XV. Syksyn 1905 tapaukset

Poliittiset muutokset Venäjällä ovat aiheuttaneet Suomen kansan elämässä käänteitä ja luoneet edellytykset historiamme suurille tapahtumille. Suurvaltojen politiikka on pääasiassa välillisesti, Venäjän kautta, vaikuttanut Suomen kansan kohtaloihin. Esimerkkejä ovat: Suuri Poh­jan sota 1700—1721, Suomen joutuminen Venäjän yhteyteen 1808— 1809, Itämainen sota 1850—luvulla, Venäjän—Japanin sota 1904—1905, ensimmäinen maailmansota 1914—1918 ja toinen maailmansota 1939— 1945. Samantapaisessa asemassa ovat muutkin pienet valtiot. Siitä on viime vuosikymmenien kansainvälinen politiikka antanut enemmän kuin riittävästi esimerkkejä: Tšekkoslovakian, Puolan, Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian kohtalot toisen maailmansodan aikana.

Pelastava kohtalon käänne joskin lyhytaikainen — oli meille Venäjän—Japanin sota 1904—1905.

Helmikuussa 1904 alkoi tämä suurtapausten sarja vyöryä. Japani aloitti sodan Venäjää vastaan ja löi sen armeijat. Sota paljasti Venäjän heikkouden. Tappioita sotatantereella seurasi Venäjällä sisäisiä levottomuuksia ja epäjärjestyksiä, jotka johtivat Venäjän »ensimmäiseen val­lankumoukseen».

Muistan, miten ylioppilastoverini, asianajaja, nuorsuomalainen Otto Hyyryläinen samana päivänä kun ensimmäiset tiedot olivat saapuneet Japanin hyökkäyksestä Venäjän laivaston kimppuun, tuli iloisena luokseni valtiokonttoriin ja kertoi tapauksesta. Innostuneena hän näytti molemmilla käsillään seinällä, miten suuren repeämän japanilainen torpedo oli tehnyt venäläiseen sotalaivaan. Sodan kulkua seurattiin Suomessa kaikissa piireissä tyytyväisin ja jännittynein mielin ja siihen pan­tiin suuria toiveita. Niin oli Venäjän politiikka turmellut Suomen ja Venäjän suhteet ja hävittänyt edellytykset hyville väleille. Vanhasuomalaisen puolueen kokouksessa lokakuussa samana vuonna 1904 professori E. G. Palmén lausui historian osoittavan, että aina kun Venäjä on joutu­nut suureen sotaan, siitä on ollut etua Suomelle. Tämä oli meidän silloin­kin mielessä pidettävä — hän sanoi.

Meidän piirissämme ei ollut paljon tietoja todellisesta tilasta Venäjällä siihen aikaan. Luulimme sodan menevän Venäjälle paremmin. Sama oli yleinen käsitys Euroopassa. Sodan kulku osoitti kuitenkin, miten heikko Venäjä oli sotilaallisena suurvaltana, ja syntyneet rauhattomuudet näyttivät, miten sairas se oli sisäisesti. Tästä huolimatta ei mielestämme ollut todennäköistä, että Venäjän valtakunta silloin sortuisi. Teollisuus oli Venäjällä verraten pieni ja teollisuustyöväen lukumäärä vähäinen. Venäjä oli maatalouden ja järjestymättömien, vähän kehittyneiden talonpoikien maa. Sota käytiin kaukana valtakunnan äärialueilla, itäisillä rajamailla. Rauha tehtiin 5 päivänä syyskuuta 1905 ja Venäjä selvisi sangen pienillä uhrauksilla. Voitiin edellyttää, että Venäjän hal­litus kykenisi palauttamaan järjestyksen.

Rauhattomuudet kuitenkin järkyttivät Venäjän hallitusta. Keisari ryhtyi toimenpiteisiin kansaneduskunnan, valtakunnanduuman, perus­tamiseksi. Venäjän tapaukset vaikuttivat Suomeen. Meilläkin syntyi suurlakko ja keisari allekirjoitti marraskuun julistuskirjan laillisten olo­jen palauttamisesta.

