XVIII. Puolueiden järjestyminen

Viime vuosisadalla ei maassamme ollut varsinaisia puolueita nykyai­kaisessa merkityksessä. Oli ryhmiä, joiden yksilöitä yhteiset aatteet tai edut taikka molemmat yhdistivät. Näillä sen ajan puolueilla, lukuunotta­matta pian hävinnyttä liberaalista puoluetta 1880-luvun alussa ja työ­väen — eli sosialistien puoluetta vuosisadan lopulla, ei ollut puolueohjel­maa sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Uskottiin »oikean opin» ja puo­lueen äänenkannattajain kirjoitusten sekä johtomiesten arvovallan riittävän puolueen päämäärien saavuttamiseen. Vielä vähemmin oli puo­lueilla mitään puoluejärjestöä, paitsi työväenpuolueella, joka toimi ulko­maisten, lähinnä Ruotsin ja Saksan, esikuvien mukaan. Porvarillistenkin keskuudessa pidettiin tärkeiden tapahtumien johdosta jonkunlaisia puo­luekokouksia, mutta niihin eivät puolueen jäsenet lähettäneet edusta­jiaan, vaan johtomiehet kutsuivat ne, joiden läsnäoloa kokouksessa piti­vät tärkeänä. Tällaisia kokouksia oli sortovuosien ensi jakson aikana, vuosina 1901—1904, pidetty vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa. Se oli jotenkin patriarkaalista aikaa ja toimintaa.

Kuvaava on keskustelu yhtenäisen suomalaisen puolueen kokouksessa 12 ja 13 joulukuuta 1899. Puolueen »nuorten» puolelta valitettiin puolueen liian »absoluuttista» ja »yksinvaltaista» johtoa. »Vanhojen» taholta torjuttiin tämä syytös sillä perusteella, että suomalaisessa puolueessa ei ollut mitään »johtoa», paitsi että valtiopäivien ajaksi oli valittu valtuus­kunta hoitamaan yhteisiä asioita. Mutta muuten puolue oli täysin hajallaan. Kenellekään puolueen jäsenelle ei ollut uskottu mitään valtaa puo­lueen puolelta.

Siihen huomautettiin »nuorten» taholta, että vaikkei ollutkaan tehty nimenomaisia puoluepäätöksiä, niin pitkäaikaisen käytännön perusteella puolueella oli olemassa johto, joskaan ei valittu. Yrjö-Koskinen, Meur­man, Donner, Palmén, Danielson jne. sekä Uusi Suometar olivat johta­neet suomalaista puoluetta. — Se saattoi »vanhoihin» kuuluvan E. G. Palménin kivakasti torjumaan tämän väitteen. »Varsinaista puoluejoh­toa ——— ei ikinä ole ollut suomalaisessa puolueessa», sanoi Palmén. Hän oli myös sitä mieltä, että suomalaisen puolueen ei pitäisi muodostaa itsel­leen ohjelmaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, koska puolue »sulki piiriinsä lukemattomia erilaisuuksia». Suomalais-kansallinen aate oli ainoa puoluetta yhdistävä side.

Tällainen järjestymätön puolue ei soveltunut uusiin oloihin. Tarvittiin johtoa sekä ohjelma muissakin kuin suomenkielen asiassa.

Vanhasuomalaisessa puolueessa alkoi pyrkimys tiiviimpään järjesty­miseen vuonna 1904. Elokuussa pidettiin valmisteleva kokous ja loka­kuussa 1904 säännöllisempi puoluekokous. Vuoden 1904—1905 sääty­valtiopäivien aikana pantiin alulle työ puolueen järjestymiseksi ja varsi­naisen ohjelman laatimiseksi. Puolueen johtaja Danielson kannatti näitä pyrkimyksiä. Me nuoremmat ajoimme tarmokkaasti tarkemman ohjel­man valmistamista puolueelle. Eräät vanhemmat puolueen jäsenet eivät olleet siitä innostuneita. Niinpä Uuden Suomettaren päätoimittaja Löfgren (Lounasmaa) vastusti ohjelman tekemistä puolueelle, väittäen syynä liberaalisen puolueen kuolemaan 1880-luvun alussa olleen, että sillä ylipäänsä oli ohjelma.

