KANSANEDUSTAJA

Talousmies parlamentissa

Porissa Snellmanin päivän aattona 1907 pitämässään puheessa uusi kan­sanedustaja J. K. Paasikivi vakuutti vanhasuomalaisten voivan olla tyyty­väisiä vaalitulokseen, vaikka sosialistien saama äänimäärä merkitsikin yllätystä. Suomalainen puolue tulisi tekemään kaikkensa kansallisen yh­tenäisyyden saavuttamisen ja »maalaiskysymyksen» ratkaisun hyväksi. Nämä olivat läheisessä yhteydessä toisiinsa – ei vähiten sosialismin leviämisen torjunnassa. Itse asiassa suomalainen puolue voisikin yliti­rehtöörin mielestä yhtä hyvin olla nimeltään »kansallis-demokraattinen puolue», koska se perinteidensä mukaisesti katsoi parhaiten ajavansa kansallisen herätyksen asiaa lujittamalla demokratiaa niin hyvin valtiol­lisella, kunnallisella kuin taloudellisellakin alalla. Tämä oli tärkeätä  myös »ulkopolitiikan» kannalta. Suuriruhtinaskunnan sisäinen itsenäi­syys oli täysin turvattava laillisessa järjestyksessä. »Mutta meidän on myös tunnustettava, että meidän asemamme panee meille velvollisuuk­sia, joiden täyttämisestä me emme voi pois päästä». Suhteiden hoidossa keisarikuntaan puhuja korosti järkevän menettelyn merkitystä. Edus­kunnan oikeuksia oli vastedeskin pyrittävä laajentamaan, mutta »me emme ole mitään vallankumouksellisia».

Pystyisikö uusi eduskunta sitten täyttämään tehtävänsä? »On näytettä­vä, että se kykenee. On otaksuttava, että järjetön menettely eduskunnan taholta voi saattaa meidät suuriin vaikeuksiin. Sosialistit ovat kokema­tonta väkeä. .. Saavat näyttää, mihin kykenevät. .. sota kasvattaa sotapääl­liköitä». Suomen kansa oli pieni ja sen henkiset voimavarat vähäiset. Ne oli pyrittävä kokoamaan.¹

Vanhasuomalaiset valmistautuivat tehtäväänsä huolellisesti. Jo useita viikkoja ennen valtiopäivien alkamista puolueen kansanedustajat kut­suttiin koolle Helsinkiin valmistelemaan eduskunnassa esille otettavia asioita. Ernst Nevanlinna totesi tällöin puolueen johdon katsovan, että ainakin kieltolaista, torpparilaista ja kunnallisesta äänioikeudesta van­hasuomalaisten oli laadittava eduskuntaesitysehdotukset. Anomuseh­dotuksina voitaisiin ottaa esille kielikysymys, eduskunnan finanssivallan laajentaminen, virkamiesasia, papiston palkkaus, verouudistus, van­huusvakuutus, maalaiskysymyksen muut osat sekä työväenkysymyksestä ainakin työväenopistoasia. Kunkin ongelman jatkokäsittelyä varten pe­rustettiin erillinen valiokunta. Torpparilakivaliokunnan kokoonkutsu­jaksi valittiin J. K. Paasikivi. Jäseneksi hän tuli virkamiesasiaa, kunnalli­sen äänioikeuden  laajentamista, eduskunnan finanssivallan kasvattamista sekä verouudistusta käsitteleviin valiokuntiin. Maalaiskysymykset päätettiin keskittää kokonaan torpparilakivaliokunnalle.² Tämä alustava työnjako viitoitti pitkälle J. K. Paasikiven myöhempää työskentelyä val­tiopäivillä. Ajoittain hän toimi myös eduskuntaryhmänsä varapuheen­johtajana.

