XXII. Eduskunnan ensimmäinen työjärjestys

Ensimmäisiä tärkeitä asioita, jotka uuden eduskunnan työnsä alkaessa oli käsiteltävä, oli työjärjestys. Jouduin siinä sekaantumaan kieliasiaan, joka ei ole ollut minun erikoisalaani.

Laissa oli määrätty, että ehdotus ensimmäiseksi työjärjestykseksi oli valmistettava 7-jäsenisessä komiteassa, johon kuuluivat puhemies ja varapuhemiehet sekä 4 eduskunnan valitsemaa jäsentä. Näiksi valit­tiin edustajat Setälä, Söderholm, Tainio ja minä. Tämä komitea valmisti ehdotuksen työjärjestykseksi. Siinä oli mm. selvitettävä kaksikieli­syyden tuottamat vaikeudet.

Valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että asiain käsittelyssä valtiopäivillä käytettäköön suomen tai ruotsin kieltä. Vanhassa talonpoikais­säädyssä oli kaikki lausunnot, sekä suomen- että ruotsinkieliset, tul­kittu täydellisesti. Älykäs tulkki teki sen kyllä niin taitavasti, että talon­poikaissäädyn jäsen, kansanrunoilija Antti Puhakka kerran ihmetteli: »Kumman on lyhyttä tuo ruohtin kieli. Kun minä tässä puolen tuntia haastan, niin tulkki sen viiessä minuutissa ruohtiksi kääntää.» Mutta tulkitseminen oli raskas taakka, kuten ollessani 1904—1905 talonpoi­kaissäädyn sihteerinä huomasin.

7 miehen komiteassa asetuimme sille kannalle, että ruotsinkielisten lausuntojen sisältö olisi tulkittava suomeksi. Suomenkieliset lau­sunnot tulkittaisiin ruotsia puhuville kansanmiehille yksityisesti, jos he sitä halusivat. Tähän 7 miehen komitean kaikki jäsenet yhtyivät ja tätä menettelyä on sitten tähän asti eduskunnassa, tie­tääkseni menestyksellä, noudatettu. Yksimielisesti myös ehdotimme, että puhemiehen tiedonannot ja äänestysesitykseton tehtävä kummalla­kin kielellä. Tässä kohden on nykyinen työjärjestys ahtaammalla kan­nalla, sillä puhemiehen äänestysesitykset ja suomeksi esittämät tiedon­annot tulkitaan suomen kieltä taitamattomille kansanmiehille yksi­tyisesti.

7-miehisen komitean ehdotuksessa oli eräs pykälä, joka aiheutti keskustelua. Komitean enemmistö ehdotti, että »valiokuntain mietinnöt, eduskunnan kirjelmät keisarille ja suuriruhtinaalle sekä valtiopäiväpäätös laaditaan kummallakin kielellä. Ruotsinkieliset laitokset näistä asiakirjoista toimitetaan joko asianomaisen valiokunnan toimesta tai erityisessä sitä varten asetetussa kanslian osastossa jonkun asianomai­sen valiokunnan jäsenen johdolla.»

Komiteassa oli meitä vanhasuomalaisia kaksi: varapuhemies E. G. Palmén ja minä. Kumpikaan meistä ei ollut kieli-intoilija. Ryhmäs­sämme kyllä oli kieliasiassa jyrkän kannan edustajia. En muista, mitä keskusteluja keskuudessamme tästä asiasta oli, mutta eduskunnan asia­kirjoista näen, että Palmén ja minä esitimme oman ehdotuksemme, jonka mukaan ensiksi: valiokunnanmietinnöt, eduskunnan kirjelmät ja valtiopäiväpäätös laaditaan suomen kielellä. Ruotsinkieliset laitokset toimitettaisiin samalla tavalla kuin enemmistö oli ehdottanut. Toiseksi: valiokuntien mietintöjen suomenkieliset tekstit pannaan eduskunnassa käsittelyn pohjaksi.

