Keisari Nikolai II ja hänen apulaisensa katsoivat hekin Suomea kohtaan noudattamassaan politiikassa ajavansa oikeata asiaa. — »Suhtaudun rauhallisesti nykyhetkeen ja ehdottoman oikean asiamme täydelliseen ja lopulliseen menestykseen» — kirjoitti keisari Nikolai maaliskuussa 1899 Bobrikoville helmikuun julistuskirjan Suomessa aiheuttaman levottomuuden johdosta. — »Muistakaa, että minä olen Teille aina tukena ja turvana, minun takanani kun on koko Venäjä. ——— Suokoon Jumala Teille terveyttä ja voimia jatkaaksenne työskentelyänne isänmaan hyväksi.» — Kirjeessä Bobrikoville huhtikuussa 1899 keisari sanoi antaneensa Fritschille ja Plehwelle toimeksi Venäjän ja ulkomaiden sanomalehtiä varten laatia esityksen mm. »sen seikan selvittämiseksi, kuinka johdonmukaisen välttämätön helmikuun 3 (15) päivän manifesti on». Keisari ja hänen avustajansa arvostelivat — tai luulivat arvostelevansa — asemaa Venäjän valtakunnan etujen kannalta.
Raison d’Etat, Staatsräson, valtiojärki — suomeksi ei ole toistaiseksi parempaa sanaa kuin »valtionetu» — on hirvittävä käsite. Se kelpaa puolustamaan miltei mitä tahansa. »Valtionedun varjolla on tehty sanomattoman paljon vääryyttä ja pahaa vahvemman puolelta heikommalle, pienille kansoille suurten puolelta, samoin kuin valtioiden sisällä suurempien ja vahvempien ryhmien puolelta pienempiä ja heikompia kohtaan. — »Aina hallitaan ‘valtionedun’, Staatsräson, mukaan» — sanoo näitä kysymyksiä käsitellyt saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke.1 Se on kyllä totta. Mutta kysymys on, mikä sisältö todellisessa elämässä »valtionetuun» pannaan.
Mikä on tuo »valtionetu», tuo Raison d’Etat. Ylipäänsä hallitukset tahtovat järkisyillä perustella valtioidensa »etuja». Ensi sijalla siinä tavallisesti ovat puolustusnäkökohdat. Titus Livius esitti historiassaan Rooman olleen pakotettu valtakunnan puolustuksen vuoksi valloittamaan koko maailman. Näin näyttää myöhemminkin, vieläpä nykyäänkin olevan asia. — »Der rote, nur zu oft blutigrote Faden der Staatsräson» (valtionedun punainen, liian usein veripunainen johtolanka) — sanoo Meinecke2 ja lisää: Valtionetu, Staatsräson, likaa aina itsensä. Tämä kuuluu sen olemukseen, »valtion täytyy, siltä näyttää, tehdä syntiä».3
Jos kyseessä olisi järkevällä ajattelulla määrättävissä oleva objektiivisesti selvä »valtionetu», voitaisiin useimmiten joten kuten ratkaisu löytää. Mutta kysymys ei ole objektiivisesta valtion edusta, vaan siitä, mitä valtion johtajat kulloinkin pitävät valtion etuna. Mutta valtiomiehet — silloinkin, kun he pyrkivät järkevästi ajattelemaan — arvostelevat, Jumala paratkoon, usein väärin, mitä heidän valtakuntansa etu todellisesti vaatii. Tästä eivät tee poikkeusta suurvaltojenkaan johtajat, sillä he eivät ole erikoisella, vielä vähemmän millään yliluonnollisella kyvyllä varustettuja, vaikka heidän teoillaan, niin oikeilla kuin väärillä, heidän käytettävissään olevan fyysillisen voiman suuruuden ja muun vaikutuksen johdosta, voi olla laajalle ulottuvia seurauksia. Heidän tekemänsä erehdykset eivät ole pienet eivätkä vähälukuiset. Siitä on viime vuosikymmenten historia ja maailmantila 20:nnellä vuosisadalla todistuksena.
