Vuoden 1902 alussa jouduin mukaan neuvotteluihin, joita aika ajoin pidettiin Uuden Suomettaren toimituksessa päätoimittaja Löfgrenin huoneessa. Läsnä olivat vanha senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, kunnallisneuvos Agathon Meurman, professori J. R. Danielson, päätoimittaja Löfgren, kouluhallituksen ylijohtaja Y. K. Yrjö-Koskinen, senaattorin poika, ja minä. Keskustelut tässä pienessä vanhojen ja kokeneiden poliittisten johtomiesten piirissä, jotka samalla kuuluivat maamme huomattavimpiin miehiin, olivat mielenkiintoisia ja valaisevia minulle, lainopintohtorin arvon äsken saavuttaneelle nuorelle miehelle — olin juuri täyttänyt 31 vuotta.
Tulin tällöin lähemmin kosketukseen vanhan Yrjö-Koskisen kanssa, jota sitä ennen olin tavannut vain ohimennen. Hänen harkitut ja tyynet lausuntonsa, hänen raskas huolestumisensa maan tilasta, hänen suuri moraalinen rohkeutensa tekivät minuun syvän vaikutuksen. Hän oli täyttänyt 71 vuotta, hänen terveytensä ei ollut vahva, hänellä oli suuri elämäntyö takanaan. Hän olisi ollut oikeutettu asettumaan lepoon, mutta isänmaan asiat eivät antaneet hänelle rauhaa. Vuonna 1901 ja vuoden 1902 alkupuolella hän oli miltei yksinään, ilman kannattajia. Ei edes hänen vanha ystävänsä ja taistelutoverinsa Meurman ollut yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kannattajain puuttuminen ei estänyt häntä toimimasta. Hän ei ollut riippuvainen kansan suosiosta.
Kerron aluksi viimeisen keskusteluni hänen kanssaan. Jouduin käymään hänen luonaan hänen kotonaan marraskuun alussa 1903 pari päivää ennen kuin hän sairastui kuolintautiinsa. Hän näytti silloin olevan suhteellisen hyvässä kunnossa. Hänen henkisessä vireydessään ei ollut vikaa. Meillä oli kahden kesken pitkä keskustelu valtiollisesta asemasta, mm. venäjän kielen asetuksesta, joka juuri silloin oli polttavana kysymyksenä, koska oli määrä alkaa sen toimeenpano senaatissa ja eräissä muissa virastoissa. Venäjän kielen asia koski Yrjö-Koskiseen kovasti. Sain käsityksen, ettei hän ollut täysin tyytyväinen asian käsittelyyn senaatissa. Hän oli niinä päivinä käynyt senaattorien luona puhumassa asiasta ja käyttänyt vakavia sanoja, kuten eräältä senaattorilta kuulin. — »Minä olen sanonut senaattoreille,» hän lausui minulle, »että me emme ole taistelleet ruotsin kielen ylivaltaa vastaan joutuaksemme venäjän kielen sorron alaisiksi». — Venäjän kieltä ja venäläisyyttä Yrjö Koskinen pelkäsi ja tahtoi pitää sitä niin kaukana kuin mahdollista. Vuonna 1880 hän vaati suomen kielen asettamista uuden suomalaisen sotaväen — sekä vakinaisten pataljoonien että reservin — komentokieleksi. Arvostellessaan 1879 vuoden koulukomitean töitä hän puhui venäjän kielen opetuksen supistamisen puolesta, »koska kulttuurissamme venäjän kielellä ei ole sitä tärkeyttä, että kaikkien, jotka opillista sivistystä saavat, taikka edes kaikkien virkamiesten, pitäisi sitä osata». Tämänkin tähden hän varoi venäläisen aineksen leviämistä valtiolaitoksiimme ja sitä turmiota, jota valtion koneiston kautta voitaisiin levittää, jos ne joutuisivat venäläisten käsiin.
Keskustelimme myös yleisestä poliittisesta asemasta. Niinä päivinä olin ollut puheissa erään perustuslaillisen johtomiehen, professori vapaaherra R. A. Wreden, kanssa Venäjän semstvo-miesten ja muiden venäläisten vastustusryhmien toiminnasta, josta meillä silloin odotettiin tuloksia. Sanoin Yrjö-Koskiselle: »Meidän pitää ottaa laskelmissamme lukuun vallankumouksen mahdollisuus Venäjällä».
