XVI. Hallitus- ja virkamieskysymys vv. 1905 ja 1906

Japanin sota jatkui Venäjälle onnettomasti ja sen seuraukset alkoi­vat yhä huomattavammin tuntua meilläkin. Venäjän hallituksen ote Suomeen heikkeni. Sitten kun valtiopäivävaalit syksyllä 1904 oli suori­tettu ja ne antoivat perustuslaillisille enemmistön säätyeduskunnassa, muuttui maassamme poliittinen tilanne ja sen mukana kotimaisen hal­lituksen, senaatin, asema.

Puoluekokouksessa joulukuussa 1909 Danielson-Kalmari kosketteli laajalti näitä asioita. Hän lausui, että sortovuosien senaatti oli säilyttänyt maallemme mahdollisuuden suhteellisesti helpolla saada asiat uudestaan järjestetyiksi. Mutta se pysyi liian kauan paikoillaan. Jo keväällä 1905, kun oli käynyt aivan selväksi, että kansan suuri enemmistö oli toisella kannalla, senaatin olisi ollut erottava. Sen olisi pitänyt sil­loin toimia tarmokkaasti saadakseen senaattiin mukaan jäseniä muista puolueista. Ellei se olisi onnistunut, olisi sen ollut jätettävä paikkansa, avatakseen sillä tavoin mahdollisuuden toisenlaiselle kehitykselle. Sit­tenkun säädyt olivat kokoontuneet talvella 1904—05, kadotti senaatti vaikutuksensa Venäjän hallitukseen ja Venäjän täkäläiseen edustajaan. Kenraalikuvernööri Obolenski antoi senaatin jäsenten tietää, että hei­dän takanaan ei ollut ehkä ketään. Ja hän teki paljon enemmän. Hän neuvotteli säätyjen enemmistön johtomiesten kanssa, piti neuvottelut heidän kanssaan tärkeämpinä kuin hallituksen jäsenten kanssa, sopi senaattori Mechelinin ym. kanssa toiminnasta, jota oli noudatettava, esim. sotilasasiassa. Senaatti oli joutunut vähitellen, nimenomaan sittenkun maaliskuun 29 päivän manifesti sotilasasiasta ilmestyi, te­kijäksi, jota ei tarvinnut ottaa huomioon. Olisi ollut onneksi, jos se­naatti silloin olisi sanonut Venäjän edustajalle: Sittenkun näemme, että herra Mechelin on teidän varsinainen luottamusmiehenne, täytyy teidän asettaa hänet tai joku muu, johon luotatte, virallisesti edes­ vastuulliseen asemaan. Me emme voi jäädä toimeemme. Silloin ei olisi jouduttu suurlakon tuottamaan nöyryytykseen. Danielson ei tarkoitta­nut senaattorien mieskohtaista nöyryytystä, — sitä se ei ollut — mutta hallitukseen nähden asiain meno oli nöyryytys ja onnettomuus, sillä se vahingoitti hallituksen arvoa. Missä hallitus tallataan lokaan, vaikkapa niinkin, että sen yksityisen jäsenen arvo ja kunnia säilyy tahrattomana, on se kansalle nöyryytyksen päivä. — Näin sanoi Da­nielson-Kalmari.

Samassa puoluekokouksessa joulukuussa 1909 minäkin jouduin koskettelemaan routavuosien senaattia.

»Kun vuoden 1904—05 valtiopäivät kokoontuivat, senaatin asema tuli mahdottomaksi — lausuin. — Olin talonpoikaissäädyn sihteerinä ja muis­tan millaista tuskallisuutta tunsin kuullessani hyökkäyksiä, joita säädyssä tehtiin silloista senaattia vastaan ja sitä laimeaa puolustusta, mitä toiselta puolelta esitettiin. ——— Asema oli venäläisen politiikan kautta mennyt ylenmäärin vaikeaksi.»

