VII. Vanhasuomalaisten kanta

Pro et contra — puolesta ja vastaan

Danielsonin lentokirjassaan, muissa kirjoituksissaan ja puheissaan esittämä vanhasuomalaisen puolueen poliittinen kanta joutui ankaran arvostelun kohteeksi toisten puolueiden taholta. Koskettelen näistä väittelyistä vain kahta.

Valvojassa kirjoitti nimimerkki Spectator (professori E. N. Setälä). Danielsonin suurisuuntainen reaalipolitiikka oli häneen vaikuttanut epäsympaattisesti, erityisesti, mitä Danielson oli sanonut Itämerenmaakunnista ja Puolasta — mikä muuten piti yhtä sen kanssa, mitä Daniel­son oli lausunut jo vuoden 1900 säätyvaltiopäivillä. »Minusta tämä tekee sen vaikutuksen, kuin tahtoisi uhrata toisen itsensä puolesta.» Daniel­sonin toimintaohjelma perustui — Spectator sanoi — optimistiseen olet­tamukseen, jota ei tietenkään voi todistaa ja jonka rauetessa itse toi­mintaohjelma raukeaisi. Oli myös epäviisasta paljastaa korttinsa vasta­pelaajalle. — Tähän Danielson vastasi, että hänen käsityksensä mukaan Suomen kansalla ei ole mitään salattavaa toimintansa tarkoitukseen enemmän kuin sen laatuunkaan nähden. Suomen kansa on aina asetta­nut kaikki tekonsa täyteen päivänvaloon.

Setälän mielestä kaikki julkinen keskustelu suhteestamme Venäjään olisi siirrettävä valtiopäiviin. Danielson oli tehnyt väärin varsinkin siinä, että oli puhunut meidän puoleltamme tapahtuvista myönnytyk­sistä. — Siihen Danielson vastasi, että hän ei ollut puhunut mitään myönnytysten sisällyksestä. Jos se käsitys pääsisi juurtumaan ratkai­sevassa paikassa, että Suomen kansa ei tyydy vähempään kuin kaiken sen peruuttamiseen, mikä viime vuosina on tapahtunut, on pahasti pelättävissä, ettei päästä lainkaan neuvottelemaan.

Setälä kysyi edelleen, eivätköhän tanskalaiset uskontonsa, germaa­nisen sivistyksensä ja vieläpä kielensäkin puolesta ole niin lähellä sak­salaisia, että heidän sulautumisestaan saksalaisiin näille olisi kansal­listen voimien varttuminen odotettavissa? Eikö Jyllannin niemi ole Slesvigin ja »Sönderjyllannin» suoranaisena jatkona? Eivätkö sitä paitsi Tanskan saaret ja Juutinrauma olisi Saksan maailmanvaltakunnan voimistumiselle erittäin suuriarvoisia? Ja Saksan ja Hollannin suhde? Siihen Danielson vastasi, että Tanska ei estä Saksaa pääsemästä merien yhteyteen. Eikä hän ollut puhunut ei-venäläisten kansallisuuk­sien sulattamisesta tai hävittämisestä. Puolan itäisten maakuntien väestön kokoonpano teki niiden venäläistymisen varmasti odotettavaksi. Niiden asema oli jotensakin sama kuin Skandinavian niemimaan ete­läisten maakuntien niiden joutuessa Tanskalta Ruotsille.

Pääasia on, Setälä sanoi, periaate: että heikomman oikeus ei muka väkevämmän edun rinnalla merkitse mitään, ja tämän periaatteen ajaminen ei ole pienten kansojen ja sen jäsenten asia. ——— Ei saa syrjäyttää korkeampia aatteellisia ja yleisinhimillisiä näkökohtia. — Näyttää siltä — Setälä jatkoi — kuin reaktionäärisen ja imperialistisen aikakautemme henki johtaisi historiantutkijatkin arvostelemaan historiaa ainoastaan »historiallisen luonnollisen kehityksen» kannalta ja jättämään syrjään siveelliset, eetilliset, näkökohdat. Niin näkyy muodostuvan jonkunmoinen ns. »kyynillinen koulu» kansalliskysymyksen arvoste­lussa, jota mielipidettä kannattaa moni etevä historian tutkija (esim. Treitschke Saksassa ja Hjärne Ruotsissa).

Moraalisten periaatteiden merkitystä kansojen välisissä suhteissa käsitteli senaattori Lennart Gripenberg (nimimerkki »Nemo») uudessa lentokirjassaan »Vielä muutamia sanoja». Hänkin kiivaasti vastusti Danielsonia. Hän kysyi, mitä sisältää mahtavamman kansan »todelli­nen etu», josta Danielson oli puhunut, ja huomautti, että tuo etu käsi­tetään aivan eri tavalla: me katsomme sen sisältävän yhtä, toisella on siitä aivan vastakkainen käsitys. Samoin se eri ajankohtina käsitetään aivan eri tavalla, tänään on yksi ihanne, huomenna toinen vallalla. Gripenberg huomautti myös, että Danielsonin esitys oli ristiriitainen. Danielson oli historiallisessa tutkimuksessaan päätynyt siihen tulok­seen, että maamme tähänastinen asema oli ollut Venäjän valtakunnan todellisen edun mukainen. Meillä siis pitäisi olla juuri se tae, jonka Danielson oli katsonut tarpeelliseksi. Jos otetaan pitemmät aikakaudet huomioon, niin historia Gripenbergin mielestä ei osoita, että kansojen elämä riippuisi yksinomaan tai edes olennaisesti niin muuttuvasta teki­jästä kuin mitä vahvemman tai vahvimman edun katsotaan vaativan.