Suomen ensimmäisen »demokraattisen» parlamentin kokoonnuttua 22.5.1907 ja valittua puhemiehekseen sekä varapuhemiehikseen aate­liin kuuluvat P. E. Svinhufvudin, N. R. af Ursinin ja E. G. Palmenin oli edessä  työjärjestyksen laadinta.  Sen sai tehtäväkseen »7 miehen  valio­kunnaksi» kutsuttu työryhmä, johon tulivat puhemiehistön lisäksi J. K. Paasikivi vanhasuomalaisten, E. N. Setälä nuorsuomalaisten, K. G. Sö­derholm ruotsalaisten ja T.  Tainio  sosiaalidemokraattien edustajana.³ Tämän myöhempää kansliatoimikuntaa vastanneen tilapäiselimen val­misteleman työjärjestyksen eduskunta hyväksyi lopullisesti 14.6.1907. Samalla kansanedustuslaitoksen nimeksi vahvistettiin »Suomen edus­kunta». Paasikiven korvaan kauniimmalta kuulostanut nimike »Suomen kansaneduskunta» sai vain vähemmistön kannatuksen. Sen sijaan van­hasuomalaiset ajoivat tahtonsa lävitse istumajärjestystä koskevassa asias­sa päästessään sijoittumaan Palokunnantalon juhlasalissa täysistuntojaan pitävän eduskunnan keskustaan perustuslaillisten ja sosiaalidemokraat­tien väliin.⁴

Vanhasuomalaisen E. S. Yrjö-Koskisen (Paasikiven entisen ranskan­ kielenopettajan Hämeenlinnan normaalilyseosta) tekemä ehdotus täys­istuntojen aloittamisesta rukouksella ei saanut riittävää kannatusta. Aloi­tetta vastustivat jyrkästi sosiaalidemokraatit, joiden mielestä kysymyk­sessä oli vain »valtiollinen manööveri, uskonto välikappaleena». Porva­rillisellakaan taholla ehdotus ei herättänyt laajaa vastakaikua, koska se­ remonian katsottiin helposti muuttuvan tyhjäksi muodollisuudeksi, jo­hon soveltuisivat raamatun sanat :»Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta». Uskonnollisesti välinpitämätön Paasikivi ei halunnut ottaa kantaa itse ehdotukseen mutta tahtoi silti torjua sen tekijöiden motiivei­hin suunnatut epäilyt. Kysymys oli heidän mieskohtaisesta vakaumuk­sestaan, »ja olen huomannut, että näitten henkilöitten luku juuri maa­laisedustajien joukossa on ollut hyvin suuri. Odottaisin, että tämä edus­kunta antaisi mieskohtaiselle vakaumukselle vähän suuremman merki­tyksen kuin mitä tämä keskustelu on osoittanut». Eduskunta hylkäsi huutoäänestyksellä Yrjö-Koskisen ehdotuksen.⁵

Kielipoliittisesti merkittävä oli »7 miehen valiokunnan» ehdotus eduskunnan asioiden käsittelykielestä. Sen mukaan ruotsiksi esitetyt lausunnot oli tulkittava suomeksi. Toisaalta suomenkielisten lausunto­jen sisältö tulkittaisiin ruotsalaisille »kansanmiehille» yksityisesti, mikäIi nämä sitä halusivat. Täydellistä vastavuoroisuutta ei pidetty eduskun­nan ajankäytön kannalta mahdollisena. Puhemiehen tiedonannot ja ää­nestysesitykset oli tehtävä kummallakin kielellä. Viimeksi mainitun kohdan osalta käytäntö on sittemmin liukunut ahtaammalle kannalle. Erimielisyyttä herätti»7 miehen valiokunnan» ehdotuksessa kohta,  jon­ka mukaan valiokuntien mietinnöt, eduskunnan kirjelmät keisarille se­kä valtiopäiväpäätös oli laadittava molemmilla kielillä. »Ruotsinkieliset laitokset näistä asiakirjoista toimitetaan joko asianomaisen valiokunnan toimesta tai erityisessä sitä varten asetetussa kanslianosastossa jonkun asianomaisen  valiokunnan jäsenen johdolla».

Vanhasuomalaiset E. G. Palmen ja J. K. Paasikivi eivät olleet tähän tyytyväisiä.  Heidän mielestään kyseessä olevat asiakirjat oli laadittava suomenkielisinä ja otettava sellaisina käsittelyn pohjaksi. Ruotsinkieli­set tekstit toimitettaisiin sitten enemmistön ehdottamalla tavalla. Sosiaa­lidemokraattien Tainio esitti eriävän mielipiteensä vanhasuomalaisten ehdotukseen, jota hän piti ruotsalaisia loukkaavana. Luetellut asiakirjat oli laadittava molemmilla kielillä, vaikka suomalainen teksti pantiinkin eduskunnassa käsittelyn pohjaksi. Ruotsia taitamattomat kansanedusta­jat eivät pystyisi äänestämään ruotsalaisesta tekstistä. Palmen ja Paasikivi katsoivat asiallisen eron omaan esitykseensä verrattuna siinä määrin pieneksi, että katsoivat voivansa antaa periksi. Näin myös yksimielisesti päätettiin. Danielson-Kalmari suositteli omilleen kieliolojen järjestä­mistä niin, että ruotsia taitamaton suomenkielinen talonpoika saattoi olla hallituksen jäsenenä. »Niin paljon täytyy ruotsinkielen asemaa muodostella». Formaalisen tasa-arvon edellyttämä vastaava menettely ruotsinkielisen »ummikkotalonpojan» kohdalla ei ollut käytännössä mahdollista, koska täydelliseen tulkitsemiseen ei istunnoissa ja neuvot­teluissa voitu mennä.

