VIII. J. V. Snellmanin ajatuksia

Meidän vanhasuomalaisten keskuudessa oli Johan Vilhelm Snellmanin aatteilla ja ajatuksilla erikoisen painava vaikutus. Koetimme niistäkin löytää ohjetta ja tienviittaa. — Snellman kirjoitti paljon ja monista asioista taivaan ja maan välillä. Hänen lausuntonsa eivät aina kulke­neet samaan suuntaan.

Häneltä on vuodelta 1846 Saimassa julkaistu komea kirjoitus: »Kun­nian mies».

»Hän (kunnian mies) voi vapaasti kieltäytyä toimimasta lain loukkaamisen välikappaleena. Jos hän päinvastoin siihen antautuu, ei hän voi olla kunnian mies. ——— Varmaa on, että joka maassa, kaikissa oloissa on henkilöitä, jotka arvioivat tällaista julkista toimintaa sen ansion mukaan eivätkä myönnä sen olevan ’kunnian miehen’ toimintaa.»

Nämä Snellmanin sanat asetettiin vastapuolen taholta meidän vanhasuomalaisten eteen.

Snellmanin me hyvin tunsimme. Mutta Snellman ei ilmaissut kan­taansa vain edellä mainitussa retoorisessa kirjoituksessa, joka nähtä­västi tarkoitti yksinomaan valtion sisäisiä oloja, kansan ja hallituksen välistä suhdetta. Hän esitti ajatuksensa olevista oloista ja konkreetti­sista kysymyksistä, ja silloin hänen sanansa olivat toisenlaiset.

Hänen lausuntonsa Suomen valtiollisesta asemasta ja tulevaisuudesta olivat toisinaan miltei kolkot ja kovat. Menipä hän lausumissaan niin pitkälle »myöntyväisyydessä», että meidän oli vaikea häntä loppuun asti seurata.

Snellman, niinkuin hänen oppi-isänsä Hegel, pani historian kululle ratkaisevan merkityksen. Ristiriita siveellisesti, moraalisesti, oikean ja todellisen elämän välillä on kauan vaivannut filosofeja — ja muitakin ihmisiä. Miten todellisuus saataisiin vastaamaan moraalin eetillisiä vaatimuksia, miten todellinen elämä voitaisiin kohottaa siveellisyyden vaa­timusten tasolle — siinä kysymys. Hegel ratkaisi tämän ristiriidan yksinkertaisesti. Hän julisti: »Kaikki todellinen on järjellistä, kaikki järjellinen on todellista» — väite, jonka oikeus on mielestäni kyseenalainen. Voi sanoa: hän painoi siveellisen, moraalisen sen idealistisesta kor­keudesta alas todellisuuden tasolle. Siten ristiriita moraalin ja todelli­suuden välillä poistui. Hegel julisti: »Maailman historia on maailman tuomioistuin».

Snellman omaksui tämän kylmän opin. Hänkin julisti: todellinen on järjellistä. Kaikki, mikä historiallisesti on tapahtunut, on ollut välttämätöntä. Hän puhui »historian kulusta», joka on ratkaiseva. Hän arvos­teli myös Suomen asemaa tältä kannalta. Hän puhui »aseiden oikeu­desta». Hän oli todella »reaalipoliitikko», voisi sanoa »valtapoliitikko». Hänen sanansa, jotka hän ominaisella suorasukaisuudellaan, miltei häi­käilemättömyydellä lausui, tekevät toisinaan raskaan vaikutuksen.