»Pitkän päälle kansojen elämä riippuu niiden omasta siveellisestä voimasta, kansojen päämäärien oikeudenmukaisuudesta, siitä tavasta, millä ne täyttävät paikan inhimillisessä sivistystyössä. ——— Joksikin aikaa tosin valta usein pääsee voitolle, mutta olisi enemmän kuin toivotonta — sekä suurille että pienille kansoille — jos kansojen elämää pitkän päälle eivät määräisi pysyvämmät, oikeudenmukaisemmat, ylevämmät lait kuin raa’an voiman ja vahvimman etu. ——— Niinkuin sanottu, minä en usko, että historia antaa tukea niin masentavalle opille, vaan päinvastoin kansojen, niinkuin yksityis­ten elämälle ovat ajan mittaan jumalallisen, ikuisen oikeuden lait määrääviä.»

— Näin kirjoitti senaattori Gripen berg.¹⁵

Tässä Gripenberg kosketteli kansainvälisen politiikan ja varsinkin pienten kansojen aseman ja elämän arimpaan ja tuskallisimpaan kohtaan ja historianfilosofian vaikeimpaan kysymykseen. Hän kosketteli siinä myös Danielsonin ja meidän vanhasuomalaisen puolueen ohjelman vaikeaa osaa.

Danielson — niinkuin ylipäänsä me muutkin vanhasuomalaiset — olimme, kaikesta reaalipoliittisesta ajattelustamme huolimatta, taipuvaisia katselemaan asioita pääasiassa järkevän harkinnan pohjalta. Mekin kuuluimme »sukupolveen, joka uskoi järjen loppujen lopuksi pääsevän voitolle historiassa».¹⁶ Ajattelimme selvää ja objektiivisesti ym­märrettävää Venäjän valtakunnan etua. Järkevällä keskustelulla ja sovittelulla tällaisissa asioissa voitaisiin löytää tyydyttävä ratkaisu tai ainakin modus vivendi. Suomen historia oli mielestämme vahvistanut tätä käsitystämme. — »Oletan toistaiseksi, ettei järjetön hävityksen halu määrää Venäjän hallituksen toimia Suomeen nähden ja että siis täyttä totta tarkoittavat sovittelut vielä ovat mahdollisia» — sanoi Danielson edellämainitussa Suomalaisen Nuijan neuvottelukokouksessa 27 huhtikuuta 1902. Ja hän lisäsi: »Jos tämä olettamus osoittautuu vääräksi, silloin meidän puoleltamme tapahtuvilla myönnytyksillä ei ole mitään järjellistä tarkoitusta. Asema on silloin muuttunut ja vaatii aivan toisenlaista menettelyä.»

En muista, jatkoiko Danielson keskustelua oikeuden ja moraalin merkityksestä historian kulkuun. Hän, yleisen historian tuntija, olisi kyllä voinut esittää esimerkkejä vääryyden ja pahan voitosta historiassa — niinkuin me ihmiset nämä käsitteet ymmärrämme. Tässä asiassa hän ja me vanhasuomalaiset olimme epäedullisessa asemassa. Ei ollut helppoa kansamme silloisessa tilassa voimakkaasti esiintuoda, miten hyvä ja oikea historiassa ei valitettavasti aina pääse voitolle. Sitä paitsi Danielson hänkin — niinkuin me muutkin — oli idealisti. Suo­men ja muidenkin pienten kansojen tulevaisuutta ajatellessa ei ole helppo luopua idealismista.

Danielsonin lentokirjassa esitettiin hahmoteltuna se ohjelma, jonka vanhasuomalainen puolue omaksui ja jota se sortovuosien ensi jaksona noudatti. Danielson käytti sangen selviä — kenties liiankin selviä — sanoja: »Historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muodolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin. ———  Suh­teemme Venäjään ei lopultakaan tule riippumaan vanhojen julistuskirjojen sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme kei­sarikunnan yhteydessä edistää paitsi oman maamme, myöskin koko valtakunnan oleellisia etuja.» Hän viittasi myös siihen, että uusi ajanjakso vaatii meiltä suuria uhrauksia. Se oli kovaa Snellmanin kaltaista reaalipolitiikkaa. Danielson kuitenkin toivoi, että valtiorakennuksemme oli pääpiirteiltään säilyvä.