Suurlakon humussa ja riemussa — muistan hyvin tuon ajan — ei tarkemmin harkittu, mitä tapahtui ja mitä oikeastaan saavutettiin. Yleisesti katsottiin sorron ja laittomuuden ajan olevan lopullisesti ohi.

Perustuslaillisten toimikunnan valmistamassa julistuksen ehdotuk­sessa kohdistuivat vaatimukset kolmeen pääasiaan. Vaadittiin kumotta­viksi: 1) helmikuun julistuskirja vuodelta 1899 (valtakunnanlainsäädäntö), 2) venäjänkielen manifesti vuodelta 1900 ja 3) asevelvollisuuslaki vuodel­ta 1901. Sen lisäksi oli kumottava diktatuuriasetus vuodelta 1903, jonka voimassaoloajasta vielä oli noin 6 kuukautta jäljellä, sekä eräät virkamiehiä koskevat asetukset ynnä asetus julkisista kokouksista. Vaadittiin myös, että kaikkien vuoden 1899 jälkeen virkoihin nimitettyjen venä­läisten tilalle oli asetettava suomalaisia.

Näistä ehdotuksista keisari ei hyväksynyt venäjänkieltä eikä venäläis­ten virkamiesten erottamista koskevia ehdotuksia. Hän ei myöskään suostunut kumoamaan helmikuun julistuskirjaa ja siihen kuuluvia »perussäännöksiä» (valtakunnanlainsäädäntöä), vaan päätti, että perussäännösten noudattaminen lakkautettiin »siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimien kautta järjestetyiksi». Suomessa käsitettiin näillä sanoilla tarkoitettavan Suomen laillista järjestystä, mutta venä­läiset tulkitsivat niiden tarkoittavan Venäjän lainsäädäntöä. Asian oi­kean laidan olisi kyllä voinut käsittää. Senaatti oli lausunnossaan esittä­nyt vuoden 1899 perussäännösten noudattamisen lakkauttamista siksi, kunnes asia tulisi »valtiosäätyjen suostumuksella syntyneen lainsäätä­ mistoimenpiteen kautta» järjestetyksi, mutta nämä tärkeät sanat oli keisarin päätöksestä jätetty pois.

On vaikeata olla tässä näkemättä tahallista kaksimielisyyttä venäläis­ten puolelta. Siten tälläkin Venäjälle ja sen hallitukselle vaikealla het­kellä, mellakoiden keskellä, keisari ja hänen venäläiset neuvonantajansa pitivät sitkeästi kiinni valtakunnanlainsäädännön periaatteesta.

Asevelvollisuuslaki, jonka täytäntöönpano jo aikaisemmin, edellisen maaliskuun julistuksella, oli lakkautettu valtakunnanrahastoon suoritettavaa maksua vastaan, kumottiin. Asevelvollisuusasiassa venäläiset nähtävästi olivat tulleet käsitykseen, ettei esiintyvien vaikeuksien voit­taminen tuottanut vastaavaa hyötyä. He olivat senvuoksi siirtyneet uuteen järjestelmään: Suomen oma sotaväki oli lakkautettu — viimei­nen, kaartinpataljoona ja rakuunarykmentti hajoitettiin v. 1905 ja Suo­men oli maksettava rahakorvaus. Marraskuun julistuskirja vastasi tätä Venäjän hallituksen uutta ohjelmaa, mutta se ei tyydyttänyt meidän suomalaisten vaatimuksia. Meidän kantamme oli, että suomalainen sotaväki oli jälleen ensi tilassa asetettava, sentähden säädyt olivat myöntä­neet apumaksun vain yhdeksi vuodeksi 1905. Venäjän hallitus ei hyväk­synyt meidän kantaamme, eipä katsonut eduskunnan suostumusta apu­maksujen suorittamiseen tarvittavan. Tästä aiheutui ankara riita vakavine seurauksineen, josta myöhemmin kerron.