Senaattori E. R. Neovius oleskeli keväällä 1905 Saksassa hoitamassa terveyttään ja lähetti minulle Wiesbadenista 30 huhtikuuta 1905 päivätyn pitkän kirjeen, jossa hän kosketteli silloisia valtiollisia olojamme. Hän oli koko senaattoriaikansa, vuodesta 1900 alkaen, ponnistellut Suomen—Venäjän ristiriidan selvittämiseksi ja alituiset vaikeudet ja kotimaan olot olivat häntä raskaasti painaneet. Neovius kirjoitti tavan­neensa Berliinissä erään suomalaisen ja joutuneensa hänen kanssaan keskusteluun kotimaan oloista:

»Seuraus oli, että sain kovan tuntemuksen sydänviastani ja hermokohtaukseni uudistui. ——— Berliinissä olin paljon yhdessä salaneuvos Schwartzin kanssa (tunnettu matemaatikko ja Neoviuksen läheinen ystävä; Neovius itse oli ollut matematiikan professori) ja koetin keskusteluilla matemaattisista kysymyksistä unohtaa syyn pahoinvointiini, meidän surkeat sisäiset olomme». Neovius kertoi edelleen, miten ihana oli kevät Wiesbadenissa. »Vahinko vain että sisäinen tilani, mielialani, on niin vähän sopu­soinnussa kaiken sen kauniin kanssa, mikä on ympärillä. ——— Nyt painaa minua valtiopäivien työn mielestäni onneton tulos. Jälleen on Pietarissa asiat järjestetty niin, että Senaatti saa vaikeuksia. Jos olisi annettu Säädyille esitys (sotilasasiasta) Senaatin ehdotuksen mukaisesti, olisi Säätyjen ollut vaikea olla hyväksymättä sitä. Ja elleivät olisi hyväksyneet esitystä, olisi asema ollut selvempi kuin se nyt on. Myöntymällä näennäisesti valtiopäivien vaatimukseen kutsuntojen peruuttamisesta on annettu Senaatille isku vasten kasvoja ja viemättä kuitenkaan asiaa askeltakaan lähem­mäksi ratkaisua.»

Lisään, että senaatti oli ehdottanut esityksen antamista valtiopäiville, joka sisälsi, että siksi kunnes asevelvollisuusasian lopullinen ratkaisu tapahtuu laillisessa järjestyksessä, kutsunnat suoritettaisiin ainoastaan kaartinpataljoonan täydentämiseksi. Tämä ehdotus ei saavuttanut hallitsijan hyväksymistä.

Neovius jatkoi kirjeessään minulle:

»Pietarissa on Senaattia moitittu siitä, että olemme tahtoneet sitoa Hänen Majesteettinsa lupauksella, että, sittenkun komitea Pietarissa on lopettanut työnsä, kysymys valtakunnanlainsäädännöstä annetaan perustuslaillista tietä Säätyjen käsiteltäväksi. Tietysti tämä oli meidän tarkoituksemme ja minä sanoin päivää ennen lähtöäni suoraan Ruhtinaalle (kenraalikuvernööri Obolenskille), että ellei kysymys tulisi siten käsiteltäväksi, niin koko komitean voisi heti hajoittaa. Salaneuvos D(eutrich, kenraalikuvernöörin apulai­nen) puhui jyrkästi minua vastaan. Ruhtinas enimmäkseen kuunteli, mutta kun sitten menimme ruokasaliin (minut pyydettiin jäämään päivällisille) otti Ruhtinas minut kainalosta ja sanoi minulle aivan avonaisesti: ‘Minä kallistun Teidän mielipiteeseenne’. Keskustelun nojalla Ruhtinaan kanssa tehtiin sitten esitys (sotalaitosta koskevan) vakanssimaksun suorittamiseksi ja nimenomaan huomautettiin, että maksu suoritettaisiin kunnes sotilasasia ratkaistaan perustuslaillisessa järjestyksessä. Vielä minulle ei ole selvää, minkätähden Ruhtinas sitten muutti mielensä, mutta niin paljon on nyt varmaa, että ——— Senaatti on saanut iskun vasten kasvoja. ——— Ja mihin asemaan ovat valtiopäivät nyt asettaneet Hallituksen myöntämällä vakanssimaksun vain yhdeksi vuodeksi?» Sitten Neovius puhui suostunnoista, jotka myös oli myönnetty vain yhdeksi vuodeksi, ja siitä johtuvista vaikeuksista. »——— Kaiken tarkoitus on kyllä selvä: pois Senaatti ja eron jouduttamiseksi tehdään kaikki ajateltavat vaikeudet.»