Politiikkamme pääsuunta olisi oleva: Olisi jatkettava edellisinä vuo­sina alettuja ponnistuksia suhteemme järjestämiseksi Venäjään koet­tamalla saada ristiriita, ensi sijassa kysymys valtakunnanlainsäädän­nöstä, selvitetyksi. Toiseksi olisi kansamme sisäisen voiman lujittamisek­si toimeenpantava voimakkaita yhteiskunnallisia uudistuksia. Edus­kuntareformi oli ensimmäinen näitä uudistuksia, ja se loisi mahdollisuu­det enemmälle uudistustoiminnalle. Sen ohella olisi vältettävä toimen­piteitä, jotka olisivat omiaan herättämään hajaannusta ja katkeruutta yhteiskuntaa kannattavien ns. porvarillisten piirien kesken.

Puolueemme ohjelman sisältöön nähden me nuoremmat kannatimme jotenkin radikaalisia ehdotuksia. Siihen aikaan valtiollisella toiminnalla ei ollut samassa määrässä kuin myöhemmin etu- ja intressipiirien leimaa.

Suomalainen puolue ei ollut luonteeltaan vanhoillinen. Puolueen se osa, jota ruvettiin kutsumaan »vanhasuomalaiseksi», oli saanut jonkun­laisen vanhoillisuuden leiman. Puoluetta yhdistävänä siteenä oli ollut suomalaisuuden aate. Muissa kuin kieliasiassa sillä ei ollut varsinaista ohjelmaa. Puolueeseen kuului erilaisia aineksia. Itse suomalaisuuden liike oli pohjaltaan yhteiskunnallinen, sosiaalinen, ja sen tarkoituksena oli nostaa kansan laajat kerrokset sivistyksellisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti. Se oli, jos mikään, vapaamielinen ja kansanvaltainen tarkoitusperä. Mutta millä tavalla tämä toteutettaisiin, siitä ei puo­lueella ollut tarkempaa ohjelmaa. Kysymyksellä Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämisestä ja puolueen kannalla siinä asiassa sortovuosina ei ollut tekemistä vanhoillisuuden ja vapaamielisyyden kanssa.

Taloudellisissa asioissakaan suomalaisen puolueen olemukseen ei kuu­lunut vanhoillisuus. Vuonna 1874 Yrjö-Koskinen julkaisi Kirjallisessa Kuukauslehdessä kirjoitussarjan »Työväenseikka», jossa hän jyrkästi arvosteli vapaan kilpailun järjestelmää, manchesterilaisuutta, laisser faire, laisser passer — »ekonomistilaisuutta», niinkuin hän sitä kutsui.

Tuo mainittu vapaan kilvoittelun laki on ainoastaan raaka luonnonlaki, jonka mukaan taloudelliset voimat, nimittäin itsekkäät edut, taistelevat niinkuin luonnonvoimat luonnossa — Yrjö-Koskinen kirjoitti. — Että (talou­dellista) tasapainoa joinkin syntyy, on kyllä totta; mutta se voipi tapahtua sillä tavoin kuin luonnossakin, että heikompi voima masentuu ja häviää. ——— Vapaan kilvoittelun laki, jos se yksinään saapi vallita, asettaa ih­misten talouden keskuuteen pelkän luonnontilan, jonka tunnusmerkkinä on »bellum omnium inter omnes» (kaikkien sota kaikkia vastaan). ——— Tuo luonnonvapaus, joka on suden vapaus metsässä — vapaus syödä muita ja tulla itse syödyksi — ei enää ole se vapauden muoto, johon ihmiskunta pyr­kii. ——— Yhteiskunnan virka on ylipäänsä valvoa, että kaikilla yhteis­elämän aloilla, niinmuodoin myös taloudellisella, itsekkäät edut ja pyrinnöt eivät saa semmoisella vapaudella vaikuttaa, että heikompien onni siinä tais­telussa hukkuu ja yhteiskunnan edistys pilalle joutuu. ——— Ekonomis­tien valtioaate tarkoittaa ainoastaan varallisuuden karttumista sinänsä, huo­limatta sen vaikutuksista ihmisiin, mutta historiallinen valtio tarkoittaa pää­asiallisesti ihmisten menestystä ja koko kansan tervettä edistystä. ——— Hyvällä syyllä on ekonomistilaisuutta vastaan tehty se soimaus, että se on antisocial, s.o. epäyhteiskunnallinen.¹

