Venäläisten hyökkäykset Suomen valtiollista asemaa vastaan, jotka 1890-luvun lopulla ja 1900-luvun alulla, kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana, saivat järjestelmällisen muodon, alkoivat jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Suomessa tämän rajuilman lähestymistä ei näy riittävästi huomatun. Täällä elettiin valtiollisen liberalismin oikeuden ja oikeudenmukaisuuden jaloissa aatteissa, luottamuksessa perustuslakeihimme ja pyrkien niiden pohjalla kehittämään olojamme länsimaisten valtiollisten ihanteiden mukaan.
Edellämainitussa julkaisemattomassa kesällä 1902 laatimassaan kirjoituksessa Yrjö-Koskinen kuvaa Suomen ja Venäjän suhteiden kehitystä seuraavasti:
Aleksanteri II:n hallitus herätti meissä verrattain hyviä toiveita, että Suomenmaan valtiollinen asema saattaisi vakaantua itsenäisen kansallisuuden pohjalla: kahdenpuolisen lojaalisuuden turvissa Suomen kansa saattaisi Venäjän kansan rinnalla kehittää ominaista kulttuurielämäänsä, vaikka tietysti vaikutuksemme ulkomaailmaan aina tulisi olemaan kovin vaatimaton. Tämä oli jo ikäänkuin sovittua ohjelmaa, ainakin meidän käsityksemme mukaan. Vahingosta viisaiksi tulleina me jo vähitellen ymmärrämme, ettei tämmöinen ohjelma saattanut olla kestävää. Tuo äänetön sopimus rikkuikin ennen pitkää. Se edellytti, ettei meidän puolelta annettaisi mitään aihetta siihen epäluuloon, että meillä itse teossa olisi laveammalle tähtääviä valtiollisia tarkoituksia ja venäläisten puolelta taas, että suuren kansakunnan luonnolliset sulattamispyyteet eivät ulottuisi Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kumpaisetkin edellytykset pettivät. Me puolestamme pyrimme kehittämään hiukan liian pitkälle sitä sisällistä itsenäisyyttä, joka Toisen Aleksanterin suosiollisella myötävaikutuksella oli alkuun päässyt. Kysymykset omasta kauppalipusta, neutraliteetista, personaaliunionista pantiin toinen toisensa perästä vireille. Sen sijaan että Nikolai I:n aikana oli pyritty kaikessa hiljaisuudessa muulta maailmalta salaamaan niitä autonomisia etuja, joita jo silloin, vaikka ahtaissa oloissa, nautimme, alkoi tämä politique d’effacement (näkymättömänä pysymisen politiikka) tuntua tukalalta ja alentavalta. Pitihän Euroopan tietää, että Suomenmaa oli erinäinen valtio, ellei juuri valtakunta. Eikä tätä pyrkimystä sovi oudoksua, saati moittia. Olihan saavutettu semmoistakin, jolla oli käytännöllistä tärkeyttä kansan elämässä: oma rahakanta, määräaikaiset valtiopäivät, ominainen sotalaitos. Eihän tuota kaikkea voitu ihan salassa pitää.
Mutta Venäjän kansassa oli samaan aikaan herännyt kansallisen mahtavuuden tunne, joka pian kasvoi varsinaiseksi chauvinismiksi. Tuo vanha eripuraisuus puolalaisten kanssa antoi venäläisyydelle uutta yllykettä ja Saksan keisariuden uudistus nosti venäläisissä kilpailun halua äärimmilleen. Bismarck oli aikakauden suuri mies, joka ei säästänyt mitään välikappaleita sulattaaksensa yhteiskansallisuuteen kaikki valtakunnan vieraat ainekset. Tuota esimerkkiä oli Venäjänkin noudattaminen; se oli luonnollisesti kiihkoisten isänmaanystäväin silmämääränä. Silloin huomattiin, että neljän peninkulman päässä keisarikunnan pääkaupungista oli vieras raja, jonka ylitse ei päästy tullintarkastusta käymättä, raja, jonka toisella puolella Venäjän raha ei käynyt täydestä ja venäjän kieli oli melkein tuntematon. Eikä siinä maassa edes sen maan oma kieli vallinnut, vaan juuri vieraan valtakunnan kieli, ruotsin kieli. Nousi huuto, yhä voimakkaampi huuto: Suomen valloitus vuosina 1808-1809 oli ollut hukkaan mennyt yritys; se oli tavalla tai toisella uudistettava.