Palattuaan Helsinkiin ja harkittuaan asemaa Neovius katsoi tarkoituksenmukaiseksi, että senaatti eroaisi. Hän otti asian esille, mutta ei saanut mielipiteelleen senaatin jäsenten kesken kannatusta. Itse hän kuitenkin, noudattaen käsitystään, erosi toukokuussa 1905, mutta muut senaattorit jäivät paikoilleen. Syksyllä suurlakon tapausten johdosta he, kuten tunnettua, joutuivat eroamaan.

Järjestelmän muututtua syksyllä 1905 oli käytännöllisistä tehtävistä lähin uuden hallituksen muodostaminen. Sen ohella oli järjestettävä paljon ikävää hälinää herättänyt kysymys laittomasti erotettujen virkamiesten palauttamisesta virkoihinsa.

Yleisen kantamme mukaisesti olisi silloisessa tilassa mielestämme koetettava saada puolueiden välillä vallinnut katkera riita mahdollisimman paljon lievenemään ja yhteistyö laajenemaan. Sosialisteihin nähden ei ollut paljon toivottavaa, sillä he elivät vielä sosialismin alkuaikoja, jol­loin ankara kiihotus oli pääasia. Mutta porvarilliset ainekset olisi yri­tettävä saada yhteistoimintaan. Kun edessä oli vain hengähdystauko, oli voimien kokoaminen sitä tärkeämpi.

Samana päivänä kun sortovuosien aikainen senaatti jätti erohakemuksensa, kutsui kenraalikuvernööri ruhtinas Obolenski luokseen eri puo­lueiden edustajia ja kehotti heitä ryhtymään uuden hallituksen muodostamiseen. Läsnä olleet vanhasuomalaisen puolueen edustajat, Daniel­son (-Kalmari), tohtorit Brander (Paloheimo) ja Gebhard vastasivat, että heidän käsityksensä mukaan niiden ryhmien asia, jotka lähinnä olivat panneet toimeen silloisen valtiollisen muutoksen, oli muodostaa uusi hallitus. Mutta vanhasuomalainen puolue tulisi siihen suhtautu­maan lojaalisesti. Jo seuraavana päivänä ilmoitettiin uuden hallitus­puolueen taholta, ettei se tahtonut olla minkäänlaisissa neuvotteluissa vanhasuomalaisen puolueen kanssa siitä, millä tavalla asiat olisi järjes­tettävä, eikä siitä, mitä pitäisi sen julistuksen sisältää, joka ehdotet­taisiin hallitsijan annettavaksi. Tämä menettely johtui maamme poliittisen aseman ja tulevaisuuden väärin arvioimisesta eikä osoit­tanut riittävää poliittista arvostelukykyä. Se kummastutti meitä ja pidimme sitä loukkauksena. Lieventävänä asianhaarana on mainit­tava, että silloisen kiihkon vallitessa järkevämpi menettely kenties ei olisi ollut mahdollinen.

