XXV. Kunnallinen äänioikeus

Kysymys kunnallisen äänioikeuden uudistamisesta varsinkin kaupungeissa oli 19:nnen vuosisadan viime vuosikymmenellä ja vuosisadan vaihteen jälkeen ollut suomenkielisissä piireissä pohdinnan alaisena. Siinä oli ensi sijassa kysymys ääniasteikon alentamisesta ja poistami­sesta. Minäkin jouduin vuonna 1902 siihen keskusteluun ottamaan osaa kirjoittamalla artikkeleja Uuteen Suomettareen. Kirjoitusten johto­lanka kulki samaan suuntaan kuin silloin suomalaisissa piireissä: ääni­asteikko olisi poistettava ja kaikille vähintään 400 à 500 markan tulosta kunnallisveroa suorittaville olisi annettava yhtäläinen äänioikeus.

Valtiollisen äänioikeuden perinpohjaisen uudistuksen yhteydessä kysymys kunnallisesta äänioikeudesta joutui uudelle kannalle. Asia otettiin meidänkin piirissämme esille. Jouduin tätäkin asiaa lähinnä käsit­telemään ja miettimään. Tutustuin sitä varten kunnallista äänioikeutta koskevaan lainsäädäntöön muissa maissa. Vuonna 1906 julkaisin lento­kirjan »Kunnallinen äänioikeus», jossa esitin ehdotuksen kunnallisten äänioikeusolojen uudistamiseksi. Sittenkun asiaa oli keskuudessamme pohdittu, ehdotukseni hyväksyttiin vanhasuomalaisen puolueen oh­jelmaksi.

Kirjasessani totesin, että korjausten välttämättömyydestä oltiin kai­kissa suomenkielisissä piireissä yleisesti yhtä mieltä.

Tämäkin kysymys on yksi niitä, joissa tarpeellisten uudistusten toimeen­pano on aivan liian kauan lykkäytynyt, ja niin olemme myös tässä asiassa, niinkuin on ollut valtiollista äänioikeutta koskevan kysymyksen laita, siinä asemassa, että asteittaisten uudistusten tietä kulkeminen ei enää ole ajatel­tavissa — kirjoitin. — Onko ääniasteikko oikeutettu? — Ei ollenkaan. Kunta enempää kuin valtiokaan ei ole mikään pääomien yhdistys, mikään osake­yhtiö, johon osakkaat ottavat osaa erisuuruisilla rahamäärillä. Kunnan niin­ kuin valtionkin tarpeisiin tulee jokaisen jäsenen antaa osansa kykynsä mukaan. Ja pienen veron suorittaminen on varattomalle ainakin yhtä ras­kasta — tavallisesti raskaampaa — kuin suhteellisesti suuremman veron suorittaminen varakkaammalle. Ääniasteikko ei siis ole nähdäkseni järkisyillä puolustettavissa; sitä vähemmän kun nyt valtiollisissa vaaleissa ääni­oikeus on yleinen ja yhtäläinen.

Erimielisyyden aiheena saattaa olla vain kysymys, onko kunnalliseen äänioikeuteen nähden pysytettävä jonkunlainen sensus, so. määräys, että vaalioikeus on tavalla tai toisella tehtävä riippuvaksi jostakin varallisuus­ ehdosta, joko määrätyn omaisuuden omistamisesta tai veron maksamisesta tms. Kerrottuani oloista muissa maissa lausuin: »Ylipäänsä nojautuvat kunnallista äänioikeutta koskevat säännökset muissa maissa samoihin periaat­teisiin, kuin mitkä ovat valtiollisen äänioikeuden pohjana. Ja missä asian laita ei ole tällainen, siellä pyrkimys selvästi kulkee tätä päämäärää kohti.»

Kunnallisten asiain joukossa on paljon sellaisia, jotka koskevat juuri vähäväkisiä kansanryhmiä. Sitten kun itsetunto ja tietoisuus yleisistä oloista on elpynyt alemmissakin kansanluokissa, tahtovat ne itse ottaa osaa omien asiainsa järjestämiseen. Kansalaiset eivät enää tyydy »isällisten» hallitusten johdatukseen, vaan vaativat itselleen oikeutta sananvaltaan omissa asioissaan. Tämä sielullinen ilmiö, joka juuri on kansanvaltaisuuden, demokratian, äärimmäisenä perusteena, ilmaantuu joka alalla nykyisessä yhteiskuntaelä­mässä. Sananvallan siirtyminen yhä enemmän kunnallisissakin asioissa nii­den kansanluokkien luottamusta nauttivien henkilöiden käsiin, joita asiat lähinnä koskevat, on sen vuoksi luonnollinen ja sopusoinnussa nykyaikai­sen kehityksen yleisen suunnan kanssa. — Lopputuloksena lausuin, että periaatteellisestikaan veronmaksun asettaminen äänioikeuden edellytykseksi ei ollut oikeutettu. Kysymys on, miten saadaan sellaiset henkilöt löydetyiksi, jotka hoitavat varoja samoin kuin muitakin kunnan asioita niin, että mah­dollisimman yleinen tyytyväisyys kunnan jäsenten keskuudessa vallitsee. Ainoa, mitä veronmaksajat voivat oikeudella vaatia, on sopivia takeita siitä, että heitä kunnallisverojen maksamisella ei kohtuuttomasti rasiteta. Mah­dollista on, että kokemus on osoittava tällaisia takeita tarkoittavat säännök­set tarpeettomiksi.