Muut ehdotukset keisari hyväksyi. Ne olivat kylläkin tärkeitä, mutta verrattuina edellämainittuihin vähemmän merkityksellisiä. Sen ohella senaatin tehtäväksi annettiin tarkastaa viime vuosina julkaistut asetukset, joihin muutoksia tarvittiin.

Manifesti siten tärkeimmissä kohdissa ei vastannut, mitä Suomessa oli toivottu ja odotettu. Sen kautta ei selvinnyt mikään ratkaiseva kysymys. Keisarilla näkyi olleen selvä ja varma kanta näissä asioissa. Ministerineuvoston puheenjohtajaksi oli äsken nimitetty kreivi Witte, jolta keisari pyysi lausuntoa Suomen asiasta. Witte ei ollut Suomen vihamies, mutta hänen kerrottiin menettäneen harrastuksensa Suomen asiaan sen jälkeen kun Suomessakin oli syntynyt suurlakko, koska se hänen mielestään osoitti suomalaiset poliittisesti vähemmän kypsyneiksi kuin mitä hän oli luullut.¹ Hän kannatti kuitenkin politiikan muutosta Suomessa.

»Suurpoliittisessa kysymyksessä», suhteidemme järjestämisessä Venäjään, saimme syksyllä 1905 vain lyhytaikaisen lykkäyksen, 1 ½ à 2 vuoden hengähdystauon. Tärkeät asiat jäivät ratkaisematta. Mutta sisäisissä oloissamme saavutimme painavan tuloksen: kansanedustuslaitoksen perinpohjaisen uudistuksen, uuden yksikamarisen eduskun­nan. Se oli todella suuri, pysyväinen, läpi koko yhteiskunnan vaikut­tava valtiollinen tapaus.

Julistuskirjassa luvattiin myös, perustuslaillisten toimikunnan ehdotuksen mukaisesti, esityksiä kansaneduskunnan oikeudesta tarkastaa hallituksen jäsenten virkatointen laillisuutta sekä sanan-, kokoontumis-­ ja yhdistymisvapaudesta ynnä painovapaudesta, mutta näissä asioissa ei päästy tuloksiin.

Marraskuussa 1905 saavutettu tulos herätti Suomessa suurta iloa. Helpotuksen tunne ei ollut vähäisin meidän vanhasuomalaisten keskuudessa. Asema oli sisäisen ristiriidan johdosta tullut sietämättömäksi.

Marraskuun manifesti ei tosin tietänyt läheskään täydellistä laillisuu­den palauttamista. Mutta se oli niin suuri pakonalainen peräytyminen ja niin kova isku hallitsijalle, Venäjän keisarille, sekä Venäjän halli­tukselle, että se voi pysyä voimassa ainoastaan, jos silloinen hallitus­järjestelmä Venäjällä tulisi lopullisesti ja perinpohjaisesti kumotuksi ja aivan toiset voimat pääsisivät valtaan. Myös hallitsijan mieskohtainen kunnia kietoutui asiaan. Edellä olen kertonut, miten Nikolai II:n heik­koja luonteenominaisuuksia oli arkuus kaikelle, mitä hän piti itseään kohtaan suunnattuna painostuksena, ja ettei hän antanut anteeksi, jos luuli pakotuksen alaisena tehneensä päätöksen. Marraskuun julistus­kirjan keisari allekirjoitti tällaisen pakon alaisena. Sisällykseltään se tiesi, että keisari tunnusti ja peruutti pahoja tekojansa. Se oli mahtavan ja suuren Venäjän itsevaltiaalle keisarille katkera nöyryytys, jota hänen oli vaikea unohtaa. Eikä hän sitä unohtanutkaan.

