V. Suomen aseman vaikeus

Suomen asema Venäjän yhteydessä oli todella vaikea. Keisarikunnassa vallitsevan käsityksen mukaan olivat itsevaltius ja venäläisyys sekä venäjän kieli valtakuntaa koossapitävät voimat. Mutta lähellä pääkaupunkia oli Suomi, jossa hallitsijan valta ja oikeudet olivat rajoitetut, jossa venäjän kieli oli vähän tunnettu. Tässä pienessä maassa oli voimas­sa vanhat Ruotsin aikaiset lait ja oikeudet, täällä oli keisari perustuslail­linen monarkki. Tosin Kustaa III oli vallankumouksillaan 1772 ja 1789 melkoisesti laajentanut hallitsijan valtaa, mikä oli tehnyt mahdolliseksi Venäjän yhteydessä joten kuten tulla toimeen vanhoilla Ruotsin aikai­silla laeilla. Tätä historian ironiaa venäläiset eivät unohtaneet meille muistuttaa. — »Nämät perustuslait pakotettiin Ruotsin (ja Suomen) kansalle kustavilaisen kaartin pajuneteilla ja sen ajan ruotsalaisen ‘mus­tan sotnian’, (väkivallan tekijöiden), taalalaisten talonpoikain nuijilla (påkar)»¹. Ruotsin Vapauden ajan hallitusmuodon nojalla elämämme Venäjän yhteydessä olisi ollut mahdoton. Mutta sittenkin: mahtavan Venäjän itsevaltiaan keisarin ja Suomessa vain rajoitettuja oikeuksia käyttävän suuriruhtinaan yhdistyminen samassa henkilössä ei ollut helppo ongelma.

V. 1815 Aleksanteri I perusti Venäjän yhteyteen toisen samantapaisen valtiomuodostelman, Puolan kuningaskunnan, antamalla sille vapaamielisen valtiosäännön. Aleksanterin neuvonantajat vastustivat tätä keisa­rin toimenpidettä. Siitä muodostuisi »syöpä» Venäjän valtioruumiiseen, he sanoivat. Tsaarin tehtävä, olla samalla kertaa itsevaltias omassa maassaan ja perustuslaillinen kuningas Puolassa, olisi mahdoton, lausui kreivi Nesselrode, Venäjän ulkoministeri ja myöhemmin valtakunnan­ kansleri.² J. V. Snellman esitti v. 1864, käsiteltäessä senaatissa kysy­mystä hallitusmuodon uudistamisesta, saman ajatuksen: »Jo se oli vai­kea asema, että hallitsijalla on rajoittamaton valta Venäjällä, mutta rajoitettu meidän Betlehemissämme» — Snellman sanoi.³ Vv. 1830—1831 kapinan johdosta perustuslaillinen järjestys Puolassa muutettiin ja toisen kapinan johdosta 1863 Puolan oloja yhä kiristettiin. Meillä keisarin kaksinainen asema, itsevaltias ja perustuslaillinen monarkki samassa henkilössä, merkillistä kyllä, 90 vuoden aikana miten kuten, joskaan ei ilman hankauksia, onnistui.

Suomelle epäsuopeat venäläiset väittivät, ettei Aleksanteri I, Venäjän valtakunnan itsevaltias, vahvistanut eikä voinut vahvistaa vanhoja ruotsalaisia perustuslakeja ja siten tietoisesti rajoittaa valtaansa Suomessa. Ihmeellistä se olikin, mutta niin asia kuitenkin oli.