Kun sitten Helsinkiin kokoontui suurempi määrä puolueväkeämme, niin maaseudun edustajat asettuivat toiselle kannalle kuin me helsin­kiläiset. Heidän kesken pääsi se ajatus voitolle, että piti yritettämän kokoomushallitusta, ja he saivat aikaan, että hallitsija jätti kahdelle henkilölle, jotka kuuluivat eri puolueisiin, vanhasuomalaiselle profes­sori vapaaherra E. G. Palménille ja ruotsinmieliselle vapaaherra Otto Wredelle toimeksi muodostaa kokoomushallituksen. Perustuslailliset eivät kuitenkaan tähän suunnitelmaan suostuneet. Muodostettiin Leo Mechelinin senaatti. Vaikka poliittiselta ja yhteiskunnan rauhoittami­sen kannalta arvostellen kokoomushallitus olisi ollut parempi, oli Meche­linin hallituksen muodostaminen puolustettavissa, koska sillä oli takanaan enemmistö viimeisessä säätyeduskunnassa.

Ikävimpiä suurlakon jälkeisiä tapahtumia oli sortoaikana laittomasti erotettujen virkamiesten ja heidän tilalleen nimitettyjen asia. Erityi­sesti se koski Turun hovioikeutta. Bobrikovin aikana oli suurin osa hovi­oikeuden jäseniä ja virkamiehiä laittomasti erotettu. Vanhasuomalaiset lakimiehet olivat katsoneet velvollisuudekseen ottaa vastaan avoimet virat. Tämä kanta oli meidän puolueessamme yleisesti hyväksytty. Sittenkun olot olivat marraskuun manifestin kautta muuttuneet, tuli lait­tomasti erotettujen virkamiesten sekä Turun hovioikeudessa että muissa virastoissa saada virkansa takaisin.

Perustuslaillisten puolelta vaadittiin kaikkien laittomasti erotettujen tilalle nimitettyjen virkamiesten eroamista. Esitettiinpä niinkin pitkälle meneviä vaatimuksia, että niistä virastoista, joihin yksikin laittomasti erotettu virkamies oli oikeutettu pääsemään takaisin, kaikkien pakko­vallan aikana astuneiden virkamiesten oli väistyttävä, sillä erotettujen virkamiesten, vieläpä virastoihin uudestaan pyrkivien ei muka tarvinnut alistua työskentelemään yhdessä kenenkään toismielisen kanssa. Muistaakseni nuoret harjoittelijatkin, hovioikeuden auskultantit, kiel­täytyivät työskentelemästä samassa virastossa noiden »uusien virka­ miesten» kanssa.

Vanhasuomalainen puolue piti selvänä, että laittomasti erotetuille virkamiehille oli valmistettava tilaisuus päästä entisiin virkoihinsa ta­kaisin. Mutta me emme voineet hyväksyä käsitystä, että vaikeissa oloissa virkapaikoille astuneet miehet olisi leimattava laittomuuden ja epäisän­maallisuuden merkillä. Tämä asia olisi järjestettävä sovinnossa louk­kaamatta kenenkään oikeuksia ja kunniallisten kansalaisten tunteita. Ennen kaikkea oli ei vain vältettävä välien rikki repimistä, vaan val­mistettava maaperää sovinnollisuuteen kansalaisten kesken. Asian jär­jestäminen Turun hovioikeudessa ei olisi tuottanut vaikeuksia. Hovi­oikeudessa olisi asiain säännöllisen käsittelyn vuoksi tarvittu lisäosas­toja, ja ellei niitä olisi tahdottu perustaa, olisi laittomasti erotetut virka­miehet ilman muuta voitu nimittää takaisin virkoihinsa, koska mikään ei estänyt hallitsijaa tarpeen mukaan lisäämästä henkilökuntaa virastossa.

Meidän kantaamme ei hyväksytty. Ja lopuksi laati viimeinen säätyeduskunta erityisen poikkeuslain, jolla Turun hovioikeuden silloiset jäsenet erotettiin viroistaan. Laki oli säädettävä samassa järjestyksessä kuin perustuslaki, so. kaikkien neljän säädyn päätöksellä. Niin lujat olivat lain mukaan Turun hovioikeuden uusien jäsenten valtakirjat.

