XI. Bobrikovin murha

Kesäkuun 16 päivänä 1904 senaatin valtiovaraintoimituskunnan kam­reeri Jonathan Vartiovaara soitti minulle valtiokonttoriin, jossa olin pää­johtajana, ja kertoi, että Eugen Schauman, valtiovaraintoimituskunnan ylimääräinen virkamies, oli juuri ampunut kenraalikuvernööri Bobriko­via senaatintalon portaissa.

Vartiovaaran ja minun keskustelun jatko oli seuraava:

Minä: Kuoliko Bobrikov?

Vartiovaara: Ei, hän haavoittui.

Minä: Kunpa Schauman olisi vienyt asian lopulliseen tulokseen, kun siihen ryhtyi.

Vartiovaara: Parastansa hän tietenkin yritti.

Bobrikovin murhasta eivät muut pääkaupungin lehdet paitsi Uusi Suometar omasta puolestaan lausuneet mitään. Uuden Suomettaren toi­mituksessa oli murhapäivän iltana neuvottelu. Esiintyi eri mieliä. Toiset katsoivat, että sen jälkeen mitä maassa oli kuluneina vuosina tapahtu­nut, vastavaikutus kansan puolelta oli luonnollinen. Väkivallan käyttä­minen oli oikeutettu sellaista miestä vastaan kuin Bobrikov.

Hän oli saanut ansaitun palkkansa. Enemmistö läsnäolijoita, joihin minäkin kuuluin, oli sitä mieltä, että murha ei ole hyväksyttävä, ei poliit­tisista syistäkään. Bobrikovin murha voi tuottaa maalle raskaita seu­rauksia. Uuden Suomettaren olisi asiasta kirjoitettava. Iltamyöhällä laa­dittu kirjoitus julkaistiin seuraavana päivänä näin kuuluvana:

»Rikos.

Historia ei tunne, että rikoksella ja väkivallalla saataisiin muuta kuin hävitystä aikaan. Pysyväinen perustus on niin kansojen kuin yksityisten­kin elämässä laskettava toisella tavalla. Rikos on aina rikos, mitkään tar­koitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa. Ja yli kaiken mieletön on se, joka Suomen kansan vaikeassa asemassa luulee rikoksen ja väkivallan vievän muuhun kuin koko kansamme perikatoon. Jos milloinkaan on Suomen kan­san elämässä tosiasia, että ‘joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu’.

Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloi­hin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärryksessä työs­kentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui ja josta toisessa paikkaa lehteä mainitaan.»

Uuden Suomettaren kirjoituksesta on sanottu, että »lehden erehdys on siinä, että se leimasi Schaumanin teon ‘törkeäksi ja inhottavaksi rikok­seksi’, joksi sitä ei mitenkään voitu tulkita, jos otetaan vähänkin huo­mioon sen luonne ja siihen vaikuttaneet syyt, sillä olihan se, niinkuin Schauman itse kirjelmässään keisarille korostaa, katsottava hätäpuolus­tukseksi».¹

Sanat »törkeä rikos» (grovt brott) olivat paikallaan. Mutta sana »inhottava» oli huonosti valittu. Vanhasuomalaisen puolueen kansalais­lähetystö esitti kaksi kuukautta myöhemmin, 19 elokuuta uudelle ken­raalikuvernöörille ruhtinas Obolenskille toivomuksiaan »sen kauhistuksen valtaamina, jota korkeimman vallan edustajan Suomessa murha, tämä aikakirjoissamme ennen kuulumaton rikos, jossa Suomen kansalla ei ole osaa, maan väestössä on herättänyt». — Yliopiston rehtori Edv. Hjelt, joka asetti sanansa varovasti ja jolla oli aikaa miettiä, sanoi avajaispuheessaan syksyllä 1904 Bobrikovin murhan kuuluvan »hirmuvaltaisiin tekoihin».

