Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ja Paasikivi
Suomen valtiollisessa historiassa seuraavat kuukaudet muodostuivat hyvin merkittäviksi. Marraskuun alussa Venäjällä tapahtui uusi vallansiirto. Joulukuun 6. päivänä pieni Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Paasikivi toteaa tästä kehityksestä muistelmissaan, että “ensimmäisen maailmansodan suurtapahtumat ja niitä seuranneet mullistukset Venäjällä tekivät Suomen eroamisen Venäjästä ei vain luonnolliseksi vaan välttämättömäksi’. Myös pankinjohtaja joutui mukaan näihin tapahtumiin.
Marraskuun 7. päivänä bolsevikit olivat nousseet valtaan Venäjällä. Kerenski syrjäytettiin. Vladimir Iljits Lenin otti nyt johdon käsiinsä, ja hänestä tuli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja. Ulkoasioita ryhtyi hoitamaan L. D. Trotski. Kansallisuusasiat kuuluivat J. V. Stalinille. Paasikiven myöhemmän arvion mukaan Venäjällä puhkesi vallankumous, koska ”rappeutunut ja kelvoton yläluokka oli kykenemätön rauhallisesti ja verkalleen uudistamaan olot”. Hän piti Ranskan vuoden 1789 vallankumousta ja lokakuun kumousta luonteeltaan samantapaisina ilmiöinä. Tosin bolsevikit muuttivat yhteiskunnan rakenteen perinpohjaisemmin kuin ranskalaiset kumousmiehet 1700-luvun lopulla. On kuitenkin todettava, että Paasikivi uskoi varsin kauan, että valta Venäjällä siirtyisi uudelleen esim. Romanov-sukuiselle hallitsijalle.
Paasikiven kirjastossa on mm. venäjän kieliset Leninin koottujen teosten toinen ja neljäs laitos. Erilaisista merkinnöistä päätellen hän oli tutustunut vallankumousjohtajan Suomea ja kansallisuuskysymystä koskeviin puheisiin ja kirjoituksiin varsin tarkasti.
Suomen ja Venäjän väliset suhteet olivat vallankumouksen jälkeen melko epämääräiset. Lähes 110-vuotta jatkunut valtioyhteys oli hajoamassa. Paasikivi oli marraskuun puolivälissä 1917 ehdolla ns. valtionhoitajakuntaan. Hänestä aiottiin tehdä yksi kolmesta “kuninkaasta”. Paasikiven ehdokkuus kaatui kuitenkin vasemmiston esittämään ankaraan kritiikkiin. Valtionhoitajahanke haudattiin sitten kaikessa hiljaisuudessa, eikä sillä ollut juuri mitään toteutumismahdollisuuksia sen jälkeen kun myös prokuraattori P. E. Svinhufvud oli luopunut yrityksestä. Marraskuun 15. päivänä eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan itselleen. ltse asiassa Suomi oli nyt itsenäinen valtiomahti, mutta käytännössä tilanne oli hyvin sekava.
Paasikiven nimi mainitaan kyllä itsenäisyyssenaattia muodostettaessa, mutta jostain syystä pankinjohtajasta ei tullut tällä kertaa senaattoria. Ehkä hän piti ajatusta valtiollisesti itsenäisestä Suomesta tässä vaiheessa epärealistisena. Maassa oli vielä runsaasti venäläisiä joukkoja. Lisäksi työttömyys ja nälkä olivat monen suomalaisen vieraana. Poliittista tilannetta kärjisti myös marraskuun puolivälissä alkanut suurlakko.