Eduskunnassa asiasta syntyi laaja keskustelu. Sosialisti Tainio sanoi meidän vastalauseemme sisältävän erään hyvän ajatuksen, vaikka se oli puettu ruotsalaisia loukkaavaan muotoon. »Se hyvä ajatus on, että suomenkielinen teksti on eduskunnassa asiain käsittelyn pohjana. Sillä vaikkakin asetutaan kuinka tarkkaan tahansa kielellisen tasa-arvoisuuden kannalle, niin käytännölliset seikat estävät ruotsin kieltä taitamat­tomia äänestämästä ruotsalaisesta tekstistä.» Hän ehdotti muodon: Valiokuntain mietinnöt, eduskunnan kirjelmät keisarille ja suuriruhtinaalle sekä valtiopäiväpäätös laaditaan kummallakin kielellä. Suomen­kielinen teksti pannaan eduskunnassa käsittelyn pohjaksi. Ruotsinkie­liset laitokset toimitetaan siten kuin 7 miehen komitea oli ehdottanut.

Alkio kannatti Palménin ja minun vastalausetta, »varsinkin siitä syystä, että ——— riittävän selvästi kokemus on osoittanut, että lain henkeä ei voi samalla tavalla tulkita kahdella eri kielellä ja aivan riit­tävän selvästi ilmilausua». — Ruotsinkielisten taholta esiintuotiin myös sen määräyksen, että suomenkielinen teksti oli pantava käsittelyn poh­jaksi, olevan lakien vastainen. Danielson-Kalmarin samoin kuin minun mielestä asiallinen ero Tainion ja meidän ehdotuksemme välillä oli vähäinen eikä se ollut valtiopäiväjärjestyksen vastainen. — »Jos edustaja Tainio katsoo, että hänen sanamuotonsa on ruotsinkielisiä vähemmän loukkaava, niin olkoon menneeksi», minä lausuin.

Sosialisti af Ursin, joka ei hyväksynyt meidän vastalausettamme, huomautti kuitenkin, että käytännöllisistä syistä täytyy tehdä muuta­mia myönnytyksiä täydellisestä tasa-arvoisuudesta. — Danielson-Kal­mari esitti sen hedelmällisen ajatuksen, että toimitus- ja tarkastusvaliokuntien velvollisuudeksi nimenomaisella määräyksellä asetettaisiin las­kea myös ruotsinkielinen teksti tarkastuksensa alaiseksi. Tähän liittyen Setälä ehdotti liitettäväksi määräyksen, että »toimitus- ja tarkastus­ valiokunnilla on oikeus eduskunnan vallalla päättää ruotsinkielisten tekstien lopullisesta sanamuodosta». Eduskunta hyväksyi useamman äänestyksen jälkeen Tainion ehdotuksen Danielson-Kalmarin ja Setä­län tekemällä lisäyksellä. Nämä periaatteet ovat sitten aina tähän asti olleet voimassa.

Jälkeenpäin asiata arvostellen täytyy todeta, että tässä asiassa molemmin puolin liiaksi järkeiltiin. Toiselta puolen tahdottiin pitää kiinni kielten johdonmukaisesta, aivan samanlaisesta asemasta. Se ei kuiten­ kaan ole käytännössä mahdollinen. Toiselta puolen katsottiin, että suo­ menkieliset eivät voisi allekirjoituksellaan vahvistaa ruotsinkielisiä asiakirjoja, joita he eivät ymmärrä. Sekin oli liiallista järkeilyä, joka meidän kaksikielisessä maassamme ei ole mahdollinen. Tällaisissa asioissa ja oloissa on asetuttava käytännölliselle kannalle.

Eräässä kieliasiaa koskevassa keskustelussa meidän ryhmässämme Danielson-Kalmari määritteli kantansa kieliasiassa seuraavalla tavalla: »Kieliolot on niin järjestettävä, että suomenkielinen talonpoika, joka ei taida ruotsia, voi olla hallituksen jäsenenä. Niin paljon täytyy ruot­sin kielen asemaa muodostella.»