Suopean kohtalon ohjauksesta Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan tapahtui onnellisella hetkellä, aikana, jolloin Aleksanteri I eri­koisesti harrasti vapaamielisiä valtiollisia aatteita, vieläpä sinä lyhyenä ajankohtana, jolloin Michael Speranski oli hänen lähimpiä neuvonanta­jiaan. Keisarilta juuri v. 1808 saamastaan toimeksiannosta Speranski valmisti Venäjää varten suunnitelman perustuslailliseksi uudistukseksi; se valmistui syksyllä 1809. Siihen sisältyi mm., Montesquieu’n kuuluisan opin mukaan, lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan toisistaan erottaminen sekä lisäksi rajoitetun äänioikeuden pohjalla valittu lainsäädäntöelin, Valtakunnan Duuma. Keisari Aleksanteri harkitsi Speranskin suunnitelmaa huolellisesti ja nähtävällä hyväksymisellä.⁴ Näiden periaatteiden kanssa Kustaa III:n vallankumousten kautta muutetut 1772 vuoden hallitusmuoto ja 1789 vuoden yhdistys- ja va­kuuskirja eivät näytä olleen niinkään pahasti ristiriidassa. Tämä auttaa selittämään sen merkillisen — miltei käsittämättömän — tosiasian, että suuren Venäjän itsevaltias hyväksyi ja vahvisti omaa valtaansa rajoitta­van perustuslaillisen valtiosäännön pienelle Suomelle, jonka hänen armei­jansa olivat valloittaneet ja pitivät miehitettynä.

Syistä, joita ei ole selvitetty, Aleksanteri lopuksi vetäytyi Speranskin suunnitelman täytäntöön panosta Venäjällä. Hän »ei pitänyt Speranskin ehdottamasta itsevaltiuden liian täsmällisestä rajoittamisesta». Myöhemmin hän etääntyi aikaisemmista vapaamielisistä ihanteistaan, joutui mystillisyyden ja uskonnollisen oikeaoppisuuden valtaan ja kääntyi jäl­leen »muotoa vailla olevien unelmiensa haavemaailmaan».⁵

Myös ajankohta oli sillä hetkellä yleiseurooppalaisen tilanteen johdosta meille edullinen. Keisari Aleksanteri I näki jo v. 1809 suuren taistelun Ranskan keisarin Napoleonin kanssa olevan edessä ja oli senvuoksi sitä halukkaampi järjestämään asiat niin, että Suomen kansa voi olla asemaansa tyytyväinen ja hallitsijalleen uskollinen. — Merkillisesti oli Salli­mus ohjannut kohtalojamme tässä historiamme vaikeassa käänteessä.

Ruotsin aikaisissa perustuslaeissa oli koko joukko säädöksiä, jotka eivät soveltuneet Suomen uuteen asemaan. Toisinaan oli tulkinnan avulla selvitettävä, mikä oli voimassa olevaa oikeutta. Tulkintaan, joka myös meillä hyväksyttiin, perustui mm. Venäjän tärkein etu: pitää Suomessa sotaväkeä, sotilaallisia laitoksia ja laivastotukikohtia yms. Noudattamalla Suomen puolelta suurta varovaisuutta sekä molemmin puolin jär­kevyyttä selvittiin ylipäänsä ilman riitoja. Mihinkä jyrkkä pykälistä kiinnipitäminen olisi vienyt, siitä on osoituksena aikoinaan huomiota herättänyt tapaus 1863 vuoden valtiopäivillä. Aatelissäädyssä tahdottiin kieltää eräiltä Venäjän palveluksessa olevilta aatelismiehiltä oikeus olla valtiopäivillä edustajina, koska vuoden 1617 valtiopäiväjärjestyksen ja 1723 aateliston erioikeuksien mukaan aatelismies, joka asettui asumaan »ulkomaalle», kadotti »istuimensa ja äänioikeutensa ritarihuoneessa». Säädyn enemmistö, viisaasti kyllä, ei hyväksynyt tätä kantaa. Muodol­lis-juridisesti tulkinta ei ollut vailla perustetta — keskustelussa vähem­mistö tuntui olevan juridisesti vahvemmalla puolella — mutta poliitti­sesti se kanta oli epäviisas, vieläpä mahdoton. Valtiopäiväin lopettajais­puheessaan keisari antoi selvän ja jotenkin ankaran nuhteen asian joh­dosta: »Eräät keskustelut valtiopäivillä ovat antaneet aihetta väärinkäsittämään Suomen suhteet Keisarikuntaan. ——— Selvän tiedon Suo­men todellisesta edusta pitää saattaa Teidät koettamaan vahvistaa eikä heikontaa läheistä yhteyttä Venäjään, mikä on Teidän isänmaamme menestymisen varmana takeena» — Aleksanteri II sanoi.

