Edellämainitsemassani kesällä 1902 laatimassaan julkaisemattomassa kirjoituksessa Yrjö-Koskinen esitti myös mietteitä tulevaisuudesta.
Tahdon — hän sanoi — syventyä Suomen kansan nykyiseen asemaan arvostaakseni mitä tulevaisia näköaloja oikeastaan tarjoutunee tälle kansalle, jonka entisyys ei näytä suuria lupaavan, ellemme saata otaksua, että maailman vastainen järjestys muodostuu ihan toisenlaiseksi kuin mihin nykyolot viittaavat.
Nuorelle kansakunnalle ja varsinkin sen nuorisolle on pelkkä maltti kovin ikävä asia. Nuoret voimat kaipaavat ponnistuksen tilaisuutta, taistelua. Kuinka Suomen kansa, jos ei se pääse edes vastarintaansa osoittamaan, silloin kun sen vannottuja laillisia oikeuksia selvästi on loukattu, saattaa ylläpitää henkistä pontevuuttansa, joka on tärkeä osa itse elämisestä? — Emme suinkaan voi kummeksia, että näissä oloissa kansan nuoret voimat pyrkivät liikuntaan, pyrkivät kiihtymään ja kiihottamaan, pyrkivät pahimpia into himoja kuohuttamaan — toimintaa kansa kaipaa. — Hyvä on, että juuri tällä kriitillisellä hetkellä on löydetty edes joitakin toiminta-aloja, jotka eivät häiritse sitä rauhanteon alkua, joka nyt on tekeillä. Uusi osuustoimintahomma on tämänkaltainen harrastus, joka edes johonkin määrin johtaa liikenevät voimat hyödyllisiin tehtäviin. Mutta eipä tuokaan voi riittää toimintatarvetta täyttämään.
Ajatelkaamme nyt, että onnellisesti tämän pulman (Venäjän kanssa syntyneen ristiriidan) suoritamme. Kuinka sitten eteenpäin eletään? Nuoren kansan voimat kaipaavat ponnistamisen tilaisuutta, eikä Suomen kansa kumminkaan liene niin peräti toista luonnetta kuin muut kansat, ettei mikään vaikutus ulkomaailmaan olisi sillä sisällisenä vaatimuksena. Totta on, että kansan edellinen historia ei oikeastaan viittaa suuriin valtiollisiin taipumuksiin. Rohkeutta, kestävyyttä, sotaistakaan uroutta ei ole suomalaiselta milloinkaan puuttunut. Mutta Vänrikki Stoolin urosten runoilijalla kuuluu olleen se käsitys, että tuo Suomen miesten persoonallinen urous aina tarvitsee vierasta johtoa: suomalaiset muka ovat hyviä sotamiehiä, kun heillä on ruotsalaiset upseerit. Ja miksi ei nyt, jos tämmöinen käsitys kansamme luonteesta olisi oikea, venäläiset upseerit, kun valtiollinen asema on muuttunut. — Fredrik Cygnaeus kuvitteli Suomen kansaa »naiseksi historiassa», siksi alttiiksiantavaksi olennoksi, joka uhrautuu muiden kansojen ja sen kautta ihmiskunnan hyväksi. Onhan suomensukuisia heimokuntia jo Rurikin ajoista asti ollut raaka-aineena venäläisen kansallisuuden luomisessa tärkeänä aineena kyllä, sillä minun mielestäni — sanokoot venäläiset siitä asiasta mitä hyvänsä on päivän selkeätä, että vasta sekaantuminen suomalaisten ainesten kanssa on antanut tuolle hauraalle slaavilaiselle luonteelle sen lujuuden ja valtiollisen kestävyyden, joka historiassa erottaa suurvenäläisyyden kaikista sen heimolaisluonteista. Nähtävästi Cygnaeus’en ajatus oli, että suomalaisten oikea historiallinen virka ei ollut mikään muu kuin sulautua hyödyllisenä raaka-aineena muihin kansallisuuksiin.1 Suomen kansan entiset onnen vaiheet, se tosiasia, ettei tämä kansa milloinkaan ole oman lipun alla taistelutantereella esiintynyt, on luonnollisesti antanut aihetta tämmöiseen arvosteluun. Vaan toiselta puolen on myönnettävä, että nykyisen Suomen kansan luonne ei ole arvosteltava entisyytensä, kasvatusaikansa, johdolla, saatikka raakojen heimolaistensa kohtalon mukaan. Suomen kansa on meidän aikanamme, pienuudestaan huolimatta, kehittynyt täydelliseksi kokonaisuudeksi, itsetietoiseksi kansakunnaksi, joka ei enää voi sulautua ja sekaantua.