Pitkään aikaan ei ollut suomalaisten kesken täyttä aavistusta siitä myrskystä, joka tulossa oli. Muutamat harvat, jotka likemmältä olivat nähneet yleisen mielipiteen kehitystä ja muodostumista Venäjällä — Johannes Gri penberg Pietarissa ollessaan, Woldemar Daehn, tänne siirryttyään — kohottivat varoitusääniä. Niitä ei otettu kuuleviin korviin. Päinvastoin sanomalehtemme jatkoivat kiivasta sanasotaa venäläisten lehtien kanssa. Itse hallituksessa ei otettu paljoa lukuun sitä poliittista suuntaa, joka keisarikunnassa yhä selvemmin tuli näkyviin: Venäjällä harrastettiin jyrkintä protektionismia, meillä sitä vastoin oli tietysti mahdotonta kulkea samaan suun taan, mutta ei edes lievennetty sitä vapaakaupan ohjelmaa, jota meidän teoreetikot olivat kirjoistansa oppineet. Täysi liberalismi kukoisti Brunou — L. Mechelinin duumviraatin johdolla. Hallitsijan valtaa melkein huomaamatta supistettiin ja Mechelin Pietarissa käydessään piti Venäjän valtiomiehille ärsyttäviä luentoja hallitustoimen oikeista periaatteista. Hallituskunnan jäsenistä tuskin kukaan muu kuin tuo L. G. von Haartmanin koulussa kasvatettu Norrmén ymmärsi varoittaa L. Mechelinin seikkailuista. Mutta ylipäänsä oli meidänkin maassamme chauvinismi tullut vallitsevaksi. Että suomalainen chauvinismi ja venäläinen chauvinismi viimein törmäisivät yhteen, oli aivan luonnollista. Hallitsijan persoona oli kauan aikaa suojanamme — le tampon, qui amortit Ies chocs (puskuri, joka heikentää törmäykset). Niin pian kuin keisari voitettiin venäläisten aatteiden puolelle, oli asemamme alttiiksi annettu. Vähin erin, mutta auttamattomasti, siis jouduimme siihen tilaan, jossa nyt ollaan. Kansakunta, jonka väkiluku ei nouse kuin puoleenkolmatta miljoonaan, on nyt taistelussa maailman mahtavimman vallan kanssa.
Tätä nykyä on vanhan suomalaisen puolueen, toisin sanoen kotimaisen hallituskunnan, pääharrastuksena saada sovinto jälleen miten kuten rakennetuksi, näennäisesti hallitsijan kanssa, mutta itse asiassa Venäjän kansakunnan kanssa. Selvä on, että tämä ei voi tapahtua vähemmällä kuin että joku osa ennen voittamiamme erikoisoikeuksia uhrataan, tietysti ei enempää kuin mikä on välttämätöntä. Millä ehdolla voimme tehdä sovintoa, ei voi kukaan varmuudella sanoa, sillä väkevämpi tavallisesti maailmassa määrää rauhanehdot, jos kohta hänkin helposti saattaa huomata oman etunsa vaativan, ettei näitä ehtoja aseteta voitetullekaan liian rasittaviksi. Arvattavasti kumpaisellekin on suotavaa, että rauha saadaan pysyväinen, kestävä, jotta eivät ikävät selkkaukset enää, ainakaan lähimmässä tulevai suudessa, uudistuisi. Meille, heikommalle puolelle, tämä on hengenasia. Meidän täytyy sen vuoksi hätätilassa tyytyä melkoiseenkin oikeuksiemme supistamiseen, kun meille vain jääpi sisällisen kansallisen kulttuurielämän ja kehityksen mahdollisuus.
Näille perille me toivottavasti pääsemmekin, jos vaan osaamme käyttää sitä kylmäveristä malttia, jota nykyiset olot meiltä vaativat.