Selvemmin ei voi esittää nykyaikaisen »sosiaalisen valtion» (yhteis­hyvävaltion) käsitettä ja tarkoitusta kuin Yrjö-Koskinen teki tuossa kirjoituksessa jo 1874, liberalismin loistoaikana. Ennakkoluulottomasti hän arvosteli elämänsä loppuun asti yhteiskunnallisia virtauksia. Aikai­semmin mainitsemassani vuonna 1902 laatimassaan julkaisemattomassa kirjoituksessa hän, puhuessaan näköaloista, »jotka viittaavat onnelli­sempaan tulevaisuuteen sekä ihmiskunnalle että yksityisille kansoille», mainitsi sosialistisen liikkeen, »joka hairauksistaan huolimatta epäile­mättä sisältää terveellisten uudistusten siementä». — Danielson-Kal­mari, joka Yrjö-Koskisen jälkeen oli puolueen johtaja, oli sekä sivistys-­ että taloudellisissa asioissa kaikkea muuta kuin vanhoillinen. — Lisään, että me puolueen nuoremmat jäsenet kaikista vähimmin olisimme hy­väksyneet minkäänlaisen vanhoillisuuden asettamia rajoja toiminnal­lemme yleisissä asioissa.

Olimme myös sekä vanhemmat että nuoremmat, kuten edellä olen ker­tonut, yksimielisiä siitä, että Japanin sodan aiheuttamat sisäiset rauhat­tomuudet Venäjällä olivat ohimeneviä ja että maamme vaikeudet tulisi­vat jatkumaan sekä että hallitsijan 1905-vuoden lopulla antaman marraskuun julistuskirjan kautta saatu helpotus ei ollut pysyväinen. Kun Venäjä pääsisi jaloilleen, olivat uudet sortotoimet odotettavissa. Meidän olisi käytettävä hyväksi hengähdystaukoa kansan kokoamiseksi ja kan­sallisen perustuksen vahvistamiseksi. Siinä oli vähempivaraisten kansan­ kerrosten mukaan vetäminen ja niiden taloudellisen aseman parantami­nen yksi kaikkein tärkeimpiä tehtäviä. Viittaan edellä mainitsemiini Danielsonin ja minun puheisiin Viipurissa 19 päivänä marraskuuta 1905.

Meidän ohjelmastamme tuli aika radikaalinen. Vanhemmat puolueen jäsenet pudistivat sille päätään. Pidin Kansantaloudellisessa yhdistyk­sessä 6 päivänä huhtikuuta 1907 »valaisevan ja mieltäkiinnittävän esitel­män päiväjärjestyksessä olevista yhteiskunnallisista reformeista ja val­tion raha-asioista», niinkuin kokouksen pöytäkirjassa sanotaan. Esitin laskelmia, miten paljon varoja näiden uudistusten toteuttaminen vaatisi ja mitä mahdollisuuksia olisi niiden hankkimiseen. Tulin siihen päätökseen, että laskelmat joten kuten menisivät umpeen. Kuunneltuaan tuu­miani Kansantaloudellisen yhdistyksen innokas jäsen vanha Agathon Meurman, suuri humoristi, keskustelussa lausui saaneensa valtion tulojen laskelmistani saman käsityksen kuin entinen mies: »Kun tuon saan ja vielä yhden lisää, niin kolme enää viidestä puuttuu». Lisättävä on, että Meurman ei vastustanut uutta ohjelmaamme. Hän antoi nuoremman polven puolestaan yrittää. Meurman eli sen jälkeen vain 2 vuotta. Hän kuoli 1909.