Tuntuu melkein siltä — Yrjö-Koskinen jatkaa — että kansamme juuri nyt on ehtinyt tai on ehtimäisillään sille kehitysasteelle, jolla suonten tarmokkaampi tykytys panee expansiiviset taipumukset liikkeelle. Pitkällinen taistelu ruotsinkielen ylivaltaa vastaan on jännittänyt suomalaisten sekä henkistä että aineellista kykyä ja sivistyskantaa. Kysymys on nyt, missä varttunut kansallishenki löytää työalaa vaikutushalullensa.
Yrjö-Koskinen mainitsi vuosi vuodelta lisääntyneen siirtolaisuuden, joka hänen mielestään oli seuraus kasvaneesta toiminnanhalusta, mutta se oli seikkailua, jolla ei ollut kansallista tarkoitusta ja joka ei saattanut tulla suomalaisen varsinaiseksi tehtäväksi. Vain suurvallat voivat ajaa siirtomaapolitiikkaa. Niille tämä politiikka oli tärkeä tekijä kansallisten voimien toimintatarmon ylläpitäjänä. Yrjö-Koskinen kuvasi kovilla sanoilla suurvaltojen siirtomaissa harjoittamaa menettelyä:
»Imperialismi» on ajan tunnussana. Väkivalta, sota, surma ja raasto ovat muka oikeutettuja välikappaleita. Pääasia on kumminkin, että suurilla kansoilla on tätä vaikutuksen tilaisuutta, jota pienillä kansoilla ei ole. Siinä on tärkeä erotus, joka jälkimmäisille tekee hengityksen ahtaaksi ja saattaa niiltä lannistaa elämisen innon. Tämä koskee vielä suuremmassa määrässä Suomen kansaa, jonka toimialan rajoja joka taholta ahtaalle supistetaan. ——— Tieteellisillä työaloilla olemme tosin paremmin onnistuneet. M. A. Castrénin suuri nimi tulee arvattavasti meille säilyttämään kielitieteen uutisviljelyksen.
Pienten kansojen suuruudenunelmat ovat kyllä vaarallisia. Mutta yhtä vaarallinen on puuttuva luottamus itseensä, alakuloisuus, joka kansalta ryöstää elämänhalun ja tylstyttää kaiken yritteliäisyyden. Nykyinen maailma vaatii kansoilta niinkuin yksityisiltäkin kiivasta taistelua olemisen puolesta, ei yksistään valtiollisella alalla, vaan myös taloudellisen toimeentulon ja vaurastuksen monihaaraisilla toimialoilla. Nämä eri toimintamuodot, ——— jokainen eri haarallansa, synnyttävät kansassa iloisen tarmontunnon, joka rohkaisee yhä uusiin ponnistuksiin, ja kääntää katseen tulevaisuutta kohti. Voimme tästä käsittää, miks’ei pienikään kansa mielellään tahdo supistaa valtiollista näköalaansa kaikkein ahtaimpaan katsantopiiriin. Itsenäisyys, valta, maineikas ulkovaikutus nousee ihan itsestään tämmöisenkin kansan mielikuvitukseen ja mielitekoon, eikä sovi kieltää, että jo lapsuudesta saakka meitä on kasvatettu ihailemaan historian kertomia suurtekoja Helleenien vapaudentaistelusta alkaen aina Siikajoen ja Koljonvirran taisteluihin saakka. Tämä kaikki on sekä luonnollista että välttämätöntä, sillä ilman ihanteita ei mikään kansa voi elää. Ikävä vain, että nykyinen maailma yhä vielä elättää itseänsä pääasiallisesti sotaisilla ihanteilla eikä paljon huomaa muun maineen kaikua kuin veristen tappotantereiden. Toivottavasti on tulossa aika, jolloin rauhan-aate edes johonkin määrin ehtii muuksi muodostamaan siinä kohden vallitsevia käsitteitä. ——— Mutta henkistenkin aseiden avulla kirjallisuuden ja aatteiden kautta, voi kansa vaikuttaa ympäristöönsä ja sillä tavalla valmistella valtiollisenkin maailman muodostusta uuteen aatteellisempaan kaavaan.
