Edvard Hjeltin ajatuksia
Yliopiston rehtori ja varakansleri, senaattori Edvard Hjelt, tunnettu itsenäisyysmies, tuomitsee muistelmissaan12 vanhasuomalaisen puolueen »myöntyväisyyspolitiikan». Hän määrittelee oman kantansa seuraavasti:
Minä hyväksyin olennaisesti perustuslaillisten ohjelman ja olin passiivisen vastarinnan politiikan kannattaja. ——— Mutta perustuslaillisessa puolueessa oli eräs suunta, johon en voinut täysin yhtyä, joka oli minulle liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se oli tuo abstraktinen, puhtaasti juridinen suhtautuminen ilmiöihin, jossa oikeudentunto ja siitä riippuva toimintatapa konstruoitiin kaavamaisesti oikeusperiaatteesta ja siten mekanisoitiin. ——— Jos tahtoo — siten minä näin asian silloin ja näen vielä nytkin — vastuunalaisessa asemassa palvella elämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa menestykseksi, ei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan täytyy jokaisessa yksityisessä tapauksessa voida päättää, mikä on oikeata ja viisasta. Elämä itse monine vaatimuksineen ei ole johdonmukainen eikä loogillinen matemaattisessa ja juridisessa merkityksessä. Jos tahtoo toiminnassaan koettaa löytää todellisesti oikean, joka myös on viisain, täytyy olla vähemmän sidottu, pitää omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat periaaterakennelmat tai juridinen muotoon sidottuna oleminen sallii. Juristeria on aina minusta näyttänyt terveelle ja samalla todellisesti eetilliselle politiikalle vieraalta ja estävältä. Passiivisessa vastustuspolitiikassa, sellaisena, miksi se yleensä meillä muodostui, oman toiminnan johtomotiiveissa ja vielä enemmän toisten tekojen arvostelussa, tämä elävälle elämälle vieras katsantotapa kuitenkin vaikutti suuresti. Kaikki mikä ei tarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia linjoja, leimattiin konjunktuuripolitiikaksi.
Toiminnassaan Hjelt noudatti näitä periaatteita. Yliopiston rehtorina hän onnistui tehtävässään. Hjeltin hoidettavina ja selvitettävinä olleet vaikeudet olivat, kuten hänen muistelmistaan käy ilmi, kuitenkin pieniä verrattuna niihin suuriin ja monimutkaisiin kysymyksiin, mitkä silloi sella senaatilla oli edessään. Ollessaan senaatin varapuheenjohtajana Hjelt keväällä 1909 maanvuokra-asiassa, josta myöhemmin tulee puhe, yksinään perustuslaillisista senaattoreista äänesti yhdessä meidän vanhasuomalaisten kanssa lain julkaisemisen puolesta, mutta erosi senaatista sen jälkeen.
Huolimatta kovasta arvostelusta, jonka Hjelt antaa vanhasuomalaisen puolueen »myöntyväisyydestä», en voi nähdä eroa hänen ja meidän kantamme välillä. Senaattori Lennart Gripenberg (Nemo) kuvasi vanhasuomalaisen puolueen menettelyä seuraavasti: Toiset (vanhasuomalaiset) taas vastaavat: todellisessa käytännöllisessä elämässä ei ole olemassa ainoastaan yksi oikea tie ja kaikki muut vääriä. Abstraktisesti oikean sokea noudattaminen, ajattelematta seurauksia, ajattelematta, mikä olevissa oloissa on viisasta ja mahdollista, johtaa todellisessa elämässä turmioon. Valtiomiehen, jonka hartioilla on edesvastuu, tulee noudattaa yksityistä vakaumustaan siitä, mikä sillä hetkellä on oikeata ja viisasta.13 — Tämä Nemon oikein kuvaama vanhasuomalainen kanta oli nähdäkseni sama kuin Hjeltin. — Yliopiston rehtorin toimessa Hjelt joutui tyytymättömyyden kohteeksi ja hänen toimenpiteensä herättivät erimielisyyttä eräissä yliopistopiireissä.
Tällaisen kannan käytäntöön sovittamisen suuri vaikeus on sen kysymyksen ratkaiseminen, missä kulkee tässä elämässä, joka, kuten Hjelt sanoo, monine vaatimuksineen ei ole johdonmukainen eikä looginen, raja, jonka toisella puolella ovat — käyttääkseni Hjeltin sanoja — hedelmättömät ja kaavamaisesti juridiset periaatteet ja toisella puolella valta yksityisissä tapauksissa päättää, mikä on oikeata ja viisasta. Tätä me vanhasuomalaiset mietimme ja siitä keskustelimme. Kyseenalaiseksi voi panna, eikö tämä kanta anna liian suurta harkintavaltaa yksityiselle poliittiselle johtomiehelle. — Bismarck kertoo muistelmissaan, miten hänelle oli kaikista raskainta, kun oli, toisinaan heikkojen edellytysten nojalla, tehtävä tärkeitä päätöksiä, vaikka tiesi, että vasta pitemmän ajan — »viele Jahre» — kuluttua voi tulla vakuuttuneeksi, oliko päätös oikea vai ei.14 — Jos politiikka jotenkin pian vie onnelliseen tulokseen, saadaan helposti vastuunvapaus, indemniteetti, niinkuin Bismarck sai v. 1866. — Mutta jos toisin käy? Jos politiikka epäonnistuu? ———
Myönnettävä on, että Danielsonin esittämä »roolien jako» oli omiaan käytännössä viemään ristiriitoihin ja vaikeuksiin. Ajan mittaan se heikentäisi kansan moraalia, juuri sitä »selkärankaa», josta Danielson aivan oikein katsoi kansan tulevaisuuden riippuvan. Hänen — ja vanhasuomalaisen puolueen — ohjelman noudattaminen tuskin olisi ollut pitkää aikaa mahdollinen, myös siitä syystä, että sille olisi kotimaassa ajan mittaan saattanut kasaantua ylivoimaisia vaikeuksia, koska taistelu joutui kohdistumaan oman maan kansalaisiin. Ohjelma edellytti, että yritysten sovinnon rakentamiseksi Venäjän kanssa pitäisi suhteellisen pian johtaa tulokseen tai ainakin antaa perusteltuja toiveita onnistumisesta.