Kielten teoreettisen tasa-arvoisuuden kannalta voi tähän huomauttaa, että myös ruotsinkielisen talonpojan, joka ei osaa suomen kieltä, pitäisi voida olla hallituksen jäsenenä. Käytännössä se kuitenkaan ei olisi mahdollinen. Täydellinen tulkitseminen hallituksen kokouksissa ja neuvot­teluissa olisi mahdotonta. Käytännöllinen elämä onkin löytänyt sovit­teluratkaisun. Koko itsenäisyyden ajan on hallituksissa ollut jäseninä ruotsinkieltä taitamattomia talonpoikia ja muita kansanmiehiä. Nämä suomenkieliset kansanmiehet allekirjoittavat ruotsinkielisiä asetuksia ja asiapapereja luottaen virkamiehiin ja kielenkääntäjiin. Toiselta puo­len kansamme ruotsinkielinen osa on asettanut hallituksiin sellaisia edustajiaan, jotka eivät vain ymmärrä suomen kieltä, vaan kykenevät sitä käyttämään. Näillä molemminpuolisilla myönnytyksillä on vaikeu­det käytännössä voitettu. Sen vuoksi myös suomenkieliset kansanedus­tajat voivat hyvästi allekirjoittaa ruotsinkielisen ja ruotsinkieliset suo­menkielisen valtiopäiväpäätöksen.

Oli hyvä, ettei Palménin ja minun vastalausetta tässä kohden hyväk­sytty, vaan että nimenomaan sanottiin, että mm. valtiopäiväpäätös on laadittava molemmilla kielillä. Siten tuli siinäkin kiinnilyödyksi peri­aate, että molemmat kielet, suomi ja ruotsi, ovat kansalliskieliä, niin­ kuin sittemmin hallitusmuodossa nimenomaan säädettiin. Vain se mää­räys Palménin ja minun vastalauseesta jäi työjärjestykseen, että eduskunnassa suomenkielinen teksti pannaan käsittelyn pohjaksi. Tämä on edelleen voimassa.

Eduskunnan hyväksymässä työjärjestyksessä puhuttiin ruotsinkieli­sestä »laitoksesta». Se sana tuli siihen 7 miehen komitean ehdotuksesta. Tahdoimme välttää sanaa »käännös» emmekä silloin keksineet muuta sanaa kuin »laitos», mikä ei ollut onnistunut. Myöhemmin se on muutettu sanaksi »teksti», mikä on parempi.

Näitä periaatteita on eduskunnan koko olemassaolon aikana nouda­tettu. Vain siten on muodollisia muutoksia tehty, että tärkeimmät peri­aatteet suomen ja ruotsin kielen käytöstä on nyttemmin otettu perustus­lakiin, osittain hallitusmuotoon, osittain valtiopäiväjärjestykseen.

Sittenkun uusi eduskunta ja parlamentaarinen hallitusjärjestelmä itsenäisyyden aikana pääsi vapaasti toimimaan, on ei vain kaikki esteet suomen kielen käyttämiseltä ja kehittämiseltä poistuneet, vaan suomen kieli on kaikkialla julkisessa elämässä tullut valtakieleksi. Mutta samalla meille on noussut uusi tehtävä, ruotsinkielisen vähemmistön kielellisten tarpeiden oikeamielinen tyydyttäminen. Eduskunnan 40-vuotisjuhlassa 23 toukokuuta 1947 pitämässäni juhlapuheessa valitin, ettei tätä ongelmaa silloin vielä ollut onnistuttu saattamaan onnelliseen ratkaisuun, ja jatkoin:

