Kohti Saksan ja Neuvostoliiton voimainkoetusta
Operaatio Barbarossaa oli valmisteltu jo kuukausia. Suunnitelma valmistui pääpiirteissään joulukuun puolivälissä 1940. Suomen ja Saksan välille kaavailtiin selvasti tiettyä sotilaallista yhteistyötä. Hitlerin sotilasjohdon laatima keskitysmarssiohje valmistui tammikuun lopussa. Monet suurpoliittiset kysymykset Suomen ja Saksan kesken hoidettiin nyt sotilashenkilöiden – mm. kenraali Paavo Talvelan, Hugo Ostermannin ja Erik Heinrichsin toimesta. llmeisesti eduskuntapiireissä ei ollut tarkkaa selvyyttä niistä ratkaisuista.
Tammikuussa 1941 Saksan ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat parantuneet tilapäisesti. Moskovassa Paasikivi oli mm. tekemässä Saksan suurlähettilään Friedrich von der Schulenburgin kanssa, joka menetti sitten henkensä osallisuudesta Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Suurlähettiläs oli innokas Bismarckin kannattaja ja katsoi, että Berliinin ei pitäisi rikkoa välejään Moskovan kanssa, mutta Fiihrer ei tehnyt tarkeita ratkaisuja Schulenburgin näkemysten mukaan. Myös Romanian lähettiläs Grigore Gafencu ja Ruotsin lähettiläs Wilhelm Assarsson kuuluivat Paasikiven läheisiin diplomaattituttaviin Moskovassa. Kreml halusi välttää avointa yhteenottoa Saksan kanssa. Paasikivi toteaa suursodan mahdollisesta kulusta muistelmissaan lisäksi:
”Saksalaiset ja heidän kannallaan olevat eivät oikein arvostelleet vaaraa ja vaikeuksia, jotka vallattujen kansojen puolelta, kulovalkean tavoin, tulisivat kohtaamaan heti, kun sotatapausten käänne antaisi niille mahdollisuuden nousta vastarintaan. ”
Kun jatkosota syttyi, Paasikivi oli siis jo jättänyt Moskovanlähettilään paikan. Keväällä 1940 hän oli suostunut tähän virkaan vain kolmeksi kuukaudeksi. Vaikeudet olivat seuranneet toisiaan. Mm. kauppa Neuvostoliiton kanssa ei toteutunut toivotulla tavalla. Tammikuussa Petsamon kysymys näytti vievän Suomen tuhon partaalle. Neuvostoliiton lähettiläs Ivan Zotov poistui maasta. Pessimistinen Paasikivi oli valmis myönnytyksiin. Jos muuta ratkaisua ei saataisi aikaan, niin kriisi pitäisi selvittää vaihtokaupalla. NeuvostoIiitto saisi Petsamon, ja Suomelle annettaisiin sen vastikkeeksi jokin toinen alue. Mannerheim esitti puolestaan osittaisen liikekannallepanon suorittamista. Presidentti Ryti ja pääministeri Rangell eivät hyväksyneet marsalkan ehdotusta. Mannerheim ja puolustusministeri Walden jättivät sitten erohakemuksen. Ilmeisesti Mannerheim piti myönnytyksiä tarpeettomina. Eronpyyntöihin ei kuitenkaan suostuttu. Edwin Linkomies toteaa tilanteesta suorasukaisesti: ”Paasikivi oli niin kuin aina myöntyvyyskannalla eikä tietenkään Iuottanut Saksalta saatavaan tukeen.” Rangell ilmoitti myös eduskuntapiireille, että hallitus ja Suomen Moskovan-lähettiläs olivat eri kannalla nikkelikysymyksen hoitamisesta. Helmikuun 20. päivänä, sen jälkeen kun Petsamon kriisi oli kiristänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita pahasti, riittävästä ulkopuolisesta sotilasavusta tietämätön Paasikivi oli sähköttänyt maansa ulkoministeriölle:
“Kun huomaan, että meidän välisemme mielipiteet maamme ulkopolitiikasta eivät mene riittävästi yhteen, kun ette luota poliittiseen arvostelukykyyni ja kokemukseeni ja kun en tahdo olla edes kaukaisimmassakaan yhteydessä politiikan kanssa, joka voi viedä katastrofiin, lähetin ensi kuriirilla Wittingille kirjeen eroamisestani.”
Paasikivi oleskeli Helsingissä keväällä 1940 yli kaksi kuukautta. Tänä aikana hän neuvotteli maan tärkeimpien johtohenkilöiden kanssa. Muistelmissaan Paasikivi kertoo näistä asioista varsin vähän. Lähettiläs palasi toukokuun puolivälissä Moskovaan, mutta lopullinen lähtö oli edessä. Paasikivelle oli selvinnyt, että Suomi yhtyisi sotaan, jos Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon. Tosiasia kuitenkin on, että lähettiläs ei saanut Helsingistä riittävästi tietoja maan ulkopoliittisesta asemasta. Paasikivi oli tästä varsin ärtynyt. Hänen neuvojaan ei kuunneltu Suomessa tarpeeksi. Hallitus uskoi sen sijaan lähettiläs Kivimäen vakuutuksia, että Saksa piti suojaavaa kättään maan yläpuolella. Ulkoministeri Wittingin ja Paasikiven välillä vallitsi melkoinen epäluottamus.