Mutta »valtionetuun» liittyy toinen sekavampi ja vaarallisempi aines, »epäjärki», irrationaalinen elementti ihmisessä: oman valtakunnan mahtavuus ja loisto, kansan ja sen johtajien intohimot, kansallisylpeys, pyrkimys levittää omaa kansallisuutta ja omia uskomuksia toisiin kansoihin.4 Ei ole unohdettava myöskään johtajien ja kansan kunnianhimoa. — »Historioitsijat etsivät ‘valtionetua’ ja ‘valtiojärkeä’, ‘Staatsvernunft’, siinäkin, missä inhimillinen rajoittuneisuus, sokea sattuma tai ihmisten intohimot ovat määränneet hallitsevien ratkaisut» — sanoo eräs toinen saksalainen historiantutkija.5 Vieläpä jonkunlaisen yhteisen hyväksymisen nojalla, jota kristilliset kirkotkaan eivät näy vakavammin vastustaneen, katsotaan, ettei yleisiä eetillisiä periaatteita, »yksityismoraalia», voida eikä tarvitse noudattaa eikä ole noudatettava valtioiden välisissä suhteissa. Tämä oli, kuten olemme nähneet, J. V. Snellmaninkin kanta. Ja niin on tila maailmassa, vastoin ihmiskunnan vuosisataisia toiveita, yhäti sama kuin kirkkoisä Augustinus tunnetussa lausumassaan puolitoista vuosituhatta sitten sanoi: »Remota justitia quid sunt regna nisi magna latrocinia» — »jos oikeudenmukaisuus syrjäytetään, mitä ovat valtakunnat muuta kuin suuria rosvojoukkoja?» — Tosiaan, aivan kuin 20. vuosisadasta sanottu. Justitia on paennut tästä pahasta maailmasta.
Tällainen ajattelu tuntuu varsinkin meille, pienten kansojen jäsenille, luonnolliselta. Mutta sitten nousee kysymys: Mikä on historian edessä oikeus ja oikeudenmukaisuus?
Englantilainen Harold Nicolson on kirjoittanut:
»Vuonna 1900, nieltyään Hollantilaisen Tasavallan Etelä-Afrikassa, Iso Britannian Imperiumi oli kylläinen. Se halusi vain säilyttää laajat alueensa, jotka oli hankkinut. Tämä aloitti sen puolustusaseman, joka oli helppo esittää kunnialliseksi ja rauhaa rakastavaksi. ——— Meidän oma rosvokautemme (predatory period) — ja se oli kylläkin häpeällinen (disgraceful enough) — kesti vuodesta 1500 vuoteen 1900. Sinä ajanjaksona me olimme paljon väkivaltaisempia ja valheellisempia (untruthful) kuin saksalaiset 14 vuonna ennen (ensimmäistä) maailmansotaa. Valitettavasti kuitenkin sotahistorioitsijat ovat taipuvaisia korostamaan ajanjaksoa, jolloin Englanti istui nojatuolissaan ruokaa sulattaen ja jolloin Saksa, nuori ja nälkäinen, osoitti nuoruuden ymmärtämättömyyttä.»6
Historian kulkua ei tietenkään voi arvostella näin yksioikoisesti. Vielä vähemmän käy se päinsä Englannin suuresta ajasta, jolloin Suur Britannian imperiumi, maailmanvaltakunta, luotiin.
Englantilaiset joutuivat buuriselkkauksien aikana 1880-luvulta alkaen tämän vaikean ongelman eteen:
»Sotilaspuolue ja hyökkäävät imperialistit tuomitsivat sen (buurien kanssa v. 1881 tehdyn sopimuksen) kansallisen kunnian raukkamaisena pettämisenä, kun taas toisella äärimmäisellä siivellä mielipiteiden ryhmä edusti doktriiniä, että kaikissa elämän oloissa oikeus on täytettävä vaikka taivaat putoisivat. Keskusryhmä, joka katsoi, että mikä on moraalisesti väärä, se ei voi olla poliittisesti oikea, ei tahtonut tehdä tästä terveestä periaatteesta johtopäätöstä, että moraalisesti oikean täytyy aina olla poliittisesti viisasta ja tarkoituksenmukaista.»7
Tämä keskimielipide, vaikka se vastaa moraalin korkeimpia vaatimuksia, lienee enin, mitä voidaan toivoa.
Mutta mikä on historian edessä moraalisesti oikea ja väärä? Kuka voi antaa siihen yksinkertaisen ja täydellisen vastauksen?