Sanotaan myös, että veron maksaminen on mittapuu, joka erottaa pois kunnolliset kansalaiset vähemmän kunnollisista, »täysimittaiset» kunnan jäsenet »alamittaisista». Siihen huomautin, että se kysymys oli ratkaistu jo val­tiollisen äänioikeuden kautta. Se, joka on alamittainen» kunnallisissa vaaleissa, ei voi olla »täysimittainen» valtiollisissa vaaleissa, ja päin vastoin se, joka on »täysimittainen» valtiollisissa vaaleissa, ei voi olla »alamittainen» kunnallisissa vaaleissa. — Asia on meillä koko laajuudessaan, myöskin mikäli se koskee kunnallista äänioikeutta, periaatteellisesti ratkaistu uuden valtiopäiväjärjestyksen hyväksymisen kautta. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaate, joka siinä on omaksuttu, on välttämättömyyden voimalla tunkeva myös kunnalliselle alalle. Johtopäätökseni oli, että myös kunnallisen äänioikeuden korjaamisessa on täysi askel astuttava. Se periaate, jonka poh­jalla tuo korjaaminen on tapahtuva, olisi oleva sama kuin mikä uudessa valtiopäiväjärjestyksessä oli pantu valtiollisten äänioikeusolojen perustaksi: yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.

Esitin sitten järjestelmän, joka meidän keskuudessamme oli saavut­tanut suurta kannatusta:

Asiain kunnollisen käsittelyn takaamiseksi olisi kaikissa kunnissa sekä kaupungeissa että maaseudulla asetettava kunnanvaltuustot. Olin tutkinut kunnallista lainsäädäntöä Norjassa ja Ranskssa, joissa yleinen ja yhtäläi­nen kunnallinen äänioikeus oli voimassa. Noissa maissa oli veronmaksajien liiallisen rasittamisen estämiseksi annettu valtion viranomaisille kunnan asioihin nähden tarkastusvalta, joka, etenkin Ranskassa, meni sangen pitkälle. Oman maamme oloihin nähden olisi pyrittävä aikaansaamaan sellai­ nen kunnallishallintokoneisto, joka jo itsessään sisältäisi riittäviä takeita epäkohtia vastaan. Paitsi kunnanvaltuustoa, joka oilsi valittava suhteelli­sella vaalitavalla, olisi mielivallan poistamiseksi veroäyrin perustana olevan tulon määrän suuruus laissa säädettävä. Lisäksi olisi laissa määrättävä ylin raja, laskettuna prosenteissa verotuksen alaisista tuloista, mihin asti kunnanvaltuustolla olisi oikeus verottaa kunnan jäseniä. Jos tämä laissa määrätty tulon määrä ei riittäisi, olisi kysymys lisäverojen maksamisesta jätet­tävä lisätyn valtuuston ratkaistavaksi. Tähän kuuluisi, paitsi tavallisia val­tuusmiehiä, yhtä monta lisättyä valtuusmiestä, joiden vaaliin ottaisivat osaa ainoastaan kunnallisveroa maksavat kansalaiset. Vielä voisi määrätä, että päätöksen tekoon lisäveroista vaadittaisiin määräenemmistö, esim. 2/3 lisätyn valtuuston jäsenistä.

Loppusanoinani lausuin lentokirjassani

että »yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus on yksi niitä monia suoranaisia ja välttämättömiä seurauksia, jotka johtuvat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarijärjestelmän voimaanpanemisesta. Se on johdonmukainen askel sille kansanvaltaisuuden, demokratian, tielle, jonka kansamme äsken on valinnut.»

Tämän mukaisesti muodostettiin kunnalliseen äänioikeuteen nähden vanhasuomalaisen puolueen ohjelma, joka vahvistettiin puoluekokouksessa lokakuussa 1906.

Ryhmämme taholta tehtiin 1907-vuoden valtiopäivillä tämän mu­kainen esitysehdotus sekä kaupunkien että maalaiskuntien kunnallis­asetuksen muuttamiseksi. Sosialistit laativat samoilla valtiopäivillä ano­muksen, jossa pyydettiin, että seuraaville valtiopäiville annettaisiin esi­tykset yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja suhteellisen vaalitavan toimeenpanemiseksi kunnallisella alalla. Laki- ja talousvaliokunta, johon nämä aloitteet lähetettiin, ei ehtinyt niitä käsitellä.

Tällä välin, toukokuussa 1907, oli senaatti asettanut komitean kunnallista äänioikeutta, vaalikelpoisuutta ja vaalitapaa sekä kunnallisverotusta koskevia säännöksiä tarkistamaan. Komitean puheenjohta­jaksi nimitettiin lääkintäneuvos G. R. Idman ja jäseniksi vanha­suomalaisesta puolueesta kansanedustaja, maanviljelijä Juho Torppa ja minä, nuorsuomalaisesta puolueesta edustajat maanviljelijä Pekka Ahmavaara, päätoimittaja Eero Erkko ja maanviljelijä Juho Astala, ruotsalaisesta kansanpuolueesta pankinjohtaja Leonard von Pfaler, Albert Stigzelius ja vapaaherra Otto Wrede, maalaisliittolaisista maanviljelijä J. H. Koivisto sekä sosialisti, toimitusjohtaja Heikki Lindroos. Komitea rajoitti aluksi työnsä kunnallisen äänioikeuden, vaalikelpoisuuden ja vaalitavan uudelleen järjestämiseen. Se teki tarmokkaasti työtään ja allekirjoitti mietintönsä jo 29 helmikuuta 1908.