Muistelmissaan Paasikivi tunnusti kielikysymyksessä harjoitetun puo­lin ja toisin liikaa »järkeilyä» tarkoituksenmukaisuuden ja joustavuuden kustannuksella. Kielipoliittista kantaansa lieventänyt vanha presidentti piti hyvänä, ettei Palmenin ja hänen alkuperäinen ehdotuksensa men­nyt läpi. Oli tärkeätä nimenomaisesti todeta esimerkiksi valtiopäiväpää­töksen laatiminen molemmilla kielillä ja lyödä siten tässäkin yhteydessä kiinni periaate, jonka mukaan suomi ja ruotsi olivat kansalliskieliä, ku­ten hallitusmuodossa sittemmin säädettiin.⁶

Kieliasia ei yksikamarisen eduskunnan alkuvaiheessa suinkaan jäänyt ainoaksi kysymykseksi, jossa poliittiset intohimot törmäsivät vastakkain. Eduskuntatyöhön  kohdistunut mielenkiinto oli korkealla koko maassa – ei vähiten julkisessa sanassa. Kun jo vaalitunnelmat olivat olleet kiih­keitä, ei tilanne parlamentissakaan ymmärrettävästi heti rauhoittunut. Prokuraattorin kertomus kuluneilta sortovuosilta tarjosi perustuslaillisille tilaisuuden käydä kovin sanoin silloisen prokuraattorin Soisalon­ Soinisen harjoittaman ja edistämän »laittomuuden» kimppuun. Daniel­son-Kalmarin johdolla vanhasuomalaiset tekivät parhaansa suhteuttaak­seen Bobrikovin ajan senaattiin kohdistettua juridis-moraalista arvoste­lua tuolloin vallinneisiin  reaalisiin oloihin.

Myös Paasikivi otti osaa keskusteluun polemisoiden Jonas Castrenin johtamien perustuslaillisten käsityskannan »kieroutta ja yksipuolisuut­ta» vastaan. Kysymys ei Bobrikovin hallitessa ollut normaalioloista ja niiden puitteissa harjoitettavasta  suoraviivaisesta lain soveltamisesta: »Rupeavatko ed. Castren ja muut arvostelemaan myös muita Suomen kansan historiassa esiintyneitä tapauksia saman mittakaavan mukaan? Rupeavatko he katselemaan Porvoon valtiopäiviä samalta kannalta, ru­peavatko he arvostelemaan Suomen suurimman prokuraattorin, Calo­niuksen, menettelyä saman mittakaavan mukaan?» Työntäen perustus­lailliset seinää vasten Paasikivi halusi siis näiden vastaavan kysymyk­seen, olisiko v. 1809 pitänyt asettaa Ruotsin valtakunnan kirjoitettu laki Suomen reaalisten intressien yläpuolelle. Vastaus jäi tulematta. – Ver­tailuajatus ei tosin ollut ylitirehtöörin oma vaan poimittu Danielson­ Kalmarin 3.1.1907 Porissa pitämästä vaalipuheesta, jota kuuntelemassa Paasikivi oli henkilökohtaisesti ollut.⁷

Eduskuntakautenaan vuosina 1907-1909 ja 1910-1913 Paasikiven en­sisijaisina mielenkiinnon kohteina olivat »maalaiskysymys», kunnalli­nen äänioikeus ja kieltolaki, joita tarkastellaan erikseen tuonnempana. Ryhmäänsä ja koko eduskuntaa hän hyödytti juridisella asiantuntemuk­sellaan mm. valtiopäiväjärjestyksen tulkintaa koskevissa ongelmissa, joi­hin yksikamarisen eduskunnan alkuvuosina aikaisemman kokemuksen puuttuessa tavan takaa törmättiin. Täysistuntojen lisäksi Paasikivi antoi panoksensa suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa (puheen­johtaja 1907, 1911-1912) sekä pankkivaliokunnassa (puheenjohtaja 1910). Lisäksi hän oli vuoden 1907 valtiopäivillä varajäsenenä perus­tuslakivaliokunnassa osallistumatta kuitenkaan sen istuntoihin. Paasiki­ven parlamenttityön kartoittamista vaikeuttaa yhtäältä valiokunta-arkis­tojen puutteellisuus sekä toisaalta vanhasuomalaisen puolueen edus­kuntaryhmän pöytäkirjojen ja asiakirjojen katoaminen. Osa näistä näyt­tää tuhoutuneen tulipalossa jo v. 1910.⁸