Onhan tuo haaveilevaa nuorukaisunelmaa! Aivan oikein. Mutta historia opettaa, että ihmiskunnan unelmat aikaa voittaen muuttuvat johtaviksi aatteiksi Jumalan taloudessa. On siis aivan oikeutettua, että nuori kansa ja sen nuoriso (johon, sivumennen sanoen, minäkin vielä 70:n ikäisenä itseni luen) itsellensä selvittää nämä tulevaisuuden valtiolliset ihanteet ja niihin kiinnittää toiveensa ja luottamuksensa. Mitkä nämä ihanteet sitten ovat?
Yrjö-Koskisen käsityksen mukaan historian vaiheet syvinnä todistavat kaitselmuksen viisasta johtoa. Historiallisissa taisteluissa aina se puoli on päässyt voitolle, joka oli historiallisesti katsoen oikeassa, jonka pyrkimykset parhaiten toteuttivat historian suuria tarkoituksia. Ne yleiset aatteet, joita ihmiskunnan historia on kehittänyt, kypsyvät vähitellen valtavaksi voimaksi, joka valaa maailman olot uusiin kaavoihin. Perusaatteina länsimaiden historiassa ovat olleet ihmisyyden, humaanisuuden, ja kansallisuuden aatteet, jotka vuorotellen ovat olleet johdossa.2
Kirjoituksessaan »Näköaloja» Yrjö-Koskinen katsoi ihmisyys- ja kansallisuusaatteiden edelleen johtavan historian kulkua. Oikeuden ja kohtuuden valtaa voidaan perustaa, ilman että nykyistä valtakunnallista järjestystä kokonaan mullistetaan, jos vain kansallisuuksille joka paikassa jätetään kaikki mahdollinen toimintavapaus, mikä ei loukkaa muiden yhtä oikeutettua vapauden tarvetta. Täysi kehityksen vapaus niissä rajoissa, joita nykyinen valtiollinen asema edellyttää, vahvistasi valtakuntien voimaa. Monessa paikassa maailmassa joku federalistinen järjestelmä tuottaisi valtakunnalle itselle rauhaa ja alamaisille onnea ja menestystä. Yrjö-Koskinen esitti laajahkosti ajatuksiaan kansallisuusaatteen soveltamisesta ja ajatteli mm. Saksan, Venäjän ja Itävallan oloja. Yrjö-Koskinen pani suuren painon myös rauhan aatteelle. Hän näki merkitystä siinä, että mahtavimman suurvallan edustaja, »tuo ylen heikko mutta korkealla istuva keisari Nikolai II» oli tehnyt aloitteen tässä arkaluontoisessa asiassa. Seuraavana vuonna 1903, vähän ennen kuolemaansa, tunnetulle rauhanasian ajajalle, ranskalaiselle Frédéric Passylle lähettämässään kirjeessä, jonka otsikkona oli »Vallanalaiset kansallisuudet», Yrjö-Koskinen toivorikkaana kirjoitti: »Se aika ei enää ole kaukana, jolloin hyökkäyssota, joka tarkoittaa uusien alueiden voittamista, on oleva kerrassaan mahdoton, koska sitä kansaa, joka toisen kimppuun hyökkäisi, kohtaisi koko maailman moite. Sen aikaansaa ennemmin tai myöhemmin rauhanasia.» — Yrjö-Koskinen oli idealisti ja optimisti.
