VI. Perustuslaillisten kanta

Olen uudestaan lukenut koko joukon routavuosien riitakirjoituksia ja näin pitkän välimatkan päästä uudestaan miettinyt asioita.

Perustuslailliset panivat pääpainon siihen, että kysymys oli ristirii­dasta Suomen kansan ja hallitsijan, suuriruhtinaan, välillä. Hallitsija antoi laittomia lakeja ja vaati alamaisiansa niitä noudattamaan. Riita oli niin sanoakseni valtio-oikeudellinen.

Perustuslaillisten kantaa kuvaa seuraava ote vuonna 1907 julkais­tusta kirjasta Finlands författningskamp (Suomen oikeustaistelu), tie­tääkseni Eirik Hornborgin kirjoittama:

»Se, mikä yhdisti niitä (perustuslaillisia ryhmiä), oli periaate, että lakia on, mikäli ihmisen voimissa on, kaikissa olosuhteissa noudatettava, ——— Riippumatta kaikista poliittisista laskelmista, jotka kuitenkin aina ovat epävarmoja, pidettiin kiinni oikeuden näkökannasta ainoana luotettavana. Jos siitä luovutaan, tulee tien määrääjäksi mielivaltainen käsitys poliittisen vii­sauden vaatimuksista. Perustuslaillinen ohjelma — olla tunnustamatta Suo­men lain vastaista käskyä ja olla myötävaikuttamatta sen täytäntöönpane­misessa — ei ollut poliittinen ohjelma, jonka puolue voi olojen mukaan muuttaa, vaan se oli lopullisesti yksityisen ihmisarvon tuntoon pohjautuva periaate, jonka puolesta hän seisoi ja kaatui. Tästä oikeuden periaatteesta kiinnipitäminen kaikista poliittisista laskelmista välittämättä hankki meille sivistyneen Euroopan kunnioituksen. Ja niinkuin heidän esikuvansa, Wibe­lius, tekivät lainkuuliaiset virkamiehet ja muut kansalaiset, jotka tyynesti ja ylpeilemättä panivat menestyksensä alttiiksi epätasaisessa taistelussa, suuren vaikutuksen itse viholliseen, sillä he palvelivat voimaa, mahtia, jota hänen täytyi pelätä: laillisuutta.»¹

Samat ajatukset Hornborg esittää teoksessaan »Finlands hävder»² Professori Th. Homen huudahti kesäkuussa 1902: »Niillä, jotka saarnaavat alistumista, ei ole uskallusta luottaa aatteen, oikeuden voimaa n».³ — Senaattori Lennart Gripenberg (nimimerkki »Nemo») kirjoitti  niinikään vuonna 1902: »Itse asiassa edustavat meillä vallalla olevat mielipiteet kahta oleellisesti erilaista perusperiaatetta — toinen lähtee ennen kaikkea siitä vakaumuksesta, mitä pitää oi­keana; toinen ajatuksesta, mitä pitää viisaana. Mutta jälkimmäiset unohtavat, että mikä on oikeata, se on pitkän päälle osoittautunut olevan myös viisasta. ——— Vaalissa oikeuden ja viisauden välillä toimintaohjeena en luule, että Suomen kansa ——— on taipuvainen valitsemaan poliittisen viisauden kiemurtelevaa polkua, vaan taistelus­sa olemassaolonsa puolesta sitä varmasti elähyttävät samat tunteet kuin ne, jotka saivat ilmaisunsa Lutherin huudahduksessa Wormsissa: ‘Tässä seison enkä voi muuta’».⁴ — »Keskellä vääryyden ja väkivallan sumua me toivomme, että vielä kerran tulee aika, jolloin oikeus pää­see voitolle, ja vieläpä niinkin, että mitä törkeämmästi vääryys ja väkivalta riehuvat, sitä pikemmin ne kukistuvat», kirjoitti Pekka Aulin (Ahmavaara), tunnettu valtiopäivämies, huhtikuussa 1901 Agathon Meurmanille.⁵

Ylioppilaiden kevätjuhlassa vapunpäivänä 1899 professori vapaa­herra R. A. Wrede lausui juhlapuheessaan:

»Voimme rohkeasti ja luottamuksessa lähteä tähän taisteluun, sillä se on itse asiassa taistelu totuuden ja oikeuden puolesta ja nämä ideaaliset voimat ovat lopullisesti vahvemmat kuin kaikki ulkonainen valta. Kun sanon tämän, en lausu mitään tyhjää fraasia, vaan totuuden, jonka vahvistaa todellisuus, nimittäin maailmanhistoria. Sillä se opettaa, että kansan kohtalo ei niin pal­jon riipu ulkonaisista olosuhteista kuin sisäisistä, nimittäin siitä, missä mää­rässä kansa uskollisesti on pitänyt kiinni näistä ylevimmistä voimista, jotka hallitsevat maailmaa. ——— Meidän ei senvuoksi tarvitse tuntea epätoi­voa.»⁶