Väinö Tanner muistelee: »Eduskuntatyössä ilmeni heti Paasikiven suuri harrastus ja harvinainen työkyky… Komiteaistunnoissa hän ei paljonkaan harrastanut keskusteluja vaan poistui sivuhuoneeseen. Mutta sitä enemmän hän perehtyi kulloinkin esillä oleviin kysymyksiin asia­kirjoista ja ammattikirjallisuudesta. Hän oli voimallinen lukija ja työnte­kijä eikä kaihtanut esittää ehdotuksia. Muistan, että hän otti aktiivisesti kantaa myös finanssiasioihin, milloin niitä oli listalla. Hän oli paljon liikkeellä ja istuessaan hänellä oli tavallisesti kynä ja paperia edessään pikakirjoitusmuistiinpanoja varten».⁹ Paasikiven arkisto kuitenkin osoit­taa, ettei muistiinpanoja tuolta ajalta vielä paljonkaan syntynyt tai aina­kaan säilynyt. Vuonna 1913 kirjoittamassaan muistelmakatkelmassa Paa­sikivi itse toteaa: »Kun en ole tehnyt varsinaisia muistiinpanoja, paitsi ollessani valmistavien komiteoiden sihteerinä… »¹⁰

Yksikamarisessa eduskunnassa Paasikivi säilytti asemansa Danielson­ Kalmarin uskollisena »adjutanttina», vaikka, kuten tuonnempana näem­me, hän ei kaikissa asioissa enää välttämättä ollutkaan samaa mieltä. Kuvatessaan vanhasuomalaisten keskeisiä hahmoja valtiopäivillä Aamu­lehden kirjeenvaihtaja kiinnitti huomiota Danielson-Kalmarin ja Palme­nin lisäksi »terävään ja laajatietoiseen, mutta vähän hermostuneeseen tohtori Paasikiveen», joka eittämättä kuului puolueen »parhaisiin kykyi­hin».¹¹ Danielson-Kalmarin  kiinnittäessä  päähuomionsa  poliittisiin  – ei  vähiten  Venäjän-poliittisiin  –  kysymyksiin apulaisen erikoisalaksi tulivat luontevasti taloudelliset ja finanssipoliittiset ongelmat, joiden käsittelyyn hänen koulutuksensa ja virka-asemansa valtiokonttorin yliti­rehtöörinä tarjosivat hyvät edellytykset. Vaalipiirinsä paikallisiin asioi­hin Paasikivi ei »yleisehdokkaana» suurestikaan puuttunut, vaikka hän yhdessä Lauri Ingmanin kanssa katsoikin velvollisuudekseen tukea han­ketta rautatien rakentamiseksi Ikaalisiin (Porin radalla sijaitsevalta Ku­loveden pysäkiltä) sekä Kokemäenjoen perkaamiseksi tulvavahinkojen torjumista varten.  Kumpikaan aloite ei toteutunut.¹²

Nuoruutensa kansanvalistusongelmiin Paasikivelle tarjoutui tilaisuus palata syksyllä 1907 eduskunnan keskustellessa hallituksen esityksestä maalaiskansakoulunopettajien palkkojen korottamisesta. Sosiaalide­mokraattien ja maalaisliiton taholla monet vastustivat hanketta vedoten köyhälistön elinolojen parantamisen ensisijaisuuteen. Valtionvarojen säästämiseksi muihin edessä oleviin reformeihin eduskunnan suuri va­liokunta halusikin supistaa hallituksen ehdottamaa korotusta. Paasiki­ven kanta oli toinen, koska kysymys ei hänen mielestään ollut »lisälah­jasta» opettajille, vaan näille »oikeutetusti» kuuluvasta palkkatasosta. Edessä olevan yleisen oppivelvollisuusjärjestelmän mukanaan tuomiin muutoksiin ei liioin voitaisi vedota lykkäyksen syynä, koska hallituksen esittämä palkkataso hädin tuskin riitti korvaamaan opettajien välttämät­tömät menot. Minkään reformin yhteydessä ei voitu mennä enää tämän alle.

