En ole koskaan ollut kiivas puoluemies. Olen kuulunut vanhasuomalaiseen ja sitten kokoomuspuolueeseen, mutta olen säännöllisesti seurannut muidenkin puolueiden lehtiä — Päivälehteä ja Helsingin Sanomia alkaen Päivälehden ensimmäisestä näytenumerosta, joka ilmestyi syksyllä 1889; olin silloin Hämeenlinnan lyseon viimeisellä luokalla. Olen myös yhtämittaisesti ollut ystävällisessä kosketuksessa toisiin puolueisiin kuuluneiden kanssa.
Kirjallisiin ja taiteellisiin riitoihin en ole sekaantunut. Tärkeimmät valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset, joiden käsittelyyn jouduin aikaisemmin ottamaan tehokkaasti osaa, olivat eduskuntauudistus, torppariasia, kunnallinen äänioikeus sekä hallitusmuodon uudistaminen, joista kaikista tuonnempana tulee tarkemmin puhe.
Kansantaloudellisen koulutukseni sain liberalismin aatteissa. Myöhempi toimintani pankkimiehenä oli omiaan lujittamaan liberaalisia käsityksiäni, sillä taloudellisen liberalismin periaatteet ovat olleet pankkitoimen peruspylväitä. Liberalismin taloudelliset väitteet, varsinkin siinä muodossa kuin ne ns. manchesterkoulun esittäminä katsottiin edustavan liberalismin johtopäätöksiä, ovat kuitenkin vähitellen muuttuneet jäykiksi opinkappaleiksi. Minun onkin toisinaan ollut vaikeata sovittaa näitä opinkappaleita todellisen elämän vaatimuksiin. Agraarikysymykset, joiden parissa sortovuosina puuhasin, olivat kouraantuntuvia esimerkkejä siitä, että vanhan liberalismin opinkappale valtion sekaantumisen vahingollisuudesta ja soveltumattomuudesta talouselämään ei pidä paikkaansa kaikissa oloissa. Yhteiskunta ei voi olla, ainakaan eräillä aloilla, tarttumatta taloudellisen elämän kulkuun, turvatakseen yhteiskuntataloudellisen tasapainotilan.
Olin nuorena ensi vuoden ylioppilaana, syksyllä vuonna 1890, joutunut Uuteen Suomettareen avustajaksi ja seuraavina vuosina 1890- luvun alkupuolella olin erilaisissa reportterin töissä samassa lehdessä. Palattuani käräjiltä Helsinkiin vuosikymmenen lopussa kääntyi Uuden Suomettaren päätoimittaja Viktor Löfgren (Lounasmaa) silloin tällöin puoleeni, varsinkin sen jälkeen kuin Uuden Suomettaren vanha avustaja, professori Jaakko Forsman vuonna 1899 oli kuollut. Täten jouduin Löfgrenin tuttavuuteen. — 1890-luvulla tutustuin osakuntani inspehtoriin, professori Johan Richard Danielsoniin ja siitä kehittyi luja ystävyys, joka kesti aina Danielsonin kuolemaan asti vuonna 1933. Olin Danielsonin kanssa vuosikymmenien kuluessa läheisessä kosketuksessa — asuimme vv. 1903-10 samassa talossa. Laajat ja perusteelliset keskustelut ja monipuolinen yhteistyö tämän etevän, tietorikkaan, tasapuolisen ja kokeneen tiede- ja valtiomiehen kanssa olivat minulle erinomaisen kehittäviä. Olen niistä hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.
Jouduin tämän kautta eräiden vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa kosketukseen. Elimme vaikeata aikaa: sortovuosia. Toinen isku oli seurannut toisen jälkeen: helmikuun julistuskirja v. 1899, asetus venäjänkielestä v. 1900 ja asevelvollisuusasetus v. 1901. Sortovuosien ensi jaksona kansamme jakaantui Suomen-Venäjän kysymyksessä, kuten tunnettua, kahteen osaan, vanhasuomalaiseen ja perustuslailliseen, joiden välillä erimielisyys kehittyi yhä katkerammaksi. Päämäärä oli sama: laillisten olojen jälleen voimaansaattaminen. — Jokaisella puolueella täytyy olla toimintalinja, työhypoteesi, jonka edellytetään voivan viedä päämäärään. Ei ollut vaikea todeta, että kummankin puolueen, sekä vanhasuomalaisen että perustuslaillisen, työhypoteesilla oli omat heikkoutensa. Mitään varmuutta päästä suotuisiin tuloksiin ei ollut kummankaan puolueen ehdottamalla tiellä. Vanhasuomalaisen puolueen omaksuma tie ja pyrkimykset Suomen ja Venäjän välisen riidan selvittämiseksi olivat mielestäni järkevämmät ja sisälsivät jonkinlaisen mahdollisuuden asioiden järjestämiseen. Onnistumisesta meidänkään ohjelmamme pohjalla ei tietenkään ollut varmuutta. Mutta edellytykset olivat mielestäni vielä pienemmät toisen ohjelman mukaan. Tosin kansa, myös pieni kansa, saattaa joutua tilanteeseen, jossa se ei voi muuta kuin sanoa: emme voi mennä pitemmälle. On olemassa raja, jonka yli ei voi mennä, joskin voi ilmaantua — niin kuin vanhasuomalaisessa puolueessa sortovuosien aikana — eri mieliä siitä, missä tämä raja on oleva. Mutta ennen kuin lopullisen taistelun kannalle asetutaan, on tehtävä äärimmäinen yritys päästä sovintoon ja siinä on mentävä niin pitkälle kuin mahdollista on. Vasta ellei tulokseen päästä, on pakko sanoa niinkuin Luther: »Tässä seison, enkä voi muuta. Jumala minua auttakoon.» Tämä oli vanhan suomalaisen puolueen kanta ja se on ollut myöhemminkin ohjelmani.