Suoraviivaisimpia oli entinen opettajani Hämeenlinnan Normaali­ lyseossa, sittemmin Viipurin lyseon lehtori, tohtori J. A. Lyly — intomielinen tulisielu. Hänen elämänsä oli traagillinen: Bobrikov karkotti hänet maasta, minkä jälkeen hän epätoivossa isänmaan kohtalosta teki itsemurhan Berliinissä Tiergarten-puistossa kesäkuussa 1903. — Yhteisen suomalaisen puolueen kokouksessa joulukuussa 1899 Lyly ankarasti moitti puoluetta, sen johtavia miehiä ja sanomalehtiä siitä, etteivät olleet riittävällä ponnella esiintyneet maan oikeuksien puolesta. Hän arvosteli jyrkästi puolueen johdon, varsinkin kokouksessa läsnä­ olevan senaattori Yrjö-Koskisen menettelyä helmikuun manifestin jul­kaisemisasiassa. Sanoipa Lyly Danielsonin kokouksessa esittämän, valtiollista asemaa koskevan alustuksen olleen samanlaista menettelyä, mitä J. L. Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa noudatti, kun hän vv. 1808-09 suomalaisista sotureista teki urhoja, vaikka he peräyty­mistään peräytyivät joko pelosta tai sotataidon puutteesta. Suomalaisen puolueen yleinen suunta oli ollut myös niin suurta peräytymistä kuin mahdollista. Lyly lisäsi:

Nuo vanhat lauseparret, että se ja se rohkea esiintyminen isänmaan puolesta saattaa meille vaaraa ja vahinkoa, ovat jo tehottomaksi kuluneet ja kär­kensä kadottaneet. Ne ovat ——— pölyä, jota viskataan silmiin, mutta joka ei enää kelpaa. Ei ole sanottu, mikä on vahingoksi maalle, mikä ei ———. Eikä ylimalkaan voi sanoa yhtä eikä toista jonkun puolueemme menettelyn hyödyllisyydestä, ennenkuin tosiasiat sen todistavat. Meillä ei ole nykyhetkessä mitään muuta perustetta arvostella hyötyä puolueiden esiintymisestä, heidän esiintymisestään oikeaan tai vasempaan kuin se, ovatko ——— ne täyttäneet velvollisuutensa pyhintä, isien aikuista omaisuuttamme, perustus­lakia kohtaan. — Se laki olkoon meidän ainoa koetuskivemme, se näyttäköön, olemmeko menetelleet oikein vai väärin.

Mikä ihana periaate ja elämänohje! Olen aina, sekä sortovuosina että sen jälkeen, kadehtinut niitä onnellisia, jotka voivat asettua tälle suoraviivaiselle ja ihanteelliselle kannalle. Se tekee asiat ja ratkaisut yksin­kertaisiksi, selviksi ja helpoiksi. Mutta me vanhasuomalaiset emme vali­tettavasti löytäneet historian tosiasioista ja kulusta tukea näille suora­viivaisille ja valoisille käsityksille ja väitteille. Oltiin vielä kaukana ihanteellisesta päämäärästä. Emme voineet olla ratkaisevana tekijänä ajattelematta ja ottamatta huomioon mahdollisia seurauksia, joiden mukaan poliittisia tekoja on arvosteltava. — Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja miettimään asioita: toiselta puolen ja toiselta puolen. Ja ratkaisu on vaikea — näinä voima- ja valtapolitiikan aikoina, jol­loin suurvallat, itseottamansa oikeuden nojalla, eivät ole luopuneet olemasta tuomareina ja tuomioidensa täytäntöönpanijoina omissa asioissaan.

Idealisteihin ja optimisteihin kuului ennen muita senaattori Leo Mechelin, joka erityisesti katsoi kansainoikeutta kehittämällä voitavan saada rauha ja oikeudenmukaisuus turvatuksi kansainvälisissä suhteissa. Elämänsä loppuaikoina Mechelin ajoi näitä mielipiteitänsä rauhankonferensseissa ja kirjoitelmissa ja esitti niiden ulottamista koskemaan myös suvereniteettia vailla olevia sekä vain osittain suvereenisia kan­soja. Hän esitti sotaa vastaan senkin, tietenkin oikean perusteen, että on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla on puo­lellaan parempi oikeus. Eräässä kirjeessä elokuussa 1913, puoli vuotta ennen kuolemaansa, Mechelin kertoi miettineensä, onko todella niin, että hän katseli oloja liian valoisalta kannalta. »Tämän itsetutkistele­muksen tuloksena on aina ollut, että niin ei ole laita.» Sitten Mechelin luettelee suuren joukon huonoja ilmiöitä, sekä sisäisiä että kansainvälisiä, mm. korkeampia päämääriä ja siveellisyyttä kokonaan vailla ole­van ulkopolitiikan.