Opettajakokemusta saanutta Paasikiveä ongelma askarrutti myös pe­riaatteelliselta kannalta. Mikä oli kohtuullinen palkka työstä, jonka ar­voa on mahdoton mitata? Paasikiven mielestä valtion oli turha yrittää kilpailla yksityisen sektorin kanssa, mutta kohtuullista palkkaa oli silti maksettava. Tasoa määriteltäessä piti ensinnäkin ottaa huomioon koulutus. Jos opettaja oli ottanut lainaa opintojaan varten, hän pääsi siitä eroon yleensä 15-20 vuodessa eli noin 40-45 vuotiaana. Opettajien palkkataso oli jäänyt jälkeen muiden valtion virkamiesten palkkaukses­ta. Mies, vaimo ja viisi lasta tarvitsivat vähintään 1500 mk vuodessa, kun taas yksinäinen henkilö tuli toimeen 1000 markalla. Kun varoja joka tapauksessa oli vähän, korotukset oli jaettava siten, että perheelliset saivat yksineläjiä enemmän. Paasikivi edellytti täten palkan määräytyvän opettajan sosiaalisten olojen mukaan. Ratkaisevaa ei hänen mielestään niin muodoin ollut palkansaajan sukupuoli, kuten »naisasianajajat» oli­vat väittäneet. Miesopettajat olivat tosin usein perheellisiä ja naimatto­mat opettajat pääosaltaan naisia, mutta viimeksi mainituille epäoikeu­denmukaiselta näyttävä palkkaperuste ei sinänsä pohjautunut suku­puolten eriarvoisuuteen.¹³ Vaikka eduskunta ei tältä osin täysin hyväksy­nytkään Paasikiven kantaa, päätös kansakoulunopettajien palkkauksen korottamisesta kuitenkin tehtiin ja hallitsija vahvisti sen tammikuussa 1908.¹⁴

Sosialistien kanssa Paasikivi joutui vastakkain myös käsiteltäessä näi­den tekemää ehdotusta metsätalouden kehittämisestä osuustoiminnal­liselle pohjalle. Kaikki metsänomistajat oli velvoitettava kunnittain tai muuten sopivien alueiden puitteissa muodostamaan yhdyskuntia ja ar­vioinnin perusteella luovuttamaan näille metsänsä. Kunkin alueen ruo­kakunnille oli taattava riittävä polttopuun saanti. Myydystä metsästä yh­dyskunta olisi saanut puolet kauppasummasta jaettavaksi osuuksittain, kun taas toinen puoli olisi mennyt valtiolle. Paasikiven mielestä aloit­teella »on se hyvä puoli muutamien muiden sosiaalidemokraattisen puolueen vaatimusten ja ehdotusten rinnalla, että tämä on ainakin puh­dasta sosialismia». Vanhana osuustoimintamiehenä hän ei sinänsä ha­lunnut estää metsätalouden kehittämistä myös tältä pohjalta. Sen sijaan sosialistien edellyttämä »pakkoluovutus» ei saanut tulla kysymykseen. Suomessa oli paljon velaksi ostettuja maatiloja, joiden velkojen hoito oli suunniteltu tapahtuvaksi metsätulojen avulla. Nämä pienomistajat joutuisivat sosialistien aloitteen toteutuessa kestämättömään tilantee­seen. – Paasikiven ehdotuksesta asia lähetettiin jatkokäsittelyä varten sekä maatalous- että perustuslakivaliokuntaan, jolle tielleen se sitten hautautui.15 Ilmeisesti puoluetaktisista syistä ja omaa äänestäjäkuntaan­sa ajatellen sosiaalidemokraatit olivat tehneet aloitteensa niin pitkälle menevänä, ettei se voinut saavuttaa kannatusta muiden puolueiden kes­kuudessa.