Luettuani nyt yli puolen vuosisadan kuluttua uudelleen tuon kirjoituksen, tuntuu se mielestäni jotenkin maltilliselta. Siinä esitettiin kaksi meidän vanhasuomalaisten perusajatusta: Miekka on meille huono väline selvittäessämme välejämme Venäjän kanssa. Meidän on pyrittävä neu­votteluilla ja sovitteluilla löytämään ratkaisu niihin.

Schaumanin teko lähti puhtaista isänmaallisista motiiveista. Hänen laukauksensa kuului ei vain kautta Suomen, vaan kauas yli oman maan rajojen. Se osoitti venäläisille, miten syvästi mielet Suomessa olivat Bobrikovin aikaisen politiikan johdosta kiihdyksissä. Se sattui myös otolliseen aikaan, sillä Japanin kovat iskut alkoivat putoilla Venäjän päälle. Se tosiasia, että Schauman suoritti tekonsa vakuutettuna sillä edistävänsä isänmaan parasta ja että hän samalla antoi oman henkensä, sovitti hänen kohdaltaan teon. Se oli toista kuin myöhemmin tapahtunut prokuraattori Soisalon-Soinisen murha, josta professori Y. J. E. Alanen sanoo vuonna 1947 julkaisemassaan arkkipiispa Johanssonin elämäker­rassa, että se murhateko, suoritettu uhrin kotona, jonne murhaaja oli tullut venäläisen upseerin valepuvussa, oli »erittäin raaka» ja »sen tekijä osoittautui vastuuttomaksi seikkailijaksi, koska pakeni vankeudesta».²

Mutta murha oli sittenkin murha. Kirjoitusta laadittaessa ajateltiin myös, mitä seurauksia maalle Bobrikovin murhasta saattoi aiheutua. »Varmalta näytti, että kauheasti meille kostetaan Bobrikovin murha», kirjoitti Agathon Meurman julkaisemattomissa muistelmissaan. — Venä­jällä tapahtuneet yksityiset poliittiset murhat eivät olleet aikaansaaneet suotuisia tuloksia. Bobrikovin murha ei meidänkään oloihimme ja Venä­jän Suomen politiikkaan tuonut helpotusta. Poliittiset murhateot, kun niiden uhreiksi joutuvat toisten maiden arvovaltaiset edustajat, kiristä­vät ja pahentavat asianomaisten maiden välejä ja voivat aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Tätä me pelkäsimme ja varoimme. Kymme­nen vuotta myöhemmin Sarajevon laukaus sai valtavat voimat ja rinta­mat vyörymään. Oli edellytettävä, että Schaumanin laukaus oli kiihoit­tava venäläiset vihamiehemme raivoisaan hyökkäykseen meitä vastaan. Edellä olen kertonut, miten Yrjö-Koskinen vuoden 1902 alussa, oikein arvostellen tapausten kulkua, huolestuneena ajatteli valtiollisten murha­tekojen alkamista maassamme. — Kreivi Witte tuomitsi ankarasti sekä Bobrikovin että Soisalon-Soinisen murhat, »jotka likasivat Suomen poliittisella verellä».³

Murhaa seuraavina päivinä kuului Pietarista vaarallisia ääniä. Minis­terivaltiosihteerin apulainen Oerstroem puhui uhkaavasta kannasta, jolle yleinen mielipide Venäjällä oli asettunut ja joka vaati uhreja. Keisari oli, tyydyttääkseen yleistä mielipidettä, päättänyt lähettää Suomeen erityi­sen venäläisen poliisituomarin ottamaan murhaa koskevista seikoista täyden selvän. Venäjällä vallitsevan kiihtyneen mielialan tähden olivat uhrit välttämättömät, sanottiin Venäjällä.⁴ Elleivät olot Venäjällä Japanin sodan johdosta olisi menneet sellaisiksi kuin menivät, Bobrikovin murha ei olisi jäänyt ilman välitöntä voimakasta vastavaikutusta Ve­näjän puolelta. Eikä se ollut unohtunut keisarin ja Venäjän hallitus­miesten mielestä, kun he olojen Venäjällä selvittyä ryhtyivät entistä pahempiin sortotoimiin Suomea vastaan.

