Valtiopäivien kokoontuminen vuonna 1904 oli tietenkin tärkeimpiä kysymyksiä. Ainoastaan valtiosäädyt voivat tehdä päätöksiä Suomen kansan nimessä. Kävi selväksi, ettei esityksiä suomalais-venäläisestä riitakysymyksestä olisi mahdollista saada valmiiksi vuonna 1904, mutta oli tähdellistä, että säädyt saisivat tilaisuuden lausua ajatuksensa asemasta.
Valtiopäivät olivat toisestakin syystä välttämättömät. Kun vuoden 1900 valtiopäivillä valtion raha-asiat oli järjestetty vuosiksi 1901-1904, oli vuodesta 1905 alkaen uusi järjestely tarpeen; muuten valtion raha asiat joutuisivat sekasortoon.
Asiaan liittyi monenlaisia vaikeuksia.
Senaattori Mechelin oli aikaisemmin, syyskuussa 1899, Venäjän leskikeisarinnaa varten laatimassaan muistiossa, joka oli tarkoitettu annettavaksi keisarille, esittänyt sen ajatuksen, että helmikuun julistus voitaisiin saattaa oikealle tolalle antamalla laillisessa järjestyksessä, Suomen säätyjen suostumuksella »lisäasetus, joka sisältäisi 1) yksityiskohtaisen luettelon niistä lainsäädäntökysymyksistä, jotka ovat käsiteltävät julistuksessa säädetyssä järjestyksessä, ja 2) selitys, joka vakuuttaa säädyille perustuslakien mukaan kuuluvat oikeudet».1 Tämä oli sama ajatus, jonka toteuttamiseen senaatti ja vanhasuomalainen puolue näinä vuosina pyrkivät. Mutta syksyllä 1904, kun valtiopäivien kokoontuminen oli edessä, Mechelin oli epäilevällä kannalla. Hän pelkäsi, että valtiopäivistä voisi tulla »kompromissivaltiopäivät» — »vaarallinen kompromissitilaisuus» — (»farlig kompromisstillställning»).2 Mechelinin kanta näkyi tässä asiassa muuttuneen ja jyrkentyneen.
Me vanhasuomalaiset olimme toista käsitystä. Meidän mielestämme kokoontuvien valtiopäivien pitäisi, jotta olisi toivoa päästä tulokseen, olla juuri »kompromissivaltiopäivät». Niiden tulisi pyrkiä kompromissiin, sovitteluun, Venäjän kanssa suuressa ongelmassamme.
Kompromissi, sovittelu, kuuluu ihmisten väliseen elämään. Varsin kaan kansojen välisissä suhteissa se ei ole vähimmin välttämätön. Kompromissi perustuu toistenkin kansojen elämän ehtojen, etujen ja tarpeiden, tunnustamiseen ja huomioon ottamiseen. Se ei estä, vaan edellyttää sovittelulle rajaa, josta ei voida luopua ja jonka ylittäminen ei olisi enää sovittelua ja molempien puolten etujen ja tarpeiden huomioon ottamista. Kompromissin vaihtoehto on sanelurauha, pakkorauha, joka ei ole tyydyttävä, vaan on omansa johtamaan vain uusiin riitoihin ja erimielisyyksiin.