Tätä menettelyä meidän piirissämme ei hyväksytty. Se herätti pahaa mieltä, tyytymättömyyttä, vieläpä vihamielisyyttä vanhasuomalaisen puolueen lukuisten kannattajain keskuudessa.

Katseltuani pitkän elämäni aikana maailman menoa ja oltuani mukana monessa politiikan käänteessä, olen oppinut monta asiaa, mm. sen, ettei pidä mitään ihmetellä.

Tässä oli esillä ns. »kollaboraattorien» asia, joka aina tavan takaa on viime vuosikymmeninä joutunut esille monessa maassa ja joka erityi­sesti toisen maailmansodan jälkeen on viettänyt riemuvoittoja. Se on — käyttääkseni lievää sanaa — eräs yleisinhimillisen heikkouden aiheut­tama ilmiö. — En tarkoita niitä, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi maanpetokseen ja muihin lainrikoksiin. Se on eri asia.

Olen joutunut useampia kertoja kosketuksiin »kollaboraattori»—ilmiön kanssa. Ei tosin tämän ilmiön kanssa sen varsinaisessa merkityksessä, sikäli että kysymys olisi yhteistoiminnasta vihollisen kanssa, joka on vallannut isänmaan ja hallitsee sitä omien tarkoitustensa täytäntöön panemiseksi. Mutta aatteellinen pohja ja lähtökohta on samanlainen, joskin käytäntöön soveltaminen voi viedä merkillisiin tuloksiin.

Ensimmäisen kerran tulin kosketukseen tämän ilmiön kanssa edellä kertomassani senaatin muodostamisasiassa syksyllä 1905, joka sekin oli »kollaboratorismin» ilmaus, sekä virkamiesten erottamisasiassa vuonna 1906. Kumpikaan ei koskenut minua mieskohtaisesti, mutta olin mu­kana niistä puolueemme keskuudessa neuvoteltaessa. — Toisen kerran tulin, tosin aivan ohimennen ja lievässä muodossa kosketuksiin asian kanssa talvella 1917. Eräänä päivänä, Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen, tuli luokseni Kansallis-Osake-Pankkiin, jossa olin pääjohtajana, kolme maamme etevää juristia ja huomattavaa miestä. He olivat saaneet tehtäväkseen ehdottaa senaatin oikeusosaston (kor­keimman oikeuden) kokoonpanon ja — aivan oikein — katsoivat asian­ mukaiseksi ottaa mukaan kolme vanhasuomalaista lakimiestä. Siitä halusivat kanssani neuvotella. Heillä oli ehdokkaina kolme tunnettua ja pätevää puolueeseemme kuuluvaa lakimiestä, joilla oli »puhtaat pape­rit». Joku näistä oli jossakin käänteessä joutunut, tosin vain ohimen­nen ja ulkokohtaisesti, kosketuksiin »laittomien papereiden» kanssa. Minua huvitti kuunnellessani näiden kolmen kunnioitettavan miehen innokkaasti ja perinpohjin kaikilta puolin punnitsevan ja pohtivan eh­dokkaita: »Toiselta puolen voi sanoa niin ja niin ———, toiselta puo­len taas niin ja niin.” Lopulta pääsimme asiasta yksimielisyyteen.

