Tarton rauha
Lokakuussa 1919 Suomen eduskunta käsitteli Neuvosto-Venäjän tekemää rauhantarjousta, mutta hallitus ei halunnut ryhtyä rauhanneuvotteluihin. Marraskuussa oltiin uuden ulkopoliittisen vaihtoehdon edessä. Bolsevikit eivät kukistuneetkaan. Kenraali Judenitsin johtamat joukot karsivat ankaran tappion. Liittoutuneet lopettivat Venäjän saarron tammikuussa 1920. Interventiotoiminta tyrehtyi. Viro teki sitten helmikuun alussa rauhan itäisen naapurinsa kanssa. Moskovan hallituksen kansainvälinen arvovalta tuntui olevan nousussa. Suomenkin oli normalisoitava suhteet Neuvosto-Venäjän kanssa.
Kansainvälinen tilanne oli vuoden 1920 alussa kokonaan toinen kuin Paasikiven ensimmäisellä pääministerikaudella. Suomen oli turha hakea diplomaattista ja sotilaallista apua Saksasta. Tosin Paasikivi ehti vielä nähdä Saksan valtakunnan uuden nousun ja tuhon, mutta Weimarin tasavaltaan suhtauduttiin ulkoministeri Rudolf Holstin kaudella melko välinpitämättömästi. Englanti ja Puola olivat Holstille tässä vaiheessa tärkeitä tekijöitä. Samoihin aikoihin myös ns. reunavaltiot tehostivat yhteistyötään. Kovin pitkälle ei tällä tiellä kuitenkaan päästy.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vallitsi itse asiassa edelleen sotatila. Tarton rauhanneuvotteluissa tästä kysymyksestä esitettiin tosin hyvin erilaisia näkemyksiä.
Maaliskuussa 1920 Neuvosto-Venäjä ehdotti Suomelle aseleponeuvottelujen aloittamista. Nämä neuvottelut aloitettiin huhtikuun 12. päivänä Rajajoella.
Huhtikuun 16. päivänä presidentti K. J. Stahlberg asetti kaikkia puolueita edustavan toimikunnan valmistelemaan mahdollisia rauhanneuvotteluja Neuvosto-Venäjän kanssa. Puheenjohtajaksi määrättiin kokoomuslainen pankinjohtaja J. K. Paasikivi sen jälkeen, kun Carl Enckell oli kieltäytynyt tehtävistä. Muut jäsenet olivat: senaattori Alexander Frey, lehtori Väinö Kivilinna, kenraalimajuri Rudolf Walden, professori J. H. Vennola, professori Väinö Voionmaa ja toimitusjohtaja Väinö Tanner. Toimikunta teki sitten erilaisia valmistavia töitä noin kahden kuukauden ajan.
Toukokuun alussa puolalaiset joukot aloittivat hyokkäyksen Venäjille ja etenivät Ukrainaan. Moskovan näkökulmasta oli parasta rauhoittaa tilanne Pietarin suunnalla. Toukokuun 11. päivänä Neuvosto-Venäjä teki Suomelle virallisen rauhantarjouksen. Tosin Rajajoella käydyt maiden väliset aseleponeuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina. Varsinaiset neuvottelut päätettiin pitää puolueettomalla maaperällä Virossa. Suomen rauhanvaltuuskunnan muodostivat samat henkilöt, jotka olivat kuuluneet asiaa valmistelevaan toimikuntaan. Paasikivi ja Tanner edustivat maataan myös Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939.
Heimokansallinen ajattelu oli saanut Suomessa runsaasti kannatusta maan itsenäistymisvaiheessa. Monet havittelivat aluelaajennuksista. Valtioneuvosto antoi valtuuskunnalle vapaat kädet hoitaa Itä-Karjalan asiaa neuvotteluissa olosuhteiden mukaan. Tietysti strategisesti edullinen kolmen kannaksen itäraja olisi maalle paras ratkaisu. Suomen rauhanvaltuuskunta sai tukea kaikilta eduskuntaryhmiltä.
Neuvosto-Venäjä otti myös huomioon kansallisuusasian. Touko- ja kesäkuussa 1920 bolsevikit vahvistivat otettaan Itä-Karjalassa. Kesäkuun 7. päivänä perustettiin Uhtualla Karjalan työkansan kommuuni. Neuvosto-Venäjä ei siis aikonut tehdä Suomelle laajoja aluemyönnytyksiä. Se ratkaisi Itä-Karjalan kansallisuuskysymyksen omalla tavallaan.
