasikivi, Juho Niukkanen, Uuno Hannula ja J. O. Söderhjelm. Lisäksi siihen kuuluivat pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner.
Suomen etuja Neuvostoliitossa pyrki nyt valvomaan Ruotsi. Diplomaattista apua suomalaiset yrittivät hankkia tietysti monista muistakin maista. Omaa sotaväkeään Ruotsi ei suostunut lähettämään Suomeen. On todettava erityisesti, että Hitlerin Saksa suhtautui Helsingin hallitukseen varsin penseästi.
Joulukuun 4. päivänä Molotov totesi Ruotsin Moskovan-lähettiläälle, ettei Neuvostoliitto tunnustanut lainkaan Rytin hallitusta. Ulkomailla arveltiin yleisesti Suomen sortuvan pian. Vaikka Paasikivi oli pessimistinen, hän ei menettänyt toivoaan. Oli pyrittävä rauhaan, mutta lisäksi oli pakko taistella. Hänen mielestään oli yritettävä hankkia sotilaallista ja muuta apua Englannista sekä Ranskasta. Saksasta Suomen oli turha etsiä tukea. Joulukuun 6. päivänä pidettiin itsenäisyyspäivän vastaanotto hotelli Kämpissä. Eräs ruotsalainen lehtimies oli tällöin tiedustellut Paasikiveltä, miksi Moskovan radio suhtautui varsin kriittisesti ministeri Tanneriin, mutta jätti Paasikiven rauhaan. Paasikivi arveli, että tämä johtui hänen neuvottelukumppaninsa heikosta kielitaidosta. Tanner oli nimittäin käyttänyt Moskovassa vain aivan lyhyitä puheenvuoroja. Useimmat niistä käsittivät pelkästään sanan ”njet”. Vastapuoli ei ehkä saanut hänestä oikein hyviä kuvaa. Paasikivi puolestaan käytti pitkähköjä puheenvuoroja. Vaikka neuvottelut epäonnistuivat, vaikutus venäläisiin on saattanut olla suotuisa.
Suomen hallitus oli päättänyt joulukuun 2. päivänä kääntyä Kansainliiton puoleen, jotta se ryhtyisi selvittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Järjestö otti asiaan kovin jyrkän kannan. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta joulukuun 14. päivänä. Paasikiven mielestä toimenpide ei ollut onnistunut. Se korkeintaan ärsytti Stalinia ja Molotovia. Tämä ei siis auttaisi mitenkään riidan selvittämistä. Paasikivi toteaa muistelmissaan Kansainliiton roolista pessimistiseen sävyyn:
“Suomen tapaus syksyllä 1939 osoitti jälleen, että Kansainliiton merkitystä liioiteltiin. Olipa Kansainliitto ollut sikäli suorastaan vahingoksi, että se tuuditti jäsenvaltiot jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen saattaen osaltaan ne laiminlyömään maanpuolustuksen ja johtaen yli päänsä arvostelemaan väärin kansainvälisiä oloja.”
Suomalaisten suojajoukot vetäytyivät Karjalan kannaksella melko pian ns. pääpuolustuslinjaan, jota oli linnoitettu jonkin verran. Vihollisella oli selvä ylivoima, mutta se ei kyennyt nopeaan läpimurtoon. Suomen armeija taisteli sitten Karjalan kannaksella kaksi ja puoli kuukautta säilyttäen tämän Mannerheim-linjan nimellä tunnetun puolustusaseman. Venäläiset kärsivät raskaita tappioita. Laatokan ja Jäämeren välisellä harvateisellä alueella suomalaiset sotilaat saavuttivat yllättäviä torjuntavoittoja. Paasikivi toteaa niistä menestyksistä mm.:
”Pohjoisessa Suomussalmella joulukuun viimeisellä puoliskolla ja Raatteessa tammikuun ensi viikolla suomalaiset eivät vain pysäyttäneet venäläisten hyökkäystä, vaan saavuttivat kauniita voittoja tuhoamalla neuvostoveniliisten divisioonia.”
Kansan oli kerättävä kaikki voimavarat ja koetettava kestää kärsimykset. Tämä oli “suurta sankariaikaa’”. Tammikuussa 1940 Talouselämä-lehdessä julkaistussa artikkelissa Paasikivi totesi sodasta lisäksi:
“Aika on surullista. Sellainen voima ja urheus, sellainen yksimielisyys isänmaan puolustamisessa, mikä nyt esiintyy kansassamme, todistaa, ettei Suomen kansa voi sortua eikä hävitä.
Paasikivi oli kyllä tietoinen siitä, että suomalaisten saavuttamat voitot eivät romahduttaisi Neuvostoliiton sotilasmahtia, mutta tulevaisuus ei näyttänyt aivan toivottomalta. ”Maailman yleinen mielipide” tuki innokkaasti pienen valtion urheaa taistelua. Paavo Nurmi juoksi Suomen maailman kartalle, mutta talvisota teki sen väestöstä ”sankarikansaa”. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 12. päivänä:
”Yleinen myötätunto on osanamme koko maailmassa, mutta se on vain sanoja, sanoja.”
Ilmeisesti sodan kumpikaan osapuoli ei ollut varautunut kovin pitkäaikaiseen konfliktiin. Nopeasta sotilaallisesta ratkaisusta ei näyttänyt tulevan mitään. Paasikivi arveli jo vuoden 1940 ensi päivänä, että liittoutuneiden puuttuminen sotaan vain pitkittäisi sitä. Ainakin pienen Suomen oli ryhdyttävä selvittelemään perusteellisesti rauhan aikaansaamista.
Ensimmäisenä rauhanlähettiläänä toimi kirjailija Hella Wuolijoki, joka tarjoutui joulun aikoihin ulkoministeri Tannerille kirjoittamassaan kirjeessä matkustamaan Neuvostoliiton Tukholmanlähettilään Aleksandra Kollontayn, Paasikiven vanhan tuttavan, puheille. Hallituksen sisärengas, jonka muodostivat Ryti, Tanner ja Paasikivi, suostui ehdotukseen. Asia pidettiin tiukasti salassa. Niin kirjailija Wuolijoki matkusti tammikuun 10. päivänä Ruotsiin. Hänellä oli onnea mukanaan. Rouva Kollontai oli valmis ottamaan yhteyttä Moskovaan. Muutaman päivän kuluttua Tukholmaan saapui pari neuvostoliittolaista asiantuntijaa keskustelemaan tilanteesta. Toinen heistä oli suomalaisten vanha tuttu Boris Jartsev.
Suomi yritti saada myös Saksan tukea rauhanpyrkimyksilleen, mutta tämä hanke epäonnistui. Mm. Paasikivi kääntyi tammikuun alussa vanhan tuttavansa, kreivi von der Goltzin puoleen ja tiedusteli häneltä, voisiko Saksa auttaa jotenkin neuvottelukosketuksen aikaansaamisessa Helsingin ja Moskovan välille. Asiaa tiedusteltiin sitten Hitleriltä. Paasikivelle helmikuun 3. päivänä lähettämässään kirjeessä von der Goltz totesi, että Neuvostoliitto tunnusti virallisesti vain Kuusisen hallituksen. Siksi välitys ei tulisi onnistumaan sellaisen valtion suhteen, jota Kreml ei tunnustanut lainkaan. Voitiin vain todeta, että Suomen ja Saksan välillä vallitsi edelleen “jääkausi”. Tukholman kautta oli kuitenkin mahdollista löytää jokin ulospääsy umpikujasta.
