SENAATTORI

VEROUUDISTUS

Suomalaisen puolueen lokakuussa 1906 hyväksyttyyn ohjelmaan sisältyi myös silloisissa oloissa radikaali verouudistusta koskenut osa. Kun van­han järjestelmän puitteissa maanviljelijät joutuivat kantamaan raskaan taakan, kaupunkimaisten elinkeinojen harjoittajat selvisivät lähes ole­mattomin veroin. Oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi perinteiset maaverot oli poistettava ja tilalle saatava progressiivinen tulo- ja omai­suusvero, missä yhteydessä pääomasta saatavia tuloja oli verotettava suhteellisesti ankarammin. Tulojen ilmoittamisvelvollisuus oli säädettä­vä ja perheenjäsenten lukumäärä otettava verotuksessa huomioon. Tul­lien painopistettä tuli siirtää tavallisista kulutustavaroista ylellisyyshyö­dykkeisiin, mikä myös parantaisi vähävaraisen kansanosan asemaa.¹

Ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa vanhasuomalaiset Au­gust Hjelt, K. A Paloheimo, J. K. Paasikivi, Arthur Lagerlöf ja E. G. Pal­men tekivät puolueohjelman periaatteille rakentuvan anomusehdotuk­sen verotusolojen uudistamisesta. Asian käsittely jäi kuitenkin tuolloin kesken.²

Vasta vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä verouudistuksesta valmistui eduskunnan valtiovarainvaliokunnan mietintö. Sen mukaan tuolloin kolmanneksen kaikista tullituloista tuottanut sokeritulli oli joko koko­naan poistettava tai ainakin laskettava mahdollisimman alhaiseksi. Va­liokunnan sosialististen jäsenten mielestä tulliverotuksesta ylipäänsä, kuten muistakin välillisistä veroista, olisi tykkänään luovuttava. Päätös koskisi tietysti myös valtion toiseksi suurinta tullituloa, kahvitullia. »So­sialistiset tupakkamiehet» Wäinö Wuolijoki, Taavi Tainio ja J. S. Komu liittivät luetteloon varta vasten vielä myös tupakan vapauttamisen kaikis­ta veroista jääden kuitenkin vähemmistöön. Valiokunnan enemmistön mielestä oli silti »käytävä mahdollisuuksien mukaan valmistamaan siirtymistä suojelustullijärjestel- mästä vapaakauppaan». Valtion kaipaa­mat tulot saataisiin tulo- ja omaisuusveron lisäksi kiristämällä perintö- ja testamenttiverotusta sekä saattamalla liiketoiminta leimaveron alaiseksi. Tyytymättä aloitteissa ehdotettuun komitean asettamiseen valiokunta ha­lusi pitää esittämiään perusteluja sitovina ohjeina hallitukselle.³

Valtiovarainvaliokunnan mietinnön tullessa eduskunnan täysistun­toon 9.10.1908 ensimmäisen puheenvuoron käytti finanssisenaattori Paasikivi korostaen varovaisuuden merkitystä. Laskien yhteen eduskun­nan kaavailemista uudistuksista (mm. kieltolaki, oppivelvollisuus, työ­väen vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutukset, maaveron ym. rasitusten poistaminen ja sokeritullin alentaminen) johtuvat valtion menojen li­säykset ja tulojen vähennykset hän havaitsi niiden merkitsevän ainakin puolta silloisen budjetin loppusummasta. Valtion tulojen oli riitettävä menoihin. Finanssihallinnon tärkeimpänä tehtävänä täytyikin siksi olla uusien tulolähteiden etsiminen. Vasta niiden löytymisen jälkeen voitai­siin ryhtyä kasvattamaan menoja sinänsä tärkeitä uudistuksia varten.

Valtiovarainpäällikön varovaisuutta ei hallituskumppanien, nuorsuo­malaisten, pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat malttanut olla piikit­telemättä:

