Ensimmäisillä valtiopäivillä vuonna 1907 valittiin puhemieheksi nuorsuomalainen, hovioikeudenasessori P. E. Svinhufvud, ensimmäiseksi varapuhemieheksi sosialisti, tohtori Nils Robert af Ursin ja toiseksi varapuhemieheksi vanhasuomalainen, professori vapaaherra Ernst Gustaf Palmén. Kaikki kolme aatelismiehiä.
Svinhufvud oli puhemiehenä vuoden 1912 valtiopäiviin asti. Hänen johdollaan uuden eduskunnan työmuodot vakiintuivat. Hän oli, kuten tunnettu, mies, joka ei tinkinyt periaatteistaan. Heti 1907-vuoden valtiopäivien avajaisissa saimme siitä kokemuksen. Hänen puheensa valtaistuinsalissa ei sillä kertaa sisältänyt mitään erityisen jyrkkää. Mutta hän ei suostunut toimituksen lopussa esittämään tavanmukaista eläköön-huutoa hallitsijalle, koska valtiopäiväjärjestys ei sitä nimenomaan määrännyt. Nikolai II ei hänen mielestään ansainnut tällaista kunnianosoitusta Suomen kansanedustajain puolelta — asiallisesti hän ei siinä ollutkaan väärässä. Eduskuntapiireissä katsottiin kuitenkin eläköön-huudon kuuluvan tilaisuuteen ja asia järjestettiin siten, että kansanedustaja, nuorsuomalainen Huoponen esitti eläköön-huudon keisarille ja suuriruhtinaalle. Kerrottiin kenraalikuvernööri Gerardin tiedustelleen senaattori Leo Mecheliniltä, minkä tähden yksityinen kansanedustaja oli asiaan sekaantunut. Mechelin, joka oli sanavalmis, vastasi syynä olleen, että edustaja Huoposella oli kuuluva ääni — hän oli ammatiltaan lukkari. Svinhufvud pysyi myöhemminkin lujasti kannallaan. Vuoden 1907 valtiopäivien lopettajaisissa eläköön-huudon esitti ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja, vapaaherra v. Alfthan. Tämä tehtävä kulki sitten miehestä mieheen ja ryhmästä ryhmään. Vuoden 1908 valtiopäivien alkajaisissa sen suoritti nuorsuomalainen rovasti Arokallio ja saman vuoden toisten valtiopäivien alkajaisissa nuorsuomalainen Riihelä sekä lopettajaisissa vanhasuomalainen Listo. Vielä 1909-vuoden ensimmäisen eduskunnan alkajaisissa huusimme veläköön», jälleen Liston johdolla, mutta kun keisari hajoitti valtiopäivät, sitten kun ne olivat olleet koossa vain 5 päivää, jätimme kunnianosoituksen 1909-vuoden toisilla valtiopäivillä suorittamatta. Ja siihen se jäi. Välit eduskunnan ja Nikolai II:n välillä olivat niin viilentyneet, että eläköön-huutoa ei enää kukaan halunnut esittää. Eikä sitä sitten enää myöhemminkään huudettu.
Eduskunnan ja Nikolai II:n välien kylmyys esiintyi muullakin tavalla. Mikäli keisari ei rajoittanut eduskunnan avajaispuhettaan vain muutamaan sanaan, sisälsi se ankaraa moitetta. Helmikuussa 1910, ennen vastavalitun eduskunnan kokoontumista oli keisari nimenomaan käskenyt, että puhemiehen tuli rajoittua vain ilmituomaan alamainen kunnioituksensa. Svinhufvud supisti sen jälkeen sanontansa valtiopäiväjärjestyksen vaatimaan vähimpään: »Ilmituon eduskunnan alamaisen kunnioituksen Keisarille ja Suuriruhtinaalle».
Välien kiristyminen sai selvimmän ilmaisunsa eduskunnan hajoituksissa, joilla keisari osoitti tyytymättömyyttänsä eduskuntaan. Lyhyen ajan kuluessa eduskunta hajoitettiin neljä kertaa. Ensimmäisen kerran 6 huhtikuuta 1908 välikysymyksen johdosta. Toisen kerran 22 helmikuuta 1909 sen johdosta, että puhemies Svinhufvud puheessaan valtiopäivien avajaisissa lausui »sopimattoman arvostelun» Suomen asiain uudesta esittelyjärjestyksestä. Kolmannen kerran 18 marraskuuta 1909 — toisen kerran samana vuonna — eduskunnan kielteisen päätöksen johdosta sotilasmiljoona-asiassa. Neljännen kerran 8 lokakuuta 1910 sen johdosta, että eduskunta kieltäytyi ryhtymästä toimenpiteisiin 30 kesäkuuta 1910 annetun venäläisen lain käytäntöönsoveltamiseksi sekä antamasta sanotun lain nojalla lausuntoa kahdesta lakiehdotuksesta.