Kolmannen kerran jouduin, vieläpä läheisesti tekemisiin tämän ilmiön kanssa ollessani vuonna 1918 senaatin varapuheenjohtajana (pääminis­terinä). Olimme jo ennen Saksan romahdusta marraskuussa 1918 sopi­neet valtionhoitaja Svinhufvudin kanssa sekä hänen että minun ja muun hallituksen erosta. Katsoimme, että niissä oloissa valtionhoitajan ja hallituksen eroaminen oli tarkoituksenmukainen. Myöhemmin ilmoi­tettiin, että ententen taholta oli tehty siitä oikein vaatimus. Sillä taholla nähtävästi pidettiin meitä ententen vihollisten kanssa yhteistoiminnassa olleina »kollaboraattoreina». Itse asiassa me olimme olleet yhteistoimin­nassa Suomen ystävän ja auttajan, Saksan kanssa. Vain tsaari-Venä­jän silmissä me olimme »kollaboraattoreja». Mannerheim kertoo muistel­missaan Ranskan ulkoministeriössä vaaditun, että oli valittava uusi valtionpäämies, jolla oli ympärysvaltojen luottamus, hallitus, jonka jäseninä ei olisi »des germanophiles militants» (!) (sotaisia saksalais­mielisiä), sekä ulkoministeri, jonka kanssa ympärysvallat katsoivat voivansa olla yhteistyössä. — Nyt lähes neljän vuosikymmenen perästä ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, tuntuu täl­lainen asioiden ja olojen ymmärtämättömyys ja kiihko hullunkuriselta. Mutta sellaisia ovat ihmiset — nekin, joilta voisi jotakin odottaa.

Uuden hallituksen muodosti kansanedustaja professori Lauri Ingman; ulkoministeriksi tuli Carl Enckell. Mutta senkin oli erottava lyhyen ajan perästä. Pääministeri Ingman tietenkin oli yhtä musta lammas kuin Svinhufvud ja minä. Ei siis ollut ihme, että häntä ei kelpuutettu. Mutta ulkoministeri Enckellinkin oli poistuttava. Suomen saksalaismielisissä piireissä Enckelliä ei lainkaan hyväksytty, koska häntä pidettiin liiaksi ententen miehenä. — Ingman oli edelleen kauan poliittisen elämämme eturivin miehiä: hän oli myöhemmin uudestaan pääministerinä ja vai­kutusvaltaisena jäsenenä muissa hallituksissa. Hän kuoli arkkipiispana. Enckell oli Pariisissa lähettiläänä ja sittemmin useampia kertoja ulko­ministerinä. Svinhufvud ja minä olimme myöhemmin kumpikin sekä pääministerinä että Tasavallan Presidenttinä.

Neljännen kerran jouduin tekemisiin tämän ilmiön kanssa ollessani pääministerinä vuosina 1944—1946. Silloin vaadittiin äärimmäisen va­semmiston taholta saksalaisten kanssa yhteistyössä olleiden »kollaboraat­torien» puhdistamista. Kun ilmoitin, etten voinut olla siinä asiassa mukana, sanottiin minulle — aivan oikein: »Jos ajateltaisiin järjestelmän jälleen jollakin tavalla muuttuvan, niin miten luulisit sinulle itsel­lesi silloin käyvän?» Vastasin olevani siitä selvillä. »Puhdistukset» rajoittuivat jotenkin vähään. Ns. »sotasyyllisyysasiasta» ei, huolimatta ponnistuksistamme, päästy, koska se perustui välirauhansopimuksen nimenomaiseen ja selvään määräykseen, eivätkä venäläiset antaneet siinä perään. Mutta paljon haittaa tämä asia meille tuotti: suurin osa kokeneimpia poliitikkojamme oli sodan aikaisen menettelynsä vuoksi »kollaboraattoreina» »leimattuja» eikä heitä sentähden voitu käyttää hallituksessa tai muissa tärkeissä toimissa.

Suurlähettiläs Franois-Poncet, joka valittiin Ranskan Akatemian jäseneksi marsalkka Pétain-vainajan jälkeen, piti, Akatemian tavan mukaan, tammikuussa 1953 muistopuheen edeltäjästään. Hän lausui:

»Monet ranskalaiset ja enemmistö ulkomaiden yleistä mielipidettä ovat ymmällään Marsalkkaa kohdanneesta tuomioistuimen päätöksestä. Se jät­tää joka tapauksessa avoimeksi kysymyksen, jonka se on tahtonut ratkaista.