Yrjö-Koskinen vastasi: »Minä en tahdo sanoa, että vallankumous (»revolutsioni», hän sanoi) on Venäjällä mahdoton. Mutta milloin se ehkä tapahtuu, on tietämätöntä. Venäjän vallankumouksesta on puhuttu vuosikymmeniä. Puolalaiset ovat odottaneet sitä 40 vuotta. Puolan kansa on suuri kansa; se on tämän kestänyt. Meidän kansamme on pieni: me emme kestäisi vuosikymmeniä sellaista taistelua Venäjän kanssa. Sen tähden meidän on tavalla tai toisella päästävä tämän ajan läpi, siksi kunnes systeemi Venäjällä muuttuu.»
Nämä olivat Yrjö-Koskisen viimeiset sanat minulle. Hän kuoli 13 päivänä marraskuuta 1903.
Yrjö-Koskinen oli täyttäessään 70 vuotta 10 päivänä joulukuuta 1900 julkaissut aikoinaan tunnetun avoimen kirjeensä. Se sisälsi vakavia ajatuksia, jotka silloin liikkuivat Yrjö-Koskisen mielessä, hänen uudestaan arvioidessaan maamme asemaa ja miettiessään Suomen kansan tulevaisuutta. »Me suomenmieliset, ajatellessamme maamme ja kansamme tulevaisuutta, olemme kentiesi liian herkästi asettaneet horoskooppimme kahden Aleksanterin konstellationien mukaan», sanottiin avoimessa kirjeessä, »ja sen vuoksi kulkeneet lojaalisen itsepettymyksen huumeessa. Olemme näet edellyttäneet, että maata ja kansaa aina kohdeltaisiin samanlaisella lojaalisuudella. Olojen muuttuessa tietysti ei ole helppo löytää oikeata orienteerausta.» — Sitten Yrjö-Koskinen huomautti, miten J. V. Snellman jo kaksi vuosikymmentä ennen oli ennustanut, mitä tulossa oli. — Säälimätön sulattaminen kaikkialla uhkaa pienten kansojen henkeä. Historia ei antanut toiveita siihen, että Suomen kansa voisi välttää tätä uhkaa. »Mutta sanotaan: Nyt ei ole kysymys yksin kielestä ja kansallisuudesta, vaan perustuslaeista» — jatkaa Yrjö-Koskinen ja vastaa Snellmanin sanoilla: »Dokumentit ovat hyviä olemassa, mutta vanha totuus on, että rauhan instrumentti johonkin kelpaa ainoastaan siinä tapauksessa, että sen vahvikkeena on hyvä sodan instrumentti. Ja vaikka molempia olisikin, on voimakas, elävä kansallishenki molempia tärkeämpi. Sitä enemmän on tämä henki tukena, missä sotainen puolustus on mahdoton. Kansallishenkeä saatetaan taivuttaa, mutta ei murtaa, ja hämmästynyt jälkimaailma on näkevä sen kohoavan maasta esiin, niinkuin joku henki-ilmestys uudestaan muodostuneena, mutta itsessään samana muuttumattomana henkenä, joka vuosisatojen mittaan on luonut itse kansakunnan.»
»Nyt on asema muuttunut», sanoi Yrjö-Koskinen, »nyt ei muu auta kuin katsoa todellisuutta suoraan silmiin, ja missä määrin on välttämätöntä, taipua — käyttääkseni vielä kerran Snellmanin sanoja — historian ulkonaisen pakon alle ——— luottaen tähän korkeampaan maailmanjärjestykseen, joka vaikeissakin vaiheissa tukee tulevaisuuden toivoa».
Nämät Snellmanin lauseet sisältävät selityksen Yrjö-Koskisen periaatteellisesta kannasta.
Ei voi kieltää, että Yrjö-Koskisen avoimessa kirjeessä on lausuttu eräitä suuria totuuksia, jotka oli muistissa pidettävä Suomen tulevaisuutta miettiessä ja joiden esittäminen oli paikallaan maassa, jossa on niin suuri taipumus elää mielikuvitelmien maailmassa. Mutta siinä lausutaan vakaumus, ettei pienenkään kansan kansallishenkeä voida murtaa. Läpi koko avoimen kirjeen kulkee kansan kohtalosta raskaasti huolissaan olevan isänmaanystävän vakava, venäläisiä pakkotoimia vastaan kohdistuva henki.