Yrjö-Koskinen, entinen yleisen historian professori, mietti vuosikymmenien kuluessa pienten kansojen kohtaloa ja tulevaisuutta. Tavan takaa hän palasi näihin kysymyksiin ja huolestuneena puhui yhä karkeampana esiintyvästä suurvaltojen »hurjasta, silmittömästä realismista». Jo vuonna 1865 hän kirjoitti jonkunlaisesta yleisestä järjestyksestä, joka »suojelisi heikompaa vahvemman mielivaltaa vastaan» — tämä ajatus oli kyllä vanha — ja luuli maailman yleisen mielipiteen nojaan voitavan perustaa uusi järjestys, ajatellen »koko maailman valistunutta yleisöä tarkastamaan ja tuomitsemaan kansain ja valtakuntien välillä» ja katsoen »että se saattaisi heikoille olla luotettavana turvana väkivaltaa ja vääryyttä vastaan». Hän ajatteli jonkunlaista kansojen välille perustettavaa järjestöä, joka »käyttäisi lakia ja oikeutta siinä, missä pelkkä väkivalta vielä vallitsee. Vaikkei sellaista oikeustilaa vielä pitkään aikaan saavuteta, niin jos kellään on syytä hartaasti rukoilla senkaltaista ihmiskunnan tulevaisuutta, on tosiaan semmoinen syy pienellä kansalla.» Vuonna 1879 julkaisemassaan teoksessa »Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa» hän jonkunlaisella toivehikkuudella puhui pienten kansojen tulevaisuudesta ja katsoi oikeustilan pyrkivän paranemaan »heikkojen turvaksi ja kansainvälisen tasa-arvon hyväksi». Uudessa painoksessa vuonna 1900 hän lausui luulevansa viimeaikaisten tapausten vahvistavan pienten kansojen tulevaisuuden toiveita. Niinpä Haagin kongressin yritykset vuonna 1899 ja se tapa, jolla korkeimman kulttuurin edustajat olivat esiintyneet Suomen hyväksi, viittasi Yrjö-Koskisen mielestä siihen, että »kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä oli syntymässä uusi oikeustila, jos sekään ei lie taistelutta voitolle pääsevä».
Yrjö-Koskinen palasi 1880- ja 1890-luvuilla näihin lempiajatuksiinsa. Vuonna 1889 hän kirjoitti Uuteen Suomettareen Helsingin kirjeen, jonka
alaotsikkona oli: »Pienten kansain asema. Muutamien venäläisten lehtien tarkoitukset Suomen suhteen.» Kirjoituksen lukee vielä nytkin mielenkiinnolla.
Yrjö Koskinen siteeraa aluksi erästä ulkomaalaista aikakauslehteä, jossa lausuttiin mm., miten aika oli kova pienille kansoille, koska niiden oli ylen vaikea taistella ylivoimaa vastaan. Entisaikaan ne eivät olleet yleisessä kilpailussa edeltäkäsin tuomitut voitettaviksi; esimerkkeinä mainittiin Venetsia, Alankomaat, Portugali. Mutta nykyään tämä kaikki on muuttunut. Yhdeksästoista vuosisata oli luonut jättiläisvaltoja: Yhdysvallat Pohjois-Amerikassa, Venäjän Euroopassa ja Aasiassa ja näiden ohella Brittiläisvallan ja Saksan keisarikunnan.
»Tällaisten kolossien keskellä» pienten valtojen ei auttanut muuta kuin »koettaa pyrkiä unohdukseen, ettei kukaan huomaisi niitä suuhunsa syödä. Niiden suurimpana onnena on, jos saavat olla sekaantumatta suurvaltojen kunnianhimoisiin ja kateellisiin taisteluihin.»
