Tässä lienee soveliasta esittää eräitä mieskohtaisia ajatuksiani Suomen ja itäisen naapurimme välisistä suhteista.
Yli 250 vuoden historia 1700-luvun alusta, suuresta pohjoismaisesta sodasta alkaen osoittaa, että sota, johon Suomi on joutunut Venäjää vastaan, on aina päättynyt meille onnettomasti. Se tapa riitakysymysten selvittämiseksi itäisen naapurimme kanssa ei ole ollut meille onnellinen.1
Bismarckin teesi, että suuret asiat ratkaistaan »verellä ja raudalla», on vienyt viimeisen miespolven aikana Saksan mahtavan ja voimakkaan valtakunnan kaksi kertaa perinpohjaisesti turmioon. Vielä huonommin soveltuu Bismarckin teesi ohjeeksi meille selvittäessämme välejämme Venäjän-Neuvostoliiton kanssa. Varovainen politiikka, neuvottelut ja sovittelut ovat meidän asemassamme olevalle kansalle reaalisten olosuhteiden osoittama menettely. Sellaisella politiikalla olemme useamman kerran saavuttaneet menestystä. Kynän tehtäväksi on jäänyt korjata, mitä miekka on särkenyt.
Vuosina 1808-1809 suomalaiset ottivat asiat omiin käsiinsä ja alkoivat neuvottelut Venäjän kanssa. Tulos oli hyvä: kansan elinehdot säilytettiin, sisäinen itsenäisyys luotiin, valtiollinen autonomia saavutettiin. — Nikolai I:n vaarallisista ja vaikeista taantumuksen vuosikymmenistä miten kuten selvittiin noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta. Se oli silloisten johtomiesten, ministerivaltiosihteerien Rehbinderin ja Alexander Armfeltin Pietarissa ja Lars Gabriel von Haartmanin ja hänen kaltaistensa Helsingissä, varovan ja sovittelevan menettelyn ansiota. »Politique d’effacement», »näkymättömänä pysymisen politiikka», kutsui sitä Yrjö-Koskinen. Viime vuosisadan vaihteessa yritetyistä ja alkuunpannuista neuvotteluista kerron näissä muistelmissa.
Seuraava suuri neuvottelu tapahtui Tartossa vuonna 1920. Tulos oli hyvä. Tarton rauha oli meille erinomainen, voisi kentiesi sanoa: liiankin hyvä. — 1920 ja 1930-luvulla politiikkamme Neuvostoliittoon nähden ei ollut riittävän kaukonäköistä ja varovaista. Itä-Karjalan kysymyksen esilläpitäminen ja sen vieminen Kansainliittoon ja Kansainväliseen Tuomioistuimeen ei ollut hyvin harkittu eikä onnellinen menettely. — Neuvotteluissa vuonna 1938 ei oltu valmiita menemään niin pitkälle kuin varovainen ja maltillinen politiikka olisi tulokseen pääsemiseksi vaatinut ja maan elinehdot sallineet. — Syksyllä 1939 ennen talvisotaa käydyissä neuvotteluissa hallituksen neuvottelijoille antamat jyrkät ja rajoittavat ohjeet olivat varsinaisten neuvottelujen ja sovittelujen esteenä. — Syksystä 1944 lähtien on varovaisuus ja valmius sovitteluihin ollut johtotähtenä. Olosuhteet huomioon ottaen tämä politiikka ei nähdäkseni ole ollut vailla menestystä.
Historia siten osoittaa, että sota Venäjän kanssa, johon Suomi on joutunut, ei ole ollut meille onnellinen menettely, mutta neuvotteluilla on saavutettu siedettävät elämän edellytykset.