Lähinnä käytännöllistä toimintaa varten Yrjö-Koskinen esitti kaksi ohjetta: oli kannatettava kotimaista hallitusta »otaksumalla, että tämä hallitus tekee voitavansa aseman selvittämiseksi ja kansan oikeuksien suojelemiseksi». Toinen ohje, joka Yrjö-Koskisen mielestä oli tärkein, koska se tähtäsi koko tulevaisuuteen, oli »että suomen kieltä ja siihen perustuvaa kansallisuutta koetetaan sitä pontevammin vahvistaa kun tapaukset siinä kohden ovat meidät yllättäneet eikä aika enää siedä viivytystä». Suomalaisen puolueen oli ryhdyttävä tätä ohjelmaa toteuttamaan. Näistä ohjeista ensimmäinen, jonka vanhasuomalainen puolue, sitten kun se vähitellen alkoi toimintansa, omaksui ohjelmakseen sortovuosien ensimmäisen jakson aikana vuoteen 1905 asti, antoi aihetta erimielisyyteen puolueiden välillä.
Yrjö-Koskisen käsityksen mukaan oli yritettävä saada »asema selvitetyksi» Venäjän kanssa. Asiata hoitavan hallituksen tukena tulisi olla sitä kannattava puolue. Silloin täysin hajallaan ja lamassa oleva vanhasuomalainen puolue olisi saatava jaloilleen tätä sovitteluyritystä kannattamaan.
Yrjö-Koskisen avoimessa kirjeessä oli vielä kolmaskin ohjelman kohta: että katkaistaan välit sen ryhmän kanssa, joka varsinaisesti kävi ruotsalaisen puolueen nimellä ja johon Yrjö-Koskinen luuli kuuluvan vain jyrkimmät ruotsinkielen asian ajajat ja jota seurasi osa suomenkielisiä. — Mikä oli perimmäisenä syynä tähän kärkevään iskuun ruotsalaista puoluetta vastaan — jota Yrjö-Koskisen menettelyä mm. Danielson ja tietääkseni myös Meurman arvostelivat? Yrjö-Koskisen syntymän 100-vuotispäivän johdosta Uudessa Suomessa v. 1930 julkaisemassani kirjoituksessa lausuin sen arvelun, että aiheena kenties oli käsitys, että tuon jyrkimmän ryhmän toiminnan kautta voisimme joutua auttamattomaan ristiriitaan ja taisteluasenteeseen Venäjään nähden, minkä torjumiseksi ei saanut välttää koviakaan sanoja. »Joka tapauksessa on vaikea kieltää», kirjoitin, »että sanat olivat vähemmän onnistuneesti valitut ja olivat omiaan helposti antamaan lauseelle laajemmalle ulottuvan sisällyksen, kuin mitä tarkoitus oli».
Tämä Yrjö-Koskisen avoimen kirjeen kohta näkyy syntyneen ärtymyksen ja katkeruuden vaikutuksen alaisena. Sitä osoittaa lausuman ruotsinmielisiä vastaan suunnattu kärkevyys sekä nuorsuomalaisiin kohdistuva letkaus: »suomeksi heiluva häntä». Ärtymyksen ja katkeruuden selittää — vaikk’ei sitä oikeuta — se kuulumaton parjaustulva ja vaino, jonka alaisena Yrjö-Koskinen oli aina helmikuun manifestin julkaisemisen ajoista asti ollut. Meurman katsoi, että Yrjö-Koskisen olisi pitänyt lieventää muutamia kohtia avoimessa kirjeessään, joka muuten oli hänen mielestään oikea.1 Yrjö-Koskisen v. 1902 laatimassa julkaisemattomassa kirjoituksessa, josta myöhemmin kerron, ei ole jälkiä mistään ärtymyksestä tai katkeruudesta. Ei myöskään edellämainitsemissani neuvotteluissa v. 1902 kosketeltu puolueasioita, vaan yksinomaan Suomen—Venäjän riitakysymystä ja mitä sen selvittämiseksi voitaisiin tehdä.