Tähän sisältyi se johtava periaate, jota vanhasuomalaisen puolueen mielestä oli noudatettava. Oli koetettava varovaisella menettelyllä sekä neuvotteluilla ja sovitteluilla venäläisten kanssa löytää vaikeuksiin ja ristiriitoihin ratkaisu, joka voisi tyydyttää venäläisten oleellisia vaatimuksia, mutta joka ei tuhoaisi eikä turmelisi kansamme elämän vält­tämättömiä edellytyksiä. Siten olisi yritettävä päästä jälleen laillisiin oloihin ja lailliselle pohjalle. Järkevästi ajatellen tällaisen ratkaisun löytämisen ei mielestämme olisi pitänyt olla mahdoton, joskin se näytti vaikealta. — Tämä oli puolueemme rakentava, konstruktiivinen oh­jelma. Muu oli tien tasoittamista ja valmistamista päämäärän saavut­tamiseksi. Kaikkea, mikä oli omiaan estämään ja vaikeuttamaan edel­lytyksiä välien selvittelylle, oli vältettävä. Siitä johtui »myöntyväisyy­temme» ja »alistumisemme».

Vaalijulkaisussa vuoden 1910 alussa, sortoajan toisen jakson alettua, kuvattiin puolueemme kantaa ja menettelyä seuraavasti:

»Lyhyesti sanoen on asema sellainen, että Suomi on valloitettu maa, jonka koko väkiluku tuskin nousee enempään kuin siihen määrään, minkä keisarikunnan väestö vuosittain lisääntyy. Meidän yhteytemme Venäjän kanssa tämän ohessa ei ole sen tai tuon sattuman luoma, vaan se on maantieteellisen aseman ja historiallisten vaiheiden luoma luonnollinen, välttämätön loppu­tulos, jota vastaan ei käy napiseminen.» — Sitten tehtiin selvää puolueemme edustajain kannasta silloin polttavassa sotilasmiljoona—asiassa, joka kanta oli sama kuin yleensä koko valtiollisessa kysymyksessämme, minkä jälkeen jat­kettiin: »Vastustajamme sanovat sitä ‘myöntyväisyyspolitiikaksi’ ja ennusta­vat sen tuottavan turmiota kansallemme. Me nimitämme sitä varovaisuuden ja järjellisyyden politiikaksi, joka on ihan välttämätön silloin kun heikompi joutuu riitaan väkevämmän kanssa. Vanha sananlasku sanoo: parempi laiha sovinto kuin lihava riita. Se täytyy erittäin tällaisessa tapauksessa pitää mie­lessään.»

Ratkaisuvalta Suomen—Venäjän ristiriidassa kuului Suomen puo­lelta tietenkin valtiosäädyille. Mutta neuvottelujen aikaansaaminen Venäjän hallituksen kanssa ja niiden hoitaminen sekä säädyille annet­tavien ehdotusten valmistaminen voi tapahtua vain senaatin toimesta ja myötävaikutuksella. Sen vuoksi oli senaatin säilyminen suomalaisissa käsissä välttämätön. Niin kauan kun näin oli asia, olisi ristiriidan selvittäminen ja palaaminen laillisiin oloihin mahdollinen. Tähän liittyi myös pyrkimys voittaa aikaa odotettaessa, että olot Venäjällä ja mieli­ala hallituspiireissä kääntyisivät Suomen kysymyksen järjestämiselle suosiollisemmiksi.

Edellä mainitussa keskustelutilaisuudessa 27 huhtikuuta 1902 Danielson teki selkoa senaatin yrityksestä neuvottelujen aikaansaamiseen venä­läisten kanssa. Hän kertoi, että vastustuksemme oli tullut hallitsijan tietoon. Suullisesti ja kirjallisesti oli hänelle ilmoitettu, että Suomen kansa oli »ihan sydänjuuriansa myöten kuohuksissaan syystä, että sen oikeutta sorretaan». Pyrkimykset neuvottelujen aikaansaamiseksi oli sekä 1899 että 1900 hylätty, mutta kesällä 1901 ei vastaus enää ollut niin periaatteellisesti hylkäävä kuin aikaisemmin. Yksityiset neuvot­telut kävivät mahdollisiksi. Näitä neuvotteluja oli lakkaamatta käyty. Vastuksia oli ollut lukemattomia.

Venäjän valtiomiesten näkyy olevan erinomaisen vaikea tottua siihen ajatukseen, että Suomen pieni kansa, vaikka se ylivoiman edessä taipuisikin, ei missään tapauksessa suostu tunnustamaan laittomassa järjestyksessä säädet­tyä asetusta siveellisestikin sitovaksi laiksi. ——— Mutta lopultakin asian­ omaisille näkyy selvinneen, että passiivinen vastarinta maassamme jatkuu siihen asti kuin sopimus hallitsijan ja valtiosäätyjen välillä saadaan aikaan. Rajan toisella puolella näkyy vähitellen totuttavan tähän tosiasiaan. ——— On kuitenkin yksi vaatimus, josta siellä ei millään kohdalla luovuta, se nimit­täin, että hallitsijan ja Venäjän ulkomainen arvo ei meidän suomalaisten vas­tarinnan kautta saa joutua kärsimään. Tämä tapahtuisi, jos se asevelvollisten kutsunta, jonka hallitsija jo on määrännyt toimitettavaksi, ei ollenkaan onnis­tuisi. Siitä syystä vaaditaan, että asevelvollisten tulee tänä vuonna ainakin siinä määrin ilmoittautua, ettei synny täydellistä skandaalia. Sitä tarkoitti äskeinen keisarillinen käskykirje. Jos kysymys muodostuu siksi, kummanko riitapuolen, hallitsijanko vai Suomen kansan, tulee ehdottomasti perääntyä ja siten maailman edessä nöyrtyä, silloin vallanpitäjät Venäjällä ——— vaa­tivat Suomen erikoisaseman täydellistä hävittämistä. Tätä on senaatti menet­telyllään koettanut estää.