Myös meidän puolueessamme esiintyi valtiopäivien kokoontumiseen nähden eri mieliä, mutta toisista syistä. Lausuttiin epäilyksiä, oliko silloisissa oloissa syytä ollenkaan ajatella valtiopäivien kokoontumista. Mm. professori E. G. Palmén pelkäsi, että valtiopäivistä voisi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Säädyt eivät voisi olla lujasti esiintuomatta käsitystään silloisista laittomuuksista, mikä asettaisi valtiopäivälaitoksen vaaranalaiseksi ja kiristäisi maamme suhteita Venäjään. Syyskuussa 1904 uusi kenraalikuvernööri ruhtinas Obolenski kertoi Danielsonille entisen ministerivaltiosihteerin apulaisen, kreivi Armfeltin Pietarissa koettaneen kaikin voimin saada valtiopäiväkutsumuksen ehkäistyksi.3
Venäläisillä oli omat huolensa. Kesäkuussa 1903 Plehwe sanoi Danielsonille pelkäävänsä, että säädyt tekisivät ankaria hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Danielson vastasi, että säädyt kyllä toisivat kansan oikeuskäsityksen esille, mutta että loukkaavia hyökkäyksiä vältettäisiin.4 — Lokakuussa 1903 Bobrikov kertoi Danielsonille luulevansa, että vallankin yliopistossa valtiopäiviä ei tahdottu. Danielson vastasi valtiopäivien pahimpana esteenä olevan yhä laajemmalle leviävän käsityksen, että Venäjän hallitus aikoi jatkaa venäläistyttämistä ja laitostemme hävittämistä.5 Kesäkuun 4 päivänä 1904 Danielson käydessään yliopistoasioissa Bobrikovin luona ehdotti valtiopäiväkutsumukseen otettavaksi nimenomaisen vakuutuksen, että vaalit ja säätyjen toiminta tapahtuisi valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti. Bobrikov ei pannut vastaan, mutta puhui lisäyksestä, joka sisältäisi uhkauksen sen varalle, että säädyt »menisivät oikeuksiensa ulkopuolelle». Danielson vastasi sellaisen lisäyksen voivan pilata koko aseman ja varoitti toimimasta siten, että kaikki puolueet yhtyivät ankaraan protestiin.6 — Senaatti ponnisteli valtiopäivien hyväksi. Säädyt kokoontuivat joulukuun 6 päivänä 1904.
Minulla oli talonpoikaissäädyn sihteerinä tilaisuus läheltä seurata niiden työtä. Talonpoikaissäädyn sihteeri ei ollut tavallinen sihteeri. Vanhojen ruotsalais-suomalaisten periaatteiden ja vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan itse keisari-suuriruhtinas määräsi siihen toimeen »lainoppineen ja taitavan miehen, joka sen ohessa on velvollinen asiain käsittelemisessä auttamaan puhemiestä neuvoilla ja antamaan säädyn jäsenille tietoja itsekunkin laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista». Vieläpä sanottiin: »Talonpoikaissäädyn Sihteeri älköön ilman nimenomaisetta muistutuksettansa ja vastalausettansa, säädyn pöytäkirjaan ottako tahi ulostoimituttako mitään perustuslakeja vastaan sotivata». Hän teki samanlaisen juhlallisen valan kuin säädyn puhemies. Alkajaisistunnossa hän lausui puhemiehelle ja säädylle tervehdyksensä ja lopettajaisistunnossa, jossa hänelle säädyn puolesta pidettiin erityinen puhe, hän esitti kiitoksensa ja toivotuksensa säädylle. Hän oli uskollisesti puhemiehen rinnalla puhemiesneuvoston kokouksissa.
Kerran esiintyi epäselvä lainopillinen kysymys ja sääty pyysi sihteeriltä selvitystä. Niinpä jouduin käyttämään säädyssä oikein puheenvuoron, jota ei kuitenkaan merkitty pöytäkirjaan, koska sihteerillä ei ollut varsinaista puheoikeutta. Yksityisessä illanvietossa säädyn jäsen, agronomi Reuter kutsui sihteeriä leikillisesti »kruununluotsiksi», mikä ei ollutkaan hullummin sanottu. Talonpoikaissäädyn silloinen puhemies, ratsutilallinen Kaarle Ojanen, samoinkuin aikaisemmat puhemiehet, olivat kyllä niin valistuneita ja valtiopäivätyössä kokeneita, etteivät he olisi tarvinneet »kruununluotsia».
Valtiopäivien toiminta on tunnettu. Perustuslailliset olivat enemmistönä eivätkä katsoneet voivansa ryhtyä säännölliseen työhön, koska laittomien olojen vallitessa siihen ei ollut edellytyksiä. Joulukuun 31 päivänä 1904 säädyt hyväksyivät suuren anomuksen, jossa vaadittiin laillisten olojen täydellistä palauttamista, minkä jälkeen jäivät odottamaan hallitsijan vastausta tähän anomukseen. Vanhasuomalaiseen puolueeseen kuuluvat valtiopäivämiehet olisivat tahtoneet käydä säännölliseen työhön, mutta enemmistön kanta oli: »Kaikki tai ei mitään».
1 Adolf Törngren: På utländsk botten, s. 306.
2 Adolf Törngren: Med ryska samhällsbyggare och statsmän åren 1904—1905, s. 114.
3 Danielsonin muistiinpanoja, mt., s. 102.
4 Mt., s. 72.
5 Mt., s. 77.
6 Mt., s. 82.