Nytkin, törkeimmän valtiorealismin aikakaudella — hän lausui, »Näköaloissa» — uskallan rohkeasti luottaa siihen, että aatteiden valta ajan pitkään on oleva vallanpitäjiä voimakkaampi. Uskallan luottaa siihen, että yleisen ihmisyyden aate, humaanisuus, joka yhdessä kansallisuusaatteen kanssa on tähän asti johtanut ihmiskunnan edistyksen kulkua, on taivuttava mahtavimmat kaikkiin myönnytyksiin, joita heikompien todellinen etu kaipaa.
Yrjö-Koskinen lopetti »Näköaloja» 7 heinäkuuta 1902:
Vuosisata on alkanut kammottavalla realismilla. Nyt niinkuin edellisenkin vuosisadan alulla vallitsee tuo rautainen väkevämmän laki: la force prime le droit (voima käy oikeuden edellä). Yhtähyvin ihmisyyden aatteet pilkistävät esiin sumujen lävitse. Niinkuin 18:s vuosisata kehitti tasa-arvon aatteet, on 19:s vuosisata yhä edelleen rakentanut samalle perustukselle. ——— Eikä rauhanaate, joka vasta viime vuosisadan loppupuolella on itsetietoisena liikkeenä astunut näkyviin, ole sillä tapettu, että maailman vallat tällä hetkellä eivät näytä pitävän siitä paljon lukua. ———
Ei niinmuodoin puutu näköaloja, jotka viittaavat onnellisempaan tulevaisuuteen sekä ihmiskunnalle että yksityisille kansoille. En puhukkaan sosialistisesta liikkeestä, joka hairauksistaan huolimatta epäilemättä sisältää terveellistä uudistusten siementä. Yleensä siis poistuva sukupolvi voi mielestäni luottamuksella sulkea silmänsä, rukoillen Jumalalta: ‘Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaissa.’ Siihen rukoukseen sisältyy myöskin Suomen kansan vastainen kohtalo.
Yrjö-Koskinen oli kuitenkin liian paljon historioitsija, hänen katseensa ja ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet empiiriseen historialliseen elämään
ja sen tosiasioihin, jotta hän olisi voinut yksinomaan kiinnipitää yleisistä aatteista. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on hänen mielestään täytymyksen ohella aina suuri määrä ehdon valtaa, teon vapautta. Historian kulkuun vaikuttavat myös ihmisten ja kansojen itsenäiset, vapaat pyrkimykset. On sanottu, että Yrjö-Koskinen, myöntämällä tämän ehdonvallan kansoille ja niiden johtajille, joutui ristiriitaan sen katsomuksensa kanssa, että historian yleiset tarkoitukset aina ehdottomasti toteutuvat.3 Valtiollisessa toiminnassaan Yrjö-Koskinen otti edessä olevat reaaliset tosiasiat huomioon ja asetti tekonsa niiden vaatimusten mukaan. Hän oli tietenkin myös selvillä siitä, että »historian yleiset tarkoitukset» toteutuvat pitkinä, toisinaan vuosisatoja kestävinä ajanjaksoina, historiallisina epookkeina. Näitä tulevaisuuden hämärään salattuja tarkoitusperiä ja päämääriä on nykyisyydessä toimivan valtiomiehen vaikea, ellei mahdotonta ottaa teoissaan huomioon.
Tällainen oli Yrjö-Koskisen historianfilosofia. Yhdessä uskonnollisen vakaumuksen kanssa se antoi hänelle lujan luottamuksen tulevaisuuteen. Hänen historianfilosofiansa ei ollut saumaton. Mutta elämä itse ei ole loogillinen eikä saumaton.