Tässä muutamia Snellmanin sanoja:

»Kansakuntien oikeus on valta.»1 ——— »Kukaan ei voi muuttaa historian pakkoa; ja riippuvaisuus (liittovaltioissa) on juuri se pakotta­va tosiasia, että mahtavamman valtion edut ovat ratkaisevat.»2 ——— »Sopimukset eivät merkitse mitään asioiden pakkoa vastaan.»3 ——— »Voi kyllä todistaa, että Suomen vapaa kehitys ei ole ristiriidassa minkään etujen kanssa maailmassa. Todistaminen on hyvä asia — mutta ratkaisuvalta on aina sitä ylempänä.»4 ——— »Rehellisyyden vaati­minen politiikassa on senvuoksi rajoitettava siihen, että jokaisen halli­tuksen on pyrittävä noudattamaan sitoumuksiaan, joita se toisten val­tioiden kanssa on tehnyt, niin pitkälle kuin tämä valtion vahingotta käy laauun.»5 Vieläpä Snellman Valtio-opissaan sanoo Machiavellin kuuluisasta teoksesta »Ruhtinas», joka on ollut despoottien ja ty­rannien käsikirja ja jonka karkeuksia lukiessa selkäpiitä karmii: »Jos kaikkialla ’ruhtinaan’ tilalle asettaa ’valtion’, niin hänen kirjassaan on sangen vähän sellaista, mitä milloinkaan pystytään kumoamaan».6 Huomattava on, että machiavellismi liittyi Snellmanin oppi-isän He­gelin suureen järjestelmään.

Tähän kuuluu seuraava Snellmanin sana: »Jos taas valtiollista toi­mintaa pitää olla, niin sen velvollisuuksien täytyy ehdottomasti olla voimassa siveysopin velvoituksista huolimatta. ——— Jos hän (yk­silö) asettaa ihmisrakkautensa, käsityksensä oikeasta, yläpuolelle sitä, minkä hän tietää valtion parhaaksi, niin hän kavaltaa isänmaansa.»7 On muistettava, että Snellman Valtio-opissaan ei tahtonut esittää, miten asiat ovat, vaan miten niiden hänen mielestään tulee olla.

Oman maamme asemaa koskee erityisesti seuraava lausunto: »Suo­men kansan säilymisen ehtona on ensi sijassa kansallinen ykseys; mutta toinen ehto on, että Suomi ei herätä vastustusta niiden mahtavien intressien puolelta, joista sen omat edut ovat riippuvaisia.»8

Virkamiesten ja hallitusten jäsenten menettelystä Snellman esitti myös suorasukaisesti mielensä. Helsingfors Dagblad oli kirjoittanut, että Snellmanin olisi pitänyt ennemmin erota senaatista kuin, noudat­taen hallitsijan käskyä, olla mukana valmistamassa ja julkaisemassa vuoden 1867 painoasetusta, jota lehti piti perustuslakia loukkaavana. Snellman, torjuen väitteen asetuksen perustuslain vastaisuudesta, lau­sui eroamisvaatimuksesta: »Sellainen tapa kohdella hallitsijan käskyä ei käy yhteen minun mielipiteeni kanssa. Tottele ensin ja pyydä sitten ero, jos se on pyydettävä. Tätä järjestystä tulee jokaisen valtion pal­velijan noudattaa.»9

Vanhasuomalaisen puolueen kanta sortovuosina hallituksen jäsenten ja virkamiesten asemasta ei mennyt niin pitkälle kuin Snellmanin. Suomen hallitusmuoto vaati ennen muuta hallitsijalta lakien noudat­tamista ja kun hän itse oli rikkonut lakeja ja sillä poistanut moraalisen ja juridisen perustuksen toimenpiteiltään, oli vastustus oikeutettu. Sekä hallituksen jäsen että virkamies oli oikeutettu kieltäytymään mää­räyksiä noudattamasta, jos katsoi sen kautta paremmin palvelevansa maan etuja. Kysymys oli siitä, mikä oli tarkoituksenmukaista. Se oli poliittinen kysymys.

Snellmanilta on tällainenkin lausunto: »Olisi tietenkin naurettavaa meidän maamme oloissa edes puhua passiivisesta vastarinnasta; ja naurettavia olisivat niinikään rauhallisten mielenosoitusten heikot yritykset, jotka päättyvät poliisikamarin aitauksen eteen.»10 — Tässä Snell­man, joka rakasti jyrkkiä sanontoja, meni aivan liian pitkälle.