Merkillinen on — sanoi Yrjö-Koskinen — synkkä pessimismi, joka näytti kaikkialla valtaavan ihmisten mieliä. Maailma nauttii hedelmät niistä loistavista keksinnöistä, joita höyry, sähkö ja mekaaninen taito oli synnyttänyt, ja itse yhteiskunnan koneistoa oli ihmiteltävästi edistetty. Yhtä kaikki oli tyytymättömyys ja katkera toivottomuus yleisempi kuin milloinkaan. Yrjö-Koskisen ajatuksen mukaan päävika oli siinä, että ihmiskunta näytti hukanneen kaikki korkeammat ideaalit, kentiesi etupäässä uskonsa Jumalan johdatukseen yksityisten ja maailman asioissa. Tästä oli seurauksena hurja, säälimätön realismi, joka julkisesti julisti väkevämmän oikeutta. Se realismi, jonka ruhtinas Bismarck oli perustanut Euroopan politiikkaan, kantoi hedelmänsä kaikkialla, sillä tietysti suuret ja pienet ovat rientäneet omistamaan sitä korkeata valtioviisautta, jolla oli ollut niin loistava menestys.
»Mihin ikänä maailmassa käännymme, saarnataan tähän aikaan väkivallan politiikkaa röyhkeimmällä tavalla. En tahdo sanoa, ettei entiseen aikaan kansojen ja valtakuntien teoissa olisi ollut itsekkäisiä pyyteitä vaikuttamassa. Mutta sitä uskallan väittää, että näitä riettaita mielitekoja ei ole milloinkaan ennen samalla peittelemättömällä röyhkeydellä julkilausuttu.» Jos me suomalaiset — Yrjö-Koskinen jatkoi — hetkeksi unohtaisimme tämän nykyisen poliittisen suunnan, niin on venäläisiä lehtiä, jotka myöhään ja varhain meille muistuttavat, mitä meidän rauhaamme tulee. Tuskin enää viikkoakaan kuluu, kun joko Moskovskija Vedomosti tai Novoje Vremja tai joku muu slavofiilien äänenkannattaja karkaa meidän kimppuumme törkeimmillä herjauksilla ja häväistyssanoilla joiden perusteeksi levitetään meistä ilmeisiä valheita ja vääristyksiä.
Tärkeämpää luonnetta ovat näiden lehtien jatkamat yllytykset valtiollisessa tarkoituksessa. Kerrotaan, kuinka Suomen erikoishallitus imee Suomen kansan elinnesteitä, kuinka tämä hallitus ja sen virkamiehistö on kansan vihaamaa, niin että tietysti ei muuta hartaimmin haluta kuin saada venäläisiä sijaan. Kerrotaanpa vielä lisäksi, että Suomessa ollaan täydessä vallankumous- ja kapinatilassa Venäjää vastaan. Näitä vääristyksiä ja valeita on melkein mahdotonta saada Venäjän yleisön edessä oikaistuiksi.
Yrjö-Koskinen luotti kuitenkin siihen, että valheilla ja vääryydellä on lyhyet jäljet. Hän ajatteli, että tuo törkeä realismi, joka maailman politiikassa silloin vallitsi, ei ole ikuisesti pysyvää:
»Niin kauan kuin Jumala elää, ei ole pienenkään kansan syytä epäillä hänen johdatustansa. ——— Enemmän kuin milloinkaan meidän tulee pitää tarkka vaari teoistamme ja sanoistamme, pysyen suorina, vilpittöminä, pelottomina, mutta ei ylimielisinä eikä turhamaisina, hyvin vakuuttuneina siitä, että maailman menoa ohjaavat muut vallat kuin kateiden juonet.»1
Yrjö-Koskinen palasi viimeisinä elinvuosinaan useamman kerran tähän kysymykseen. Hän lausui uudelleen katkeria sanoja Bismarckin politiikasta, minkä katsoi olevan suurena syynä väkivallan opin vallalle pääsemiseen. Vuonna 1899 hän kirjoitti Haagin konferenssin kokoontumisen johdosta rauhan mahdollisuudesta. »Mutta on vielä tärkeämpi asia maailmassa kuin rauha», hän sanoi, »ja se on kansakuntien vapaus. Jos voisimme enää ajatella semmoista yhteistä, koko sivistyneen maailman käsittävää valtaa kuin Rooman keisarikunnan aikana oli, olisi epäilemättä seurauksena makoinen, sikeä rauha koko maailmassa ——— mutta