Venäjän sotaministeri kenraali Kuropatkin laati maaliskuussa 1900 keisarille ennen mainitsemani laajan muistion Venäjän valtakunnan rajoista. Siinä hän korosti »äärettömän suurta merkitystä, mikä miltei valtakunnan pääkaupungin ja keisarin asuinpaikan seinien viereen ulottuvalla, ei ainoastaan pääkaupunkia vaan koko Pohjois-Venäjää suojaavalla Suomella oli Venäjälle». Hän kosketteli myös mm. Ruotsin vastaista rajaa, päätyen siihen tulokseen, ettei se Venäjän kannalta ollut hyvä. Ruotsin sotilaallisen heikkouden vuoksi rajan korjaaminen ei olisi vaikea, mutta Kuropatkin katsoi kuitenkin rajan voivan jäädä entiselleen. Venäjää ei uhannut tältä taholta muu vaara kuin että Ruotsi yrittäisi valloittamalla erottaa Suomen Venäjän valtakunnasta. Vain itsenäisyyttä haaveileva Suomi saattoi herättää Ruotsissa toiveita Suomen erottamiseksi Venäjästä ja vain luottaen Suomen asukkaiden myötävaikutukseen ja myötätuntoon Ruotsi voi uskaltaa sotaliikkeitä Suomen sisällä. Sen vuoksi Venäjän turvaamiseksi tällä rajalla oli Kuropatkinin mielestä mitä pikimmin poistettava este Suomen läheiseen yhdistämiseen Venäjään ja tämä este oli Suomen sisäinen itsenäisyys8. Kuropatkin ajoi kiivaasti Suomen valtiollisen aseman hävittämistä. Tällainen oli Kuropatkinin perustelu Venäjän valtionedun kannalta lähtien.
Tuskinpa Suomessa samoin kuin Ruotsissa olisi ollut ketään, joka ei olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tiedon tästä Kuropatkinin mielikuvituksellisesta ajatuksenjuoksusta. Hän ei näy huomanneen epäjohdonmukaisuuttaan puhuessaan Ruotsin sotilaallisesta heikkoudesta, mutta samaan hengenvetoon Ruotsin mahdollisista aikomuksista ryhtyä suurta Venäjää vastaan sotaan Suomen valloittamiseksi. Ruotsissa, enempää kuin Suomessa, ei kukaan haaveillut tällaisista yrityksistä. Suomi oli Venäjän miehittämä maa. Venäjällä oli oikeus pitää Suomessa niin paljon sotavoimia kuin tahtoi, perustaa linnoituksia, laivastotukikohtia ja kaikkia muita sotilaallisia laitoksia. Suomen autonomian hävittäminen ei siinä suhteessa tuonut mitään lisää; tosin sen, että Suomen lojaalinen kansa muuttui Venäjän katkeraksi viholliseksi ja nousi ensimmäisen maailmansodan alettua päättävästi Venäjää vastaan, sen sijaan, että koko Venäjän vallan ajan oli ollut valmis taistelemaan Venäjän valtakunnan puolesta.
Svinhufvud, ollessaan valtionhoitajana v. 1918, lausui kerran leikilli sesti: »Taisi olla hyvä, että Nikolai II menetteli meitä kohtaan pahasti ja rikkoi perustuslakejamme. Jos hän olisi kohdellut Suomea niinkuin Aleksanteri II, olisi meidän ollut vaikea estää häntä tulemasta tänne ja hallitsemasta meitä Suomen suuriruhtinaana. Mutta nyt on ‘Nikun’ ja meidän välit selvät. Me olemme vapaat uskollisuuden valastamme ja muista velvollisuuksistamme häntä kohtaan.» — Tämä oli leikkipuhetta Svinhufvudin puolelta, mutta sen johtava ajatus perustui erääseen Suomen kansan luonteen vahvaan ominaisuuteen.
Kuropatkin tahtoi asiallisilla syillä puolustaa Venäjän silloista Suomen politiikkaa. Itse asiassa hänen perustelunsa eivät nähdäkseni olleet järkeviä eivätkä asiallisia. Järjellä ei siinä ollut ratkaisevaa merkitystä. Todellinen syy Venäjän Suomen politiikkaan ei ollut käytännöllinen ja todellinen tarve, vaan venäläinen kansallisylpeys ja —kiihko — epäjärkevyys, irrationaalinen elementti, joka saattoi venäläiset liioittelemaan ja estivät järkevän ajattelun. »Venäläinen valta on asettunut isännäksi Suomessa. Nyt on Suomessa yksi ainoa hallitus, venäläinen, ja se on kaikkein tärkeintä» — kirjoittivat venäläiset lehdet.