Suurvallan »kunnia», arvovalta, on painava ja vaikeasti arvioitava kysymys, oikea »realiteetti», erittäinkin pienelle valtiolle, kun se jou­tuu tekemisiin suuren kanssa. Se esiintyy sellaistenkin suurvaltojen taholla, joilta edellyttäisi järkevämpää asioihin suhtautumista. Ranskalainen diplomaatti Paul Cambon, Ranskan suurlähettiläs Lontoossa 1898-1920, kertoo muistelmissaan kysyneensä buurisodan aikana Eng­lannin hallituksen jäseneltä, tunnetulta Joseph Chamberlainilta, oliko Uitlanderien, Transvaalin englantilaisten, asia riittävä syy suureen sota­ retkeen. Chamberlain vastasi: »Siitä ei ole kysymys. Kysymys on Englannin kunniasta. Buurit ovat lyöneet meitä, niille on opetettava ottamaan lukuun sellainen suuri kansa kuin meidän.»¹⁷

Sellaisia ovat ihmiset.

Danielsonin mainitsemassa keisarin käskykirjeessä, joka oli päivätty 20 huhtikuuta 1902, ilmoitettiin perättömiksi Suomessa levitetyt huhut asevelvollisuuskutsunnan peruuttamisesta ja sanottiin lopuksi: »Kutsunnasta poispysytteleminen on saattava meidät siihen vakaumukseen, että viime vuosisadan kuluessa vakaantunut järjestys Suomen hallin­nolle ei turvaa valtioelämän levollista kulkua eikä kuuliaisuutta esi­valtaa kohtaan.» — Tämä oli jyrkkä uhkaus, jota meidän mielestämme ei voinut ilman muuta sivuuttaa.

Asevelvollisuuskutsunnat olivat silloin vaikein ongelma. Toiselta puo­len passiivinen vastarinta, jos kutsunnoista poisjääminen olisi jotenkin täydellinen, oli todella se vastustuksen muoto, jossa käytännöllinen tulos, kutsuntojen tyhjäksi tekeminen ja siis laittoman asetuksen täytäntöönpanon estäminen, oli mahdollinen. Se oli myös omiaan tekemään epäilemättömän selväksi Suomen kansan käsityksen asetuksen laitto­muudesta. Toiselta puolen se veisi Suomen ja Venäjän välit aivan rikki ja voisi aiheuttaa raskaita ja pitkälle ulottuvia toimenpiteitä Venäjän puolelta. Se kävi ilmi mm. keisarin edellä mainitusta käskykirjeestä. Meidän mielestämme ei ollut annettava jousen katkeamiseen asti kiris­tyä. Emme kyllä pitäneet kutsuntojen 100-prosenttista täyttymistä välttämättömänä, mutta skandaali olisi estettävä.

Minun kantaani, joka vastasi puolueemme käsitystä, valaisee lausun­toni eräässä toisessa Suomalaisen Nuijan kokouksessa 8. 3. 1903, jossa keskusteltiin sen vuoden asevelvollisuuskutsunnasta, alustajana professori Oswald Kihlman (Kairamo). Säilyneessä pöytäkirjassa olevan lyhyen selonteon mukaan huomautin aluksi, etten katsonut menettelyni kautta sillä hetkellä, aseman ollessa sellainen kuin se oli, olevani sidottu tule­vaisuuteen nähden. Se tapa, jolla nyt menettelemme asevelvollisuus­ asiassa, ei sido meitä tulevaisuudessa. Ei pitäisi kärjistää asioita niin, että Venäjä ryhtyy käyttämään samoja keinoja kuin aikoinaan Puo­lassa. Lausuin edelleen, »etten ollut vakuuttunut Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestelyn mahdottomuudesta. Sitä vastoin oli mie­lestäni epävarmempaa, minne toisen puolueen ehdottama tie päättyy.» Asevelvollisuusasiassa en tahtonut ruveta neuvonantajaksi. Kutsunnat eivät kuitenkaan mielestäni saisi mennä huonommin kuin edellisenä keväänä 1902, koska silloin sovittelu Venäjän hallituksen ja säätyjen välillä ei olisi mahdollinen.

Lisään, että vuoden 1902 kutsunnoista jäi pois enemmistö, 58,4 %. Toivomukseni kutsuntaan nähden vuonna 1903 ei siten mennyt pit­källe. Tämä valtion virkamiehen asevelvollisuuskutsuntoja koskeva lau­sunto kokouksessa, jonka keskustelujen ei voinut odottaa pysyvän sa­lassa, osoittaa, että silloiset olot olivat idylliset verrattuina myöhem­män ajan diktatuurien terrorijärjestelmiin.