Komitea oli yksimielinen siitä, että kaikkiin kuntiin, sekä kaupun­keihin että maalaiskuntiin, oli asetettava valtuusto. Niinikään oltiin yksimielisiä siitä, että kaikilla äänioikeutetuilla oli oleva yksi ääni ja että vaalitapa oli oleva suhteellinen. Äänioikeuden laajuuteen nähden komitea jakaantui melkein tasan kahteen osaan. Pienen enemmistön, 6 jäsenen, mielestä äänioikeus olisi annettava ainoastaan kunnallista tuloveroa maksaville 21 vuoden ikäisille kunnan jäsenille. Vähemmistö, 5 jäsentä (Lindroos, Paasikivi, Stigzelius, Torppa ja Wrede), katsoi, että äänioikeus olisi oleva jokaisella 21 vuotta täyttäneellä kunnan jäsenellä, sekä miehellä että naisella. Yksimielisesti hyväksyttiin lisävaltuusmie­histö, joiden ratkaistavaksi olisi jätettävä kysymys tuloveron kantamisesta maaseudulla yli 3 % ja kaupungeissa yli 4 % verotettavasta tu­losta sekä eräät muut asiat. Komitea oli tullut maalaiskuntiin nähden 3 % rajaan tilaston perusteella, joka osoitti, että vuonna 1904 373 maalaiskunnassa kunnallinen tulovero oli korkeintaan 3 % verotetta­vista tuloista ja 95 kunnassa enemmän kuin 3 %, joten kunnallisten menojen ollessa säännöllisellä korkeudella 3 % verotettavista tuloista oli riittävä menojen suorittamiseen. — Näin alhaiset olivat kunnallis­verot siihen aikaan.

Komitean ehdotukseen liittyi vastalauseita. Komitean jäsen von Pfa­ler ei pitänyt lisätyn valtuuston järjestelmää riittävänä liikaverotusta vastaan, vaan ehdotti, että oikeus lisävaltuutettujen valitsemiseen myönnettäisiin niille korkeimmin verotetuille, joiden kannettavina oli suurin osa, esim. 3/4 , kunnan verotaakkaa, mikäli se maksettaisiin tulo­veron muodossa. Se oli vanha ranskalainen järjestelmä. — Sosiaali­demokraatti Lindroos pani vastalauseen, joka koski eräitä yksityis­kohtia.

Vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä tehtiin kunnallisen äänioikeuden muuttamisesta meidän ryhmän puolelta jälleen samanlainen eduskuntaesitys kuin edellisillä valtiopäivillä ja komitean vähemmistön ehdotuksen mukainen. Nuorsuomalaiset Eero Erkko ja Ahmavaara tekivät komitean enemmistön ehdotuksen kanssa yhtäpitävän edus­kuntaesityksen. Kunnallisvaliokunta sai valmiiksi mietintönsä, mutta eduskunnan hajoittamisen johdosta asiaa ei ehditty käsitellä.

Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä esitettiin jälleen periaatteellisesti samanlaiset esitysehdotukset. Kunnallisvaliokunnan mietintö kulki tässäkin asiassa meikäläisten »keskitietä»: äänioikeus olisi oleva yleinen ja yhtäläinen kaikille 21 vuotisille kunnan jäsenille ja sen ohella lisätty valtuustojärjestelmä siihen tapaan kuin edellä on kerrottu.

Sosialistit liittivät valiokunnan mietintöön vastalauseen, jossa esitti­vät äänioikeuden ikärajan 20 vuodeksi sekä lisätyn valtuuston järjes­telmän poistettavaksi, mutta sen sijaan säädettäväksi, että eräät kysy­mykset, ei kuitenkaan kunnallisveron korottamista koskeva, olisi rat­kaistava yleisellä kansanäänestyksellä. Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat ehdottivat vastalauseessaan valiokunnan ehdotuksen hylät­täväksi.

Kun valiokunnan mietintö 25 ja 29 päivinä syyskuuta 1908 käsitel­tiin eduskunnassa, syntyi siitä laaja keskustelu. Meidän ryhmäämme kuuluva edustaja Hannes Gebhard yhtyen valiokunnan ruotsinkielisten mielipiteeseen katsoi, että olisi paras antaa asian raueta ja odottaa hallituksen esitystä asiassa. Hänen mielestään eivät vähäväkiset tätä reformia vielä kaivanneet yhtä kiihkeästi kuin maareformia, kieltolakia ja veroreformia. Gebhardia epäilytti mennä tässä asiassa äkkiä niin pit­källe kuin oli ehdotettu. Valtiollisella alalla oli olemassa hallitus, joka voi ohjata asioita oikealle tolalle, jos eduskunta teki erehdyksiä. Lisäksi eduskunnassa tietopuolisella sivistyksellä oli suurempi mahdollisuus saada vaikutusta kuin varsinkin maalaiskunnissa. Suomessa oli yleissivistys vielä alhaisemmalla kannalla kuin useimmissa muissa maissa. Gebhard esitti esimerkkejä, miten eräissä kunnissa oli saatu huonoja kokemuksia. Myös uudesta eduskunnasta kokemus ei Gebhardin mielestä ollut kaikin puolin hyvä. Hän pelkäsi, että meillä sosialismista voi tulla edistyksen vastustaja. Hän epäili myös 21 vuoden ikärajan olevan liian alhaisen. Olisi myös harkittava, eikö kunnallisreformi olisi ensiksi pan­tava toimeen kaupungeissa ja eikö olisi asetettava tilintarkastajia kun­tiin nähden. Lopuksi Gebhard ilmoitti puhuneensa yksinomaan omasta puolestaan. — Gebhard kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, mutta hän oli itsenäinen ja omaperäinen mies, joka ei välittänyt puolueohjel­mista ja puoluekurista.

Maalaisliittolainen Kallio kannatti reformin toimeenpanoa, mutta toi­voi, että asiassa voitaisiin löytää yhteensovitus siten, että varsinaiset ja lisätyt valtuusmiehet voitaisiin valita samalla perusteella. Maalaisliittolaisten keskuudessa näkyi paljon kannatettavan äänioikeuden myöntämistä vain kunnallisveroa maksaville. Niinpä Alkio vuoden 1918 valtiopäivillä lausui aina olleensa sillä kannalla, että äänioikeus on myönnettävä ainoastaan niille, jotka maksavat kunnallista veroa.