Meillä Suomessa oltiin marraskuun manifestin julkaisemisen ja suurlakon jälkeen ylen määrin optimistisia. Toiveajattelu on ihmiselle mie­luisa. Katsottiin sorron ajan olevan lopullisesti ohi. Uskottiin vapaamielisen kadettipuolueen pääsevän Venäjällä ratkaisevaan asemaan ja johtavan Venäjän länsimaisen valtiollisen kansanvallan tielle. Jo v. 1901 olivat senaattori K. F. Ignatius ja professori Otto Donner, kuten edellä olen kertonut, aikoinaan huomiota herättäneessä vastauksessaan Yrjö­-Koskisen suomalaisen puolueen kokouksessa antamaan lausuntoon ko­rostaneet, että Venäjällä oli mahtava ja vaikutusvaltainen vapaamieli­nen puolue ja että Suomen kysymys oli tullut erotuskohdaksi vallitse­van ryhmän ja vastapuolueen kesken. Kadetit olivat meidän ystäviäm­me ja perustuslaillisilla oli heihin hyvät suhteet. Perustuslaillisten johto­miehet olivat heidän kanssaan neuvotelleet ja suunnitelmia oli laadittu Suomen oikeuksien palauttamiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi, sit­tenkun kadetit olisivat päässeet Venäjällä valtaan. Näistä neuvotte­luista kertoo Adolf Törngren muistelmissaan.² Olipa Mechelin Venä­jän vapaamielisten kehotuksesta laatinut ehdotuksen Venäjän valta­kunnan hallitusmuodoksi.³ Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, että kadettien merkitys aivan yliarvioitiin. Heillä ei ollut sanottavaa myön­teistä vaikutusta valtiollisten tapausten kulkuun Venäjällä ja he jou­tuivat pian syrjään. Kadeteilla oli huono onni politiikassa. He saivat vielä toisen kerran tilaisuuden ja mahdollisuuden, vuonna 1917, maaliskuun vallankumouksen jälkeen, mutta silloinkin he täysin epäonnis­tuivat. Kadeteilla oli kauniit ja ylevät valtiolliset periaatteet ja pyrki­mykset, mutta heillä ei ollut aatteidensa toimeenpanemiseen välttä­mätöntä valtiomiehen kykyä.

Toisella kannalla oli aktivisti Konni Zilliacus. Hänen mielestään perustuslailliset yliarvioivat kadettien merkityksen. Meidän oli luotettava vallankumouksellisiin ja toimittava yhteistyössä heidän kanssansa. Silloiseen ajankohtaan nähden Zilliacus oli väärässä, mutta pitemmän päälle hän oli oikeassa, niinkuin myöhempi asiain kulku on osoittanut. Törngren ja hänen kannallaan olevat erehtyivät. Kadettien merkitys todella aivan yliarvioitiin.

Mielenkiinnolla olen myöhemmin lukenut, mitä Englannin suurlähet­tiläs Pietarissa vv. 1906—1910 Sir Arthur Nicolson kirjoitti päiväkir­jaansa kesällä 1906: »Ainoat, joilla on merkitystä, ovat toiselta puolen hallitus ja toiselta puolen vallankumoukselliset. Jospa kadeteilla olisi älyä oivaltaa tämä, niin he olisivat vähemmän itserakkaita ja turha­maisia (futile).» Heinäkuussa 1906 hän tiedotti hallitukselleen: »Minun mielestäni joko nykyinen hallitsijahuone ja hallitus kestää tai tulee yleinen mullistus, joka pyyhkii pois dynastian, hallituksen ja paljon muuta. Henkilökohtaisesti olen taipuvainen uskomaan edelliseen vaihtoehtoon.»⁴ Sir Arthur, joka oli ollut Pietarissa vasta pari kuukautta, osoitti tämän arvostelun kirjoittaessaan erinomaista terävänäköisyyttä.

Witte kertoo muistelmissaan, että kun ministerivaltiosihteeri Linder tuli hänen luokseen mukanaan ehdotus marraskuun julistuskirjaksi, jonka pääsisältö oli, että kaikki Bobrikovin järjestelmän teot, alkaen yleisvaltakunnallisten kysymysten käsittelyjärjestyksestä, heitettäisiin romukoppaan, ja ilmoitti kenraalikuvernöörin, ruhtinas Obolenskin ja hänen itsensä katsovan julistuskirjan antamisen välttämättömäksi, hän, Witte, ei vastustanut, mutta lausui valittelunsa siitä, että Suomeen nähden tehdään tällaisia jyrkkiä hyppyjä milloin yhteen, milloin toi­seen suuntaan.⁵