Vastustus kohdistui etupäässä asevelvollisuuskutsuntojen täytäntöönpanemiseen. Pääasiassa luultavasti sen murtamiseksi kenraalikuver­nöörille 1903 annettiin diktatuurivaltuudet, joita hän käyttikin. Tämä oli meidän oikeusvaltiossamme hirmuista ja ennenkuulumatonta. Eirik Hornborg sanoo:

»Venäjän hallitus oli kuitenkin hölläkätinen verrattuna siihen mikä oli tapana Venäjällä, ja tämä johtui kunnioituksesta kansainväliseen mielipiteeseen. Suomi oli osa länsimaita ja länsimaat seurasivat sen oikeustaistelua mielen­kiinnolla ja sympatialla.»¹⁸

»Hölläkätisyyttä» esiintyi Venäjälläkin. Vallankumouksellisia karkoitettiin Siperiaan tai muualle Venäjällä, mutta usein he palasivat takaisin ja jatkoivat kiihoitustansa. Stalin karkoitettiin, kuten hänen elämäkerrastaan käy ilmi, ei vähemmän kuin kuusi kertaa.

Mikä oli todellisena syynä »hölläkätisyyteen» Suomessa, on vaikea sanoa. Länsimaiden mielipide arvatenkaan ei liene ollut vaikutusta vailla, mutta sitä ei pidä liioitella. Siitä olen edellä puhunut. Sortoajan toisena kautena, Stolypinin aikana, tuolle mielipiteelle ei pantu merkitystä. Minun luuloni on, että kotimaisen hallituksen toimenpiteet ja sen yhtämittaiset ponnistukset ristiriidan selvittämiseksi asiaan vaikuttivat. Jos ajatellaan myöhemmän ajan diktatuureja ja niiden menettely­tapoja, tuntuu vuosien 1903 ja 1904 terrori tosiaan jotenkin »hölläkäti­seltä», niin hirveätä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin menettely mei­dän pohjoismaisessa oikeusvaltiossa kasvaneiden käsityksen mukaan olikin. Mutta sisäinen taistelu maassamme sai ylen raskaan ja repivän luonteen sen kautta, että hyökkäykset kohdistuivat omiin kansalaisiin, omiin suomalaisiin miehiin, joihin iskut kipeästi koskivat. Bobrikov ja hänen venäläiset avustajansa eivät suomalaisten hyökkäyksistä välit­täneet.

Passiivisen vastarinnan kannattajat olivat monessa suhteessa hyvässä asemassa verrattuna meihin vanhasuomalaisiin. Heillä oli lain ja oikeuden ihanteellinen, ylevä ja yksinkertainen, suoraviivainen ohjelma. Vaa­timus, että meidän oikeutemme kaikissa kohdissa oli palautettava, vastasi jokaisen suomalaisen tunteita ja toiveita. Toisella puolen oli vanhasuomalaisten puhe maltista ja sovinnosta, johon pääseminen oli epä­tietoista ja joka vaatisi meiltä uhrauksia. Edellytyksenä neuvotteluihin ja mahdolliseen tulokseen pääsemiseksi oli meidän mielestämme, ettei suhdetta Suomen ja keisarin sekä Venäjän vallanpitäjien välillä ylen­ määrin jännitettäisi, ettei luotaisi tilannetta, jossa kysymys oli, kumpi oli vahvempi: Suomi vai Venäjä, ja kumman oli koko maailman edessä tunnustettava itsensä heikommaksi ja alistuttava. Meidän pyrkimyk­semme ja toimintamme sai helposti sen leiman, että yhdistimme asiamme venäläisten vihollistemme asiaan.

»Sen (vanhasuomalaisen puolueen) asema oli ylen vaikea ja heikko» — kirjoittaa Agathon Meurman julkaisemattomissa muistelmissaan. — »Eihän se mitenkään tahtonut estää, että kansan mielipide uudesta järjestelmästä pää­see peittelemättömästi ilmi. ——— Kaikinpuolisesti se ei saanut luonnotto­mien sensuuriolojen takia puhua asiasta. Vastapuolueiden lehtiä rangaistiin ja lakkautettiin. Kuinka sellaisissa oloissa olisi ollut mahdollista esiintyä rat­kaisevasti, kun ehtona oli, että olisi pitänyt kehoittaa alistumiseen. Mitä se ehkä olisi voinut puhua ja osaksi puhuikin myöskin erityisissä kiertokirjeissä, se sisälsi vain kylmää järkeä vastoin passiivisen vastarinnan tulista ja kiihoit­tavaa kaunopuheliaisuutta. Sekä itse tanner että asiat olivat sille (vanhasuo­malaiselle puolueelle) mitä epäedullisimmat.»