seurauksena myös olisi kaiken inhimillisen kehityksen yksitoikkoisuus ja lopulta kuolettavainen sorronalaisuus kaikille. Maailman historian selvimpiä opetuksia on se, että yksilöiden vapaa vuorovaikutus on kaiken inhimillisen kehityksen elinehto.» Entistä epäilevämpänä hän kysyy: »Onko siis kaikki toive maailman rauhallisesta kehityksestä turhaan? ——— Ihmiskunnan varsinainen pelastus olisi siinä, jos tuo maailman politiikassa vallitseva kyynillisyys eli rietas itsekkäisyys, jonka ruhtinas Bismarck aikoinaan ajoi kukkuralleen, vähitellen saataisiin väistymään, jotta tie aukenisi aatteellisemmille pyrinnöille kansainvälisissä oloissa.»2
Yrjö-Koskisen toiveet aatteellisempien pyrintöjen ja moraalin vahvistumisesta ja entistä enemmän määrääviksi pääsemisestä kansojen välisissä suhteissa eivät ole toteutuneet. Itse hän ehti ennen kuolemaansa nähdä enteitä kehityksen menemisestä pahemmaksi, joskin hän säästyi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon hirmutapauksista ja ennenkaikkea kokemasta, miten kansainvälinen moraali ja oikeudentunne on entisestään tylsistynyt ja maailman mielipide rappeutunut, varsinkin kun on kysymyksessä pienten kansojen ja valtioiden tärkein elämisen ehto — niiden valtiollinen vapaus ja itsemääräämisoikeus sekä suurvaltain suhtautuminen tähän pienten kansain perusongelmaan. »Kylmän sodan» aikana (vuodesta 1948 alkaen) puhuttiin aivan tyynesti väkivallasta, jonka kohteeksi pienten valtojen arveltiin suurten luultujen sotilaallisten etujen vuoksi joutuvan. Pienten mahdollisesta kohtalosta ja suurten odotettavista väkivaltaisista toimenpiteistä niitä vastaan keskusteltiin ikäänkuin asiasta, joka on luonnollinen ja johon ei ollut oikeastaan mitään sanomista, olivat toimenpiteet millaisia tahansa. Tällaiseen moraaliseen hervottomuuteen on maailma joutunut. Tietenkään maailman lehdistön kirjoituksilla ja yleisellä mielipiteellä ei olisi ratkaisevaa vaikutusta uhatun hyväksi — senhän me olemme saaneet kokea. Mutta voimakas maailman yleinen mielipide, joskaan se ei ole riittävä, on ensimmäinen edellytys surkeiden kansainvälisten olojen edes jonkunlaiseksi parantamiseksi.
1 Y. S. Yrjö-Koskinen: Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, IV, ss. 523—530.
2 Mt., ss. 568—569. Lienee syytä todeta, että Yrjö-Koskisen jo 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla sekä myöhemmin esittämä katkera arvostelu Bismarckin politiikasta ja sen vaikutuksesta Euroopassa esiintyy nykyaikaistenkin historioitsijain käsityksissä. Puhuessaan Bismarckin saavutuksista — »miehen, joka käytti ainoastaan väkivallan argumentteja» — italialainen historioitsija ja filosofi Benedetto Croce lausuu: »Maailman missään osissa ei valitettu jalon ja työteliään Saksan kansan yhdistymistä, mutta kyllä tapaa, millä tämä yhdistyminen oli aikaansaatu. Valitettiin myös vaikutusta, mikä sellaisella autoritäärisen hengen vahvistamisella oli Eurooppaan. Lopulta voitti hyväksyminen, joka aina seuraa menestystä. Niin syntyi tämän uuden Saksan ihailu, joka pian muodostui haluksi jäljitellä sitä.» (Geschichte Europas im neunzehnten Jahrhundert, italiankielinen alkuteos 1932, saksankielinen käännös, toinen painettu painos 1947, ss. 271-272.) — Samoja ajatuksia esittää tunnettu saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke (Die Deutsche Katastrophe, 1946, ss. 36—37, 40—41, 79—80). Vrt. Eyck: Bismarck, 11, ss. 85—86.