Lausuipa Snellman seuraavaakin: »Isänmaan pelastus on tärkeämpi kuin kaikki perustuslait, ja hallituksen velvollisuus on semmoisissa tapauksissa uskaltaa asia ratkaista eduskunnan hyväksymisestä tai hylkäämisestä riippumatta.»11 Snellman oli, kuten sanottu, jyrkkä »reaali­poliitikko» ja hän sanoi mielensä ilman sarvia ja hampaita.

Marraskuun 1905 tapausten jälkeen, ennen uuden eduskunnan ensi vaaleja, kysymys Snellmanin kannasta sortovuosien tapaiseen tilanteeseen joutui julkisen keskustelun alaiseksi. Snellman-juhlassa 12 touko­kuuta 1901, jossa minäkin olin läsnä, Thiodolf Rein, Snellmanin oival­lisen elämäkerran kirjoittaja, oli sanonut, ettei hän voinut mitään lau­sua siitä kannasta, jolle Snellman, jos hän vielä olisi ollut elossa, olisi asettunut Venäjältä tulevaan sortoon ja sen vaatimaan toimintaan nähden.

Danielson-Kalmari lausui tämän Reinin ilmoituksen hämmästyttä­neen niitä kuulijoita, jotka muistivat kokonaisen sarjan eri kohtia Snellmanin kirjoituksista, missä puhutaan valtiomiehen tehtävistä his­ toriallisesti tärkeinä hetkinä ja eritoten siitä menettelystä, jota maamme asema Venäjän valtakunnassa kansalaisiltamme vaati. Nyttemmin Rein oli12 myöntänyt Snellmanin olleen sitä mieltä, että tapauk­sia saattaa sattua, »jolloin yksilön täytyy kysyä itseltään, eikö kansan tosi paras, jonka saavuttaminen on kuitenkin kaiken lain viimeisenä tarkoitusperänä, häneltä vaadi menettelytapaa, joka poik­keaa lain kirjaimesta, ja eikö hänen tule juuri toimiakseen kansallis­hengen mukaisesti syrjäyttää lakia». Ja Rein lisäsi: »Siinä Snellmanin väitteessä, että tapauksia saattaa sattua, jolloin isänmaanrakkaus vaa­tii lain syrjäyttämistä, näyttää minusta täytyvän myöntää hänen olleen oikeassa». Jos tätä ei myönnetä, täytyy ilman muuta tuomita monet historiassa esiintyneet tapaukset. »Silloin täytyy myös ehdottomasti tuomita Porvoon valtiopäivät.» — Danielson huomautti Snellmanin periaatteellisen kannan sovittamisesta käytäntöön voivan olla eri mieliä, sillä olot ja voimasuhteet muuttuvat. »Sama periaate voi tänään vaatia valtiomieheltä ihan toista menettelyä kuin eilen.»13

On vaikea saada selville Snellmanin käsitystä pienten kansojen turvallisuusongelmasta. Hänen, kuten Hegelin, filosofiassa ei ollut tilaa kansainväliselle oikeudelle. »Ulkopolitiikkaa varten ei ole lakeja ensin­ kään», Snellman sanoi.14 Lukiessani yhä uudestaan Snellmanin Valtio­opin kolmea viimeistä lukua, joissa käsitellään kansainvälisiä ongelmia, en voi välttää vaikutelmaa, että Snellman ei ole näitä vaikeita kysymyksiä loppuun ajatellut ja että hän tuskin riittävästi piti silmällä pienten kansojen asemaa ja oloja.

Snellman julistaa:

»Yksikään valtio ei rakenna itsenäisyyttään rauhansopimuskirjojen, vaan sodan perusteelle. ——— Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin että kohoaisi muita kansoja korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä. Mutta sellaisen johdon valtaan ei mikään kansakunta voi hyvällä alistua, sentähden sodan tulee ratkaista.»15

Tällainen filosofia, mikäli siinä ylipäänsä on oikeata, ei sovellu pie­nelle kansalle ja valtiolle.