Kun paikalliset satraapit, suuremmat ja pienemmät, innoissaan toteuttivat »venäläisyyden isännyyttä», meni se naurettavuuteen. Helsingin pika-ajurit käskettiin v. 1904 alusta pukeutumaan venäläismallisiin ajurinpukuihin! Katujen nimikilvissä oli suomen- ja ruotsinkieliset sanat kir joitettava venäläisillä kirjaimilla, se kieli ensi sijalla, ym. samanlaista joutavuutta. Älykäs leikinlaskija Gustaf Mattsson huomautti, että uudesta kadun nimestä »Genombrottsgata» (Murtokatu) saataisiin mukavasti venäläinen muoto »Genombrottskaja ulitsa». — Asetuskokoelmassa oli kaikkien kolmen kielen tekstit pantava perätysten yhteen vihkoon, venäläinen teksti ensimmäiseksi, minkä johdosta se tuli kovin hankalaksi käsitellä — aikaisemmin oli erikieliset tekstit painettu erikseen. Tällaisen touhun tarkoitus oli osoittaa Venäjän ja sen kielen yliherruutta ja mahtavuutta, mutta se vaikutti suuttumusta ja vastenmielisyyttä.
Meidän suomalaisten on vaikea päästä ajatuksesta, että Venäjän 1890-luvulta alkaen Suomea kohtaan noudattama politiikka on esimerkki erheellisestä, »epäjärkevästä» politiikasta ja Venäjän valtionedun, »raison d’Etat’n», väärin arvostelemisesta.
Emme ymmärtäneet kiihkoa, millä suuren Venäjän johtajat ajoivat Suomen valtiollisen järjestyksen tuhoamista — omasta puolestani en ymmärrä sitä vielä nytkään. Ihmetellen kysyimme itseltämme, mikä Venäjän valtakunnan painava etu oli Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittäminen, mitä etuja, mitä kunniaa ja arvoa se voi tuottaa Venäjälle? Nyttemmin kun on nähty Venäjän politiikan tulokset, on tämän kysymyksen tekeminen vielä oikeutetumpi. Venäjällä odottivat valtavat ongelmat ratkaisua. Valtakunta kulki toisesta vaikeudesta toiseen. Kaikki voimat olisi tarvittu Venäjän omien olojen korjaamiseen ja vaikeuksien selvittämiseen. Sen sijaan riehuttiin pienen Suomen asiassa, ikään kuin se olisi ollut mikäkin Venäjän valtakunnan elintärkeä ongelma. Tämä tapahtui samaan aikaan kun valtakunta kulki kohti onnettomuuksien kuilua. Suomessa ei Venäjällä ollut mitään saavutettavissa. Venäjän sotilaalliset intressit olivat tällä taholla tyydytetyt. Muita todellisia intressejä kuin sotilaallisia ei Venäjällä Suomessa ole. Taloudellisesti maamme varoilla ei rikkaalle Venäjälle ole sanottavaa merkitystä. Rehellinen kaupankäynti ja muu rauhallinen yhteys on aina ollut meidän etujemme mukainen ja meidän tavoitteemme. Sivistyksellisesti, sosiaalisesti, kansallisesti ja kielellisesti, historiallisesti ja koko elämänkatsomukseltamme olemme eri maailmaa. Venäjän Suomen-politiikka on nähdäkseni esimerkki valtion etujen, raison d’Etat’n, väärin arvostelemisesta. Järkevän ajattelun sijasta — jalomielisyydestä puhumatta — olivat epäjärkevyys ja sokea kansalliskiihko päässeet vallalle valtionedun arvostelussa.
Olen tehnyt itselleni yhä uudestaan kysymyksen: Olenko tsaarivenäläisiin nähden puolueellinen?
En ole löytänyt heille muuta puolustusta kuin tuon yleisen: Sellaisia ovat ihmiset, murheellista sanoa.
1 Meinecke: Die Idee der Staatsräson, s. 20.
2 Meinecke: mt., s. 27.
3 Meinecke: mt., s. 15.
4 Meinecke: Die Deutsche Katastrophe, s. 79 seur.
5 Gerhard Ritter: Geschichte als Bildungsmacht, 1946, s. 54.
6 Harold Nicolson: Sir Arthur Nicolson. Bart., s. XVI.
7 The Cambridge History of British Foreign Policy 1783—1919, III, s. 205.
8 Zapiski Generala Kuropatkina o russko—japonskoj vojne, ss. 51—53.