Lukuunottamatta tuonnempana erikseen tarkasteltavia verotusongel­mia ja agraarikysymystä Paasikiven mielenkiinto hänen myöhemmällä kansanedustajakaudellaan (1910-1913) kohdistui pankkiasioihin enna­koiden siten tavallaan edessä ollutta uranvaihdosta. Liikepankkien osalta häntä kiinnosti nuorsuomalaisen Theodor Homenin vuonna 1909 tekemä esitysehdotus oikeuden antamisesta ulkomaisille pankkiyhtiöil­le harjoittaa pankkiliikettä Suomessa. Aloitteessa katsottiin ajan vihdoin­kin tulleen »antaa sen kiinanmuurin raueta, jolla meidän lainsäädän­tömme… on ympäröinyt oikeuden harjoittaa pankkiliikettä tässä maas­sa». Yhdessä heikentyneiden vientisuhdanteiden kanssa oli tuloksena ollut suuriruhtinaskunnassa jo usean vuoden aikana vallinnut ankara rahanpuute.¹⁶

Aloite lähetettiin pankkivaliokuntaan, joka periaatteessa antoi sille kannatuksensa, mutta käsittely jäi kesken eduskunnan tultua hajoitetuk­si. Homen uusi aloitteensa vuoden 1910 valtiopäivillä, jolloin pankkiva­liokunnan puheenjohtajana toimi Paasikivi. Hanke otettiin nyt perus­teelliseen harkintaan pyytämällä aluksi lausunnot lakivaliokunnalta ja Suomen Pankilta, minkä lisäksi valiokunta sai käyttöönsä 30.9.1909 päi­vätyn, 12. yleisen kauppiaskokouksen asettaman toimikunnan lausun­ non. Varsin laaja yksimielisyys vallitsi siitä, että ulkomaisten pankkien tulo Suomeen olisi sinänsä hyödyllistä, joskaan niiden vaikutuksen ei arvioitu nousevan kovin merkittäväksi. Kotimaan kireiden rahaolojen aikana ulkomainen pankki saattoi välittää tarpeellista pääomaa ja kan­sainvälisenkin pulan aikana suurilla pankeilla oli yleensä paremmat edellytykset selviytyä kilpailusta. Toisaalta ne tietenkin saattoivat tuoda kansainväliset rahapulat ja koron vaihtelut Suomeen voimakkaampina kuin ne muuten täällä Euroopan reuna-alueilla tuntuisivat.

Vieraan pääoman saaminen maahan oli kuitenkin tärkeätä. Kauppias­kokouksen lausunnossa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että ulko­maisten pankkien avaaminen vaikuttaisi edullisesti ulkomaisten kurs­sien noteeraukseen Suomessa. Osto- ja myyntikurssien välinen ero oli ollut tarpeettoman suuri, kun Suomessa ei ollut minkäänlaista valuutta­ pörssiä. Samaa seikkaa Paasikivikin korosti merkitsemällä lausuntokap­paleensa marginaaliin: »Tämä oikein».

Paasikiven johtama valiokunta teki siinä määrin yksityiskohtaista työ­tä, että asian tullessa eduskunnassa toiseen käsittelyyn aloitteentekijä Homen saattoi hämmentyneenä havaita juristien voivan olla todella montaa eri mieltä: »Asioita muutetaan sinne ja tänne;  toiset  tahtovat sillä tavalla, toiset tällä tavalla; mikä nyt olisi kaikista paras, on vaikea sanoa». Kaiken kukkuraksi Paasikivikin ehdotti vielä täysistunnossa omaa lisäystään. Suuren valiokunnan hyväksymässä muodossa  lakiesi­tys vaati myös ulkomaisia pankkeja julkaisemaan Suomen virallisissa lehdissä vuoden 1886 pankkiasetuksen edellyttämät tiedot (taseet kuu­kausittain ja tilinpäätös) toiminnastaan. Paasikivi piti todennäköisenä, etteivät ulkomaiset pankit tulisi Suomea koskevalta osalta tekemään erillisiä taseita,  joten ehdon täyttäminen tuottaisi vaikeuksia. Lisäksi  tämä oli Paasikiven mielestä tarpeetonta, koska vuoden 1886 asetuksen mukaan pankkien oli kuukausittain annettava toiminnastaan valtiova­raintoimituskunnalle tilastotietoja, joiden pohjalta julkaistiin virallisissa lehdissä yleiskatsaus. Tätä informaatiota voitiin ulkomaistenkin pank­kien kohdalta pitää riittävänä. Ylitirehtöörin mielipide ei saavuttanut eduskunnassa kannatusta lukuunottamatta ruotsalaisten Leo Mecheli­ niä, joka hyväksyen osittain Paasikiven lisäyksen tahtoi silti vielä sitä täydentää. Puhemies Svinhufvud kuitenkin tulkitsi Paasikiven ja Me­chelinin ehdotukset erillisiksi. Kun kumpaakaan ei ollut kannatettu, eduskunta hyväksyi äänestyksettä suuren valiokunnan ehdotuksen. Asia saatiin käsitellyksi loppuun vuoden 1911 valtiopäivillä.¹⁷