Kesäkuun 9. päivänä Suomen rauhanvaltuuskunta lähti pankinjohtaja Paasikiven johdolla Tarttoon. Tämä vanha yliopistokaupunki oli katsottu parhaaksi neuvottelupaikaksi. Valtuutettujen merimatka Suomenlahden poikki sujui leppoisasti. Työ aloitettiin kesäkuun 12. päivänä. Neuvottelut kestivät kaikkiaan lähes neljä kuukautta. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti 39-vuotias J. A. Berzin, joka toimi myöhemmin maansa lähettiläänä Suomessa.
Näissä rauhanneuvotteluissa keskusteltiin sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisistä taloudellisista ongelmista että rajakysymyksistä. Samoihin aikoihin oli Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä sodassa tapahtunut selvä kiinne. Bolsevikit valtasivat Kiovan. Puolalaisten vastarinta oli murtumassa. Tämä tilanne heijastui myös Tarton rauhanneuvotteluihin. Varsin pian selvisi, että Suomen hallitus oli ollut liian optimistinen Itä-Karjalan suhteen, sillä venäläiset katsoivat vuonna 1914 Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välillä vallinneen rajalinjan oikeaksi vaihtoehdoksi. Pietarin (Leningradin) turvallisuuskysymys tuli esille jo neuvottelujen alkuvaiheessa. Suomenlahden saaret Suursaari, Lavansaari, Seiskari ja Tytärsaari pitäisi luovuttaa Neuvosto-Venäjälle.
Heinäkuun alkupuolella Englanti yritti saada aikaan kansainvälisen konferenssin, johon olisivat osallistuneet Neuvosto-Venäjä, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Romania. Tarkoitus oli, että konferenssissa solmittaisiin lopullinen rauha Neuvosto-Venäjän ja näiden valtioiden välillä.
Tarton rauhanneuvottelut edistyivät hitaasti. Ne ajautuivat välillä kokonaan umpikujaan. Paasikivi ja Tanner olivat selvästi Suomen valtuuskunnan merkittävimmät miehet. Ulkoministeri Holsti katsoi, että Englannin ehdotus antoi mahdollisuuden ulkopoliittisen tilanteen uudelleen arviointiin. Niin rauhanneuvottelut keskeytettiin heinäkuun 14. päivinä kahdeksi viikoksi. Koko Suomen valtuuskunta kävi tauon aikana Helsingissä saamassa lisäohjeita.
Paasikivi esitti 16. heinäkuuta maansa hallitukselle, että Itä-Karjalan hankkimisesta oli luovuttava. Petsamon saamista kannattaisi kyllä yrittää. Taloudelliset riidat olisi ratkaistava status quon pohjalta. Presidentti Ståhlberg antoi valtuuskunnalle heinäkuun 26. päivänä uudet ohjeet. Kansainvälisen tilanteen takia neuvottelijoiden oli toistaiseksi noudatettava viivytystaktiikkaa. Lisäksi hyväksyttiin “minimiohjelma”, josta ei saanut tinkiä missään tapauksessa. Petsamon saaminen katsottiin tärkeiksi tavoitteeksi. Tämä ohjelma oli pidettävä toistaiseksi salassa. Tarton rauhanneuvotteluja jatkettiin uudelleen heinäkuun 28. päivänä.
Perjantaina elokuun 13. päivänä allekirjoitettiin lopultakin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen aseleposopimus. Samana päivänä presidentti Ståhlberg laajensi tuntuvasti suomalaisten rauhanneuvottelijoiden valtuuksia. Tartossa ollut Väinö Tanner uskoi, että kaikki asiat selviäisivät nyt viikossa. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Puolan ja Neuvosto-Venäjän välistä sotaa seurattiin Tartossa varsin tiiviisti. Nyt tässä yhteenotossa oli tapahtunut selvä käänne, sillä elokuun 16. päivänä Pilsudskin johtamat joukot olivat ryhtyneet hyökkäämään. Bolsevikit joutuivat perääntymään laajoilta alueilta. Petsamon kysymyksessä tapahtui Tartossa elokuun lopulla tiettyä edistymistä. Venäläiset halusivat Petsamosta hyvän korvauksen. Paasikivi ilmoitti Helsinkiin, että nyt olisi edullinen tilanne solmia rauha. Syyskuun alussa neuvottelijat saivat tiedon, että Ståhlberg oli antanut valtuudet luopua Repolasta ja Porajärvestä. Nyt näytti todella siltä, että rauha saadaan pian aikaan, mutta näin ei käynyt. Tilannetta selviteltiin sitten Helsingissä ja Moskovassa. Syyskuun 28. päivänä Suomen hallitus myönsi neuvottelijoille uudet valtuudet. Holstin ajama linja hylättiin lopullisesti.