Suomen eduskunta kokoontui marraskuun 24. päivänä käsittelemään hallituskysymystä. Tokoin senaatti oli hajonnut jo elokuussa. Nyt jätettiin kaksi senaattorilistaa. Oikeisto ja vasemmisto eivät löytäneet yhteistä linjaa. Tunnettu oikeustaistelija P. E. Svinhufvud asetti senaatin päätehtäväksi Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden julistamisen. Vasemmisto esitti uudeksi pääministeriksi Oskari Tokoita. Prokuraattori Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti sai eduskunnan hyväksymisen sitten marraskuun 27. päivänä. Samaan aikaan J. V. Stalin esiintyi Helsingissa pidetyssa sosiaalidemokraattisen puolueen kokouksessa ja ilmoitti, että bolsevikit olivat valmiit tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Toisaalta hän rohkaisi työväestöä ottamaan vallan itselleen.
Pääministeri Svinhufvud antoi sitten Paasikivelle tehtäväksi ilmoittaa Suomen itsenäisyysjulistuksesta Skandinavian maille. Tälle matkalle pankinjohtaja lähti marraskuun lopulla. Paasikivellä oli mukanaan itsenäisyysjulistuksen luonnos, mutta epävakaista oloista johtuen tällaista paperia ei voitu kuljettaa rajan yli. Siksi Paasikivi oli opetellut Helsingistä lähtiessään tekstin ulkoa ja kirjoittanut sen muistiin vasta ylitettyään Ruotsin ja Suomen välisen rajan. Itärintaman sotilaallinen tilanne oli samoihin aikoihin muuttumassa kokonaan, sillä Saksa ja Neuvosto-Venäjä aloittivat nyt rauhanneuvottelut.
Tukholmassa käytiin sitten joulukuun alkupuolella tiiviitä neuvotteluja Suomen tulevasta valtiollisesta asemasta. Ruotsi ei suostunut lähettämään joukkojaan Suomeen. Kuningaskunta ei halunnut myöskään tunnustaa uutta rajanaapuriaan suvereeniksi valtioksi. Paasikivi kävi lisäksi Kööpenhaminassa ja Oslossa, mutta itsenäisyysasia ei tuntunut edistyvän. Oltiin umpikujassa. Tukholmassa Paasikivi sai sitten ennen joulua tietää, että Suomen oli odotettava Leninin johtaman hallituksen kantaa itsenäisyyskysymykseen. Asia oli ollut esillä Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen yhteydessä. Muutos Svinhufvudin senaatin ulkopoliittisessa menettelytapalinjassa tapahtui joulupyhien aikaan.
Joulukuun 28. päivänä itsenäisyysmiesten valtuuskunta, johon myös Paasikivi kuului, oli tosin Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n virallisella vastaanotolla, mutta Suomen itsenäisyyttä ei tunnustettu. Kuninkaan vastauksessa todettiin suoraan, että Venäjän tuli ensiksi hyväksyä Suomen uusi valtiollinen asema. Audienssi teki muuten valtuuskuntaan “erittäin suotuisan vaikutuksen”.
Koska Skandinavian maissa ei itsenäisyysasiassa voitu edetä tämän pidemmälle, Paasikivi päätti palata Suomeen. Samaan aikaan pääministeri Svinhufvud matkusti Pietariin. Joulukuun viimeisenä päivänä V. I. Leninin johtama kansankomissaarien neuvosto esitti Suomen tunnustamista suvereeniksi valtioksi. Tammikuun 4. päivänä asialle saatiin virallinen päätös. Venäjän uudet vallanpitäjät toteuttivat niin käytännössäkin kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta. Ensimmainen virallinen tunnustus Suomen uudelle valtiolliselle asemalle oli saatu.
Pankinjohtajan kotimatka kuvastaa mainiosti ajan levottomuutta ja sekasortoa. Itsenäiseksi julistautuneen valtion edustajana Paasikivi ei halunnut ottaa Tukholmassa toimineen Neuvosto-Venäjän puolivirallisen diplomaattiedustajan lupamerkintää lähtiessään takaisin Suomeen. Paasikiven matka katkesi sitten uudenvuoden päivinä Torniossa, sillä paikallinen matruusikomitea ei suostunut päästämään häntä rajan yli. Lopulta asia sovittiin siten, että hän saisi jatkaa matkaansa, jos Helsingin sotilaskomitea antaisi siihen luvan. Kun pääministeri Svinhufvud oli henkilökohtaisesti järjestänyt asian venäläisten kanssa, Paasikivi pääsi matkustamaan Helsinkiin.