Meidän vanhasuomalaisten keskuudessa oli alusta alkaen vallalla vakaumus uuden aseman kestämättömyydestä. Uudessa Suomettaressa oli 17 marraskuuta 1905, vähemmän kuin kaksi viikkoa marraskuun julistuskirjan antamisen jälkeen, Danielsonin laatima pääkirjoitus »Vaara nousee», jossa kerrottiin vapaamielisessä venäläisessä »Slovo»-lehdessä olleista kiivaista hyökkäyksistä Suomea vastaan: Marraskuun julistuskirjalla Suomelle annettujen myönnytysten kautta oli loukattu pyhän Venäjän valtakunnan eheyttä. Mikäli hallitus sallisi Suomen irroittautua Venäjästä, oli Viipurin lääni ainakin uudestaan liitettävä Venäjään, sanottiin Slovon kirjoituksessa paljon muun ohessa.

Kaksi päivää myöhemmin, 19 päivänä marraskuuta, olimme Daniel­son ja minä puhumassa Viipurissa. Danielson lausui käsityksemme sel­västi julki.

»Näyttää aivan epävarmalta, minkä käänteen tapaukset keisarikunnassa tulevat saamaan» — hän lausui. — »Paljon on ilmiöitä, jotka tekevät mahdolliseksi, ellei luultavaksi, että siellä (keisarikunnassa) tulee vielä olemaan ajanjakso, joka on saava reaktionin, taantumisen, nimen ja joka voi meidänkin oloihimme tuhoavasti vaikuttaa. Minä pyytäisin laskea kaikkien mieliin, että me emme saa unohtaa tätä tosiasiaa. ——— Nimenomaan tässä osassa meidän maatamme (Viipurin läänissä) varmaankin ollaan val­miita muistamaan, että tuolla suuressa Venäjän pääkaupungissa ja ehkä vielä enemmän siellä taaempana on laajoissa piireissä olemassa katsanto­tapa, joka ei ymmärrä meidän katsantotapaamme, joka ei myötätunnolla tervehdi meidän palaamistamme perustuslailliseen valtioasemaamme, vaan joka katsoo meidän asiamme käännettä Venäjän kansalle vahingolliseksi ja sen kunniaa koskevaksi.»

Ja Danielson korosti, että meidän tulisi olla valmiita kestämään vaikeita hetkiä, olemaan valmiita kokoamaan voimamme, niin ettei sisäinen taistelu heikonna meitä. Lähimmän tulevaisuuden tehtävä oli — hän sanoi — kansallinen yhteenliittyminen. Hän valitti, että emme näinä merkillisinä viikkoina olleet toimineet sillä tavalla, että kansamme olisi seisonut jakamattomana. — Danielsonin esittämä ennustus osoittautui oikeaksi.

Omasta puolestani kirjoitin vuonna 1906 kunnallisesta äänioikeudesta julkaisemassani lentokirjassa:

»Erittäin tulee meidän pienen, epävarmassa valtiollisessa asemassa olevan kansamme käyttää hyväksi nykyistä hengähdysaikaa, perustamalla sisäiset olomme mahdollisimman leveälle pohjalle. Sitä tukevammin kykenee kansamme tulevaisuudessa pysymään pystyssä.»

Myöhemminkin lausuimme julki käsityksemme syksyllä 1905 tapahtuneen valtiollisen asemamme paranemisen väliaikaisuudesta. Meidän piirissämme ei ollut, kuten edellä olen huomauttanut, tarkempia tie­toja Venäjän sisäisistä oloista, varsinkaan vallankumouksellisesta liikkeestä siellä. Kantamme oli, ettei meidän pitänyt liittää asiaamme Venäjän vallankumouksellisten toimintaan, jonka tulos ja kehitys oli meille tuntematon ja laskematon.