Sosialisti Kirves siteerasi laajasti otteita minun edellä mainitusta lentokirjastani ja asetti sen Gebhardin lausuntoa vastaan. Kirves oli oikeassa siinä, että minun käsitykseni ei mennyt yhteen Gebhardin ajatusten kanssa. Niinkuin sosialistien tapa siihen aikaan oli, hän epäili, että »porvareilla» oli takana aikomus saada koko asia haudatuksi. Vielä selvemmin sanoi Tokoi: »Ne puheet, mitä oikeiston ja keskustan taholta on tässä kysymyksessä tänä iltana puhuttu, ovat olleet hauta­puheita kunnalliselle kysymykselle».

Tämä aiheutti minun käyttämään puheenvuoron.

»Voin ilmoittaa, että olen tässä asiassa aivan samalla kannalla kuin mikä julkaisemassani kirjasessa esiintyi, ja sitä periaatteellista kantaa tulen myös ajamaan ja katson, että on ainoastaan ajan kysymys, milloin tällainen demokraattinen äänioikeuden reformi toimeenpannaan. Sillä se tulee toimeenpan­nuksi, vaikkapa sitä koetettaisiinkin vastustaa.» — Huomautin myös, että suomalaisen puolueen vaaliohjelmasta, joka oli sama kuin minun kirjases­sani esitetty, ei ole aikomus luopua. Uskoin, että ohjelman periaatteet voi­daan asettaa reformin pohjaksi. — »Tosin täytyy myöntää ——— että pitkin maata nykyänsä ja yhä enemmän, mitä enemmän aikaa on kulunut, on epäilyksiä syntynyt, olisiko tällainen pitkälle menevä reformi ainakaan tällä hetkellä paikallaan. ——— Erittäin Kotkan kaupungin esimerkki oli vaikeuttanut ei vain tämän reformin vaan ylipäänsä demokratian asiaa. Joka taholla sekä Kotkan esimerkki että muutamat muut esimerkit vedetään esille. ——— On syntynyt ympäri maata epäilyksiä, onko kansa jo kypsä tällaiseen reformiin. Omasta puolestani en ole niin arka tässä asiassa. Uskon, että kunhan tässäkin joku vuosi päästään eteenpäin, niin arvatenkin kun­nallisen elämän alalla toiminta ja kehitys tulisi kulkemaan rauhallisesti, niin­ kuin uskon ja toivon, että tämän kansanvaltaisen eduskunnankin toiminta ainakin jonkun vuoden kuluttua on pääsevä rauhalliseen uraan ja työn tu­lokset osoittautuvat tyydyttäviksi.» — Lopuksi lausuin viime aikana paljon ajatelleeni, olisiko onnellisinta, että reformi ensin pantaisiin toimeen kaupungeissa. Siten saataisiin kokemusta. »Sitten kun sosialidemokraatit, niin­ kuin uskon ja toivon, olisivat näyttäneet, että kunnallisten asiain hoito hei­dän käsissään — sillä epäilemättä monessa kaupungissa sosialidemokraatit tulisivat olemaan enemmistönä kaupunkien hallinnoissa — onnistuisi tyy­dyttävästi, etten sanoisi loistavasti — sitten voitaisiin ryhtyä tämän refor­min ulottamiseen maaseudullekin. Voi myös pelätä, että monimutkainen vaalijärjestys saattaa olla vaikea maaseudulla panna täytäntöön. Mutta maaseudun oloja en niin tarkasti tunne ja minä tässäkin asiassa, niinkuin ylipäänsä asioissa, jotka koskevat maalaisoloja, mieluummin jätän päätäntö­vallan maalaisille itselleen.»

Sanomalehdissä siihen aikaan paljon kirjoitettiin Kotkan kaupungin asioista. Sosialistit olivat siellä saaneet kunnallishallinnossa vaikutusvallan ja heidän hallintonsa kaupungin raha-asioiden hoidossa oli ollut vähemmän onnistunut.

Keskustelua jatkettiin monena päivänä. Sosiaalidemokraatit pelkäsi­vät, että tätä asiaa ei käsiteltäisi loppuun. Tainio teki keskustelun ku­luessa ehdotuksen, että kunnallislakeja koskeva mietintö käsiteltäisiin suuressa valiokunnassa kiireellisesti, mikäli hallituksen esitysten käsit­tely sitä ei estäisi. Siitä hankittiin puhemiesneuvoston lausunto, joka oli Tainion ehdotukseen nähden kielteinen. Mutta eduskunnassa Tai­nion ehdotus hyväksyttiin 86 äänellä 83 vastaan.

Käsiteltäessä kunnallista äänioikeusasiaa vuoden 1917 ensimmäisillä valtiopäivillä sosiaalidemokraatti Anton Huotari katsoi, minun edellä olevan lausuntoni johdosta voivansa sanoa, että »1908 toisilla valtiopäivillä ——— silloinen edustaja ja senaattori Paasikivi, joka itse oli kirjoittanut lentokirjasen kunnallisen äänioikeuden laajentamisen puolesta, ensimmäisenä miehenä nousi silloista uudistusehdotusta vastus­tamaan ja hänellä aseenkantajanaan oli professori Gebhard». — Sosia­listien arvelut meidän puolueemme ja minun kannastani vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä olivat perusteettomia. Itse asiassa päätimme ryh­mässämme tehdä voitavamme, jotta niillä valtiopäivillä sekä maanvuokralaki että kunnallislait saataisiin valmiiksi. Molemmat asiat todella saatiinkin loppuun suoritetuiksi vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä. Siihen oltiin täällä pääkaupungissa meidän piirissämme hyvin tyyty­väisiä.