»Asemamme on raskas. Meidän ohjelmamme ei ole sympaattinen eikä se voi olla populääri» — sanoi minulle senaattori E. R. Neovius, joka, jätettyään matematiikan professorin viran yliopistossa ja astuttuaan senaattiin vuonna 1900, itse samoinkuin hänen tanskalaissyntyinen puolisonsa suuresti kärsivät kohtelusta, jonka alaiseksi he joutuivat vanhojen ystäviensä, vieläpä sukulaistensa puolelta. Muistan, miten Neoviukseen, joka oli herkkätunteinen, koski välien katkeaminen taiteilija Aksel Gallen-Kallelaan, jonka kanssa he olivat vanhoja ystäviä. Gallén oli maalannut Neoviuksesta ja hänen perheestään tunnetut taulut, jotka nyt ovat Ateneumin kokoelmissa. Vuosia myöhemmin Neovius iloisena minulle kertoi, miten Gallén ja hän olivat sattumalta tavanneet toisensa Budapestissa — sikäläisen kylpylaitoksen Gellertin — uima-altaassa, ja silloin vanhat suhteet palautettiin. — Sellaiset miehet kuin Yrjö-Koskinen, Agathon Meurman, Danielson, Palmén, Löfgren ym. ymmärsivät hyvin, että pienen kansan tulevaisuus riippuu sen henkisestä voimasta, sen lujasta tahdosta pitää kiinni omasta olemuksestaan, omista elämänmuodoistaan, elämänarvoistaan ja ihanteistaan.

Eirik Hornborg kirjoitti syksyn 1939 tapauksista, mainittuaan miten Viro, Latvia ja Liettua katsoivat välttämättömäksi taipua Neuvosto­liiton vaatimuksiin: »Mutta Suomi uskalsi kieltäytyä. Siinä ilmeni uhmaava kiinnipitäminen oikeusnäkökannasta — perustuslaillinen henki oikeustaisteluajalta.»¹⁹ — Ehkä näinkin voi sanoa. Mutta kalliiksi se meille tuli. Minä puolustin varovaisempaa menettelyä. Olisiko sillä ja routavuosina huonossa kurssissa olleella »valtioviisaudella» päästy helpommalla, vai olisiko se tie muodostunut vielä tuhoisammaksi, sitä on nyttemmin vaikea todistaa.

Tietenkin myös perustuslaillisten taholla olisi oltu valmiit neuvottelemaan. Jyrkän ja johdonmukaisen passiivisen vastarinnan he luuli­vat pakottavan siihen Venäjän hallituksen. Edellä mainitussa Suoma­laisen Nuijan 27. 4. 1902 järjestämässä keskustelussa lakit. tohtori K. J. Ståhlberg, myöhemmin tasavallan ensimmäinen presidentti, lau­sui:

»Jos hallitsija tarjoo Suomen kansan laillisille edustajille tilaisuuden järjestää niitä asioita, joissa hallitsija ja kansa ovat olleet eri mieltä, niin silloin kai ei Suomessa ole ketään, joka ei periaatteessa hyväksyisi rauhansovittelua ja joka ei pitäisi oikeutettuna, että tuloksen saavuttamiseksi laillisella tavalla myös tehtäisiin uhrauksia kansan puolelta sen laillisen eduskunnan kautta. Tässäkin tosin voi olla rajansa myönnytyksillä, kuinka pitkälle kansan edus­kunta siinä katsoo voivansa mennä.»

Välikysymyskeskustelussa eduskunnassa maaliskuussa 1908, jossa käsiteltiin näitä asioita ja josta myöhemmin kerron, professori E. N. Setälä kuivasti lausui valtiosäätyjen kantanaan ilmoittaneen »ole­vansa valmiit ottamaan punnittavakseen esityksiä tähän suuntaan» (valtakunnanlainsäädännöstä), jos niitä eduskunnalle esitetään.

Meidän vanhasuomalaisten mielestä —  ottaen huomioon Suomen aseman suureen Venäjään nähden verrattomasti heikompana puolena — tämä perustuslaillisten kanta oli liian »reserveerattu», liian passiivinen, liian hedelmätön, vieläpä liian uhmaava — uhkamielinen. Tarvittiin aktiivista toimintaa ja positiivista aloitetta, jotta saisimme umpikujaan ajautuneet asiat kulkemaan. Professori E. G. Palmén lausui siitä välikysymyskeskustelussa vuonna 1908:

»Pieni kansa ei voi ylpeillä ‘non possumus’ kannalla. Pienen kansan tulee asemansa pelastamiseksi osata älykkäällä alotteella torjua vaarat ennenkuin ne tulevat liian suuriksi. ——— Pienellä kansalla ei ole muuta keinoa kuin koettaa saada aikaan rauhallista keskustelua.»

Neuvottelujen kulusta näinä vuosina kerron myöhemmin.

Uudessa Suomessa joulukuussa 1930, Yrjö-Koskisen syntymän sata­ vuotispäivän johdosta, julkaisemassani kirjoituksessa, jonka Danielson­-Kalmari kävi kanssani läpi, kysyin: Miten on nyt kolmen vuosikym­menen jälkeen Yrjö-Koskisen politiikkaa noina kohtalokkaina vuosina arvosteltava? Yrjö-Koskinen sanoi itse vuonna 1900, että hallitusmiesten tekojen ratkaiseva arvostelu on jätettävä tulevaisuudelle, jolloin seuraukset ovat nähtävinä.