Snellman katsoi kansalliseen itsetietoisuuteen kehittyneellä kansalla olevan oikeus omaan itsenäiseen kansalliseen elämään. Mutta kansan oikeus ulottuu hänen mielestään vain niin pitkälle kuin sen valta. Osallistumalla kansojen yleisinhimilliseen sivistystyöhön, kulttuuriin, ja liittymällä kansojen perheen jäseneksi ja yhteistoimintaan niiden kanssa ja tulemalla kansojen yleisinhimillisestä sivistyksestä osalliseksi ja sitä edistämällä saavuttaa kansa elämisen oikeuden. Myötätunto ja maailman yleinen mielipide antavat turvaa tälle oikeudelle. Pitkäaikainen käytäntö luo sille lujuutta ja vakavuutta. »Kansakunnan tavan muodostamalla, voimassa olevalla oikeudella on sellainen valta, ettei kukaan mielellään uskalla siihen kajota ja ettei sitä voida murtaa muu­ten kuin vuosikymmenien ponnistuksilla», sanoi Snellman.16 — »Että me voimme säilyttää kansallisuutemme lähimpien 200 vuoden aikana — siitä riippuu meidän pelastuksemme» — hän lausui yliopistoluennoil­laan.17

Elämänsä loppupuolella Snellman kirjoitti: Todellisesti vaikuttava voima kaikessa valtioelämässä on kansallisuus ja elävä kansallishenki. Kysymys on, miten kansallisuuksien oikeuden aate on toteutettavissa. Suurten kansojen pyrkimys päästä ylivaltaan on vaara pienille kansoille. Muuta pelastusta näillä ei ole kuin että niillä itsellä on riittävästi voi­maa kehittää ja ylläpitää kulttuuria, jolla suuretkin kansat tunnusta­vat olevan heille itselle ja ihmiskunnalle arvoa.18

Tällä kaikella on tietenkin merkitystä. Yksinäinen, unohdettu ja merkityksetön pieni kansa olisi vielä turvattomampi. Sivistys ja kansallinen itsetietoisuus ovat tehokas ase kansallisuuden säilyttämisessä sulattamista vastaan, meille Venäjän vallan aikana venäläistyttämistä vastaan. Mutta kun on kysymyksessä pienen kansan valtiollinen elämä, valtiolliset laitokset, valtiollinen itsenäisyys, tämä »kulttuuripuolustus» ei ole osoittautunut riittäväksi. Korkea sivistys ei ole kyennyt suojele­maan pieniä sivistyskansoja ulkonaista väkivaltaa vastaan, enempää kuin suuren kansan korkea sivistys on pidättänyt sitä hyökkäämästä heikompiensa kimppuun. Ei myöskään maailman yleinen mielipide ja osallistuminen kansojen perheen jäsenenä yleisinhimilliseen työhön ja pyrkimyksiin ole turvannut pienen kansan ja valtion itsenäisyyttä ja elämän oikeutta, eipä vaikka yleisinhimillinen työ on tapahtunut tähän asti näkyvimmässä muodossa, jäsenenä Kansainliitossa. — Mutta uudis­tan: vaikka kokemus on osoittanut kaiken tämän riittämättömäksi, se ei ole merkitystä vailla.

1930-luvun alkupuoliskolla olin puheenjohtajana suuressa valtiotalouskomiteassa, jossa käsiteltiin mm. puolustuslaitoksen perushan­kintoja. Mannerheim, joka oli puolustusneuvoston puheenjohtaja, tuli luokseni puhumaan asiasta. Kun mainitsin sen kohdanneen vastustusta, Mannerheim sanoi: »Mihin vastustajat luottavat?»

Minä: »Kulttuuripuolustukseen.»

Mannerheim: »Vai niin! Luottavat siis Akateemiseen Kirjakauppaan.»

Mannerheimilla oli toisinaan sattuvat sanat.