Näyttää siltä, että juuri vanhojen perustuslakiemme monessa kohden epäselvyys ja niiden sanonnan vanhanaikainen epämääräisyys, venyväisyys ja tulkinnanvaraisuus helpottivat mahdollisuuksia tulla toimeen Venäjän valtakunnan yhteydessä. Tämä ja Suomen suuriruhtinaalle kuuluva laaja valta tekivät mahdolliseksi selvitä joten kuten pienen Suo­men ja itäisen jättiläisen epäsuhteisen yhdyselämän aiheuttamista vai­keuksista. Puristamatta ja pingoittamatta kummaltakaan puolelta liiaksi periaatteita voitiin tulla toimeen, joskin toisinaan, kuten ministeri­-valtiosihteeri kreivi Rehbinder teki, otettiin asetuksen johdantoon lau­selma, että oikeastaan olisi ollut tarpeen säätyjen hyväksyminen. Vai­keammaksi tuli asia, kun periaate pantiin paperille pykälän muotoon, kuten Mechelinin senaatin hallitusmuotoehdotuksessa v. 1907: »Jos niin kävisi, että jokin Keisarin ja Suuriruhtinaan päätös, joka on täytän­töönpantavaksi senaatille ilmoitettu, huomattaisiin olevan lainvastai­nen, olkoon senaatti velvollinen alamaisesti ——— ilmoittamaan, ettei sitä voida täytäntöön saattaa.» Siitä olisi luultavasti mahtavan Venä­jän keisarikunnan itsevaltias hätkähtänyt — vieläpä itse Aleksanteri II, puhumattakaan Nikolai I:stä, Aleksanteri III:sta ja Nikolai II:sta. Sellaisen säännöksen hyväksymiseen olisi vaadittu toisenlaisissa aat­teissa kasvanut monarkki.

Yrjö-Koskinen, samoinkuin Snellman aikoinaan, korostaa, että hallitsijan, Venäjän keisarin, henkilö oli ollut meidän suojanamme. Niin olikin asian laita aina viime vuosisadan loppupuolelle asti. Hallitsijan persoona oli suojellut meitä. Jo 1860- ja 1870-luvuilla alkoi eräissä ve­näläisissä lehdissä hyökkäyksiä Suomen perustuslaillisia oikeuksia vas­taan. Aleksanteri II ei niille kääntänyt korvaansa. Hänen asenteelleen oli kuvaavaa, että kun vuonna 1875 eräs venäläinen aikakauslehti sisälsi hyökkäyksen maatamme vastaan, keisari itse lausui siitä paheksumisensa, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu.

Aleksanteri III oli itsevaltiuden periaatteen läpitunkema, mutta hä­nellä oli mieskohtaisia ominaisuuksia, joita hänen pojaltaan puuttui. Kreivi Witte — vv. 1892—1903 finanssiministeri ja 1905—1906 ministerineuvoston puheenjohtaja (pääministeri) — kertoo muistelmissaan Aleksanteri III:n lausuneen hänelle: »Suomen valtiomuoto ei minua miellytä. Minä en salli sen enempää laajentamista, mutta se, minkä edeltäjäni ovat Suomelle antaneet, on minulle yhtä sitova kuin jos itse olisin sen antanut. Ja Suomen erikoisen hallitusperusteiden horjumat­tomuuden minä olen vahvistanut omalla sanallani noustessani valta­istuimelle.»⁶ Näissä sanoissa ilmenee korkeatasoinen miehuullinen mo­raali. Hänen aikanaan vuonna 1883 teki kolme venäläistä lehteä hyök­käyksen Suomea vastaan. Lehtien kirjoitukset kumottiin virallisesti Hallituksen Sanansaattajassa.⁷

