Vanhasuomalainen puolue saavutti 1907-vuoden vaaleissa huomattavan menestyksen: saimme kaikkiaan 59 edustajaa. Se kuului olleen yllätys. Kerrottiin, että perustuslaillisten kesken oli arvioitu meidän saavan korkeintaan puolentoista kymmentä paikkaa. Sama määrä oli myös luultu sosialisteille tulevan. He saivat kuitenkin ei vähemmän kuin 80 edustajaa. Sosialistien edustus pysyi sitten 80—90 paikkeilla — lukuun ottamatta vuoden 1916 vaaleja, jotka tuottivat heille 103 edustajaa. Tämä kaikki osoittaa, että yhteiskuntaoloissa oli reaalinen pohja, joka vaikutti heidän edustuksensa suuruuteen. Nuorsuomalaiset saivat 26 paikkaa, mikä lienee heille ollut yllätys — he laskivat saavansa enemmän — ruotsalainen kansanpuolue 25 ja uusi maalaisliitto 9 edustajaa. Kristillinen työväenliitto, joka sitten hajosi, sai 2 paikkaa.
Puolueemme menestykseen — meillä oli edustajia jotenkin yhtä paljon kuin muilla porvarillisilla puolueilla yhteensä — vaikutti ensiksi entisen suomalaisen puolueen maine ja perinteet; toiseksi uusi yhteiskunnallinen ohjelmamme ja kannattajaimme keskuudessa vallitseva luottamus rehellisiin pyrkimyksiimme sen toimeenpanemiseksi. Mutta oli luullakseni vielä kolmas syy.
Perustuslailliset luulivat puolueemme täydellisesti epäonnistuvan, koska katsoivat meidän valtiollisen kantamme ja menettelymme vuoksi »myöntyväisyyspuolueena», »kansan oikeuksien myyjinä» jne. tyyten menettäneen kannatuksen. Vaaleissa ei tämän todistelun, argumentin, käyttöä säästetty. Se oli pääasiallinen vaalivaltti meitä vastaan. Luulen asian olleen toisin. Kaikesta kiihotuksesta huolimatta pyrkimyksemme päästä Venäjän kanssa sovintoon, vaikka uhrauksillakin, ymmärrettiin yleisemmin kuin vastapuolue luuli. Sen järkevyys perustui oloihin ja tosiasioihin, jotka olivat jokaisen nähtävissä. Että syksyn 1905 helpotus aiheutui Venäjän tappioista Japanin sodassa ja siitä johtuneesta sekasorrosta, oli eri asia, joka myös oli jokaisen ymmärrettävissä. — Seuraavissa vaaleissa v. 1908 samoinkuin myöhemmissä menetimme kannatusta. Siihen vaikutti, paitsi muuta, se tosiasia, että Stolypinin tultua Venäjällä asioiden johtoon alkoi ankara hyökkäys Suomea vastaan. Siitä lähtien toiveet Suomen—Venäjän ristiriidan sovinnollisesta järjestämisestä yhä enemmän ja enemmän vähenivät.
Edellä kertomani »yleisehdokkaiden» järjestelmä vaikutti oleellisesti eduskunnan kokoonpanoon. Uudessa eduskunnassa oli mukana suurin osa maan poliittisessa elämässä tunnettuja henkilöitä. Vuosina 1907— 1913, jolloin olin eduskunnan jäsenenä, olivat vanhasuomalaisen puolueen edustajina mm. professorit Danielson-Kalmari ja E. G. Palmén, molemmat vanhoja valtiopäivämiehiä, osuustoiminnan perustaja professori Hannes Gebhard ja hänen puolisonsa Hedvig Gebhard, senaattori Kairamo, tohtori, myöhemmin pääministeri ja arkkipiispa Lauri Ingman, veljekset, koululaitoksen päällikkö Y. K. Yrjö-Koskinen ja lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen, esittelijäsihteeri August Listo, professori Ernst Nevanlinna, kansansivistyksen ajaja, kouluhallituksen pääjohtaja Mikael Soininen, neiti Aleksandra Gripenberg, naisasian ensimmäisiä ajajia, neiti Käkikoski, emäntä Alakulju, tohtori, sittemmin Turun Yliopiston rehtori A. H. Virkkunen, rovasti Wilhelm Malmivaara ja tuomiorovasti, sittemmin piispa J. Mannermaa, pankinjohtaja, sittemmin senaattori Juhani Arajärvi, tilastollisen päätoimiston johtaja, sittemmin senaattori August Hjelt, esittelijäsihteeri ja sittemmin korkeimman hallinto-oikeuden presidentti H. Rautapää, hovioikeudenasessori Aleksi Käpy, rovasti Wuorimaa, joka myöhemmin siirtyi maalaisliittoon, vuorineuvos Arthur Lagerlöf, maanviljelysneuvos H. G. Paloheimo, seminaarinjohtaja tohtori 0. A. Hainari, lehtorit O. Hallstén ja F. O. Rapola, useita huomattavia talonpoikaissäädyn edustajia: Kaarlo Ojanen, entinen talonpoikaissäädyn puhemies, Juho Torppa, Antti Tuomikoski, Y. Halonen, kaikki entisiä talonpoikaissäädyn jäseniä, Erkki Pullinen, joka sittemmin siirtyi maalaisliittoon, Taave Junnila, J. E. Antila.