Yrjö-Koskinen arvosteli Suomen historian kulkua tyynesti ja ilman liioittelua. Hän luotti Suomen kansan kansallishenkeen ja sitkeyteen, mutta hän ymmärsi ja otti huomioon, mihin tämä tekijä riitti ja mitä tuloksia sen nojalla voitaisiin saavuttaa. Lopullisena tukena hänellä oli luottamus Jumalan johdatukseen, joka, niinkuin edellä on käynyt ilmi, hänen vakaumuksensa mukaan loppujen lopuksi määräsi tapausten kulun.
Suomen kansan vaiheet eivät tarjoa sotaisten valloitusten viehätystä eikä sitä loistoa, jota maailmanmainio valtiollinen vaikutus historiassa antaa — hän lausui puheessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlassa v. 1881. — Kansakuntana olimme joutuneet historian näyttämölle vasta silloin kun tämän maailman tavarat jo näyttivät olleen lopullisesti jaetut. Historian Tuhkimukselle ei näyttänyt olevan muuta jätettynä kuin pohjan perän kalliot ja rämeet. Harvalukuisina heimoina Suomen kansa asettui paljon mahtavampien ja edistyneempien kansojen väliin. Saimme uhrata veremme ja varamme vieraisiin, vain välillisesti omiin tarkoituksiin. Monta kertaa oli arveltu Suomen kansan häviäminen luonnolliseksi asiaksi. Mutta pieni suomalainen uutisasutus on kasvanut kansakunnaksi, kansallistunto on varttunut ja saanut ulkonaisen muotonsa Suomen valtiollisessa autonomiassa. Pelastumisemme kansallisesta perikadosta oli historian ihmeitä, joka osoitti Suomen kansan henkistä kykyä ja elinvoimaa, mutta vielä enemmän Kaikkivaltiaan johtoa ja suojelusta. Tieto Jumalan ihmeellisestä johdosta Suomen kansan menneissä vaiheissa on meille iloisena vakuutuksena tulevaisuuden suhteen.4
V. 1900 avoimessa kirjeessään Yrjö-Koskinen näkyi epäilleen Suomen silloisten valtiollisten laitosten säilyttämisen mahdollisuutta. Siihen viittaa, kun hän — mainiten kysymyksen olevan perustuslaeista — toisti Snellmanin sanan, että »rauhaninstrumentti» tarvitsee tuekseen »sodan instrumentin», mutta että missä sotainen puolustus ei ole mahdollinen, sitä tärkeämpi on kansallishenki, joka voidaan taivuttaa mutta ei murtaa ja joka tulevaisuudessa voi olla pohjana olojen uudestaan luomiselle. Sitä hän ajatteli korostaessaan suomen kielen ja siihen perustuvan kansallisuuden vahvistamista, mitkä sanat herättivät aikoinaan väärinkäsitystä, koska ne katsottiin vain puoluepolitiikan aiheuttamiksi. Elleivät ensimmäisen maailmansodan melskeet olisi odottamatta kääntäneet historiamme kulkua, olisi meitä todennäköisesti odottanut Yrjö-Koskisen ajattelema kohtalo.
V. 1902 hän piti mahdollisena päästä Venäjän kanssa sovintoon, joskin ehkä melkoisilla uhrauksilla. Viimeisessä keskustelussa kanssani vähää ennen kuolemaansa syksyllä 1903 en huomannut hänen sanoissaan erikoista pessimismiä.
Teoksessaan »Elävä kansalliskirjallisuus»5 professori Rafael Koskimies sanoo Yrjö-Koskisen olleen »melankolian puuskiin taipuvainen». Laatiessaan kesällä vuonna 1902 edellä selostetun kirjoituksensa Yrjö-Koskinen näyttää olleen tällaisen melankolian puuskan vaikutuksen alainen. Silloinen surkea aika oli omiaan aiheuttamaan alakuloisuutta ja se painoi Yrjö-Koskisen mieltä hänen havaitessaan, miten Suomi, jota hän itse oli ollut tehokkaasti vuosikymmenien aikana rakentamassa, oli vaarassa tuhoutua. Siitä kait johtuivat Yrjö-Koskisen kirjoituksen eräät Suomen kansan historiaa koskevat osittain alakuloiset mietteet, joskin kirjoitus päättyi luottaviin loppuajatuksiin.