Nykyään ollaan historian opetuksiin nähden skeptillisiä. Historiasta ei voi oppia, sillä tapaukset eivät uudistu sellaisinaan — niin sanotaan. En tahtoisi painaa historiaa niin matalalle. Olen samaa mieltä kuin ranskalainen historioitsija Louis Madelin: »On varmaa, että historia olisi jotenkin turha tiede, ellei se antaisi muuta kuin tietoja. Kenties se voi väittää antavansa opetuksia. Se antaa niitä, — mutta niitä ei oteta huomioon».2 — Tietenkin meidän on itsenäisesti, olevat olot ja mahdollisuudet huomioon ottaen, harkittava politiikkamme ja asetettava päämäärämme tavoittelematta sellaista, mikä menee mahdollisuuksiemme yli, ja tietenkin on vältettävä »Gesetze suchen wo es keine gibt» — »etsimästä (historiallisia) lakeja siinä, missä niitä ei ole». Suomen maantieteellinen asema, mahtavan maailmanvallan naapurina, jonka kanssa meillä on yli tuhannen kilometrin raja, asettaa Suomen politiikalle vissit vaatimuksensa ja antaa sille oman leimansa. Siinä on mielestäni vältettävä liian totunnaista ajattelua, jonka valtaan helposti antaudutaan. Tietenkään emme voi »tehdä itsemurhaa kuoleman pelosta». Jokaisen kansan velvollisuus on pitää kiinni elämänsä ja menestyksensä edellytyksistä ja olla valmis käyttämään kaiken voimansa, vieläpä, jos on pakko, kuolemaankin vapautensa puolesta. Mutta se on viimeinen keino, johon on turvauduttava vasta kun rauhanomaiset yritykset ja sovittelut ovat osoittautuneet mahdottomiksi.
Tämä katsantotapa ja varovaisuuden, neuvottelujen ja sovittelujen politiikka on ollut se »Paasikiven linja», jota omasta puolestani olen noudattanut.
Sovitteluratkaisun saavuttamiseksi oli meidän vanhasuomalaisten käsityksen mukaan mentävä, jos oli pakko, niin pitkälle kuin mahdollista ilman että tuhottaisiin kansamme välttämättömiä elämän edellytyksiä — niihin kuuluvat myös kansallisen kunnian vaatimukset. Vasta jos siinä ei onnistuttaisi, voitaisiin kaikki panna yhden kortin varaan. »Yksi hävinneen kaikki.»
Vaikeiden ja uhkaavien tilanteiden edessä suomalaiset mielellään ajattelevat niinkuin Jukolan Juhani Aleksis Kiven Seitsemässä Veljeksessä, kun Aapo ja Simeoni katsoivat kotiin palaamisen veljesten karkuretkeltä viisaimmaksi: »Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä, mitä pelastuskeinoa Jumala keksii vielä mennessä parin kolmen päivän.» Tämän Jukolan Juhanin filosofian voi lausua toisilla sanoilla: »Historia on rikas odottamattomista äkkitapahtumista, suurista käänteistä, joita inhimillinen viisaus ei voi edeltä nähdä».3 Jukolan Juhanin filosofian Suomen kansaan juurtumiseen on vaikuttanut se tosiasia, että Venäjän vallan viimeisinä vuosikymmeninä sopivaan aikaan sattuneet odottamattomat ja meistä riippumattomat maailmantapaukset, Japanin sota 1904-1905 ja ensimmäinen maailmansota 1914-1918, loivat edellytykset meidän poliittisten olojemme muutokseen. On inhimillistä koettaa välttää ratkaisuja, joiden seuraukset tietää olevan raskaat. Tämä filosofia voi olla paikallaan, mutta ei ennen kuin keinot sovitteluratkaisun löytämiseksi on loppuun käytetty.
Omasta puolestani olen, kuten sanottu, noudattanut varovaista sovitteluperiaatetta. Olen useamman kerran jäänyt erimieliseksi muiden kanssa. Mainitsen yhden esimerkin: rauhanpyrkimykset talvella ja keväällä 1944.