Kuuluisat valtio- ja yhteiskunta-ajattelijat Montesquieu ja Rousseau ynnä eräät muut katsoivat pienten — Montesquieu myös keskikokois­ten — valtioiden paremmin kuin suurten vastaavan valtioiden tehtä­vää ja tarkoitusta. Jotkut ovat pitäneet pieniä valtioita ihanteena. Pienvaltioiden turvallisuusongelmaan nähden hekin kuitenkin päätyi­vät ylipäänsä pessimistiseen tulokseen. Mutta heillä oli eräs rohkaiseva ajatus. He luulivat suurvaltojen sisäisten ristiriitojen vuoksi heikontuvan, vieläpä katsoivat olevan olemassa enimmäissuuruuden, jonka yli valtio ei voisi laajentua. Heterogeenisten suurvaltojen heikontuminen ja hajoaminen olisi siten vastapainona ja pienten suojana. Minun nuoruudessani puhuttiin monikymmenistä kansoista koostuneen Venäjän hajoamisesta tai ainakin perinpohjaisesta uudestaan muodostumisesta. Vielä 1930-luvulla eräs huomattava tuttavani sanoi olevansa varma Venäjän-Neuvostoliiton hajoamisesta. — Professori Vennola, aikoinaan tunnettu poliitikko, kirjoitti vahvassa uskossa v. 1929: »Venäjän hajoa­ minen oli historiallinen välttämättömyys.»19 Yleismaailmalliset valta­kunnat tosin eivät ole pysyneet pystyssä, mutta suurvaltoihin nähden nämä ennustelut eivät ole toteutuneet.

Huolimatta filosofisista mietteistään Snellman tahtoi pysyä olevien olojen pohjalla. Hän korosti, että Suomen kansan on oikein oivallettava asemansa Venäjän valtakunnan yhteydessä ja huomioon otettava siitä koituvat tosiasiat. Hän katsoi meillä yliarvioitavan juridisen peruste­lun merkitystä: »Täällä esiintyy suuria poliitikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeutus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnanoikeuden edessä» (»fiffig deduktion inför en häradsrätt»).20 Puolan kapinan aikana v. 1863 Snellman, Suomen sanomalehtimies N:o 1, kirjoitti jyrkät sanat: »Meidän maamme sanomalehdet ——— solvaavat joka päivä venäläisiä palvellakseen Puolaa. ——— Voi vain lohduttaa itseään sillä, että Jumala on hullujen holhooja. ——— Syvästi masentavaa on nähdä, kuinka maan järkeväm­mät henkilöt vaiti ollen jättävät sananvallan yksin kehnoudelle ja ymmärtämättömyydelle.»21

Viittaan edellä siteeraamiini Snellmanin lausuntoihin Suomen kansan säilymisen ehdoista, virkamiesten asemasta, passiivisesta vastarinnasta ja perustuslakien merkityksestä. — V. 1864 Snellman otti senaatissa osaa käsittelyn alaisena olevan uuden hallitusmuodon valmisteluun. Hän katsoi oikeimmaksi myöntää heti kaikki, mitä mahdollisesti voi­daan antaa, jotta ei uusia perustuslain muutoksia olisi tarpeen. »Uuden perustuslain pitäisi olla sellainen, että sitä noudatetaan ja voidaan noudattaa kaikissa oloissa ——— ja että ei ole aihetta suspendee­rata siinä yhtään kirjainta.»22

Mitä Snellman sanoo voimakkaan ja itsetietoisen kansallistunnon merkityksestä kansallisuuden säilymiselle, pitää tietenkin paikkansa. Mutta pienen kansan valtiollisen elämän, sen valtiollisten laitosten ja olojen, valtiollisen vapauden, lyhyesti sanoen: valtiollisen itsenäisyyden turvaaminen suurten väkivaltaa vastaan on vaikeampi ongelma. Snellman esittää, tosin ilman painavampia perusteluja, optimistisia ajatuk­sia. »Kansakunnan väkevyys ei ole sotakuntoisten miesten luvussa, vaan kansalaisten isänmaallisuudessa ja sivistyksessä», — mikä pitää paikkansa, mikäli fyysillisten voimien epäsuhde ei ole suuri.