Yrjö-Koskisen ajatukset pienten kansojen poliittisen vaikutuksen rajoittuneisuudesta koskevat kaikkia pieniä kansoja, myös valtiollisesti itsenäisiä. Pienuuttamme meille muistutetaan toisinaan jotenkin karkeasti. — Itse Hegel puhui, miten kääpiöt, asettuessaan jättiläisten viereen, tallataan rikki.6 — Pienvaltio on »naurettava».7 Toisen saksalaisen historioitsijan mielestä pienvaltio on »luonnoton» ja »mieletön». Hän on tyytymätön siihen »viheliäiseen osaan», mitä Saksa on poliittisesti näytellyt Euoopan historiassa sen vuoksi, että on ollut jakaantunut pieniin valtioihin. Ei mitään »suurisuuntaisia valloituksia», parhaassa tapauksessa »kunniakas epäonnistuminen», hän huudahtaa.8 — Me pienet voimme tähän huomauttaa, että Saksan kansa on valtiollisen hajanaisuutensa aikana antanut ihmiskunnalle tavattoman paljon: Luther, Gutenberg, Goethe, Schiller, Kant, Beethoven, Mozart, Haydn ja muut hengen maailmassa suuret saksalaiset ovat merkinneet sekä Saksan kansalle että koko maailmalle enemmän kuin Fredrik Suuri ja Bismarck. Tämä on meidän »pienten» tapa katsella asioita. Mutta eikö loppujen lopuksi sekä pienten että suurten kansojen toiminnan tarkoitus ole i h m i n e n, hänen elämänsä ja onnensa? Katsoipa Hegelkin (tosin epäjohdonmukaisesti) mahtivaltionsa korkeimmaksi tarkoitukseksi kansallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen edistämisen.9
Historian kulku ei ole mennyt niinkuin Yrjö-Koskinen ajatteli. Kansallisuusaate on, ainakin suurin piirtein, osoittanut voimansa ja merkityksensä. Itsetietoisuuteen kehittyneet kansallisuudet ovat sitkeästi säilyneet, huolimatta niitä kohdanneista valtiollisista onnettomuuksista. Kansallisuusaate on yleisesti tunnustettu; kielellistä sortoa ei enää hyväksytä. Mutta ihmisyyden, humaanisuuden ja rauhan suuret aatteet ovat joutuneet murheellisen kohtalon alaisiksi.
Maailma on lyhyessä ajassa myös sikäli muuttunut, että siirtomaapolitiikka, jossa Yrjö-Koskinen katsoi suurten kansojen löytävän ulospäin suuntautuvalle toimintatarmolleen työkentän ja joka pieniltä kansoilta puuttui, näyttää nyttemmin olevan aikansa elänyt. Kansallisuusaate on osoittanut voimansa myös Euroopan ulkopuolella. Valkoisen miehen valta Aasiassa on katoamassa ja Afrikkakin on heräämässä. Mutta kaikesta huolimatta suurvallalla ja suurella kansalla on toisenlainen merkitys ja vaikutus ulospäin maailman menoon kuin pienellä. Pienen kansan pienissä oloissa elämä ja näköalat helpommin muodostuvat ahtaammiksi, pikkumaisemmiksi, »provinsialistisiksi». Oikeat mittasuhteet arvostellessa oloja ja saavutuksia helposti hälvenevät ja pienenevät. Poliittisen toiminnan korvikkeena pääsevät helposti esille voimattomat mielenosoitukset, jotka voivat vahingoittaa maata. Vastapainona on pienten kansojen osanotto ja kosketus moninaisissa muodoissa kansojen väliseen rauhalliseen yhteistyöhön ja kilpailuun. Sitä paitsi jokaisen kansan, niin suuren kuin pienen, työ ja ponnistukset kohdistuvat ensisijassa ja pääasiassa oman kansan olojen kehittämiseen. Tuntuu siltä kuin eläisimme aikakautta, jolloin yhteiskunnalliset ongelmat näyttelevät painavampaa osaa kuin entisinä aikoina. — »Mieluimmin ensimmäisenä tässä kylässä kuin toisena Roomassa», sanoi Caesar.