Kenraalikuvernööri oli kuitenkin jo 20.2.1911 pääministeri Stolypi­nille osoittamassaan kirjeessä todennut ulkomaisia pankkeja koskevan kysymyksen kuuluvan yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin, joten Suomen eduskunnalla ei siinä ollut esitysoikeutta. Ministerineuvosto oli samaa mieltä ja sen kannan mukaisesti keisari 11.6.1912 hylkäsi lakiesityksen.¹⁸ Venäjän vallan aikana ei asiaan enää palattu.

Suuriruhtinaskunnan finanssimiesten pysyviin puheenaiheisiin vuo­sisadan alussa kuului moite Suomen Pankin johdon ja henkilökunnan riittämättömästä tasosta, minkä katsottiin johtuvan huonosta palkkauk­sesta. »Aivovuotoa» liikepankkien suuntaan tapahtui jatkuvasti. Suomen Pankki jäi epäedullisempaan asemaan siinäkin mielessä, etteivät sen palkat nousseet voiton ja liikevaihdon kasvaessa kuten liikepankeissa, jotka maksoivat suuria tantiemeja. Pankkivaltuusmiesten tekemät koro­tusehdotukset joutuivat vastatuuleen valtiopäivillä, joilla erityisesti yksi­ kamarisen eduskunnan vasemmisto väitti, että virkapaikat olivat Suo­messa ylimalkaan korkeat ja korkeammat kuin muissa maissa. Vuoden 1911 valtiopäivillä vanhasuomalainen Juhani Arajärvi ehdotti 80 000 markan määrärahan    myöntämistä vuosittain pankkivaltuusmiehille »Suomen Pankin virka- ja palvelusmiesten taloudellisen aseman paran­tamiseen».

Sosiaalidemokraattien halutessa vähentää summaa pankin johtokun­nan osalta Paasikivi asettui voimakkaasti tukemaan puoluetoveriaan. So­sialistien harrastama rinnastaminen »kadun miehen» elintasoon ei käy­ nyt päinsä, koska viran asettamat – myös taloudelliset – vaatimukset olivat aivan toiset. »Sellaiselle henkilölle, joka on Suomen Pankin joh­dossa, pääjohtajana tai alempana johtajana, ei riitä, että hän tulee kello 10 tai kello 11 konttoriinsa ja on siellä sitten kello 3-4 asti, hoitaa tehtävänsä niin kuin joku kirjanpitäjä, ja menee kotiinsa. Jos hän tahtoo täyttää tehtävänsä, hänen täytyy seurata, ei ainoastaan koko Suomen liike-elämää, vaan koko Europan ja maailman liike-elämää. Hänen pitäi­si minun mielestäni lomansa,  mikä hänellä on, oleskella ulkomailla eikä oleskella siellä sillä tavalla, kuin joku ylioppilas, joka lähtee väitös­kirjaa arkistoon kirjoittamaan, vaan niin sanoakseni leveällä jalalla. Mitä enemmän hän siellä tällä tapaa voi oloihin ja henkilöihin tutustua, sen suuremman hyödyn hän tekee edustamallensa laitokselle ja koko maantaloudelliselle elämälle, ja kun tulee esimerkiksi kysymykseen valtiolai­nan otto, silloin nähdään, mikä arvo sellaisella seikalla on. Sen vuoksi ei tätä asiaa voi katsella niinkuin jonkun pikkueläjän elämätä, vaan sitä täytyy katsella kokonaan toiselta kannalta, jos ylipäänsä tahdotaan pitää silmällä laitoksen etua». – Tällä kertaa eduskunta hyväksyikin Paasiki­ven kannattaman Arajärven ehdotuksen.¹⁹