Kun 1920-luvulla, — noina huolettomina ja onnellisina vuosina, Venäjän-Neuvostoliiton ollessa heikko ja syrjään sysätty ja Kansain­ liiton eläessä loistoaikaansa, — puolustuskysymystä käsiteltiin, katsot­tiin puolustustehtävänämme olevan »pitää huoli siitä, että ne edut, joita Venäjä valtaamalla Suomen mahdollisesti voisi saavuttaa, eivät vedä vertoja niille varmoille tappioille ja ponnistuksille, joita Suomen valtaaminen tuottaisi».23 — Nämä ajatukset eivät tietenkään ole perää vailla. Itsenäisen pienen kansan velvollisuus on puolustaa viimeiseen asti itsenäisyyttään, ja jos on pakko, kuollakin sen puolesta. Tässä ei kuitenkaan ole unohdettava, että suurvalta ei jätä tarkoituksiaan suurtenkaan uhrien vuoksi, jos katsoo tärkeiden, vieläpä elintärkei­den, etujensa sitä vaativan. Taikka — mikä ei ole unohdettava — jos suuri kansa kiihkon vallassa pitää kunnia-asiana, ambitioasiana, osoit­taa voimaansa ja mahtavuuttaan — niin kävi v. 1863 Puolassa. Pienen kansan on pyrittävä rauhan keinoilla järjestämään riitakysy­mykset ja erimielisyydet suuren kanssa.

Olen aikaisemmin esittänyt käsityksen, että valtioiden välisissä asioissa ennemmin tai myöhemmin todelliset, pysyvät, reaaliset edut pääsevät ideologisiin ja muihin irrationaalisiin vaikutuksiin nähden etu­sijalle, joskin pienellä valtiolla, sen ollessa tekemisissä suuren kanssa, siinä on erikoisia vaikeuksia. Suomen asemaa yli puolen vuosisadan aikana miettiessäni en ole päässyt siitä yksinkertaisesta käsityksestä, että järkevä politiikka on pyrkimys kärsivällisillä ja ennen kaikkea ennakkoluulottomilla neuvotteluilla ja sovitteluilla saada esiintyvien erimielisyyksien ala niin supistetuksi, että suurikaan »ei katso sotaa kannattavaksi» ja siten löytää sijansa olevissa reaalisissa oloissa.

Snellman lausui:

»Ei ole ainoatakaan niin voimakasta kansaa, ettei sen ole pakko alistua historialliseen välttämättömyyteen, jota se ei kykene vallitsemaan. Vielä vähem­män on pieni ja heikko kansa tässä poikkeuksena.»24

En ole voinut unohtaa näitä ajatuksia.

Valtio-opissaan Snellman optimistisesti sanoo: »Historia lohduttaa meitä ainakin sillä, että jos jokin kansa todella tahtoo saavuttaa ja säilyttää itsenäisyytensä, niin sillä myös aina on kykyä sitä puolustaa.»25 Tähän me nykyajan ihmiset voimme todeta: Tosiasia on, että kai­ken karkean valta- ja voimapolitiikan aikana ja kaikkien viime vuosikymmenien myllerrysten jälkeen pieniä valtioita on edelleen olemassa.