»Mutta hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään syvem­mälle ja laajemmalle kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin monta esimerk­kiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin yhteiskuntakysymystenkinalalla on useissa kansoissa havaittavana vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittaavaa totuutta ja pysyviä suuntia lähimmäisenrakkauden periaatteiden mukaan. ——— Rauhanaate, joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansain­ oikeuskysymyksiin.»

Mechelin oli myös Venäjän olojen kehittymiseen nähden suuri opti­misti. »Se aika ei voi olla kaukana, jolloin järjestelmän muutos (Venä­jällä) tapahtuu. Ennen pitkää tulee siellä todellisesti valtaan perustuslaillisen, konstitutionaalisen valtiomuodon periaatteet.» — »Pyrkimyk­sen muodostaa keisarikunta oikeusvaltioksi täytyy pian päästä voitolle». — Näin kirjoitti Mechelin 1913.⁷

Mechelinin elämäkerran kirjoittaja, professori Thiodolf Rein lausuu, että jos Mechelin olisi nähnyt ensimmäisen maailmansodan, joka alkoi muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen, hänen ajatuksensa rauhanaatteesta ei todennäköisesti olisi muuttunut. Sillä »järjen vaatimus, eetillisen aatteen oikeus ja arvo, ei ensinkään ole sen varassa, toimi­vatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä rikkoen».

Professori Rein, joka myös itse oli ollut tehokkaasti mukana poliit­tisessa elämässä, luuli kansainoikeuden aatteen olevan toteutettavissa inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden keskinäisen suhteen olevan ra­kennettavan oikeuden pohjalle ja jyrkästi tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan:⁸

»Kun kansat inhimillisen älyn kehittyessä paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva. Silloin toivottavasti paremmin ja parem­min onnistutaan sopivin keinoin, esim. käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansojen puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansain­välistä oikeusjärjestystä, siitä luopumaan.»

Tämän silloisen vanhemman sukupolven vakaumuksen keskitettynä ilmaisuna oli vuoden 1899 valtiosäätyjen yksinkertaisen juhlallinen lausuma: »Säädyt katsovat korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni Suomen laista ja oikeudesta».

Kirkkaana usko oikeuteen esiintyi P. E. Svinhufvudissa, jonka kanssa myöhemmin tulin läheiseksi ystäväksi. Hänellä oli vuorenvarma vakaumus — oikea lapsen usko — että laki ja oikeus loppujen lopuksi pääsee voitolle kansojen välisissäkin suhteissa, joskin se toisinaan voi tapahtua kärsimysten jälkeen ja pitkien aikojen kuluttua. Mutta jos kansa itse ponnisti voimansa, ei lopputuloksesta ollut epäilyä. Pekka Svinhufvud oli onnellinen ihminen.

Mieli kohoaa lukiessa uudestaan näitä kauniita ajatuksia. Ei voi olla pitämättä niissä ilmenevää ylevää katsomusta ihmiskunnan pyrkimys­ten tulevaisuuden päämääränä. Mutta vuosisadan alussa se oli vain kaunis toive — niinkuin se vielä nytkin on. Tämä on, ei ainoastaan meidän pienten kansojen, vaan kaikkien kansojen onnen ja menestyk­sen kannalta syvästi valitettava tosiasia.

Toisenlainen oli se katsomus, jonka Mecheliniä nuorempaan sukupolveen kuuluva professori Edvard Westermarck vuonna 1913 ilmaisi:

»Tosin sanotaan usein lohdutukseksi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaa, mutta se lohdutus on pieni, sillä se ei ole tosi. Siinä, mitä me pidämme oikeu­tena, ei ole mitään voittoon vievää voimaa kätkettynä, liian usein paha hal­litsee pesää jakamattomana. On vain yksi tie — se, että me itse autamme oikeuden voittoon.»⁹

Westermarck, empiristi, päätyi kuitenkin hänkin käytännössä lopulta jotenkin samaan tulokseen kuin vanhempi polvi. Hän piti mah­dollisena kansojen kesken liittoa, joka perustuu ei raakaan voimaan, vaan ankaran oikeudenmukaisuuden periaatteeseen, mikä erityisesti pienille kansoille antaisi turvallisuuden. Siveellisyyden käskyt ovat vetäneet vaikutuksensa alle yhä laajempia ihmisten piirejä — hän lau­sui puheessaan Turun Akatemian vihkiäisissä vuonna 1919.