Usein mainitussa vuonna 1913 julkaisemassani kirjoituksessa esiin­toin tyytyväisyyteni vuoden 1908 eduskunnassa hyväksyttyihin kunnallislakeihin. — »Uusien kunnallisasetusehdotusten mukaan tulisi siis varakkaampien kansanluokkain verottaminen ilman heidän valitsemiensa edustajain suostumusta estetyksi. En senvuoksi luule eduskun­nan vuonna 1908 hyväksymiä asetusehdotuksia käytännössä sen ’vaa­rallisemmiksi’ kuin jos äänioikeus olisi rajoitettu yksinomaan veronmaksajiin, jota kantaa nuorsuomalainen puolue on ajanut.» — Näin kirjoitin.

Omasta puolestani en vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä ehtinyt ottaa tehokkaammin osaa kunnallisasiain käsittelyyn. Olin 1 elokuuta 1908 tullut senaatin jäseneksi ja minulla oli kädet täynnä työtä. Senaatto­rina en ollut myöskään oikeutettu olemaan valiokunnan jäsenenä. Mi­käli aikaa riitti, käytin sen etupäässä samoilla valtiopäivillä käsittelyn alaisena olevan maanvuokralain hyväksi. Kunnallisasiain hoitaminen suuressa valiokunnassa meidän puoleltamme jätettiin ryhmämme jäsenen edustaja Arthur Lagerlöfin tehtäväksi. Siellä asia oli menossa pilalle. Tilanne näytti toivottomalta. Puhemiesneuvosto katsoi olevan pakko tehdä eduskunnalle ehdotuksen, että koska oli osoittautunut mahdottomaksi saada kunnallislaki valmiiksi niillä valtiopäivillä, tulisi suuren valiokunnan ottaa ennen muita asioita käsiteltäväkseen kyytilakiasia. Kun tämä ehdotus oli 23. 10. 1908 eduskunnassa käsiteltävänä, sosialistit olivat päättäneet kaikin voimin kannattaa kunnallislain ai­kaansaamista. Meidän ryhmämme enemmistö oli samaa mieltä. Siinä tarkoituksessa sosialistit, koska heidän ehdotuksellaan ei ollut menes­tymisen mahdollisuutta, kannattivat lojaalisti heitä lähinnä olevaa mei­dän ehdotustamme. Sirola ym. sosialistit puhuivat tähän suuntaan. Meikäläiset Eino Sakari Yrjö-Koskinen ja Lauri Ingman korostivat myös, että kunnallislait olisi niillä valtiopäivillä aikaansaatava. 26. 10. 1908 eduskunta päätti huutoäänestyksellä hylätä puhemiesneuvoston ehdotuksen. Ponnistuksia kunnallislakien loppuun saattamiseksi oli siis jatkettava.

Suuren valiokunnan ehdotuksessa lisättyjen valtuusmiesten valtaa laajennettiin mm. siten, että kunnan koko tulo- ja menoarvio olisi sen päätettävä. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jäi edelleen uudistuksen pohjaksi. — Edustaja Lagerlöf lausui eduskunnassa leikillisellä taval­laan, että »suomalainen edustajaryhmä on ollut ja on vielä nytkin sillä kannalla, että vaikka enkelit kirjoittaisivat kunnallislain, niin se tällä hetkellä ei kelpaisi Suomen kansalle, ellei siihen lakiin olisi pantu yksi periaate ——— että jokaisella täysi-ikäisellä kunnan jäsenellä, joka ei jostakin aivan mieskohtaisesta syystä ole siihen kelpaamaton, pitää olla osallisuus kunnan asiain hoitoon». Lagerlöf myönsi, että suuren valiokunnan työ oli tehty suuressa kiireessä, mutta lopetti lausuntonsa toivomukseen, että eduskunta tahtoisi tehdä mitä oli mahdollista, saadakseen nämä lakiehdotukset hyväksytyiksi.

Ruotsalaiset edustajat ja nuorsuomalaisista Jonas Castrén vastusti­vat ehdotuksia, mutta nuorsuomalainen Eero Erkko, vaikkei pitänyt suuren valiokunnan ehdotuksia aivan onnistuneina, ei niitä vastusta­nut, vaan toivoi, että asia kuitenkin saataisiin niillä valtiopäivillä rat­kaisuun.

Sosialisteista Tokoi ehdotti lyhyesti, että perusteeksi hyväksyttäisiin heidän ehdotuksensa, että äänioikeus olisi kaikilla 20 vuotta täyttä­neillä kunnan jäsenillä ja että kansanäänestys hyväksyttäisiin. Mutta sitten kun se oli 121 äänellä 63 vastaan hylätty, sosialistit johdonmukai­sesti kannattivat heidän esityksiään lähinnä olevia ehdotuksia. He käyt­tivät vähän puheenvuoroja, jotta ei asian käsittelyä pitkitettäisi ja sen ratkaisua saatettaisi vaaraan. Tuloksena oli, että suuren valiokunnan ehdotus hyväksyttiin.

Kolmas käsittely oli 31 lokakuuta 1908. Oli tehty ehdotus lakiesi­tysten lepäämään jättämisestä, mutta se hylättiin 156 äänellä 28 vas­taan. Ehdotukset hyväksyttiin sitten 141 äänellä 45 vastaan.

Asia oli sittenkin saatu lopulliseen päätökseen.

Eduskunnan lopullisesti hyväksymät lakiehdotukset menivät rajoituksissaan jonkun verran pitemmälle kuin meidän puolueohjelma ja minun esittämäni ehdotukset. Takeita oli kiristetty. Lisätyille valtuusmiehille oli myönnetty valta kunnan taloudellisissa kysymyksissä.