Paasikivi näyttää pohtineen ennen Hitlerin uutta sotaretkeä Neuvostoliiton mahdollisuuksia selvitä kunnialla tästä voimainkoetuksesta. Sodan syttymisestä hänellä ei ollut tarkkaa tietoa. Suomen Moskovan-lähettiläs katsoi venäläisten puolustavan maataan hyökkääjiä vastaan urhoollisesti. Hän kirjoitti asiasta toukokuun lopussa 1941 mm.:
”Täällä edelleen eräät piirit pelkäävät Saksan hyökkäävän. Syy Saksan hyökkäykseen on se, että Saksa tahtoo saada maata Ukrainan. Venäläiset ovat kuitenkin optimistisia puolustusmahdollisuuksiinsa nähden. Jos Saksa hyokkäisi, se olisi Neuvostoliitolle puolustussota ja silloin koko kansa nousisi yhtenä miehenä ja Stalin tulisi suureksi kansan johtajaksi.”
Toukokuun 30. päivänä Paasikivi kävi jättämässä hyvästit Stalinille. Lähettiläsura oli nyt päättymässä. Neuvostoliiton johtaja oli ollut tässä tilaisuudessa varsin ystävällinen. Hän otti harvoin vastaan ulkomaalaisia diplomaatteja. Paasikivi sai Stalinilta jäähyväislahjaksi lupauksen 20 000 tonnin leipaviljaerän toimittamisesta Suomeen. Tämä määrä tuli myos perille ennen sodan syttymistä. Paasikivi lähti Moskovasta kesäkuun 4. päivänä. Paluumatka tapahtui Tukholman kautta. Keskustellessaan Ruotsin kenraali Ernst Linderin kanssa, hän varoitti aliarvioimasta Neuvostoliiton sotilaallista voimaa.
Euroopan pienten valtioiden kohtalo oli nyt hyvin arveluttava. Monet uskoivat Saksan voittoon suursodassa. Tämä ei ollut tuolloin mitenkään erikoista. Ulkopoliittisesta tilanteesta esitettiin ymmärrettävästi monenlaisia arvioita. Maaliskuun 1. päivänä 1941 Paasikivi oli jopa kirjoittanut presidentti Rytille, että Suomen olisi päästävä ”Saksan siipien suojaan”. Tällöin Suomella olisi mahdollisuus säilyä itsenäisenä. Päiväkirjassaan Paasikivi on selvitellyt tätä kirjettäin jälkeenpäin. Oman selityksensä mukaan hän katsoi, että Saksa ja Neuvostoliitto vallitsisivat edelleen Eurooppaa. Sotaan hän ei uskonut. ”Suurten tasapainopolitiikka on pienten elämän edellytys. Mutta tämä edellyttää myös, että pieni koettaa pysyä suurten sotien ulkopuolella”.
Saksan ja Neuvostoliiton välisestä mahdollisesta voimainkoetuksesta alkoi tihkua tietoja Suomeen yhä enemmän touko- ja kesäkuun vaihteessa. Sotilaallinen tilanne kärjistyi. Jo kesäkuun 9. päivänä Suomi vahvisti joukkojaan. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai tiedon tilanteesta neljä päivää myöhemmin. Kesäkuun 17. päivänä maassa suoritettiin sitten liikekannallepano eli ylimääräiset kertausharjoitukset. Myös saksalaiset vahvistivat Pohjois-Suomessa olevia joukkojaan. Kesäkuun 18. päivänä Paasikivi oli Rytin vieraana. Entinen Moskovan-lähettiläs oli maininnut presidentille mm. Neuvostoliiton sisäisestä lujuudesta ja maassa havaitusta isänmaallisesta hengestä. Pienten valtioiden kansainvälisestä asemasta Paasikivi oli todennut pessimistiseen sävyyn:
”Tuki ja turva näyttää olevan suurten varassa, mutta sen kautta joutuu pienten kohtalo suurpoliittisten tapausten varaan, tapausten joiden kulkuun emme itse voi mitenkään vaikuttaa.”
Hitlerin Saksa aloitti kesäkuun 22. päivänä 1941 suurhyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Maailman kahden suurimman armeijan yhteenotto oli alkanut. Suomen tie oli selvä. Esim. puolueettomuuspolitiikkaan ei edes pyritty, sillä Saksan vaikutusmahdollisuudet olivat tässä tilanteessa melkoiset. Uskottiin, että sota ei kestäisi kuin muutaman kuukauden. Päätettiin kuitenkin katsoa ja odottaa tilanteen kehittymistä. Neuvostoliiton tehtyä Suomea vastaan laajan ilmahyökkäyksen maan johto totesi kesäkuun 25. päivänä, että valtio oli joutunut taas sotaan. Paasikivi jäi kokonaan syrjään julkisista tehtävistä. Neuvostoliiton uusi Helsingin-lähettiläs Pavel Orlov on tosin kertonut, että hän kävi tapaamassa Paasikiveä kesäkuun 23. päivänä, mutta tämä ei voinut vaikuttaa tilanteeseen. Suomen Moskovan-lähettiläästä oli tullut yksityishenkilö. Hän vetäytyi sitten Espoonkadun yksityiskotiin kirjojensa ja muistiinpanojensa pariin. Lähettiläällä oli paljon sanottavaa mm. talvisodan ja välirauhan ajasta. Silloin tällöin joku oppositiomies kävi Paasikiven puheilla tiedustelemassa hänen kantaansa suursodan kulusta. Saksan menestys näytti aluksi loistavalta. Propaganda sumensi monen realistinkin näköalat. Mitä pidemmälle sota kului, sitä selvemmäksi kävi, ettei Saksa voinut selvitä yhteenotosta kunnialla. Paasikiven kaltaista diplomaattia ei julkisuudessa tarvittu, mutta hänen uransa isänmaan palveluksessa ei suinkaan päättynyt tähän.