Rauhan saavuttamista kannatti siihen aikaan hallitus ja kansan suuri enemmistö. Mutta hallitus oli valmis tekemään vain »tyydyttävän» rauhan »hyväksyttävillä ehdoilla». Reaalisesti ajatellen ja ottaen huomioon silloisen kansainvälisen tilanteen sekä Neuvostoliiton sotilaallisen ja poliittisen aseman, se tiesi todellisuudessa: sellaisilla ehdoilla, jotka eivät olleet mahdolliset saavuttaa. Hallitus ei ollut valmis menemään niin pitkälle kuin tulokseen pääseminen silloin vaati. Helmikuussa 1944 Neuvostoliiton lähettiläs rouva Kollontay Tukholmassa antoi minulle Neuvostoliiton rauhanehdot ja maaliskuun lopulla ministeri Carl Enckell ja minä kävimme Moskovassa saamassa tarkempia selvityksiä näihin rauhanehtoihin. Kaikkien valtuuksien puutteessa mitkään neuvottelut Moskovassa eivät olleet mahdollisia. Emme voineet tehdä minkäänlaisia vastaehdotuksia — enempää sotakorvauksesta kuin muista kohdista — eikä ryhtyä sovitteluihin.
Talvella ja (palattuamme Moskovasta) keväällä 1944 minä vakavasti ja painokkaasti esitin hallitukselle neuvottelujen jatkamista Neuvostoliiton ilmoittamien ehtojen pohjalla. Tätä ei hyväksytty. Koetin myös saada ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin, ajamaan rauhan asiaa. Siinäkään en onnistunut. Tulos oli, että rauha jäi keväällä 1944 tekemättä. Venäläisten suuren kesäkuun hyökkäyksen jälkeen, jonka kautta rintama työnnettiin kauas taaksepäin ja sotilaallinen asema täydellisesti muuttui meidän vahingoksemme ja joka maksoi meille 10 000 kaatunutta, oli rauhanneuvotteluihin elokuun alussa ryhdyttävä ja rauha syyskuussa 1944 tehtävä meille oleellisesti epäedullisemmissa oloissa ja huonommilla ehdoilla. Keväällä 1944 olisi ollut mahdollista päästä — paitsi Hangon, myös — Porkkalan vuokrauksesta, johon syksyllä oli suostuttava. Porkkalan vuokraus, siihen liittyvine määräyksineen, oli välirauhan raskaimpia kohtia. Jokainen suomalainen ymmärtää sen ilman selityksiä.
Todellisuudessa täytyi katsoa Porkkalan vuokrauksen 50 vuodeksi tietäneen sen kadottamista. Eri asia on, että sodanjälkeinen politiikkamme sekä kun v. 1948 solmittu ystävyyden sopimus samalla 20 vuodeksi pidennettiin, saattoi Neuvostoliiton, suurpolitiikan luomissa uusissa edellytyksissä, v. 1955 luopumaan vuokraoikeuksistaan Porkkalaan.
Tämä asia kuuluu myöhempään aikaan. Olen maininnut siitä valaistakseni kantaani, joka on ollut johdonmukainen yli puolen vuosisadan kestäneen valtiollisen toimintani aikana.
Ollessani talvisodan jälkeen vv. 1940-41 Moskovassa lähettiläänä ja miettiessäni, onnettomuuden tapahduttua, silloisten yhtämittaisten vaikeuksien keskellä, Suomen poliittista, maantieteellistä ja historiallista asemaa määrittelin säilyneen muistiinpanon mukaan asian seuraavasti:
»Ulkopolitiikan johtava periaate meillä vanhasuomalaisilla oli ristiriidan välttäminen Venäjän kanssa. Perusteemme oli yksinkertainen. Suomi oli suurvallan Venäjän naapuri. Että Suomi silloin ei ollut kansainoikeudellisesti riippumaton vaan sisäisesti itsenäinen, autonominen, valtio, ei reaalisesti muuta asiaa. Venäjän ylivoima oli tavaton. Meidän oli löydettävä ei vain modus vivendi, vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi ei ainoastaan sietää Suomen erikoisasemaa, vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.»
Näitä periaatteita olen johdonmukaisesti noudattanut.
1 Kustaa III:n sodassa vv. 1788—1790 Suomi tosin ei menettänyt alueita, kuten muissa sodissa, mutta siitäkään sodasta ei ollut hyötyä vaan rasituksia.
2 La France du Directoire, s. VII.
3 Jean Humbert: Cavour, s. 242.
