SENAATTORI

Finanssipäällikkö

BUDJETTIONGELMA JA VUODEN 1909 VALTIOLAINA

Paasikiven korostaessa Hjeltin johtamissa neuvotteluissa asiantunte­mustaan valtiovaraintoimituskunnan hallinnonalalla kysymys ei ollut perusteettomasta itsekehusta. Opinnot ja toiminta valtiokonttorin yliti­rehtöörinä tarjosivat hyvän pohjan sekä teorian että käytännön alalla. Poliitikkona ja yksikamarisen eduskunnan jäsenenä Paasikivi oli lisäksi huolellisesti perehtynyt valtiontalouden ajankohtaisiin kysymyksiin. Muistelmissaan hän vaatimattomuutta tavoittelematta toteaakin: »Minun ei sen tähden tarvinnut käyttää aikaa päästäkseni asioihin sisälle».¹

Ruotsin vallan ajalta periytyvän vanhan finanssijärjestelmän mukaan valtion varat oli jaettu kahteen toisistaan tarkoin erotettuun osaan: vaki­naisiin valtionvaroihin ja suostuntavaroihin, joista edellisiä hallitsija sai itsenäisesti käyttää eduskuntaa kuulematta maan tarpeisiin. Rajoitukse­na keisarin vakinaisten valtionvarojen käyttöoikeudelle oli yhtäältä hä­nen velvollisuutensa pitää niiden avulla huoli valtion vakinaisista me­noista, minkä lisäksi raha-asiain tilasta oli hänen nimissään annettava valtiopäiville selonteko osoittamaan,  että valtion varat oli käytetty »maan hyödyksi ja parhaaksi». Hallitsijan asemaa korostavan kustavilai­sen perustuslain tulkinnanvaraisuus viimeksi mainitun määritelmän kohdalla ei tietenkään perustunut sattumaan. Jos sitten ylimääräisiä me­noja ilmaantui tai uusia pysyviä tarpeita syntyi, joiden tyydyttämiseen valtion vakinaiset tulot eivät riittäneet, silloin valtiopäivien oikeutena oli vapaasti harkita asiaa ja, mikäli ne havaitsivat uudet menot tarpeelli­siksi, myöntää niiden maksamiseen tarvittavat varat

Jo 1800-luvun loppupuolella vanhan staattisen finanssijärjestelmän pohja muuttui sitä koskevan lainsäädännön pysyessä silti pääosin ennal­laan. Valtion tehtävien ja niiden mukana myös sen menojen jatkuvasti kasvaessa ja monipuolistuessa kruunu ei enää tullut toimeen vakinaisil­la valtionvaroilla, vaan joutui jatkuvasti pyytämään kansanedustuslaitok­selta suostuntoja. Ensi sijassa ne käytettiin rautateiden rakentamiseen ja kansakoululaitoksen kehittämiseen, joihin tarvittiin runsaasti lisävaroja. Rautatielaitoksen tulot ja menot keskitettiin ns. kulkulaitosrahastoon, jonka tulopuolen muodostivat – rautateiden tuoton lisäksi –  palovii­navero ja säätyjen takaamat ulkomaiset lainat. Kansan sivistystarpeiden aiheuttamat menot taas merkittiin »suostuntarahastoon», johon valtio­päivät myönsivät varoja pääasiallisesti leima-  ja mallasjuomaveroina.²

Autonomian aikana eduskunta ei siten saanut tarkastettavakseen yhtä ja yhtenäistä valtion tulo- ja menoarviota. Sen sijaan hallitus antoi lukuisia rinnakkaisia esityksiä yhtäältä suostuntojen tai muiden eduskunnan pää­töksestä riippuvien tulojen myöntämisestä (leimasuostunta, pelikortti­ suostunta, mallasjuomasuostunta, viinavero sekä esitys varojen hankki­misesta niihin tarpeisiin, joihin valtion vakinaiset tulot eivät riitä) sekä toisaalta näillä tuloilla rahoitettavista menoista (mm. kulkulaitosmenot, kansakoulumenot ja eräät muut sivistysmenot sekä valtiopäiväkustan­nukset). Valtiovarainvaliokunta laati silti budjettimietinnössään aina yh­distelmän, jossa olivat mukana myös eduskunnan päätäntävallan ulko­puolelle jäävät valtion menot ja tulot. Vuonna 1908 valtion menojen lop­pusumma (lukuunottamatta kulkulaitosrahaston tileihin merkittyjä me­noja) kohosi lähes 100 miljoonaan markkaan. Eduskunnan päätettävillä tuloilla (suostunnat ja Suomen Pankin voittovarat) niistä rahoitettiin va­jaat 15%. Vertailukohtana mainittakoon, että kulkulaitosrahaston meno­ arvion loppusumma oli samana vuonna 73 miljoonaa markkaa.