Mitä käskee kunnia? Mitä vaatii velvollisuus tappion sattuessa? Jättää vallattu isänmaa ja poistua maan ulkopuolelle jatkamaan taistelua tai jäädä isänmaahan, sovitellen sen valtiaiden kanssa toivossa että kohtalo kääntyy? Tulevat sukupolvet, myöhemmät historioitsijat siitä keskustelevat niinkuin mekin, ja kukin vastaa luonteensa mukaisesti tuskalliseen kysymykseen.

Mutta kansanjoukot, tuhansine nimettömine kasvoineen, ovat lausuneet mielensä. Huhtikuussa 1944 Pariisissa, toukokuussa Nancyssa, Lyonissa, Bijonissa ne tervehtivät suosionhuudoilla marsalkka Pétainia; mieltymyk­sen osoituksillaan, joita Pétainin viittaukset häntä sitoviin rajoituksiin he­rättivät, joukot todistivat, etteivät ne väärin käsittäneet hänen aikomuk­siaan eikä hänen ajatuksiaan. Kolme kuukautta myöhemmin kansanjoukot raivokkaan riemun ja innostuksen vallassa vastaanottivat hänet, joka an­saitsee kunnianimen Vapauttaja, kenraali ne Gaullen. Moititaanko kansaa häilyväisyydestä? Minä näen tässä pikemmin todistuksen, että kansanjou­kot, noudattaen järkeä kentiesi varmemman kansallisen vaiston syvyyksiin pohjautuvaa sisäistä näkemystä, intuitiota, kieltäytyivät asettamasta toisen toista vastaan, ja pitivät nuo kaksi, joko he tahtoivat tai ei, solidaarisina keskenään; kansanjoukot oivalsivat, että kilpi oli auttanut odottamaan miekan ratkaisevaa leimahdusta. Tähän kansanjoukkojen välittömään asen­teeseen — niin minusta näyttää — sisältyy opetus, joka meidän on muis­tissa pidettävä.»

Frangois-Poncet’n aito ranskalaisella eleganssilla esittämä arviointi Ranskan kansan asenteesta saattaa olla oikea. Mutta sama tosiasioita ymmärtävä sisäinen näkemys tuskin ohjasi Ranskan kansaa sodan jäl­keen. Marsalkka Pétainin, ensimmäisen maailmansodan sankarin, tuo­mitseminen Ranskan kansan omasta tahdosta kuolemaan maanpettu­rina osoittaa, mihin poliittinen kiihko ja fanatismi voi johtaa. Pétainin tapaus on pöyristyttävä esimerkki inhimillisen luonteen heikkoudesta. Tänään »hosiannaa!», huomenna »ristiinnaulitse!»

Sellaisia ovat ihmiset, murheellista sanoa.

Frangois-Poncet esitti marsalkka Pétainin tapaukseen nähden toisen vaihtoehdon. Sittenkun todistettujen petturien, miehitysvallan palkat­tujen apurien asia olisi nopeasti selvitetty, olisi menetelty Ranskan his­torian perinteiden mukaisesti. Ranskalaiset, jotka olivat eläneet voit­tajien ikeen alla, ja ne, jotka ulkopuolelta olivat tulleet armeija mu­kanaan heidät vapauttamaan, olisivat samanlaisella innostuksella ojen­taneet toisilleen kätensä. — Tähän liittyen akateemikko Pierre Benoit vastauspuheessaan kertoi herttaisen tapauksen Ranskan historiasta:

»Kun eräänä päivänä v. 1436 Ranskan armeijan ylipäällikkö, konnetaabeli de Richemond saapui, muutamia päiviä ennen kuningas Kaarle VII:ttä, Pariisiin, jonka asukkaista monet olivat kahdenkymmenen vuoden aikana olleet yhteistyössä Ranskan silloisten perivihollisten englantilaisten ja bur­gundilaisen puolueen kanssa, hän pani kaupungin portilla miekkansa tup­peen ja kulkiessaan suuren kaupungin läpi, kohottaen ylös kätensä kovalla äänellä huusi yhtämittaa: ‘Kuningas ei ole tietänyt mitään, Kuningas ei tiedä mitään, Kuningas ei ole tietävä mitään — Le Roi n’a rien su, le Roi ne sait rien, le Roi ne saura rien’.»