»Yksityisiä koskevien moraalisääntöjen on tähän asti katsottu vähän sito­van valtioita. Itsekkäisyys on ollut kansainvälinen oikeusperiaate ja sodan joukkomurhat on katsottu oikeutetuksi keinoksi valtioiden välisten riitojen ratkaisemiseksi. ——— Mutta mikäli menneisyydestä voi vetää joitakin johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden, on meillä syytä edellyttää, että kansojen liiton aate kuitenkin ennemmin tai myöhemmin on toteutuva ja että sota kerran on katoava meidän maanosastamme ainakin muussa muodossa kuin poikkeusolojen vaatimana poliisitoimena.»¹⁰

Mitenkä tämä kanta soveltuu Westermarckin filosofiaan, se jääköön muiden selvitettäväksi. Mutta merkittävä on, että hänkin loppujen lopuksi päätyi tähän tulokseen.

Heti helmikuusta 1899 alkaen osaksemme tuli monien maiden sivistyksen edustajien puolelta suurta myötätuntoa. Ensimmäisiä ja huomattavimpia oli 1050 korkeimman kulttuurin edustajan allekirjoittamat keisari Nikolaille osoitetut adressit. Tämä kaikki on tunnettua. Perustuslaillisten taholta tehtiin tässä tarmokasta ja menestyksellistä työtä. Tohtori Adolf Törngren, joka itse oli koko ajan tehokkaasti mu­kana tätä toimintaa järjestämässä, tekee siitä seikkaperäisesti selkoa.¹¹ 

Venäjän hallitukselle tämä ulkomaiden meille osoittama sympatia ja Venäjän politiikan arvostelu ei ollut mieluinen. Meille erittäin suosiollinen leskikeisarinna, tanskalainen prinsessa, valitti ulkomaisen kult­tuurilähetystön olleen »hyvin ikävän asian». Sen johdosta oli Venäjällä oltu »kovin katkeroituneita sekaantumisesta meidän sisäisiin asioi­himme».¹²

Ulkomaiden meille osoittama sympatia, jota vastaan Venäjän halli­tuksen taholta harjoitettiin jonkun verran vastapropagandaa, ei vai­kuttanut Venäjän Suomen-politiikkaan enempää sortoajan ensimmäi­sellä kuin toisella kaudella. Asiat olivat jo helmikuun julistuksen aikana menneet niin pitkälle, että niiden muuttamiseksi eivät mielenilmaisut riittäneet. Siihen ei riittänyt edes Japanin sota ja sen Venäjällä aiheut­tamat tapaukset. Mutta ulkomaiden mielenilmaisut tekivät kansamme jossakin mää­rässä tunnetuksi. Asiamme oli sivistyneelle maailmalle merkittävä: pieni kansa puolusti jättiläistä vastaan oikeutta ja valtiollista vapautta. Vaikka ulkomaiden myötätunnonosoitukset eivät tuoneet helpotusta pääasiaan, Venäjän Suomen-politiikkaan, oli niillä meille itselle psykologisesti merkitystä. Ne rohkaisivat meitä ja antoivat moraalista tukea ja vahvistivat meissä tulevaisuudenuskoa.

---

¹ Mt., s. 156.

² Mt., IV, s. 299 ym.

³ Th. Homen: Passiivinen vastarinta, s. 87.

⁴ Nemo: Vika eller stå?, 1902, s. 138.

⁵ Meurman merkitsi kirjeen johdosta muistelmiinsa: »Muuten kelpaa tämä kirje näytteeksi siitä, millä stiilin lennolla ja loogillisuudella suomalainen kansanmies osaa mielipiteensä esittää. — Syystä tosiaan vastasi von Plehwe eräälle venäläiselle, joka kysyi häneltä, mitä ihmisiä olivat ne suomalaisen talonpoikaisen lähetystön miehet, jotka hän tapasi Plehwen luona: ‘He ovat Krügereitä ja Schalk Bürgereitä’» (Krüger oli Transvaalin buuritasavallan tunnettu presidentti ja Schalk Bürger buuripoliitikko ja soturi).

⁶ 0. Hj. Granfelt: Friherre Rabbe Axel Wrede, s. 65.

⁷ Från Brytningstider, I, s. 112.

⁸ Rein, mt., ss. 215—217.

⁹ B. Estlander: Elva årtionden, IV, s. 153.

¹⁰ Edvard Westermarck: Minnen ur mitt liv, ss. 374—378.

¹¹ Adolf Törngren: På utländsk botten. Från Finlands författningskamp åren 1899—1914.

¹² Törngren: mt., s. 103.