Danielson kertoi Aleksanteri III:n 1890—luvun alussa lausuneen hyväksyvänsä suomalaisen arvostelun Ordinin aikanaan tunnetusta vuosien 1808—09 tapauksia käsittelevästä teoksesta ja ankarasti paheksu­vansa venäläiseltä taholta esitettyjä Suomea koskevia väärennyksiä. Aleksanteri III oli kuitenkin liian paljon venäläinen itsevaltias, jotta hän olisi alistunut tunnontarkasti noudattamaan Suomen perustus­ lakeja. Hän antoi tosin käytännöllisesti vähemmän merkityksellisen — postimanifestin v. 1890 ja miltei suuttuneena kirjoitti muistutuk­sensa senaatin postiasiassa antamaan lausuntoon.⁸ Mutta hänen aika­naan Suomen perustuslakeja pidettiin olennaisilta osiltaan kunniassa. Toisenlainen mies oli hänen poikansa — »tuo luonteeltaan ylen heikko Nikolai II», sanoi Yrjö-Koskinen v. 1902 edellä mainitussa julkaise­mattomassa kirjoituksessaan, lisäten: »Semmoiset henkilöt historiassa, kuin nykyinen Venäjän tsaari tuskin kelpaavat muuksi kuin sitkaimen⁹ panijoiksi kylvettäessä — sitkaimen pistäjäksi kelpaa melkein mikä lapsi hyvänsä.» Kun edellä mainitsemissani neuvotteluissa vuonna 1902 oli kysymys, että Yrjö-Koskinen kävisi keisarin luona Suomen asiassa, hän epäili, onko keskustelusta niin heikon ja epäitsenäisen miehen kuin Nikolai II:n kanssa hyötyä. — »Siellä keisarin kabinetissa juoksee eri henkilöitä, ja hän näkyy tavallisesti olevan sitä mieltä, mitä viimeksi hänen kanssaan puhunut on esittänyt.» — Ministerivaltiosihteeri Langhoff kertoo muistelmissaan keisarin usein muuttaneen jo tehtyjä päätöksiä, sittenkun hän oli joutunut uusien vaikutusten alaiseksi.¹⁰ — »Nikolai II oli aina samaa mieltä kuin henkilö, jonka kanssa hän keskusteli», sanoi entinen ulkoministeri A. lzvolskij.¹¹ — Myöhem­min Yrjö-Koskinen kuitenkin vakavasti ajatteli käyntiä keisarin luona.

Kreivi Kokovtsov — finanssiministeri vuodesta 1903 alkaen ja Sto­lypinin jälkeen syksystä 1911 tammikuuhun 1914 ministerineuvoston puheenjohtaja (pääministeri) — kertoo muistelmissaan keisarin kirjoittaneen vuonna 1906 pääministeri Stolypinille erään asian johdosta, joka hänelle oli esitetty ja johon nähden hän ei ollut ilmaissut eri mieltänsä: »Huolimatta täysin vakuuttavista perusteluista myönteisen ratkaisun puolesta tässä asiassa — sisäinen ääni yhä voimakkaammin vakuuttaa Minulle, että Minun ei pidä tehdä tätä päätöstä. Tähän asti omatuntoni ei koskaan ole minua pettänyt.» (Huomattakoon, että Nikolai kirjoitti näin vuonna 1906, Japanin sodan ym. onnettomuuksien jälkeen.) »Sen­ vuoksi aion myös tässä tapauksessa seurata sen käskyä. Tiedän, että Tekin uskotte, että ‘Tsaarin sydän on Jumalan kädessä’. Olkoon niin. Minä kannan kaikkien asettamieni viranomaisten puolesta suuren edes­vastuun Jumalan edessä ja olen aina valmis vastaamaan Hänelle.» — Kokovtsov ei voinut olla ihmettelemättä mystillistä katsantokantaa.¹²

Nikolai II:lla oli lisäksi ominaisuus, josta Kokovtsov kertoo Nikolain äidin, leskikeisarinna Maria Feodorovnan valittaen puhuneen: Nikolai oli itserakas eikä antanut anteeksi, jos katsoi painostuksen alaisena olleensa pakotettu tekemään päätöksen — leskikeisarinna sanoi.¹³ — Me suomalaiset saimme kokea Nikolai II:n tämänkin ominaisuuden vaikutuksia. Hän tietenkin piti koko meidän politiikkaamme yrityk­senä painostaa häntä menettelemään ja tekemään päätöksiä, jotka häntä eivät miellyttäneet. Tilaisuuden tullen hän peruutui edellisestä kannastaan. — »Keisari oli aikaisemmin ollut ystävällismielinen Suomea kohtaan, mutta suomalaiset ovat loukanneet häntä» — sanoi Stolypin helmikuussa 1908 Yliopiston rehtorille, senaattori Edvard Hjeltille. Stolypin viittasi eduskunnan puhemiehen puheisiin ja senaatin kirjelmiin sekä Suomen sanomalehtien kirjoituksiin.¹⁴ — Nikolai näyttikin tul­leen yhä vihamielisemmäksi Suomelle.