Venäjän-poliittisiin kysymyksiin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin, lähinnä silloin kun ne liittyivät taloudellisiin asioi­hin. Suhteita keisarikuntaan koskevat yleiset linjanvedot kuuluivat J. R. Danielson-Kalmarin reviiriin. Venäjän hallituksen vaatiessa v. 1908 Suo­mea maksamaan senaatin jo neljä vuotta aikaisemmin lupaaman 2 1/2 miljoonan ruplan apumaksun Pietariin rakennettavan Suomen ja Venä­jän rataverkostojen välisen yhdysradan kustannuksiin Paasikivi ei osal­listunut asiasta eduskunnassa käytyyn keskusteluun. Rajoitusta pelkäävä parlamentti pidättyi lopulta ottamasta kantaa näihin ns. Nevan miljoo­niin. Kun senaatti kaikesta huolimatta maksoi rahat, se joutui puolitoista vuotta myöhemmin, toukokuussa 1910 eduskunnan moitteiden koh­teeksi käsiteltäessä kertomusta valtiovarain tilasta v. 1908. Finanssioi­keuden asiantuntijana Paasikivi katsoi senaatilla olleen täysin lailliset perustelut menettelyynsä. Eduskunnan syytökset suuntautuivat siis itse asiassa  –  vaikka Paasikivi ei tätä suoraan sanonut –  sen omaa edeltä­jää, vuoden 1908 eduskuntaa vastaan, mitä ei voitu pitää kansanedustus­laitoksen arvon mukaisena.²⁰

Yhdysliikenne Suomen ja Venäjän rataverkostojen välillä oli Paasiki­ven mielestä luonnollinen asia, joka tulisi tuottamaan hyötyä suuriruhti­naskunnan elinkeinoelämälle. Suomen radoilla oli siksi toteutettava yh­dysliikenteen vaatimat tekniset muutokset, joiden kustannuksiin edus­kunnan olisi hallituksen esityksen  mukaisesti  myönnettävä  lähes  900 000 markkaa. Paasikivi jatkoi: »Lisäksi tuntuu minusta, että sillä aja­tuksella, joka Venäjän puolelta on tässä asiassa esiin tuotu, nimittäin että sotilaalliset, strateegiset edut vaativat tällaista yhdysliikennettä, voi olla perää. Minusta näyttää, että tämä vaatimus on yksi niitä – sanoisiko – harvoja vaatimuksia, joita venäläis-suomalaisessa ristiriidassa Venäjän puolelta on esitetty, joilla voi katsoa olevan asiallista pohjaa. Ja minun mielestäni tällaisia vaatimuksia, joilla on todellinen perustus, ei olisi syytä meidän puolelta ryhtyä asiallisesti vastustamaan». –  Eduskunta oli kuitenkin eri mieltä kieltäytyen maksamasta summaa. Keisarin erilli­sestä määräyksestä se otettiin sittemmin kaikesta huolimatta Suomen valtiorahastosta.²¹

Rautatiekysymysten yhteydessä Paasikivelle tarjoutui tilaisuus esitellä Venäjän-poliittisia näköalojaan vielä kaksi vuotta myöhemmin eduskun­nan keskustellessa Venäjän yleisesikunnan aloitteesta annetusta halli­tuksen esityksestä rautatien rakentamiseksi Karjalan kannakselle Raasu­lista Hiitolaan osana suoraa yhteyttä Pietarista Vaasaan. Näin avattaisiin sotilaallisista syistä tärkeä toinen linja (Pietarin-Riihimäen radan lisäksi) keisarikunnasta Suomeen. Jo pelkkä strategisten syiden mainitseminen riitti nostattamaan eduskunnassa vastarintaa. Sitäpaitsi pelättiin venäläi­sen vaikutuksen leviämistä uutta liikenneväylää pitkin Kannakselle. Da­nielson-Kalmaria säestäen Paasikivi ilmaisi kuitenkin eriävän mielipi­teensä: »Tuon seikan (sotilaallisten näkökohtien) ei mielestäni pitäisi voida olla aiheena nostamaan vastustusta tätä rataa kohtaan, sillä maam­me asema Venäjän valtakunnassa velvoittaa meitä ottamaan riittävästi huomioon Venäjän puolelta esiintuodut sotilaalliset, strategiset näkö­kohdat. Tässä tapauksessa voimme tehdä sen sitä mieluummin, kun maakunnan, vieläpä koko maankin taloudelliset edut soveltuvat yhteen tämän uuden radan rakentamisen kanssa. Sillä rautatien rakentaminen tyydyttämään Karjalan kannaksen itäosien tarpeita on kauan tunnustettu tarpeelliseksi. Kun nämä kaksi näkökantaa siten tässä asiassa sattuvat yhteen, niin minusta on sitä vähemmän syytä asettua… kielteiselle kan­nalle».  –    Paasikiven mainitsemien paikallisten intressien pohjalta eduskunta katsoikin tällä kertaa voivansa hyväksyä hallituksen esityk­sen.²²

Kappaleen sivut: 1 2 3