Paasikivi saapui talviseen Helsinkiin illalla 5. tammikuuta. Junalla Torniosta pääkaupunkiin matkustanut pankinjohtaja joutui heti asemalla ajuria odotellessaan kertomaan Helsingin Sanomien toimittajalle kokemuksistaan Skandinavian maissa. Paasikivi tuntui yhä epäilevän Tornioon saamaansa tietoa, jonka mukaan Ruotsi oli tunnustanut tammikuun 4. päivänä Suomen itsenäiseksi valtioksi.
Vuosi 1918 alkoi Helsingin horisontista katsottuna suhteellisen suotuisissa merkeissä, mutta tämä oli vain tyyntä myrskyn edellä. Tammikuun alussa myös Saksa, Ranska, Tanska ja Norja tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Svinhufvudin senaatissa ei ollut lainkaan ulkoministeria. Entinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi pääministerin apuna ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tammikuun alkupuolella Paasikivi mainittiin yhtenä ulkoministeriehdokkaana. Asiasta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen eri poliittisten ryhmien välillä. Niin Svinhufvud hoiti ulkopolitiikan alaan kuuluvat asiat toistaiseksi itse. Vain muutamaa päivää ennen valkoisten ja punaisten aseellisen välienselvittelyn alkua eduskunta määräsi Paasikiven johtamaan niitä virallisia neuvotteluja, joita oli tarkoitus käydä Neuvosto-Venäjän kanssa Suomen itsenäistymisestä aiheutuneista käytännön seikoista. Asiasta ei valitettavasti tullut mitään.
Suomen laillinen hallitusvalta joutui tammikuussa vähitellen yhä hankalampaan asemaan. Punaiset olivat valmiina toimintaan. Myös suojeluskunnat varustautuivat yhteenottoon. Kansakunta oli jakautunut kahteen leiriin. Hallitus oli saanut tammikuun puolivälissä valtuudet ”lujan järjestysvallan” luomiseen maassa. Toivo Heikkilä, joka toimi pääministerin sihteerinä vuosina 1944-1948, kertoo muistelmissaan yleisesti tiedetyn, että Paasikivi yritti estää veljessodan syttymistä. Hänen vaikutusmahdollisuutensa olivat kuitenkin varsin vähäiset.
Paasikiven oman näkemyksen mukaan aikakirjoihin on ”merkitty v. 1918 kohdalle synkkä lehti: tällä Suomen historian suurimmalla hetkellä, jolloin vuosisataiset toiveemme olivat toteutumassa, yhtyi osa omaa kansaa vihollisen kanssa taisteluun isänmaataan vastaan”. Sortavalassa venäläisten joukkojen aseistariisunta alkoi jo tammikuun 23. päivänä, mutta tammikuun 27. päivänä antoi työväestön “Toimeenpaneva komitea” joukoille lähtökäskyn, ja seuraavana päivänä Helsingin työväentalolla liehui punainen lippu vallankumouksen merkkinä. Kansanvaltuuskunnan johdossa oli eduskunnan entinen puhemies Kullervo Manner. Venäjältä Suomeen palannut kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheim toimi sitten valkoisten joukkojen ylipäällikkönä. Osa senaatista siirtyi heti Vaasaan. Svinhufvud pääsi sinne vasta maaliskuun lopulla. Pankinjohtaja Paasikivi joutui viettämään tämän verisen jakson isänmaansa historiassa syrjässä kaikesta julkisesta toiminnasta. Kansallis-Osake-Pankki selvisi kyllä suhteellisen vähäisin vaurioin kevättalven 1918 tapahtumista.