Varsinkin avoimessa kirjeessä olevien ajatusten, mutta myös hänen muun toimintansa nojalla on esitetty, että Yrjö-Koskisen tarkoituksena muka oli »ruotsalaisen puolueen tuhoaminen ja yhtyminen Venäjän kanssa suomalaisuuden pelastamiseksi»2 ja että Yrjö-Koskinen »etsi sen (suomalaisuuden) etua liitosta venäläisen despotian kanssa».3 Näissä väitteissä ei ole mitään perää. Jo v. 1891, alkaneiden venäläisten hyökkäysten johdosta, kirjoittamassaan aikanaan tunnetussa kirjeessä »Mitä nykyinen asema vaatii?» hän lausui: »Kieliasia täytyy pitää yleisissä perusteissaan ratkaistuna. Suomalaisia kouluja on saatu, jos ei täysin riittävästi, kumminkin ensi hädän tarpeeksi. Oikeus- ja virkakieli on järjestetty ylipäänsä tyydyttävällä tavalla. Mitä vielä puuttuu, on enimmältään käytöllisen toimen suoritettavaa, eikä oikeastaan lainsäädännön. Tästä syystä ja olletikkin valtiollisista syistä on suotavaa, ett’ei varsinaisia kielikysymyksiä tässä säätykokouksessa nosteta.» — Aina 1880-luvun loppupuolelta alkaen Yrjö-Koskisen ajatukset näyttävät keskittyneen kysymykseen Suomen valtiollisen aseman säilyttämisestä, Suomen—Venäjän ongelmaan.
Yrjö-Koskinen olisi mielellään nähnyt ruotsinkielisiä omalla valtiollisella linjallaan. Kun kesällä 1900 venäjän kielen manifestin julkaisemisen johdosta yksitoista ruotsinkielistä ja -mielistä senaattoria erosi, kirjoitti hän Uudessa Suomettaressa: Huolien taakkaamme ei ole omiansa huojentamaan se tieto, että suurin osa hallitsijan kotimaista neuvoskuntaa on pyytänyt eroansa, joskin tämmöinen askel silloisissa oloissa oli täysin ymmärrettävä. Hän lausui toivomuksen, että senaattiin saataisiin miehiä, joita sekä nauttimansa kansalaisarvon että kykynsä puolesta on pitäminen mahdollisimman soveliaina.
Yrjö-Koskinen ei ollut kieliasiassa niin yltiöpäinen ja ruotsinkielen vihollinen kuin miksi hänet on väitetty monissa tätä aikaa koskevissa kirjoituksissa. Puolueriidoissa ja -väittelyissä käytetään molemmin puolin sanoja, jotka myöhemmin tarkalla vaa’alla punniten eivät ole onnellisesti harkittuja. Itsekirjoittamissaan elämäkerrallisissa muistiinpanoissa Yrjö-Koskinen, ehkä vähän valittaen, lausuu: »Kynäni ja samoin toisinaan kielenikin on liian terävä». — Tunnetussa esitelmässään »Onko Suomen kansalla historiaa?» hän kysyy: »Onko kieli kansallisuuden ainoana, yksinomaisena tuntomerkkinä? Vastaukseni täytyy olla, että kansallisuus ei asu itse kielessä, vaan kansallishengessä, joka yhdistää kansan jäsenet yhteisiin aatteisiin, tunteisiin ja harrastuksiin. ——— Aatteen kannalta katsoen kieli on varsinaisin tunnusmerkki yhteisestä kansallisuudesta. Todellisuuden maailmassa kuitenkin usein tapahtuu, että historialliset asianhaarat matkaansaattavat poikkeuksia, jotka eivät täydellisesti sovellu aatteeseen. ——— Sen vuoksi olemme Suomen kansaa, joka käsittää sekä suomenkieliset että ruotsinkieliset.»
Kesäkuussa 1902 annettiin uusi asetus suomen ja ruotsin kielen käyttämisestä tuomioistuimissa ja viranomaisissa, joka ei mennyt sen pitemmälle kuin että suomen kieli asetettiin tasa-arvoiseksi ruotsin kielen kanssa. Yrjö-Koskinen kirjoitti asetuksen johdosta Uuteen Suomettareen kirjoituksen, jossa hän korosti »tätä lopullista4 ratkaisua, joka vihdoin viimeinkin asettaa kansamme enemmistön kielen täyteen tasa-arvoon4 ruotsin kielen rinnalla». Ja hän lisäsi, että Suomen kansa oli saavuttanut »lopullisen tuloksen»4 ja että »nyt on saatettu täytäntöön »4 se suuri muutos kansallisen kielemme asemassa, minkä Aleksanteri II yhdeksänneljättä vuotta takaperin pani alulle».