Suursaaren asemasta kehittyi rauhanneuvottelujen viimeinen riitakysymys. Paasikivi johti puhetta lokakuun 1. päivänä pidetyssä yleisistunnossa. Venäläiset vaativat Suursaaren neutralisointia, mutta Paasikivi ilmoitti, että tähän ei voitu suostua. Asia olisi siirrettävä hallitustasolle. Berzin ehdotti kuitenkin jatkoneuvotteluja. Näin saatiin tilanne selviämään, sillä kumpikin osapuoli oli valmis kompromissiin. Yksityisesti sovittiin, että Suomi luopui eräistä Kalastajasaarennon kylistä. Vastineeksi Neuvosto-Venäjä jätti Suursaarta koskevat neutralisointivaatimukset sikseen.
Paasikivi kertoo muistelmissaan Tarton rauhanneuvottelujen merkityksestä mm.: “Tulos oli hyvä. Tarton rauha oli meille erinomainen, voisi kenties sanoa: liiankin hyvä. “
Rajakysymys näyttää askarruttaneen Paasikiveä hyvin kauan. Hänen mielestään suomalaisten ei olisi pitänyt vaatia Tartossa vuoden 1914 rajalinjaa. Itä-Karjalasta saatavaa kompensaatiota vastaan Suvannon-Johanneksen tasa olisi ollut kannaksella riittävä vaihtoehto. Vuonna 1946 silloinen pääministeri Paasikivi totesi Tarton rauhasta mm.:
“Petsamon me valloitimme puhumalla.- Mutta yksi suuria virheitä silloin Tarton rauhassa oli se, että minäkin niinkuin koko Suomen kansa pidin kiinni vanhoista historiallisista rajoista. – Rajajoen raja kelpasi saman valtakunnan eri alueiden rajaksi, mutta se ei kelvannut kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan rajaksi, sillä se oli liian lähellä suurta Leningradin kaupunkia.”
Tarton rauhan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa pysyi vihaisena. Vuonna 1913 vienti Venäjälle oli ollut 28.2%, mutta vuosina 1921-25 se oli keskimäärin vain 4.1% koko viennin määrästä.
Venäjän olojen asiantuntijaa Paasikiveä, entistä suomettarelaista, ei tarvittu sitten pitkään aikaan politiikan kentillä. Tarton rauhan jälkeen hän keskittyi lähinnä talouselämän kysymyksiin. Rudolf Holstin ajamasta reunavaltiopolitiikasta hän ei ollut kiinnostunut. Alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt kausi, jota Max JAKOBSON luonnehtii osuvasti Paasikiven ”poliittiseksi korpivaellukseksi. ”
Lokakuun 14. päivänä pankinjohtaja J. K. Paasikiven johtama valtuuskunta allekirjoitti rauhansopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Suomi sai nyt Petsamon alueen eli yhteyden Jäämeren rannikolle. Repolan ja Porajärven kunnat jäivät rajan itäpuolelle. Lisaksi Suomi sitoutui olemaan linnoittamatta eräitä Suomenlahden ulkosaaria. Todettakoon, että pari päivää aikaisemmin Puola ja Neuvosto-Venäjä olivat tehneet aselevon ja solmineet alustavan rauhansopimuksen.
Kovin suurta kansansuosiota Paasikivi, vanha suomettarelainen, ei saanut Tarton rauhan vuoksi. Eräät oikeistopiirit olivat tyytymättömiä sopimukseen. Sitä nimitettiin aiheetta ”häpeärauhaksi’. Kokoomuksessa näkyi vielä sortokauden aikainen linjariita: entiset suomettarelaiset kannattivat rauhaa itäisen naapurin kanssa ja vanhat nuorsuomalaiset puolestaan vastustivat sitä. Kenraali Mannerheimin mielestä neuvottelujen lopputulos oli huono. Muutamat aktivistit pohtivat keinoja sopimuksen ratifioinnin estämiseksi. Itäkarjalaisille luvattiin tosin autonomia, mutta tämä ratkaisu ei ollut kaikkien mieleen. Suomen eduskunta hyväksyi kuitenkin rauhansopimuksen joulukuun 1. päivänä. Sitä vastusti 27 kansanedustajaa.