Ulkopoliittisen toiminnan rajoittuneisuus ei ole estänyt pieniä itsenäisiä kansoja elämästä täyteläistä ja sisällysrikasta elämää ja saavuttamasta huomattavia tuloksia inhimillisen kulttuurin eri aloilla ja siten vaikuttamasta ulkomaailmaan. Mutta pienten valtioiden turvallisuuden ongelma, joka oli Yrjö-Koskisenkin alituisena huolen aiheena, on edelleen ratkaisematta. Se on meille pienille tärkeämpi kuin suurille, sillä, niinkuin viimeaikainenkin historia on osoittanut, valtavistakin sotilaallisista ja poliittisista romahduksista seuraus suurvallalle on vain poliittisen arvovallan ja vaikutuksen väliaikainen menettäminen kansainvälisissä suhteissa, mutta pienelle valtiolle sellaiset iskut ovet hengenvaarallisia. Vasta kun ihmiskunnan onnistuu viidakon lain sijalle asettaa korkeampi ja oikeudenmukaisempi järjestys, voivat pienetkin kansat tuntea olonsa turvatuksi ja elää onnellista ja tyytyväistä elämää sekä osallistua tehokkaasti kansojen yhteiseen kulttuurityöhön.
Yrjö-Koskinen haaveili nuoruudessaan ja vieläpä 1860-luvulla Suomen valtiollisesta itsenäisyydestä.10 V. 1902 hän ei ottanut lukuun tällaista mahdollisuutta. Nyttemmin Suomen kansa on osoittanut, mitä Yrjö-Koskinen ja Fredrik Cygnaeus kaipasivat. Myöhempi polvi on teoillaan, uusien maailmantapausten luomissa edellytyksissä, historiaan merkinnyt itsenäisen Suomen valtion perustamisen. Suomen kansa on taistellut oman lipun alla, vieläpä urhoollisuudella, joka on Suomen rajojen ulkopuolellakin herättänyt tunnustusta ja tehnyt Suomen nimen tunnetuksi ja kunnioitetuksi. Suomen kansa on, joskin tavaton ylivoima on sen voittanut, näyttänyt osaavansa isänmaan ja vapauden puolesta taistella ja kuolla.
Monenlaiset kohtalot on kansamme saanut läpikäydä sen jälkeen kun Yrjö-Koskinen vuonna 1903 kuoleman kautta poistui. On koettu sekä iloisia että surullisia päiviä. Mutta lopputuloksena on verrattomasti suuremmat elämisen ja toiminnan mahdollisuudet, »ponnistuksen tilaisuus», kuin Yrjö-Koskisen eläessä.
1 Ranskalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa esitetään samanlainen mielipide. (Histoire générale du IVe Siècle à nos jours, I, ss. 715—716.) Samaa mieltä on venäläinen emigranttihistorioitsija Michael T. Florinsky v. 1955 ilmestyneessä Venäjän historiassa »Russia. A history and an interpretation», I, s. 45.
2 Arvi Grotenlfelt: Yrjö Koskisen »Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa». Historiallinen Aikakauskirja, 1930, ss. 271, 275 ja 283.
3 Grotenfelt: m. kirj., s. 280.
4 Yrjö-Koskinen: Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia, IV, s. 423 seur.
5 Mt. I, s. 43.
6 Eyvind., Bratt: Småstaterna i idéhistorien, s. 150.
7 Saksalainen historioitsija Heinrich von Treitschke: Politik, I, s. 43.
8 Johannes Haller: Die Epochen der Deutschen Geschichte, ss. 114—118.
9 Meinecke: Die Idee der Staatsräson, s. 457.
10 Gunnar Suolahti: Yrjö-Koskisen satavuotismuisto. Historiallinen Aikakauskirja 1930, s. 265.