Olimme saaneet tietoja, jotka viittasivat siihen, että Pietarissa ajatel­tiin politiikan muuttamista Suomeen nähden. Tähän saimme myöhem­min vahvistuksen. Kreivi Armfelt lausui Danielsonille ruhtinas Svjäto­polk-Mirskin — entisen ministerivaltiosihteeri v. Daehnin langon — hänelle kertoneen, että keisari oli aikonut nimittää hänet, ruhtinas Svjätopolk­-Mirskin, Bobrikovin sijaan Suomen kenraalikuvernööriksi. — Senaattori kenraali von Blom toi Pietarista Helsinkiin tiedon, että Bobrikov oli ollut määrätty kenraalikuvernööriksi Varsovaan.⁵ Myös Edv. Hjelt mainit­see muistelmissaan ministerivaltiosihteerin entisen apulaisen Oerstroe­min hänelle sanoneen, että »kurssin muutos Suomeen nähden oli pää­tetty, kun murha tapahtui».⁶

Langhoff kertoo keisarin, nimitettyään marraskuun lopussa 1909 Seynin kenraalikuvernööriksi, lähettäneen hänelle näin kuuluvan oma­kätisen kirjeen:

»Katson tarpeelliseksi valmistaa teitä siihen, että jos uutta kenraalikuver­nööriä Seyniä vastaan tehdään murhayritys, tulen ryhtymään ankariin ran­kaisutoimenpiteisiin Suomea vastaan kokonaisuudessaan. Olisi hyödyllistä, että tämä ilmoitus tulisi siellä tunnetuksi.

Nikolai.»

Langhoff piti mahdottomana levittää tällaista omituista uhkausta.⁷

Passiivisen vastarinnankin miesten keskuudessa oli niitä, jotka eivät hyväksyneet poliittisia murhia. Mutta mitä Suomen kansan valtava enemmistö ajatteli, sen lausui rehtori Mauno Rosendal »Vapaissa lehti­sissä» 30 kesäkuuta 1904:

Sotien hävitykset, nälkävuosien kärsimykset, rutot, vääryydet, sorrot kes­tivät esi-isämme kukistumatta, sillä nämä iskut, miten kovia ne usein oli­vatkin, eivät vielä olleet tähdätyt suorastaan kansamme siveellistä tarmoa vastaan. Mutta sekin aika oli tuleva, jolloin sortaja oli kääntävä murha­-aseensa kaikkia kansamme parhaimpia tunteita vastaan, koettaen sitä sur­mata siveellisesti. ——— Bobrikov tuli, väkivalta haarniskanaan, vale, petos, sorto aseinaan. Kaikki mitä kansassamme oli jaloa ja hyvää, rehel­lisyyttä, miehuutta, uskollisuutta laille, rakkaus isänmaahan, jumalanpelko, sanalla sanoen kaikki, mikä turvasi sen tulevaisuutta ja jota se oli oppinut pyhänä pitämään, oli hävitettävä ja Suomi siten valloitettava sen sortopoli­ tiikan palvelukseen, jonka runtelevan ikeen alla koko Venäjän kansa onnet­tomana huokaa. ——— Veri hyytyy suonissamme ajatellessamme Bobri­kovin isänmaassamme tekemiä miltei lukemattomia sielunmurhia, sitä tur­meluksen ruttoa, joka hänen hirmuhallituksensa aikana on kansassamme levinnyt.

Schaumanin teon vaikutus Suomen kansaan oli helpotuksen tunne ja samalla jonkunlainen tyytyväisyys siitä, että Bobrikov oli saanut palk­kansa. — Filosofian professori Thiodolf Rein kertoo muistelmissaan, miten hänen mielestään Bobrikovin murha moraaliselta näkökannalta oli arvosteltava.