Venäläistämiskauden alettua keisari pyrki mustasukkaisen tarkasti huolehtimaan vain itselleen kuuluvaksi katsomastaan oikeudesta päät­tää vakinaisista valtionvaroista koostuvista »kruunun rahastoista». Tär­kein näistä oli ns. yleinen valtiorahasto, jonka huomattavimman osan (n. 80% valtion tuloista) muodostivat talouselämän kehittyessä yhä kas­vavat tullit. Valtiopäivien yritykset vahvistaa asemaansa finanssihallin­non alalla kehittämällä valtiorahastosta yhtenäinen valtion budjetti, jo­hon kuuluisivat myös suostuntavarat, Nikolai II torjui jyrkästi. Pitkän keskustelun jälkeen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta suostui myöntämään puuttuvan mieskohtaisen asevelvollisuuden korvaavat ns. sotilasmiljoonat vuosilta 1906-1907 kokonaisuudesscum (ei siis vain suostuntavarojen osalta). Vaikka lopputulos varsinaiselta asiasisällöl­tään olikin hallituksen kannalta onnellinen, keisari silti merkitsi esitte­lyasiakirjoihin tammikuussa 1908: »Tahdon vieläkin eduskunnalle lausua, että määräysvalta  näiden rahastojen (vakinaisten valtionvarojen T. P.) suhteen kuuluu Minulle yksin». Valtiopäivien oli peräännyttävä budjettia koskevista reformiaikeistaan.³

Jo ennen senaattoriksi tuloaan, eduskunnan keskustellessa lokakuussa 1907 yksityiskoulujen aseman parantamisesta, Paasikivi »asian vierestä» puhuen kiinnitti huomiota budjettijärjestelmän mukanaan tuomiin ylei­siin epäkohtiin. Parlamentti ei voisi päättää menoista ilman että vastaavis­ta tuloista oli tietoa. Valtiorahaston menot ja tulot vaikuttivat tietenkin nii­den varojen määrään, jotka jouduttiin hankkimaan suostunnoin. Siksi eduskunnan täytyi tarkastaa ja huolellisesti käsitellä myös yleistä valtiora­hastoa koskevat kysymykset voidakseen kunkin menoerän kohdalla las­kea sallivatko valtiorahaston varat kyseisen menon. »Tässä eduskunnassa tosiaankin finanssiasioita käsiteltäessä tuntuu pyrkivän voimaan jonkun verran kevytmielinen menettelytapa. En voi muuksi sanoa ed. Wuori­maan lausuntoa kun hän lausui, että eduskunta päättää menon ja sitten on hallituksen asia hankkia rahoja tai ehdottaa eduskunnalle, mistä ne ovat hankittavat. Jos täällä tällaista menettelyä noudatetaan, niin kyllä valtion raha-asiat voivat joutua heikkoon tilaan. Aina kun eduskunta päättää jota­kin raha-asioista, on sen, minun ajatukseni mukaan, tehtävä tarkkoja las­kuja ja katsottava, että valtion tulo- ja menoarvio pysyy tasapainossa. Jos ei siitä periaatteesta kiinni pidetä, niin ei tiedetä, mihin lopulta joudutaan». Jos eduskunta pystyisi laskelmin osoittamaan tietyn menoerän maksue­dellytykset realistisiksi, silloin hallitukselta puuttuisivat taloudelliset pe­rusteet eduskunnan esityksen hylkäämiseen.⁴ Vastuuntuntoisen kansan­edustajan epäonneksi Nikolai 11:n ja hänen pietarilaisten neuvonantajien­sa budjettikannanotot eivät pohjautuneet yksinomaan tai edes ensi sijassa taloudellisiin näkökohtiin.

Valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä ollessaan Paasikivi joutui toistuvasti osallistumaan varainhoitokertomuksia koskeviin eduskunta­keskusteluihin. Silloisten valtion menojen peittäminen tuloilla ei yleen­sä tuottanut vaikeuksia vuoden 1910 tulo- ja menoarvion laatimisen muodostuessa lähinnä rutiiniasiaksi perusteiden pysyessä samoina kuin Mechelinin senaatin valmistamissa vuosien 1908 ja 1909 budjeteis­sa. Suurimman ongelman aiheutti kulkulaitosrahasto, johon vuoden 1908 loppuun mennessä oli päässyt muodostumaan 20,8 miljoonan kultamarkan vajaus. Rautatierakennuksia varten oli 1860-luvulta lähtien otettu kaikkiaan 12 valtiolainaa (näistä 8 Saksasta ja 4 viimeistä Ranskas­ta). Paasikiven tullessa finanssipäälliköksi 1.8.1908 viimeisen lainan otosta oli kulunut jo 5 vuotta ja rautatierakennusvarat alkoivat ehtyä. Viimeiset säätyvaltiopäivät päättivät jo 1906 uuden ulkomaisen lainan ottamisesta määräten korkokannaksi 4%. Ensimmäinen yksikamarinen eduskunta antoi suostumuksensa siihen, että  korkokantaa voitaisiin pakkotilanteessa »jonkin verran» korottaa 4%:sta.⁵

Ruotsalaisen Arvid Neoviuksen eduskunnassa tekemää ehdotusta siirtää lainatarpeen vähentämiseksi 10 miljoonaa markkaa valtiorahas­tosta kulkulaitosrahastoon Paasikivi ei hyväksynyt. Kyseessä olevia varo­ja tarvittiin eduskunnan suunnittelemien yhteiskunnallisten reformien (maanhankinta tilattomille, oppivelvollisuuden toteuttaminen jne.) ra­hoittamiseen. Lisäksi Suomen valtion omistamien saksalaisten obligaa­tioiden muuttaminen rahaksi ei sillä hetkellä käynyt päinsä ilman huo­mattavia kurssitappioita. Paasikivi viittasi myös venäläisten viranomais­ten taholta odotettavissa oleviin vaikeuksiin. Eduskunta hylkäsikin Neo­viuksen ehdotuksen.⁶

Paasikiven senaattorikauden tärkeimmäksi talouspoliittiseksi kysy­mykseksi muodostui näissä oloissa ulkomaisen lainan hankkiminen. Muistelmissaan hän on alkuperäisaineistoon nojautuen tehnyt selkoa Suomelle tuloksellisista neuvotteluista, joiden yksityiskohtaista kulkua ei tässä yhteydessä enää toisteta.⁷ Ranskaan kohdistuneiden tunnustelu­jen epäonnistuttua – viime vaiheessa siksi, että suuriruhtinaskunnassa kaavailtiin ranskalaisia viininviejiä raivostuttanutta kieltolakia – lainan välitti vihdoin konsortio,  jonka pääosakkaana  oli englantilainen C. J. Hambro & Son. Sopimusta varten Paasikivi joutui erikseen lähettämään Lontooseen tietoja Suomen rautateiden taloudesta. Hambro kuitenkin ilmoitti myöhemmin jättäneensä Paasikiven selonteon käyttämättä, kos­ka sen sisältämien numeroiden antama kuva suuriruhtinaskunnan rato­jen taloudellisesta tuloksesta ei olisi ollut omiaan edistämään lainan menestystä. »Teidän rautateidenne hallinnossa täytyy olla jokin vika». Pahaksi onneksi senaattorin puheille saapui samoihin aikoihin rautatie­läislähetystö vaatimaan palkankorotusta. Paasikiven viittaukseen laitok­sen huonosta kannattavuudesta lähetystöä johtanut ylikonduktööri tote­si: »Se on nyt merkillistä, että aina puhutaan rautateiden kannattamatto­muudesta. Ei Helsingin poliisilaitoskaan kannata, mutta ei siitä koskaan puhuta».⁸ Arvattavasti luonteenomaisen temperamenttista vastaustaan ylitirehtööri ei ole katsonut aiheelliseksi sisällyttää muistelmiinsa.

Myöhempi tutkimus on pannut merkille Paasikiven keskeisen roolin lainaneuvotteluissa – onpa häntä jopa syytetty Suomen Pankin syrjäyt­tämisestä niiden yhteydessä. Todettava onkin, että hankkeen alkuvai­heessa Suomen Pankki joutui muistuttamaan olemassaolostaan, mutta tuolloin oli vielä kysymys lopulta kariutuneesta ranskalaisesta lainasta. Sen sijaan Hambron lainaa koskevat ratkaisut kulminoituivat joulukuul­le 1908, jolloin sekä Suomen Pankin johdon että pankkivaltuusmiesten kanssa keskusteltiin useita kertoja. Paasikivi joutui neuvottelemaan al­kuperäistä tarjousta edullisemmat ehdot taivuttaakseen nämä lainan taakse. Englantilaiset suostuivatkin lopulta korottamaan myyntikurssin 88 prosentista 89,5 prosenttiin. Vielä viime hetkellä hanke oli kaatua siihen, että kansainvälinen lehdistö oli valittanut juutalaisia syrjittävän Suomessa. Helsingissä laadittiin tyynnyttelevä selitys ja toimitettiin se Sir Everard Hambrolle, joka oli juutalaista syntyperää.