Yleensä on valtiollisessa elämässä paras ottaa huomioon, mikä on välttämätöntä — kirjoitin edellä usein mainitussa kirjoituksessani vuonna 1913 — ja asettaa toimensa sen mukaan. Tosin ikävä totuus, mutta valitettavasti ei autettavissa. ——— Sitä paitsi voidaan äänioikeuden demokraat­tista uudistusta kunnallisella alalla puolustaa jotenkin samoilla syillä kuin valtiollisen äänioikeuden muutosta. Valtiollisen eduskuntalaitoksen uudis­tuksella tahdottiin vetää koko kansa yhteiseen työhön maan ja kansan asioissa. Yhtä suuri merkitys on tässä kohden kunnallisen äänioikeuden uudistuksella, sillä kunnallinen toiminta on yksityisiä lähellä, vielä lähempänä­kin kuin valtiollinen. Ne muistutukset, joita suuremman varallisuuden tur­vaamisen kannalta voidaan tehdä kunnallisen äänioikeuden demokraattista uudistusta vastaan, koskevat myös, ainakin suurelta osalta, yleiseen ääni­oikeuteen perustuvaa valtion eduskunnallista järjestelmää. ——— On kuitenkin mainittava, että tässä asiassa oli olemassa suurempia erimieli­syyksiä kuin maalaiskysymyksissä. Emme tietysti ummistaneet silmiämme niiltä vaatimuksilta, joita suuremman varallisuuden taholta on asetettava kunnallisten asiain hoidolle. Asiat eivät saisi muodostua sellaisiksi, että toi­set määräävät menoja ja toiset ne maksavat. ——— Kunnallisen ääni­oikeuden uudistuksessa oli pyrkimyksemme saada asiat järjestetyiksi niin, että kunnallisten verojen ja maksujen korottaminen ei voi tulla kysymyk­seen muuten kuin veronmaksajain enemmistön suostumuksella. Tätä tarkoitti ehdotuksemme lisätystä valtuustosta, jonka päätettäväksi tällaiset asiat olisi jätettävä ja jonka kokoonpano tulisi oleellisesti veronmaksajista riippu­vaksi.

Näille periaatteille on rakennettu ne kunnallislakiehdotukset, jotka eduskunta vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä hyväksyi. Niissä on lisäksi — ja mielestäni onnistuneesti — edelleen kehitetty lisätyn valtuuston järjestelmää, mm. ehdotettu se pysyväiseksi laitokseksi, mikä oli etupäässä silloisen edustajan, vuorineuvos Arthur Lagerlöfin ansiota. Lisätyn valtuuston rat­kaistavaksi, toisin sanoen veronmaksajista riippuviksi tulisi siten jäämään kiinteän omaisuuden ostaminen ja myyminen, meno- ja tuloarvion vahvistaminen ja tilintarkastus, lainanotto, kunnallislautakunnan ym. toimi- ja valiokuntien jäsenten vaali. Edelleen on uusien menojen ottaminen menoarvioon tehty riippuvaksi siitä, että sen hyväksyy määräenemmistö, 2/3 raha­-asiainvaliokunnassa, vastaavasti 3/4 lisätyssä kunnanvaltuustossa. — Uusien kunnallislakiehdotusten mukaan tulisi siis varakkaampien kansanluokkain verottaminen ilman heidän valitsemiensa edustajain suostumusta estetyksi. En sen vuoksi luule eduskunnan vuonna 1908 hyväksymiä asetusehdotuksia käytännössä sen »vaarallisemmiksi» kuin jos äänioikeus olisi rajoitettu yk­sinomaan veronmaksajiin, jota kantaa nuorsuomalainen puolue on ajanut.

Sitä tietysti ei voi kieltää, että näiden uusien ehdotusten laiksi tuleminen aikaansaisi suuria muutoksia kuntien elinten nykyiseen kokoonpanoon. Luultavaa niinikään on, että eräissä kunnissa, ehkäpä joissakuissa kaupungeis­sakin, valtuustojen enemmistö joutuisi sosialistien haltuun. Tämä mahdol­lisuus juuri useita »porvareja» peloittaa. Ei voikaan kieltää, että meidän sosialistiemme nykyinen esiintyminen panee epäilemään, tokko he mitään todellisia ja erittäinkään taloudellisia arvoja kykenevät ymmärtämään. Täy­tyy kuitenkin olettaa, että he käsittävät taloudellisiakin asioita enemmän kuin agitatsionipuheista voisi päättää, ja jos he saisivat kunnan asioita to­dellisesti hoitaakseen, niin arvatenkin terve järki pääsisi arvoonsa, huoli­matta siitä, mitä Kotkan kaupungin hallinnosta aikoinaan kerrottiin. Ellen väärin muista, on »maailman pääkaupungin», Pariisin, kunnallishallinto ollut pitkän aikaa sosialistien hallussa, ja Kööpenhaminassa lienee, ainakin ajoit­tain, ollut asian laita sama. Viimeksi mainitussa kaupungissa on tietääkseni tärkeässä finanssipormestarin virassa toista vuosikymmentä ollut sosialisti, entinen maalarin kisälli, jonka mainitaan hoitaneen virkaansa hyvästi. Mei­dän sosialistimme ovat tosin vielä, Jumala paratkoon, kaukana Ranskan ja Tanskan sosialisteista, mutta täytynee odottaa, että hekin, jouduttuaan kunnallishallintoon mukaan, huomaisivat, mitä asiat vaativat. Vasta täl­lainen toiminta todellisessa käytännöllisessä elämässä myös saattaa heidän menettelynsä kansan silmien eteen ja pakottaa kansan heitä tarkemmin ar­vostelemaan ja ehkä vähentäisi heidän nyt nauttimaansa luottamusta. ——— Pienellä kansalla, jolla ei ole mitään suuria kansainvälisiä tehtäviä, vaan jonka valtiollinen toiminta kohdistuu yksinomaan työhön sisäisellä kulttuuri- ja taloudellisella alalla, jonka keskuudessa varallisuus on pieni ja muihin maihin verraten suhteellisen tasainen, jossa vihdoin säätykierto on erinomaisen vilkas — tällaisessa maassa luullakseni muu valtiollinen toi­minta kuin se, jolla on kansan enemmistön kannatus, on paljon vähemmän paikallaan kuin joissakuissa muissa maissa.1