»Minusta näytti lähemmin harkitessani, että Schaumanin tekoa voi mo­raaliselta ja luontoisoikeuden näkökannalta puolustaa, koska sitä voi pitää kollektiivisena hätäpuolustuksena. Bobrikovia voi verrata ryöväripäällik­köön, joka joukkoineen hyökkää rauhallisen väestön kimppuun ja tekee sille väkivaltaa, ajaa ihmiset pois heidän kodeistaan ja konnuiltaan, ryöstää heiltä mieskohtaisen vapauden ja omaisuuden sekä häiritsee yleistä järjes­tystä ja rauhaa. Jos joku väestöstä ampuu ryöväripäällikön, on tämä itse­ puolustuksen teko kaikkien puolesta.»⁸

Tällainen yksinkertainen ja selvä kanta oli suomalaisen helppo omak­sua.

P. E. Svinhufvud puolusti prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajaa Hohenthalia oikeudenkäynnissä sillä, että todellisuudessa Suomessa silloin käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta: kysymyksessä oli Suomen asema valtiona ja Suomen kansan olemassaolo kansakuntana. Kysymyk­sessä oli vallankumous, valtiokeikaus, jota vastaan Suomen kansalla oli oikeus ja velvollisuus puolustautua käyttämällä hyväkseen kaikkia kei­noja. Myös kansojen oikeus myöntää jokaisen valtakunnan ja kansan oikeuden itsepuolustukseen. Suomen kansa, »jos sen valta olisi ollut yhtä suuri kuin sen oikeus on selvä, olisi ollut oikeutettu karkoitta­maan kaiken vääryyden ja palauttamaan laillisuuden maahan». — Tämä oli kaikki totta. Epäilemättä meillä olisi ollut oikeus vaikkapa syöstä Nikolai II valtaistuimelta ja lyödä hänen takanaan oleva Venäjän valta­kunta, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta meidän piti olla valmiit siihen, että myös Venäjä käyttäisi meitä vastaan »kaikkia keinoja».

Olipa nyt mitä mieltä tahansa poliittisista murhista, tosiasia on, että sorto ja väkivalta johtavat sorrettujen puolelta väkivaltaan ja murhate­koihin sortajia vastaan. Machiavelli luuli Rooman historiasta löytäneensä tähän jonkunlaisen säännön. Hän kertoo, että Rooman 26 keisarista 16 murhattiin ja ne olivat kaikki, kahta lukuunottamatta, pahoja keisareja. Kymmenen kuoli luonnollisen kuoleman ja ne olivat hyviä keisareja, paitsi yksi, jolla sattui olemaan poikkeuksellisen hyvä onni. Machiavelli kertoo myös, että hyvien keisarien ei tarvinnut koota pretoriaanikaarteja eikä muita legiooneja suojakseen. Sitä vastoin idästä ja lännestä tuodut armeijat eivät pelastaneet pahoja keisareja vihamiehiltä, jotka he olivat hankkineet itselleen huonolla menettelyllään ja elämällään.⁹

Ei ole epäilyä, että Bobrikov kuului pahoihin vallanpitäjiin

---

¹ Parmanen: Taistelujen kirja, II, ss. 772—773.

² Alanen: Gustaf Johansson, s. 343.

³ Wille: mt., II, s. 237.

⁴ Danielsonin muistiinpanoja sortokaudella. Kaikuja Hämeestä XI, ss. 86—87 ja 90.

⁵ Danielsonin muistiinpanoja, mt., s. 94 ja 99.

⁶ Hjelt: mt., I, s. 142.

⁷ Langhoff: mt., I, s. 162.

⁸ Th. Rein: Lefnadsminnen, ss. 439—440.

⁹ Machiavelli: Discorsi sopra la prima decade di Tito Livio, I kirja, 10 luku. Olen käyt­ tänyt englanninkielistä käännöstä.