»Näyttää unohdetun, että suomalaisuuden menestys nyttemmin riippuu rakentavasta työstä, mutta että sitä ei edistä ruotsinkielisen väestön ase­man ja kielellisten oikeuksien turvaamatta jättäminen. Ne ajat, jolloin oli taisteltava suomenkielen oikeuksien puolesta, ovat kauan sitten olleet ja menneet. Korkealle kehittyneen ruotsinkielisen sivistysmuodon olemassaolo maassamme ei ole haitaksi vaan minun vakaumukseni mukaan eduksi suomenkieliselle sivistykselle, niinkuin tyytyväinen ruotsinkielinen väestö on Suomen asemassa olevalle valtakunnalle hyödyksi. Nyttemmin onkin, onnellista kyllä, katsantotapa näissä asioissa alkanut muuttua. Sen ilmaisuna on ruotsinkielisen opetuksen järjestämistä Helsingin yliopistossa koskevan paljon riitaa herättäneen kysymyksen eduskunnassa äsken tapahtunut yksimielinen ratkaisu. On toivottava, että muutkin tähän kuuluvat asiat saadaan eduskunnan myötävaikutuksella tyydyttävään päätökseen.»

Vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä edustaja Väinö Wuolijoki esitti työjärjestykseen seuraavan lisäyksen: »Kirjallisesti laadittujen pu­heitten lukeminen on edustajilta kielletty.» Perusteluna hän mainitsi tällaisen määräyksen olevan useimpien muiden maiden, esim. Saksan, Ranskan ja Englannin eduskuntien työjärjestyksissä. Wuolijoki luuli edustajien saaneen kokemusta tällaisen määräyksen tarpeellisuudesta. Päästäisiin monista pitkistä kotona kirjoitetuista lausunnoista, jotka eivät sisällä mitään tärkeätä, vievät vain eduskunnalta aikaa, ja »varsinkin pitkistä puoluesihteerien kirjoittamista puheista». Edustaja Taavi Tai­nio kannatti Wuolijoen ehdotusta »siitäkin syystä, että keskustan (vanhasuomalaisen ryhmän) takapenkit vähemmän käyttäisivät keskustan etu­penkkien kirjoittamia puheita.» Tähän huomautti Nevanlinna, joka oli asettunut takapenkille: »Kyllä me täällä takapenkillä itse olemme aut­tavasti kirjoitustaitoisia». — Wuolijoen ehdotusta vastustettiin kaikkien ryhmien — myös sosiaalidemokraattisen — puolelta ja se raukesi. Sen­ tapaista määräystä ei ole myöhemminkään työjärjestykseen otettu.

Nevanlinna oli etevä puhuja. Hän kirjoitti tärkeimmät puheensa, mutta hän esitti ne vapaasti ja asiaan soveltuvalla tavalla. Minulla ei ole ollut tilaisuutta kuunnella, miten eduskunnassa nykyään lausunnot esitetään. Mutta presidenttinä ollessani kuulin eri tilaisuuksissa »suurta yleisöä varten» tarkoitettuja esitelmiä. Ne olivat sisällöltään mainioita, mutta esitettiin tavallisesti ikävästi ja yksitoikkoisella äänellä.

Vuonna 1927 olin Genève’issä suuressa kansainvälisessä taloudellisessa kongressissa. Erityisesti on jäänyt muistiini Ranskan valtuuskunnan puheenjohtajan kauppaministeri Loucheurin laaja esitys oman maansa taloudellisista oloista. Hän puhui vapaasti, liikkui edestakaisin puhujakorokkeella, silloin tällöin vilkaisten pulpetilla oleviin muistiinpanoihin. Esitys kesti aika kauan, mutta mielellämme olisimme kuunnelleet vielä toisen verran samanlaista esitystä. Kun kiitin Ranskan valtuuskunnan eräälle jäsenelle Loucheurin esitystä, joka niin hauskasti oli puhunut kuivasta asiasta, vastasi hän: »Loucheur ei ole meidän parhaita puhu­jia. Teidän täytyisi kuulla Briandia. Hän on suurpuhuja.» Samassa kongressissa esiintyi myös tunnettu ranskalainen ammattiyhdistysmies Jouhaix vapaasti ja loistavasti. Loucheur oli tietenkin hyvin valmis­tunut ja tunsi asiansa, mutta hän esitti sanottavansa, ei kuivasti ja yksitoikkoisesti, vaan »suurelle yleisöllekin» mielenkiintoisesti. — Tässä suhteessa meillä suomalaisilla olisi oppimista.