Puolueen ohjelmaa valmisteltiin tarmokkaasti vuosina 1905—1906. Asiaa käsiteltiin yksityisissä komiteoissa ja neuvotteluissa sekä suurem­missa kokouksissa, mm. »Suomenmielisten kansalaiskokouksessa» Hel­singissä kesäkuussa 1905, jossa oli läsnä n. 500 osanottajaa —puheenjoh­tajana tunnettu valtiopäivämies ja talonpoikaissäädyn entinen puhe­mies Kaarlo Wärri. Siinä kokouksessa asetettiin puolueelle Helsinkiin »Keskusseura» (puoluevaltuuskunta). Siis vasta tällöin, vuonna 1905, pantiin vanhasuomalaisessa puolueessa alulle varsinainen järjestäytymi­nen. Keskusseuran toimesta valmistettiin puolueelle ohjelmaluonnos, jota vielä tarkistettiin nk. »lisätyssä ohjelmavaliokunnassa» kesäkuussa 1906, jossa läsnä oli n. 100 henkeä eri osista maata. Sitten kun ohjelma­ luonnosta oli käsitelty sanomalehdissä, paikallisissa seuroissa ja piiriko­kouksissa, pidettiin lokakuussa 1906 Helsingissä yleinen puoluekokous, jossa ohjelma hyväksyttiin.

Puolueen ohjelma sisälsi ei vähemmän kuin 15 osastoa, ensimmäisenä Suomen valtio-oikeudellinen asema ja eduskunnan vallan laajentaminen: ensi valtiopäiville olisi annettava eduskunnan hyväksyttävä lakiehdotus, jonka kautta Suomen asema Venäjän valtakunnassa selvästi määritellään ja maallemme kuuluva sisällinen itsenäisyys turvataan, ja niinikään annetaan esitys uudeksi hallitusmuodoksi, joka, rakentuen vanhojen perustuslakien pohjalle, laajentaisi eduskunnan valtaa valtion raha-asi­oissa. Muita asioita oli kieliohjelma, kouluohjelma, maalaisohjelma, jossa oli monta osaa (torppariasia ym.), virkamiesolot, oikeudenkäyntilai­toksen uudistus, verotusolojen uudestaan järjestäminen, kunnallinen äänioikeus, työväenasiat, uskonnonvapaus ja siviiliavioliitto, kirkollis­-taloudelliset asiat, kirkollinen äänioikeus, kieltolaki, naisen oikeudellinen asema, prostituution poistaminen.

Tämän ohjelman pohjalla lähdettiin vaaleihin.

Omasta puolestani jouduin tehokkaasti ottamaan osaa kolmeen suu­reen sisäiseen uudistustehtävään: eduskuntareformiin, torppariasiaan ja kunnallisen äänioikeuden uudistamiseen. Ne olivat mielestäni sillä ajan­kohdalla tärkeimpiä kysymyksiä. Eduskuntauudistuksesta olen edellä kertonut. Myös torppariasia ja kunnallinen äänioikeus olivat aika visai­sia kysymyksiä. Niistä kerron tuonnempana. Otin tietenkin osaa neuvot­teluihin muistakin asioista, mutta itsestään johtui työnjako sekä valmis­telussa että sittemmin eduskunnassa.

Voi näin jälkeenpäin katsoa ohjelmamme olleen liiankin yksityiskoh­taisen ja laajan. Mutta siitä oli se hyvä, että eri kysymyksiä syvemmin harkittiin ja että puolueen nyt järjestäytyessä oli keskuudessamme jäse­niä, jotka olivat eri asioihin perehtyneitä.

Myös muut puolueet valmistivat ja hyväksyivät uudet ja yksityiskoh­taisemmat ohjelmat: nuorsuomalaiset eli »perustuslaillis-suomenmieliset» joulukuussa 1906, ruotsalainen kansanpuolue toukokuussa 1906, »Suomen maalaisväestön liitto» lokakuussa ja joulukuussa 1906. — Sosiaali­demokraateilla oli jo aikaisemmin Forssassa elokuussa 1903 hyväksytty­ ohjelma.

Tämä kaikki osoittaa, miten uusi eduskunta oli omiaan herättämään kansalaiset yleisten asioiden harrastukseen. Ero säätyeduskunnan »idyl­liseen» aikaan verrattuna oli silmiinpistävä.