Nuorsuomalaisia: asessori P. E. Svinhufvud, senaattori K. J. Ståhlberg, kumpikin myöhemmin tasavallan presidenttejä, professori, sittemmin senaattori E. N. Setälä, lakitieteentohtori, sittemmin senaattori H. Renvall, lakitieteentohtori, sittemmin professori ja senaattori O. Talas, tuomari Jonas Castrén, tunnettu poliitikko ja entinen talonpoikaissäädyn jäsen, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko, maanviljelijä Pekka Ahmavaara, entinen talonpoikaissäädyn puhemies, maanviljelijä Pekka Pennanen, naisasianajaja Lucina Hagman, professori Theodor Homén, rehtori Mauno Rosendal, lakitieteentohtori, sittemmin oikeusneuvos F. O. Lilius, pankinjohtaja, sittemmin senaattori Otto Stenroth, professori Kustavi Grotenfelt, tohtorit Z. Castrén ja Tekla Hultin, pormestari, sittemmin senaattori Arthur Castrén.
Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen kuului vuoden 1907 vaalien jälkeen: pankinjohtaja Emil Schybergson, hovioikeudenasessori Karl Söderholm, veljekset professori G. G. ja kouluneuvos V. T. Rosenqvist, professorit E. Estlander ja V. T. Runeberg, lakitieteentohtori Leo Ehrnrooth, lääketieteentohtori vapaaherra Kristian v. Alfthan ja »Ahvenanmaan kuningas» Julius Sundblom ym. Vuoden 1910 vaaleissa ryhmään tulivat mm.: senaattorit Leo Mechelin, vapaaherra R. A. Wrede ja August Nybergh, ent. prokuraattori Julius Grotenfelt ja vapaaherra V. M. von Born. Silloin ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä oli loistavasti kokoonpantu.
Aluksi vähälukuiseen maalaisliittoon: Santeri Alkio, Kyösti Kallio, myöhemmin tasavallan presidentti, Juhani Leppälä, O. Karhi, K. A. Lohi, Lauri Kr. Relander, niinikään myöhemmin tasavallan presidentti, agronomi Filip Saalasti, maanviljelijät Junes, Hahl ja Oskari Lahdensuo.
Sosiaalidemokraatteja: tohtori N. R. af Ursin, Oskari Tokoi, Taavi Tainio, Väinö Tanner, O. W. Kuusinen, Edvard Gylling, Yrjö Sirola, Kullervo Manner — neljä viimemainittua sittemmin Neuvostoliittoon siirtyneitä tunnettuja kommunisteja ja 1918-vuoden kapinan johtajia — Yrjö Mäkelin, veljekset Väinö ja Sulo Wuolijoki, Miina Sillanpää, Eetu Salin, Santeri Nuorteva, Matti Paasivuori, Matti Turkia, Anni ja Anton Huotari, Anton Kotonen. Ei ole unohdettava Valpas-Rännistä, joka oli eduskunnassa ensimmäisestä vuodesta 1907 alkaen ja joka oli ollut jäsenenä myös eduskuntakomiteassa.
Ei voine kieltää, että eduskunnassa oli huomattavia, vieläpä maan parhaita voimia.