Tapaukset muodostuivat meistä riippumatta — näin kirjoitin — niin, että niistä on vaikeata saada vastausta. Pian Yrjö-Koskisen kuoleman jälkeen alkoi alussa vuotta 1904 Japanin sota — »mieletön sota», kuten kreivi Witte lausui — joka vuonna 1905 johti Venäjän ensimmäiseen vallankumoukseen. Silloin laillinen järjestys meillä suureksi osaksi palautettiin. Voi kysyä, eikö tulos olisi ollut samanlainen, olimme sitten tuon suhteellisen lyhyen ajan noudattaneet millaista politiikkaa tahansa. Vanhasuomalaisen maltillisen politiikan puolesta saattaa sanoa, että jos vuosina 1899-1905 venäläinen aines olisi päässyt syvälle syöpymään Suomen valtiolaitoksiin, laillisten olojen palauttaminen syksyllä 1905 tus­kin olisi niin helposti tapahtunut. — Se helpotus, jonka vuonna 1905 saa­vutimme, ei kestänyt kuin lyhyen ajan. — »Ahdingon aikana annetut lupaukset kestävät sen verran kuin ahdinkokin», kirjoitti Yrjö-Koski­nen vuonna 1863. Vuonna 1909 alkoi uusi sortoaika entistä suuremmalla voimalla Venäjän valtakunnanduuman tuella, ja olisi varmasti jatku­nut, ellei lyhyen ajan perästä jälleen meistä riippumattomat tapauk­set, ensimmäinen maailmansota — sekin Witten mielestä Venäjän kan­nalta »typerä seikkailu» (»cette stupide aventure») — olisi tehnyt loppua tsaarin vallasta. Näin ollen on tapausten kulusta vaikea saada selvää vastausta kysymykseen.

Näin kirjoitin vuonna 1930 sekä jatkoin: »Ikävämpiä seurauksia noi­den vuosien tapauksista oli se hämmennys, minkä ne olivat omiaan tuomaan kansan käsitykseen laillisuudesta ja laittomuudesta. Passii­vinen vastarinta aktiivisine seurauksineen ei voinut pysyä siitä vapaana. Toiselta puolen oli myös ‘alistumisen’ vaikutus epäilyttävä niihin, jotka menettelyssään noudattivat ulkonaisia vaikuttimia, omaamatta sitä syvää siveellistä käsitystä, johon Snellman ja Yrjö-Koskinen kantansa pohjasivat.» — Viimeksi mainittuun kohtaan olisin voinut lisätä, että, kuten edellä olen lausunut, alistumisen tuoma vaara kansan moraalille ja henkisille voimille, joista varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu, oli sen arveluttavimpia puolia.

Olisin vielä voinut huomauttaa, että vanhasuomalaisen puolueen politiikka ei estänyt eikä edes vaikeuttanut Japanin sodan ja sen Venäjällä aiheuttamien tapahtumien meillä tuottamia muutoksia, niin ohi­meneviksi kuin ne muodostuivatkin.

Raskainta routavuosien aikana oli puolueiden välisten suhteiden tavaton kiristyminen. Erityisen katkeria olivat syytökset, joiden alaisiksi me vanhasuomalaiset, »suomettarelaiset», jouduimme. Tuntuu siltä, ikäänkuin katsottiin koko laittoman järjestyksen ja sen jatkumisen olevan vanhasuomalaisen puolueen syytä. Jos vain me »suomettarelaiset» luopuisimme politiikastamme, menisi kaikki hyvin. Meidän kantaamme tuskin haluttiin ymmärtää. Sitä pidettiin moraalisesti ala-arvoisena ja tuomittavana. — Nämä ankarat syytökset olivat raskaita kantaa. Monessa tapauksessa vanhat ystävyyden siteet katkesivat vieläpä suku­laistenkin kesken.

Konni Zilliacus kertoo, miten Suomessa viha kiehui ensi sijassa kenraalikuvernööri Bobrikovia, mutta »tuskin vähemmän niitä suomalaisia virkamiehiä vastaan, jotka olivat antautuneet hänen käytettävikseen kaikenlaisissa laittomissa toimenpiteissä». Erityisesti prokuraattori Johnssonia vastaan, »joka teki parastaan edistääkseen laittomuuksia». — »Mitään muuta keinoa ei ollut kuin niiden poisraivaaminen, jotka olivat kannattaneet ja vielä kannattivat venäläistyttämispolitiikkaa.» — »Laittomuus ei tulisi loppumaan niin kauan kuin prokuraattori oli elossa.»²⁰

Mikä kiihko, mikä aseman ja olojen ymmärtämättömyys!

Tämä yksipuolinen arvostelu oli jälkeenpäinkin kauan vallalla — eikä se liene vielä nytkään hälvennyt.

Maaliskuussa 1955 ruotsinkielinen viikkolehti »Appell» kirjoitti:

»Monet ovat katsoneet sen (Paasikiven poliittisen linjan) olevan turmiolli­sen ja monet ovat nähneet siinä välttämättömistä moraalisista arvoista luopumisen. ——— Mutta hänen persoonaansa, hänen moraalista eheyttään, integriteettiään, persoonallisessa suhteessa ei ole pantu kysymykseen. Myös se, jota hänen politiikkansa on kuohuttanut, on kunnioittanut hänen persoonaansa.»