Muistelmissaan Paasikivi antaa kuvan, jonka mukaan juuri ehtojen muuttuminen edullisemmiksi sai suomalaiset päätöksentekijät hyväksy­mään lainan. Epäröiviin mieliin vaikutti kuitenkin tämän lisäksi myös se, että jo 1860-luvulta lähtien finanssi- ja pankkipiireissä oli toivottu päästävän Englannin luottomarkkinoille. Saarivaltakunta oli tärkeä vien­timaa, eikä suhteellisen raskaina pidetyistä ehdoista huolimatta haluttu tehdä huonoa vaikutusta britteihin katkaisemalla neuvottelut.⁹ Tämän lisäksi oli realiteettina otettava huomioon, ettei näköpiirissä ollut laino­ja muualtakaan.

Lajissaan sittemmin viimeiseksi osoittautunut Venäjän vallan aikainen Suomen valtiolaina emittoitiin vuoden 1909 alussa. Määrältään 1,8 mil­joonan punnan lainan korko oli 4,5%, myyntikurssi 89,5% ja emissio­kurssi 92,5%.¹⁰ Vertailukohteen tarjosivat v. 1903 otetun 10 miljoonan frangin lainan vastaavat luvut 3,5, 93 ja 97,5. Yksityisen liike-elämän piirissä laina kovinkin ehdoin otettiin v. 1909 silti tyytyväisinä vastaan. Suomessa vallitsi tuolloin taloudellinen laskukausi, josta  suoriutumi­seen tarvittiin kipeästi rahaa. Kun sekä kansainvälinen tilanne yleensä että Suomen asema erityisesti olivat epävarmoja, tuntui turhalta asettau­tua odottelemaan edullisempia lainaehtoja. Jo pelkästään Englannin ra­hamarkkinoiden  avaamisesta kannatti maksaa.¹¹

Lainaehdot jäivät kuitenkin painamaan Paasikiven mieltä siinä mää­rin, että hän vielä vuoden 1910 alussa katsoi aiheelliseksi palata niihin Uudessa Suomettaressa julkaisemassaan artikkelissa. Ylitirehtööri myönsi aikaisempien lainojen olleen suuriruhtinaskunnalle edullisem­pia. Niiden kurssit olivat yleensä seuranneet Venäjän lainojen kursseja. Myös v. 1909 Venäjä oli pian Suomen jälkeen ottanut suuren lainan ja verrattuna tähän suomalaisten ei tarvinnut olla lainkaan pettyneitä.¹²

Syksyllä 1908 senaattori Paasikivi joutui eduskunnassa vastaamaan kysymyksiin, joita tehtiin valtiovarain tilaa koskevasta kertomuksesta. Kristillisen työväenpuolueen edustaja Matti Helenius-Seppälä oli ha­vainnut siitä valtion myöntäneen lainoja varsin erilaisin perustein. Esi­merkiksi teatteri oli saanut jopa osittain korotonta lainaa, kun taas vai­vaistaloja ja kirkkoja varten myönnetyille lainoille oli asetettu korkeah­ko korko. Myös Suomen Höyrylaivaosakeyhtiö näytti saaneen korotonta lainaa ja olipa se osittain vapautettu takaisinmaksuvelvollisuu- destakin, mikä merkitsi suoranaista valtion varojen lahjoittamista. Paasikivi myönsi lainanannossa esiintyvän suurta kirjavuutta ja asian edellyttävän jo kauan keskustelun kohteena ollutta kokonaisuudistusta.

Hän puolusti teatterille myönnettyä lainaa, jossa oli kyse Suomen Kan­sallisteatterin rakentamisesta. Yksityiset olivat myöntäneet avustuksia tähän tarkoitukseen, mutta ne eivät yksin riittäneet, minkä vuoksi kysei­nen laina oli säätyjen anomuksen pohjalta aikanaan myönnetty. Teatte­rin ystävänä Paasikivi saattoi vakuuttaa, ettei mitään muistuttamisen syy­tä ollut. »Jos mikään laina on katsottava hyväksyttäväksi, niin on sellai­nen juuri se laina, joka on annettu Suomen Kansallisteatterille». Suo­men Höyrylaivaosakeyhtiölle taas oli pakko myöntää laina yhtiön ehdo­tuksesta, sillä vain se saattoi taata suomalaisen voin viennin Englantiin.¹³

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5