Kunnallisen äänioikeuden laajentaminen yleiseksi ja yhtäläiseksi he­rätti epäilyksiä meidänkin puolueemme kannattajien keskuudessa. Kun minä jouduin puolueessamme erikoisesti tätäkin asiaa ajamaan, niin täytyy jälleen todeta, että en tosiaankaan ollut hyödyllinen puoluemies.

Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä sosialistit, kuten edellä mainitsin, esiintyivät lojaalisti ja järkevästi, pitäen silmällä myönteisen tuloksen saavuttamista tässä asiassa sillä pohjalla, mikä oli mahdollista ja mikä oli heidän kantaansa lähinnä. Lisään, että sosiaalidemokraatit ovat, varsinkin sittenkun puolue 1918-vuoden kapinan jälkeen uudestaan järjestettiin, valtiollisessa toiminnassaan ja yleisissä asioissa asettuneet toisella tavalla järkevälle ja kansan yhteisedun kannalle kuin uuden eduskunnan ensi vuosina. Eräs tärkeimpiä saavutuksia uuden eduskunnan toiminnasta nähdäkseni on ollut varsinaisen sosiaalidemokraattisen työväestön kiinnikasvaminen ja liittyminen kansamme kokonaisuuteen, tuntemaan ja kantamaan muiden kansankerrosten kanssa vastuuta maan ja kansan kohtaloista.

Edellä mainitussa kirjoituksessani, jonka julkaisin kokoomateoksessa »Murrosajoilta» ja jonka kirjoitin vuonna 1913 eduskunnasta erottuani, lausuin mm., että kunnallisreformi herättää usealla taholla ehkäpä suurempia epäilyksiä kuin maanvuokrareformi. »Kun valtiollinen askel (yleinen ja yhtäläinen äänioikeus) on otettu, niin tästä ei päästä. Paras tunnustaa tämä tosiasia ja tehdä mitä voidaan, jotta estetään epäkohtia syntymästä» — näin olen merkinnyt lopputuloksena asian valmisteluista meikäläisten keskuudessa tapahtuneesta jotenkin laajasta keskustelusta. — Oli oletettava, ettei meilläkään taistelu kunnallisesta äänioikeudesta, jossa samoin kuin valtiollisen äänioikeuden alalla vuosikymmenien laiminlyönnit oli korjattava, tulisi lakkaamaan, ennen kuin askel on otettu loppuun asti.

Muuttuneet valtiolliset olot estivät tämän asian lopulliseen päätökseen saattamisen.

Sosialistien taholta esitettiin myöhemmin moitteita meitä senaatin viimeisiä suomalaisia jäseniä vastaan, jotka vuoden 1909 syksyyn asti olimme senaatissa — minäkin olin niiden joukossa — siitä, että eduskunnan hyväksymiä kunnallislakeja ei vahvistettu. Vuoden 1917 ensi valtio­päivillä sosiaalidemokraatti Anton Huotari lausui:

»Miksi ei silloin vaikutettu niihin miehiin, jotka hallituksessa silloin istui­vat? Miksi ei vaikutettu, että he olisivat silloin toimineet, että he olisivat saattaneet mahdollisimman pian vahvistettaviksi nämä lait? ——— Sala­teitä, kulissien takaa, vaikutettiin päinvastaista. ——— Vaikutettiin näitä lakeja vastaan.»

Tässä syytöksessä ei ollut mitään perää.

Olen Valtionarkistossa säilytettyjen asiakirjojen nojalla ottanut selvän asian kulusta.

Kunnallislakiesitykset hyväksynyt vuonna 1908 valittu eduskunta hajoitettiin 22 helmikuuta 1909. Venäjän ministerineuvosto oli omaksunut sen merkillisen kannan, että hajoitetun eduskunnan päätökset olivat mitättömiä eikä niitä sen vuoksi ollut hallitsijalle ollenkaan esiteltävä. Tämän kannan oli keisari maaliskuussa 1909, maanvuokralain esittelyn yhteydessä, hyväksynyt. Keisarin päätöksellä oli laajat seuraukset: hal­litus hajosi, toinen puoli senaatin talousosaston jäseniä erosi huhtikuussa 1909. Me vanhasuomalaiset, viisi miestä, jäimme hoitamaan hallitus­asioita. Samalla eduskunta-asiat pysähtyivät. Kenraalikuvernööri Böck­mann ei lähettänyt Pietariin hajoitetun eduskunnan päätöksiä, ei pu­heenaolevia kunnallislakiehdotuksia, eikä muita — ei edes vuoden 1909 budjetin järjestelyyn liittyviä eduskunnan ratkaisuja. Senaatti ei sen­ vuoksi saanut tilaisuutta antaa lausuntoaan eduskunnan hyväksymistä kunnallislaeista.