Appel tarkoitti kentiesi etupäässä minun politiikkaani vuoden 1944 syksyn jälkeen, jota olin, eduskunnan hyväksymisellä, noudattanut. Mutta arvatenkin se koski myös sortovuosien ensi jaksoa.

Vuonna 1907 eduskuntaryhmämme jäsen Aleksi Käpy, aikaisemmin Turun hovioikeuden virkamies, sittemmin senaattori ja hovioikeuden presidentti, huvitti meitä ryhmätoverejaan kertomalla, miten hän, palates­saan eräänä iltana myöhään asuntoonsa matkustajakotiin Palovakuu­tusyhtiö Pohjolan talon ylimmässä kerroksessa, tapasi jyrkissä rappu­sissa vanhan juristitoverinsa, joka, vietettyään illan iloisten kumppa­nien parissa, ei tahtonut päästä jyrkkiä portaita ylös. Käpy tarjoutui häntä auttamaan, mutta tunnettuaan »suomettarelaisen» Kävyn hän ei halunnut ottaa vastaan toverillista apua. »Fy fan!» — »Hyi saatana!» hän sanoi. Lopuksi ei kuitenkaan muu auttanut kuin hyväksyä vanha sääntö: »Nöden känner ingen lag» — »hätä ei lakia lue». Sitten­ kun Käpy oli saattanut hänet huoneeseen ja hoivannut hänet sänkyyn, hän antoi Kävystä saman arvostelun kuin »Appell» puoli vuosisataa myöhemmin minusta: »Nog är du en hygglig karl, fast du har så satans fnasiga åsikter» — »Kyllä sinä olet hyvä mies, vaikka sinulla on niin saatanan kehnot mielipiteet».

Mielipidettä muokkaava on ollut paljon luettu Bernhard Estlanderin historia »Elva årtionden ur Finlands historia», joka ilmestyi itsenäisyy­ den aikana — 2. painos vv. 1929-1930. Se ei ole objektiivista histo­riaa. Kun sen ensi painoksessa oli minusta perusteeton tieto, soitin sen johdosta Estlanderille. Samalla en voinut olla huomauttamatta hänen esityksensä yleisestä yksipuolisuudesta. Lausuin objektiivisuuden puutteen menevän siinä pitemmälle kuin mitä historioitsijalle on sallittua. Estlander kirjoitti sen johdosta minulle kirjeen, jossa hän — ilmoit­taen korjaavansa minua koskevan erehdyksen — myönsi kentiesi esit­täneensä asiat yksipuolisesti.

Yleisen historian professori Arvi Korhonen lausui eräässä haastattelussa, esitellessään juuri ilmestynyttä uutta Suomen historian käsikir­jaa, että routavuosiin nähden ei teoksessa ole otettu mitään kantaa eri näkökohtien (perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten) välillä. — Kuitenkin on tultu siihen ajatukseen, että niin myöntyväisyyspolitiik­ka kuin vastarintakin olivat tarpeellisia. Kumpikin ajatussuunta olisi yksinään johtanut asiat kestämättömään tilaan.

Tämä oli sama mielipide, jonka historian professori E. G. Palmén v. 1902 esitti, kuten edellä olen kertonut.

Käydessäni sotien jälkeen — ollessani pääministerinä — Helsingin hautausmaalla ja pysähtyessäni vanhan ystäväni J. R. Danielson-Kalmarin haudalle, ajattelin itsekseni: »Jos sinä Richard tietäisit, millaisessa patasuomettarelaisuudessa minä nyt saan olla mukana, niin kään­tyisit haudassasi».

---

¹ Meinecke: Die Deutsche Katastrophe, s. 161.

² Granfelt: mt., ss. 84—85.

³ Georg Schwarzenberger: Power politics, 2 p., 1951, s. 197.

⁴ Danielson: Mihin suuntaan?, ss. 25—26, 34.

⁵ Mt., ss. 35—37.

⁶ Mt., ss. 92—93.

⁷ Mt., ss. 39—41.

⁸ de Grunwald: mt., s. 180.

⁹ Miljukov: Histoire de Russie, I, ss. 345—346.

¹⁰ de Grunwald: mt., s. 49.

¹¹ Palménin lausunto on painettu Eino Parmasen Taistelujen kirjan II osassa, ss. 19—25.

¹² Hjelt: Från händelserika år, I, ss. 175—176.

¹³ Nemo: Alla med, ss. 9—10.

¹⁴ Gedanken und Erinnerungen, II, ss. 184—185. 15 Nemo: Ännu några ord, ss. 39—40.

¹⁵ Nemo: Ännu några ord, ss. 39—40.

¹⁶ Meinecke: Die Idee der Staatsräson, s. 530.

¹⁷ Paul Cambon, Ambassadeur de France (1843—1924) par Un diplomate, s. 191.

¹⁸ Eirik Hornborg: Finlands historia från äldsta tider till vära dagar, s. 248.

¹⁹ Eirik Hornborg: mt., s. 273.

²⁰ Konni Zilliacus: Stämplingar och äventyr, 1922, ss. 8—10.

²¹ Suomen Sosialidemokraatti 29. 10. 1949.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6