»Senaattori Paasikivi tekee sankalaseineen oppineen miehen vai­kutuksen, vaikkei partaa olekaan muuta kuin vähän vaaleita viik­senhaivenia. Mutta sangen hermostuneelta hän näyttää heitellen hartioitaan ja päätään levottomasti vähän väliä. Kun siihen lisäksi tulee useimman sanan välillä n.k. kirkkoyskä, niin ei hänen esiin­tymisensä suinkaan hallitusmiehelle liian hienoa ole. Jää siinä suhteessa paljon alapuolelle virka- ja puoluetoveriensa Daniel­son-Kalmarin stereotypeerattua tyyneyttä ja Aug. Hjeltin siroa not­keutta. Mutta miljoonia hän lasketteli aika sujuvasti… praktiikan vaatimusten huomioonottamiseen tuntui senaattori Paasikivellä olevan melkoiset taipumukset. Hänestä oli uudistusräyhääjä san­gen kaukana. Varovaisuutta, suuren varovaisuuden tarpeellisuutta uudistusten toimeenpanemisessa hän mieliin teroitti. .. Olihan se kaikki hyvin järkevää puhetta, vaikkei siitä erityistä uudistusintoa enää kuultanut, niinkuin suomettarelaisten tähänastisista verotus­ politiikkaa koskevista puheista. Asiallisesti se oli sangen lähellä ruotsinmielisten esityksiä… Kantansa esittämisessä Paasikivi kui­tenkin osoitti hallitusmiehen notkeutta, vaikkei hänellä ulkonaista sellaista ole…  Niin, viheriällä veralla on viileä vaikutus».⁴

Vasemmiston näkemyksen esitti nuori sosialisti Väinö Tanner tähdentä­en voimakkaasti oikeudenmukaisuuden puutetta vallitsevassa verotusjärjestelmässä. Sosiaalidemokraateista myös Wäinö Wuolijoki käytti pu­heenvuoron, jossa hän arvosteli nimenomaan Paasikiveä. »Radikaali fi­nanssipäällikkömme» oli päinvastaisista odotuksista huolimatta pitänyt ylimalkaisen ja varovaisen puheen siitä, kuinka valtiolla tulisi vastaisuu­dessa olemaan suuria menoja. Wuolijoki palautti mieliin Paasikiven v. 1907 allekirjoittaman vanhasuomalaisten anomusehdotuksen, jossa oli vaadittu oikeudenmukaisuuden toteuttamista verotuksessa. Oli väärin väittää, etteivät kyseiset edustajat anomusta tehdessään tienneet suurten uudistusten aiheuttavan valtiolle menoja, sillä juuri samaiset henkilöt olivat paljolti yhteiskunta- ja kulttuurielämään liittyvien reformiohjel­mien takana. Miksi sitten vaatimus oikeudenmukaisuudesta oli jätetty syrjään? Wuolijoen mielestä kannanmuutos johtui siitä, että suurlakon jälkeisessä tilanteessa asianomaiset edustajat pitivät tarpeellisena tulla vastaan kansanjoukkojen vaatimuksia, mutta olojen vakiinnuttua voitiin jälleen ajaa yläluokan etuja.

Paasikivi vastasi Wuolijoen syytöksiin toteamalla, ettei kukaan – ei vasemmistokaan – ollut valmis esittämään lopullista ohjelmaa Suomen verotusjärjestelmän uudistamiseksi. Asia oli monimutkainen ja vaati huolellista suunnittelua. Näin Paasikivi jatkoi varovaista linjaansa, mikä epäilemättä oli ainakin sävyltään ristiriidassa hänen allekirjoittamansa anomuksen hengen kanssa. Senaattori tosin muistutti oppositiokautena laaditussa anomuksessa puhutun sekä oikeudenmukaisuudesta että val­tion rahantarpeen tyydyttämisestä ottamatta kantaa niiden keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. Paasikivi huomautti edelleen toki pitäneensä mie­lessään sosiaaliset uudistukset käsitellessään niiden taloudellisia vaiku­tuksia. Jo kesäkuussa 1907 uutta alkoholilainsäädäntöä valmisteltaessa hän oli muistuttanut niistä seurauksista,  joita ehdotetulla kieltolailla olisi maan talouteen.

Reformien kustannuksia Paasikivi oli käsitellyt myös Kansantaloudel­lisessa Yhdistyksessä 6.4.1907 pitämässään esitelmässä. Hänen tuolloi­set laskelmansa uudistusten aiheuttamista menoista ja niiden edellyttä­mistä uusista tuloista olivat saaneet Agathon Meurmanin siteeraamaan vanhaa sananpartta: »Kun tuon saan ja vielä yhden lisää,  niin kolme enää viidestä puuttuu».⁵

Eduskuntakeskustelussa Paasikivi joutui hieman perääntymään Wuo­lijoen syytösten edessä. Hän itsekin myönsi käyttäneensä »varovaisem­paa kieltä». Kuitenkin Paasikivi muistutti maininneensa uusina vero­muotoina, paitsi tupakkaveron korottamista, myös perintö-, lahja-ja tes­tamenttiveron sekä tulo- ja omaisuusveron aikaansaamisen. Yhdessä ne merkitsisivät jo suurta muutosta vallitsevaan käytäntöön. Oikeudenmu­kaisuus toteutuisi myös niin, että uudet verot tulisivat mahdollisuuk­sien mukaan varakkaan väestön kannettaviksi. Lisäksi oli mahdollista poistaa eräitä veroja, kuten esimerkiksi kieltolain yhteydessä alkoholi­vero,  jotka  rasittivat suhteellisesti enemmän varattomia.