Vuoden 1902 kieliasetuksesta oli arvatenkin Yrjö-Koskisen kanssa neuvoteltu. Eräässä meidän kokouksessamme oli uuden asetuksen korrehtuurikappale käsillä ja sen johdosta keskusteltiin, mutta mitään muutosehdotuksia ei tehty.
Yrjö-Koskinen joutui useasti puhumaan Ruotsista ja sen historiallisesta merkityksestä Suomen kansalle. Kuuluisa on hänen väittelynsä August Ahlqvistin kanssa vanhoista »kiitollisuuden veloista». Hän torjui ajatuksen tällaisista »veloista», joita kansojen kesken ei tunnusteta, koska jokainen kansa toimii omia etujansa silmällä pitäen. Mutta hän puhui siitä »kalliista perinnöstä», minkä olimme saaneet yhteiskuntalaitoksissamme ja lainsäädännössämme yhteydestämme Ruotsin kanssa. Hän korosti »sitä todellakin jaloa virkaa ja vaikutusta, joka Ruotsin kansalla on ollut Suomen suhteen, ja sitä ystävyyttä, joka siitä syystä ihan luonnollisesti asuu jokaisen suomalaisen sydämessä». Hän huomautti, miten »on sekin mahdollista, että hetken kiistat monessa jäähdyttävät heidän luonnollisia tunteitansa (Ruotsia kohtaan)». Mahdollista on myös, että valtiolliset näkökohdat vaikuttivat asiaan. Yrjö Koskinen ei, kuten muutkaan siihen aikaan, voinut ajatella Suomen kohtaloa muuten kuin Venäjän yhteydessä ja hän pelkäsi, että jo ruotsin kielen ylivallan korostaminen Suomessa ja vielä enemmän Suomen ja Ruotsin vanhojen suhteiden liiallinen esilläpitäminen eivät olleet omiaan edullisesti vaikuttamaan Venäjällä.
Kesällä 1902 Yrjö-Koskinen laati laajanpuoleisen julkaisemattoman kirjoituksen »Näköaloja», joka on hänen jälkeenjääneissä papereissaan. Siinä hän mm. esitti, miten eräissä piireissä on ahkerasti koetettu virittää sitä käsitystä, että »suomalaisuus, täydelliseen oikeuteensa päästyään, tulisi harjoittamaan ruotsalaista kansanainesta vastaan sitä sortoa, jota ruotsalaiset viimeiseen aikaan asti ovat pyytäneet tässä maassa ylläpitää suomenkielen suhteen. Hyvällä omallatunnolla voimme väittää, että kaikki nämä pelottimet ovat olleet tyhjää tuulta. Missä ikinä suomalaisuus on päässyt vaikutukseen, se yhtä hellästi on valvonut ruotsalaisen kuin suomalaisenkin kansanaineksen etuja. ——— Ruotsalaisten seminaarien ja ruotsalaisten kansakoulujen perustamista suomalaiset ja heidän sanomalehtensä ovat aina hartaasti kannattaneet, ja periaatteena on selvästi ollut, että ruotsalaiset kansanryhmät meidän maassamme on säilytettävä tärkeinä ethnograafisina aineksina yhteiskunnassamme. Tulevaisuuden ohjelmanansa minun mielestäni Suomen kansan tulee edustaa ja voimiensa mukaan ajaa tätä samaa oikeuden ja kohtuuden periaatetta, kansallisuus-aatteen ja humaanisuu den pyhää asiaa maailmassa.»
Yrjö-Koskinen pelkäsi tapausten kehityksen maassamme saavan yhä räikeämpiä muotoja, mikä saattaisi venäläiset puolestaan ryhtymään väkivaltaisiin keinoihin. Hänellä oli mielessään Puolan tapahtumat sekä vv. 1830-1831 että v. 1863, joista hän v. 1903 julkaisi pienen kirjasen. Edellä mainitsemissani neuvotteluissa Uuden Suomettaren toimituksessa hän palasi Puolan tapahtumiin. Kerran kuvatessaan, miten asema meillä tulee kärjistymistään kärjistymään ja miten vastakohta maamme ja Venäjän välillä muodostuu yhä kireämmäksi, hän lausui, että asiat vievät luonnon pakosta aktiiviseen vastarintaan. »Jonkun ajan perästä alkavat attentaatit, jotka aiheuttavat yhä kovempia vastatoimenpiteitä Venäjän puolelta ja voivat johtaa täydelliseen katastroofiin».