Venäjällä oli kansallinen liike, saksalaisen filosofian vaikutuksesta, alkanut 1800-luvun alkupuolella viattomana romanttisena liikkeenä, samaan tapaan kuin useissa muissa maissa. Alkuaan sen tarkoitus oli puhdistaa venäjänkieli muukalaisista aineksista. Pian tämä »slavo­filismi» painui kaiken venäläisen ylenmääräiseen ylistelyyn ja liioit­teluun ja kaiken ulkomaalaisen aliarvioimiseen. Länsi oli muka täysin rappeutunut, ja Venäjän kansalla oli »messiaaninen» tehtävä pelastaa maailma. Itsevaltius, autokratia, venäläinen kansallisuus ja venäläinen ortodoksinen uskonto olivat siinä pääpylväät.

Krimin sodan jälkeen haarautui poliittinen panslavismi, jonka päämäärä oli slaavilaisten kansojen yhdistäminen suureen liittoon Venä­jän johdossa.¹⁵ Puolan kapinan johdosta v. 1863 kansalliskiihko yltyi. Liike muuttui »valtioslavofilismiksi». Turkin sodan jälkeen 1877—78 panslavismi kärsi takaiskun, mutta liike vaikutti senkin jälkeen, sillä se oli suosiossa hovissa ja muissa ylimmissä piireissä. Kaikki nämä henkiset virtaukset vahvistivat venäläistä kansalliskiihkoa, chauvinismia, jonka kanssa järkevä neuvottelu ei ollut mahdollinen. Jo Snellman ehti huomata vaaran. Vähää ennen kuolemaansa hän kirjoitti v. 1881: »Se (Suomen) onnellinen aika ——— ei saanut jatkua kauan. Puolan ka­pina oli antanut Venäjällä aihetta slaavilaisen puolueen syntymiseen, ja Katkovin Moskovassa julkaisemasta lehdestä oli tullut valtiomahti. ——— Nyt tuli uusi aika.»¹⁶

Kaikissa kansoissa on kansallisylpeyttä ja -kiihkoa. Toisissa sitä on enemmän kuin toisissa. Tsaarivenäläisissä näytti olleen jonkunlainen taipuvaisuus äärimmäisyyteen ja liioitteluun. Olen aina, luettuani mielikirjani, Nikolai Gogolin 1830- ja 1840-luvuilla kirjoittaman mainion teoksen »Kuolleet sielut», ihmetellyt, kun Gogol, kuvattuaan kaikkea muuta kuin mieltä kohottavalla tavalla silloista venäläistä yhteiskun­taa, kirjan viimeisessä lauseessa, ihan aiheettomasti ja odottamatta, riehautuu ylistyshymistykseen: »Venäjä (hän vertaa Venäjää kolmivaljakkoon, troikkaan) lentää kaiken ohi, mitä maan päällä on, ja muut kan­sat ja valtakunnat, katsellen sitä kieroon, siirtyvät sivulle ja antavat sille tietä». — Tämä oli viatonta intoilua, mutta toinen maailmankuulu kirjailija, Fjodor Dostojevski, julisti:»Me toivomme rauhaa kaikille ihmisille, me tahdomme koko maailman hyvää, mutta ensin täytyy tämän maailman tulla venäläiseksi — niin, läpeensä venäläiseksi». Toi­sen kerran hän kirjoitti: »Jokainen voimakas kansa uskoo ja sen täytyy uskoa, jos tahtoo elää kauan, että siinä kansassa ja yksin siinä on maail­man pelastus, että sen elämän tehtävä on olla kansojen johdossa, yh­distää ne itseensä ja johtaa ne sopusointuisena kuorona edeltämäärät­tyä tarkoitusta kohti».