Snellman —  niinkuin Yrjö-Koskinen, Danielson ja Palmen — käsitti Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet pääasiassa kansainvälisiksi — Suomen ja Venäjän kansakuntien välisiksi. Hän sanoi tahtovansa teroittaa maanmiehilleen, »ettei kansakunnan pidä tavoitella mitään muuta kuin minkä saavuttamiseen ja säilyttämiseen sillä on riittävästi valtaa».26 Suomen kansan turvan Venäjältä tulevia vaatimuksia vas­taan hän erityisesti katsoi olevan Venäjän ja Suomen yhteisessä hal­litsijassa ja hänen oikeamielisyydessään sekä hyvissä suhteissa hallit­sijan ja Suomen kansan välillä. Siinä hän olikin oikeassa. Niin oli aina Aleksanteri I:stä Aleksanteri III:een saakka ollut asian laita. Vasta heik­ko Nikolai II asettui Venäjän kansalliskiihkoisten puolelle, ja silloin lähestyi turmio. Tätä aikaa Snellman ei enää nähnyt. Hän eli Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n aikana. Nikolai I:n tiedetään eräitä päätöksiä tehdessään itsekin huomauttaneen, että asia olisi oikeastaan ollut pe­rustuslakien mukaan järjestettävä valtiosäätyjen myötävaikutuksella, mutta että silloinen ajankohta ei ollut sovelias valtiopäivien kokoonkutsumiseen.27 Erääseen asetukseen ministerivaltiosihteeri Rehbinder lisäsi nimenomaisen johdannon, jossa huomautettiin että kysymyksen ratkaisu olisi vaatinut valtiopäiväin myötävaikutusta, mutta olosuh­teet olivat estäneet hallitsijaa kutsumasta säätyjä kokoon.28

Aleksanteri II:n hyväntahtoinen ja vapaamielinen suhtautuminen maahamme on tunnettu. Snellman ei kokenut sellaista aikaa, jolloin valtiomuotoamme tietoisesti tahdottiin rikkoa. Vielä vähemmän voi hän, 19. vuosisadan aatteissa kasvanut, edellyttää sellaista terro­rin aikaa, minkä me 20. vuosisadan ihmiset olemme sivistyneessä Euroo­passakin kokeneet. Asema oli Nikolai II:n hallitessa toinen kuin Snell­manin aikana. Sen vuoksi voi perästäpäin asioita ajatellen katsoa, että Snellmanin ajatukset ja lausumat olivat muodostuneet silloisten, myö­ hempään aikaan verraten, »idyllisten» olojen ja edellytysten mukaan. Mutta Snellmanin »reaalipoliittiset» ajatukset vaikuttivat meihin vanhasuomalaisiin sangen voimakkaasti ja vahvistivat käsitystämme Suomen ja Venäjän suhteista ja menettelystä, jolla olisi pyrittävä ristiriitoja selvittämään.


1 J. V. Snellman: Samlade arbeten, VI, s. 297.

2 Saml. arb., VI, s. 30.

3 Saml. arb., VI, s. 278.

4 Saml. arb., VI, s. 30.

5 Saml. arb., I, s. 995.

6 Saml. arb., I, s. 994 muist.

7 Saml. arb., I, s. 997; Kootut teokset, II, ss. 274—275.

8 Saml. arb., VI, ss. 30—31.

9 Saml. arb., VI, s. 662 seur.

10 Saml. arb., V, s. 768.

11 Kootut teokset, VII, s. 46.

12 Helsingin Sanomat 10. 3. 1907.

13 Uusi Suometar 13. 3. 1907. J. R. D(anielson): Snellman ja Rein.

14 Kootut teokset, II, s. 274.

15 Kootut teokset, II, s. 266.

16 Kootut teokset, VII, s. 246.

17 Rein: J. V. Snellman; II, s. 712.

18 Rein: mt., II, s. 677—678.

19 J. H. Vennola: Politiikkamme kansakuntana, s. 33.

20 Rein: mt., II, s. 712.

21 Kootut teokset, VII, s. 250.

22 Rein: mt., II, SS. 503—504.

23 Lauri Ingman: Poliittisia suuntaviivoja, puhe v. 1925. s. 15. Samoin kenraali O. Enckell: Pienten valtioiden puolustuskysymys, 1925, s. 10 ja Puolustusrevisionin lausunto v. 1926.

24 Kootut teokset, VII, s. 245 (Sota tai rauha Suomelle, 1863).

25 Kootut teokset, II, s. 276.

26 Kootut teokset, VII, s. 245.

27 Suomen historian käsikirja, II, s. 78.

28 Suomen historian käsikirja, II, s. 132.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.