Tähän sanoi Agathon Meurman: »Sinä Yrjö olet niin pessimistinen ja liioittelet. Miten voit ajatella mahdolliseksi, että suomalaiset ryhtyisivät valtiollisiin murhatekoihin? Se on aivan mahdoton asia.»
Yrjö-Koskinen: »Huonostipa sinä Agathon olet historiasi lukenut.»
Tämä keskustelu tapahtui vuoden 1902 alussa.
Tämä pieni piiri, johon nuorena miehenä jouduin mukaan, oli tosiaan huomattava. Kaikki he olivat minua paljon vanhemmat. Siinä oli J. V. Snellmanin ensimmäisiä oppilaita ja hänen työnsä jatkajia: Agathon Meurman (s. 1826) ja Yrjö-Koskinen (s. 1830). Vähän myöhempään ajanjaksoon kuuluivat Viktor Löfgren (s. 1843), J. R. Danielson (s. 1853) ja Yrjö-Koskinen nuorempi (s. 1854). Itse en nähnyt Snellmania — olin hänen kuollessaan v. 1881 kymmenen vuotias. Tätä kirjoittaessani, 1950-luvun puolivälissä, tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että näiden Snellmanin oppilaiden kautta voin katsoa ikäänkuin joutuneeni jonkun laiseen henkiseen kosketukseen ja yhteyteen hänen ja hänen ajatusmaailmansa kanssa.
Tässä piirissä käsiteltiin kysymyksiä ja ongelmia, joilla ei ollut yleistä kannatusta, jotka eivät olleet populäärejä. Jälkeenpäin miettiessäni tätä ensimmäistä kosketustani politiikkaan se näyttää olleen jonkunlainen tulevaisuuden enne. Pitkän elämäni aikana osalleni on enimmäkseen joutunut ikävien ja epäpopulääristen asiain ajaminen. Kansan suosio ja kannatus on tietenkin merkityksellinen, koska muuten ei ole mahdollista saada demokraattisessa järjestelmässä asioita hoidetuiksi. Mutta poliittisessa elämässä ei voi välttää ikäviä ja epäpopuläärejäkään asioita. Tarvitaan niitäkin, jotka ovat valmiit tällaisia asioita ajamaan. — Sir Winston Churchill on sanonut: »Poliitikot, jotka eivät voi kantaa yleisön epäsuosiota, epäpopuläärisyyttä, eivät toden teossa ole minkään arvoisia» (»politicians who cannot face unpopularity are really not worth having»). Vanhasta Agathon Meurmanista minulla on näistä neuvotteluista hauska muisto. Hän oli ahkera ja etevä Uuden Suomettaren pääkirjoitusten laatija ja hän otti kirjoittaakseen asioista, joita neuvotteluissamme käsiteltiin. »Kangasalan Karhu» oli periaatteissaan luja, mutta hyväntahtoinen lehtimies. Kerran arvosteltiin hänen kirjoittamaansa artikkelia, jonka Löfgren luki meille ääneen. Meurman otti käsikirjoituksensa takaisin ja sanoi kirjoittavansa sen uudestaan. Seuraavalla kerralla hänellä ei ollut parempaa onnea: artikkeli kohtasi jälleen kritiikkiä ja Meurman taasen lupasi kirjoittaa sen uudelleen. Mutta ojentaessaan sen seuraavalla kerralla Löfgrenille hän sanoi lujasti: »Ellei se nyt teille kelpaa, niin kirjoittakaa itse parempi. Neljättä kertaa minä en kirjoita.» Eikä sitä sitten enää kritikoitu.
1 Julkaisemattomat muistelmat.
2 M. G. Schybergson: Finlands politiska historia 1809-1919, s. 282.
3 B. Estlander: Elva årtionden ur Finlands historia, III, s. 119.
4 Minun harventamani.