Tämä inhimillinen heikkous — etten sanoisi: kehnous — on kuitenkin tosiasia, joka on otettava lukuun.

Viime sodan aikana silloinen ulkoministeri Rolf Witting muistutti minulle parikin kertaa erästä keskusteluamme syyskesällä 1918. Olin silloin pääministerinä ja Witting, joka oli merentutkimuslaitoksen joh­taja, tuli luokseni valtioneuvostoon puhumaan jostakin virastoasiasta. Keskustelimme myös politiikasta ja minä lausuin: »Suomen asemassa olevalla maalla pitäisi aina olla kaksi sarjaa hallitusmiehiä: toiset oli­sivat virassa ja toiset olisivat ‘jäässä’ (‘på is’, puhuimme ruotsia) odot­tamassa vuoroaan».

Se kenties ei olisikaan hullumpi ajatus.

Löysin papereistani muistiinpanon kokoomuspuolueen säätiön kokouksessa 28 maaliskuuta 1931, Svinhufvudin astuttua presidentin vir­kaan, pitämästäni puheesta. Koskettelin meikäläisiä puolueriitoja, joita ei vastaa asialliset erimielisyydet:

1905. Routa-aika loppui, kun Japanin sota heikonsi Venäjää ja aikaansai siellä vallankumouksen. Silloinkin oli pyrkimys yhteinen, sama, kaikille. Vanhasuomalainen puolue ehdotti kokoomushallitusta. Toiset puolueet eivät hyväksyneet ——— Seuraus: ikävä, huono: kiivas puoluetaistelu, joka kesti 3 vuotta, kunnes 1908 päästiin tasapainoon. Mutta paljon katkeruutta ja rikkinäisyyttä olisi vältetty, jos 1905 olisi alettu toimia yhteisesti. Suur­ ten asiain hoito kärsi:

a) Eduskuntareformi olisi pitänyt yhdessä harkita.

b) Vuokralainsäädäntö kärsi puoluehajaannuksesta ja olisi voinut viedä arvaamattomiin seurauksiin, ellei olojen johdosta olisi saatu 1918 päätök­seen (torpparivapautus).

c) Kieltolaki sai alkunsa 1905 tapauksista ja siihen vaikutti puoluekiihko ja kilpajuoksu. Olisi pitänyt sekin yhteisesti ja rauhassa harkita.

Viime kesänä (1930), kun Svinhufvud muodosti hallituksen: Erehdys, ettei otettu Kallion hallituksesta miehiä.

Obs! Kallio oli kesällä 1930 »mennyt mies». — Nyt ollut lähellä presiden­tiksi ja on edelleen ensimmäisiä miehiä. — Sellainen on »kansan mielipide», jota ei saa liioitella.

Nyt Kallio ja hänen miehensä otti revanchia — ajoi kaikki Svinhufvudin hallituksen miehet pois (sopimatonta Svinhufvudia kohtaan).

Olemme kovapäistä kansaa oppimaan lähimmästäkään historiastamme.

Puoluevastakohtia olisi vähennettävä, koottava yhteen.

Sanotaan: »Elämä on taistelua». Ei niin. Elämä on yhteistoimintaa. Kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. ——— Kukaan ei tule toimeen yksin. Toisen menestys on toisen menestys. Esim. taloudellisella alalla. Taloudellinen kilpailu on palvelusta. Kilpailua siitä, kuka voi yleisöä (asiakkaitaan) parhaiten palvella. Se menestyy parhaiten.

Tämä mietelmäni ei koske varsinaisesti »kollaboraattori»-ilmiötä, mutta kyllä samaa inhimillisen heikkouden maailmaa, johon tuo ilmiö perustuu.