Kuten edellä mainitsin, emme odottaneet Japanin sodan voivan niin järkyttää Venäjän valtakuntaa ja tuottaa sille niin suuria sisäisiä vaikeuksia kuin mitä sitten tapahtui. Nämä tapaukset oikaisivat meidän, myös minun käsitykseni silloisesta Venäjästä. Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914—1917 osasimme oikeammin arvostella tsaari-Venäjän heikkoutta, varsinkin kun sota koski Venäjän rintamaita ja alusta alkaen meni sille onnettomasti ja sittenkun moraalinen rappio Venä­jän johtavissa piireissä (Rasputin ym.) oli käynyt ilmi.

Mutta Euroopan suurista sivistyskansoista minulla oli vieläkin toisenlainen käsitys. Sentapainen luhistuminen kuin Venäjällä ei mielestäni ollut nykyaikaisessa sivistysvaltiossa mahdollinen. Varsinkaan en uskonut suurelle ja korkealle kehittyneelle ja voimakkaalle Saksan kan­salle voivan sellaista tapahtua. Olin ensimmäisen maailmansodan aikana — yksinkertaisuudessani — sitä mieltä, että 65—70 miljoonan suuruisen kansan, vaikka se ei sotaa voittaisikaan, ei ollut pakko sor­tua ja »ehdoitta antautua», jos sillä oli moraalista selkärankaa, jota luulin Saksan kansalla olevan. Siinäkin erehdyin. Saksa romahti v. 1918 perinpohjaisesti. Sen jälkeen olen Saksan kansan poliittiseen kykyyn nähden ollut varovainen. Saksan myöhempi historia ei ole ollut omiaan tätä skeptillisyyttäni järkyttämään. Sakari Topelius sanoi, että Saksan kansa voisi voittaa maailman, jos se voittaisi itsensä. Toistaiseksi Sak­san kansa ei ole kyennyt voittamaan itseänsä.

Kun sitten kesäkuussa 1940 yli 40-miljoonainen Ranskan kansa ly­sähti kokoon, en sitä enää järin paljon ihmetellyt. Mutta vielä jonkin verran hämmästyin lukiessani Sir Winston Churchillin viimeisestä sota­kirjasta hänen kesällä 1940 presidentti Rooseveltille ja Iso-Britannian suurlähettiläälle Washingtoniin lähettämiään sähkeitä, joissa hän puhui mahdollisuudesta, että itse Englannissa, jos sota menisi huonosti, muodostettaisiin quisling-hallitus, joka alistuisi natsien tahtoon, ja että Iso­ Britanniakin silloin tulisi kuulumaan natsien alaiseen »yhtyneeseen Eu­rooppaan».⁶

En ole voinut pidättää ajatusta: Jos meitä olisi ollut 40 miljoonaa!

Sens moral:

Suuriinkaan ja korkealle kehittyneisiin sivistyskansoihin ei ole liiaksi luottamista. Englantilainen kirjailija G. K. Chesterton lausui:

»And a few men talked of freedom, while England talked of ale.»

»Ja muutamat miehet puhuivat vapaudesta, kun Englanti puhui oluesta.»

Sir Winston Churchill, joka on maailmaa laajalti kokenut, sanoo viimeisessä kirjassaan: »Kun kansa on sodassa lyöty, se suorittaa teko­ja, joita kukaan ei voisi ennakolta kuvitella».⁷ — Joka tapauksessa minulla vuonna 1905 ja 1918 oli vielä idealistinen — joku kaiketi sa­noisi: naivi — käsitys Euroopan suurten sivistyskansain vapaudentah­dosta ja moraalisesta voimasta.

---

¹ Adolf Törngren: Med ryska samhällsbyggare och statsmän åren 1904—1905, s. 182.

² Adolf Törngren: em. teos.

³ Th. Rein: Lefnadsminnen, s. 445.

⁴ Harold Nicolson: Sir Arthur Nicolson, Bart., ss. 222—223.

⁵ Witte: mt., II, s. 240.

⁶ Winston Churchill: The Second World War, II, ss. 166—167 ja 359.

⁷ Churchill: mt., V, s. 50.