Ministerivaltiosihteeri Langhoff ponnisteli saadakseen tuon keisarin merkillisen määräyksen hajoitetun eduskunnan päätösten mitättömyydestä kumotuksi. Vasta 23 heinäkuuta 1909 keisari muutti kantansa. Senaatti sai siitä tiedon seuraavassa kuussa ja julkaisi asetuskokoelmassa keisarin uuden määräyksen 19 elokuuta 1909. Tämän sekasotkun joh­dosta mm. eduskunnan edellisenä vuonna hyväksymä kulkulaitosrahas­ton tulo- ja menoarvio vuodeksi 1909 esiteltiin keisarille vasta 29 syys­kuuta 1909 ja julkaistiin asetuskokoelmassa 14 lokakuuta 1909, jolloin vuosi oli jo lähellä loppuansa.

Syyskuussa 1909 me suomalaiset senaattorit ilmoitimme kenraalikuvernöörille, ettemme sotilasasian vuoksi halunneet jäädä senaatin jäse­niksi sen jälkeen kun virka-aikamme syyskuun lopussa meni umpeen. — Meillä oli tosin niinä viikkoina kädet täynnä työtä ja tärkeitä asioita. Mutta mielihyvin olisimme kunnallislakien vahvistamista puoltaneet, jos asia olisi tullut meidän käsiteltäväksemme. Ne vastasivat meidän kantaamme.

Käsiteltäessä vuoden 1911 valtiopäivillä hallituksen kertomusta vuodelta 1909 sosialistit (Hämäläinen ja 0. W. Kuusinen ym.) ottivat esille kunnallislakeja koskevan kysymyksen. Silloin tämä asia selvitettiin. Edustaja Jonas Castrén lausui 22 toukokuuta 1911:

»Totuuden nimessä on vielä mainittava, että, kuten tiedän, ei kokoomushallituksen aikana eikä edes sinä aikana, jolloin sinne kokoomushallituksen hajottua jäi muutamia vanhaan Suomalaiseen puolueeseen kuuluvia jäseniä, oltu lähetetty senaattiin kunnallisasetusehdotuksia lausunnon antamista varten. Sekin väite edustaja Kuusisen puolelta on täysin perätön.»

Asiassa ei siten ollut mitään epäselvää. Siitä huolimatta sosialistit vielä 1917 valtiopäivillä uusivat väitteensä.

Pian meidän jälkeemme syksyllä 1909 sai kenraalikuvernööri Böckmann eron ja hänen tilalleen nimitettiin kenraalikuvernöörin apulainen Seyn. Tämä lähetti kunnallislakeja koskevat asiapaperit tammikuussa 1910 ministerivaltiosihteeri Langhoffille ja pääministeri Stolypinille. Seyn rupesi suurella innolla puuhaamaan tässä asiassa. Tammikuussa 1910 hän asetti oman komiteansa tutkimaan eduskunnan hyväksymiä lakiesityksiä. Sen puheenjohtajana ja jäseninä oli viisi kenraalikuvernöörin kanslian virkamiestä. Seynin antamien ohjeiden mukaan komitean tuli käsitellä asiata »sekä yleisvaltakunnalliselta että paikalliselta kan­nalta». Komitea tutki kauan kysymystä. Vasta maaliskuussa 1911 se antoi mietintönsä Seynille. Komitea oli yksimielinen siitä, että eduskun­nan lakialoitteet loukkasivat yleisvaltakunnallisia etuja, mm. koska nii­den mukaan Suomessa olevilla venäläisillä ei olisi äänioikeutta. Monta muutakin muistutusta komitea teki lakiehdotuksia vastaan. Seyn oli saanut asiain vanhaan käsittelyjärjestykseen sellaisen muutoksen, että kenraalikuvernööri voi — ilman keisarin nimenomaista määräystä — vaatia senaatilta lausunnon eduskunnan päätöksistä. Sen nojalla hän maaliskuussa 1910 lähetti eduskunta-aloitteet lausunnon antamista var­ten senaatille, joka meidän syksyllä 1909 erottuamme oli suurimmaksi osaksi kokoonpantu venäläisistä tai Venäjällä palvelleista »suomenmaa­laisista». Senaatissa asiata käsiteltiin perinpohjaisesti valiokunnassa, päättäen siitä, että asia tuli senaatin talousosastossa esille vasta 10. 3. 1914. Venäläinen Borovitinov, joka vuonna 1913 oli nimitetty senaatin varapuheenjohtajaksi, ilmoitti senaattorivaliokunnan ehdottavan aloitteet hylättäväksi, koska ne olivat ristiriidassa yhdenvertaisuuslain kanssa, jonka mukaan venäläisillä oli samat oikeudet kuin suomalaisilla. Myös­kään ei kunnallisen vaalioikeuden täydellistä tasa-arvoisuutta voitu hyväksyä. Kenraalikuvernööri Seyn, yhtyen senaatin hylkäävään kan­taan, lähetti maaliskuussa 1914 asiapaperit Pietariin. Seuraavassa toukokuussa keisari hylkäsi eduskunnan lakiehdotukset.

Vuosien 1910 ja 1911 valtiopäivillä sosialistit tekivät välikysymyksiä, joissa tiedustelivat, mitä senaatti oli tehnyt vuoden 1908 valtiopäivillä hyväksyttyjen kunnallislakien voimaansaattamiseksi. Silloinen venäläinen senaatti ei antanut välikysymyksiin vastausta. — Vuoden 1912 val­tiopäivillä eduskunta hyväksyi, sosialistien aloitteesta, yksimielisesti hal­litsijalle anomuksen, että vuonna 1908 päätetyt kunnallislait mahdolli­simman pian vahvistettaisiin ja täytäntöön pantaisiin. Eduskunnan ano­mus esiteltiin edellä kerrotussa senaatin istunnossa maaliskuussa 1914 ja hylättiin Pietarissa.


1 Murrosajoilta, II, ss. 337—339.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.