Venäjän hallituksen ulkopolitiikka ei tietenkään mennyt näin pit­källe. Mutta valtakunnan rajojen sisällä kansalliskiihkoiset aatteet oli­vat ohjelmana. Itsevaltius, autokratia, venäläisyys ja venäjänkieli sekä ortodoksinen kirkko olivat Pyhän Synodin prokuraattorin Pobjedonostsevin, vuosikymmenien aikana Venäjän mahtavimman miehen, ja hänen hengenheimolaistensa uskomuksina. Pobjedonostsev oli omituinen mies. Hän oli oppinut ja etevä juristi, lakitieteen professori. Mutta hän oli tavaton fanaatikko. Hän aivan vihasi länsimaista perustuslaillista jär­jestelmää. — »Petollinen ja kirottu sana — valtiosääntö, konstituutio, peruspaha, se on koko elimistölle myrkkyä, siihen sisältyvän petoksen kautta» — hän kirjoitti keisareille.¹⁷ Ei ihme, että Pobjedonostsev tah­toi hävittää Suomen oikeudellisen järjestelmän jo sen vuoksi, ettei se voisi olla venäläisille huonona esimerkkinä.

Kiihottunut, eksalteerattu käsitys rajoittamattomasta yksinvallasta, jonka nojassa Venäjä oli pienestä Moskovan ruhtinaskunnasta kahdessa maanosassa laajentunut mahtavaksi maailmanvaltakunnaksi, näytti kiinni kasvaneen Venäjän johtaviin piireihin. Eikä ihme, sillä Venäjän yhtämittainen laajentuminen oli ollut päätä huimaava. Valtakunnan väkiluku oli 1700-luvun alussa 12 milj., 1800-luvun alussa 37 milj. ja 1900-luvun alussa 132 milj. ja valtakunnan alue oli samana aikana vielä valtavammin laajentunut, totesi lausunnossaan keisarille v. 1900 sotaministeri kenraali Kuropatkin, joka kuului Pobjedonostsevin poliittisen filosofian kannattajiin. Hän katsoi 20:nnen vuosisadan tehtäväksi saa­vutetun alueen puolustamisen. Muiden syiden ohella tämän politiikan puolesta puhui se painava seikka, että tuon laajenemisen tuloksena valtakunnan rajoja »sisäiseltä puolelta katsoen» ympäröivä väestö »ei ollut riittävästi sidottu venäläiseen kansaan». Sotilaallisessa suhteessa rajat olivat vuonna 1900 vähemmän suotuisat kuin vuonna 1700, koska Venäjän alueella oli 40 milj. uskonnoltaan ja historialliselta menneisyy­deltään venäläisille vieraita. Nämä valtavat vieraat kansallisuudet oli liitettävä »valtakunnallisuuteen» — tehtävä »tosivenäläisiksi», kuten Witte sanoi tästä ohjelmasta, jota hän ei hyväksynyt.

Suomalaisiin Kuropatkin oli erikoisesti tyytymätön. »Valloitettuamme Suomen me 19. vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksena saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20:nnelle vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen.»¹⁸ — Kuropatkin oli Suomen pahimpia vihamiehiä.

Kuropatkin valittaa muistelmissaan, että Japanin sodan aikana Ve­näjän kansassa ei ollut isänmaallista sotainnostusta, kuten Japanin kansassa, vieläpä tyytymättömät toimivat hallitusta vastaan, ja että se oli eräänä pääsyynä Venäjän tappioihin. Hän ei tässä ajatellut joh­donmukaisesti, sillä valtakunnassa, jossa oli kolmannes, oikeastaan enemmän, vieraita kansallisuuksia, ei mitään yksimielistä sotainnostusta ollut odotettavissa.

Ajan pitkään, intohimojen tyynnyttyä, näyttävät valtioiden välisiä kysymyksiä selvitettäessä, ainakin useimmiten, todelliset ja pysyvät edut, »reaaliset» tekijät, pääsevän etualalle vaikuttaviksi. Helpoimmin ja pikimmin tämä tietenkin tapahtuu voimiltaan suhteellisesti tasavertaisten valtioiden kesken. Erilaiset ideologiat eivät, historian todistuksen mukaan, siihen ylipäänsä pitempää aikaa ole esteenä. Vaikeam­massa asemassa on pieni kansa ja valtio, kun se on tekemisissä suuren, aineellisilta voimiltaan paljon vahvemman valtakunnan kanssa. Suur­valta usein väheksyvästi ja yli olkain katselee heikompaansa pientä, ja pienvallan on toisinaan vaikeata ymmärtää suurvallan todellisia ja hyväksyttäviäkään intressejä. Vielä vaikeammaksi tulee pienelle ti­lanne, kun asiallisiin tekijöihin suurvallan puolelta liittyy epäjärkevä, irrationaalinen, ideologinen yms. tekijä. Suurvalta voi tällöin ylivoimallaan kääntää asioiden luonnollisen kulun vinoon joko ajaksi tai toi­sinaan lopullisestikin.

Suomi on saanut kokea tätä todellisten, reaalisten, ja irrationaalis­ten tekijäin yhteistä puristusta ja painoa. Venäjän vallan aikana venä­läinen kansalliskiihko, liittäen äärimmäisyyksiin menevät pyrkimyk­sensä kysymykseen Suomen—Venäjän suhteiden asiallisesta järjestämi­sestä, ankarasti painoi meitä. Sortoajan ensi jakson aikana, ennen syk­syä 1905, alkoi Venäjän taholla näkyä merkkejä järkevämmän keskus­telun mahdollisuudesta. Toisella jaksolla, Stolypinin ja valtakunnan­duuman aikana, sovittelu ei ollut mahdollinen. Tästä kaikesta kerron myöhemmin.

Tsaari—Venäjän sorruttua ja Suomen saavutettua valtiollisen itsenäisyyden on Suomen ja Neuvostoliiton valtiollisten ja yhteiskunnallis­ten järjestelmien erilaisuus — kumpikin omine ideologioineen ja aat­teineen — ollut suhteita vaikeuttavana tekijänä. Vähitellen ovat kui­tenkin pysyvät ja todelliset edut päässeet vaikuttamaan. On voitu käydä neuvotteluja etujen yhteensovittamiseksi. Suomen—Neuvostolii­ton suhteissa on saavutettu luonnollinen tila, hyvä naapuruus ja »rau­hallinen rinnakkaiselo», joka koko sodan jälkeisen ajan on johdon­mukaisesti ollut meidän ohjelmamme ja tavoitteemme.

---

¹ E. N. Berendts: Till den finska frågan, s. 4.

² Boris Nicolsky: Le peuple russe, ss. 202-205. — Constantin de Grunvald: Trois siècles de diplomatie russe, ss. 179-180.

³ Th. Rein: J. V. Snellman, II, s. 503.

⁴ Florinsky: mt., II, ss. 696-697.

⁵ Florinsky: mt., II, s. 634, 636, 695, 703.

⁶ Wille: Vospominanija, II, s. 225.

⁷ Th. Rein: Leo Mechelin, s. 193.

⁸ Eirik Hornborg: Finlands hävder, IV, s. 249.

⁹ Sitkain = tikku osoittamaan kylvettyä paikkaa.

¹⁰ Langhoff: Sju år såsom Finlands representant inför tronen, I, s. 119.

¹¹ Izvolskij: Memoirs, s. 300.

¹² Kokovtsov: Iz mojego proshlogo, I, ss. 238-239.

¹³ Kokovtsov: mt., s. 460.

¹⁴ Hjelt: Från händelserika år, I, ss. 200-201.

¹⁵ Tämän v. 1869 esitetyn ohjelman on Neuvostoliitto pääasiassa toteuttanut.

¹⁶ Snellman: Kootut teokset, VII, ss. 559-560.

¹⁷ Florinsky: mt., II, s. 1089.

¹⁸ Zapiski Generala Kuropatkina o russko-japonskoj vojne, ss. 27-28.