Wuolijoki jatkoi yhä keskustelua ja syytti nyt Paasikiveä tupakkaveron nostamisesta etusijalle, vaikka se välillisenä verona oli epäedullinen köyhälle väestönosalle. Hallitus oli jopa lähettänyt edustajansa ulko­maille selvittämään sikäläisiä tupakkamonopolin sovellutuksia. Enem­män olisi pitänyt panna painoa tuloveroon sekä perintöveroon. Tähän Paasikivi saattoi vastata, että hän oli nimenomaan korostanut kysymyk­sen perintö-, lahja- ja testamenttiverosta olevan  valmisteltavana sekä tulo- ja omaisuusveron yhdessä kunnallisverotuksen kanssa lähiaikoina tulevan valmisteluun. Hallitus oli siis näiltä osin jo toimimassa refor­mien toteuttamiseksi. Myös kysymyksessä tupakkaverotuksesta Paasikivi pääsi niskan päälle. Valtiovarainvaliokunta oli nimittäin edellyttänyt hal­lituksen hankkivan »kaiken mahdollisen selvityksen sekä tupakkamo­nopolin toimeenpanemisesta että vaihtoehtoisesti myös aksiisijärjestel­män (valmisteveron) käyttöönottamisesta». Valiokunnan 12 sosiaalide­mokraatista 9 oli ollut tällä kannalla, joten hallitus toimi siis vasemmis­tonkin enemmistön tahdon mukaisesti. Wuolijoki oli tosin yhdessä Ko­mun ja Tainion – »sosialististen tupakkamiesten» –  kanssa ollut eri mieltä. Silti Paasikivi saattoi nyt todeta Wuolijoen itse asiassa syyttäneen häntä toimimisesta valiokunnan ehdotuksen mukaisella tavalla.

Vielä kerran Wäinö Wuolijoki palasi puhujapönttöön. Hän muistutti Paasikiven käsitelleen nimenomaisesti ensin tupakkaveroa ja vasta sit­ten tuloveroa. Lisäksi senaattori oli maininnut tuloverolla koottavan summan rajallisuudesta. Tämä sai Wuolijoen arvelemaan viimeksi mai­nitun jäävän mitättömäksi ensisijaisen tupakkaveron rinnalla. Paasikivi vastasi, ettei hän ollut asettanut tupakan verotusta millekään erityiselle sijalle. Kun valtiovarainvaliokunta oli sitä mietinnössään ensin käsitel­lyt, hänkin menetteli samoin. Sitten seurasivat niin mietinnössä kuin Paasikiven puheenvuorossakin perintö-, lahja- ja testamenttivero sekä viimeisenä tulovero. Tuoton rajallisuus taas ei koskenut ainoastaan tu­loveroa vaan kaikkia esitettyjä kohteita tupakkavero mukaan luettuna.

Paasikiven puheenvuorot tähtäsivät harkittuun, mutta samalla tuntu­vaan reformiin. Vedoten Adolf Wagneriin hän muistutti verotusjärjestel­män muuttamisen yleisestä vaativuudesta. Tavoitteeseen päästäisiin Wagnerin mukaan parhaiten silloin, kun verotuksella hankittavien tulo­jen tarve oli pieni. Suomi oli kuitenkin tilanteessa, jossa tarvittiin uusia tulolähteitä, minkä vuoksi verotusjärjestelmän uudistaminen olisi erit­täin vaikeata.⁶

Ennustus osoittautuikin oikeaksi. Joulukuun alussa 1908 asetettiin tosin 14-jäseninen komitea, jonka puheenjohtajana oli esittelijäsihteeri A.Listo. Sen työskentely sujui kuitenkin vaivalloisesti, ja useat jäsenet pyysivät vapautuksen tehtävästään. Sisäpoliittisten vaikeuksien lisäksi Suomen ja Venäjän finanssiristiriidan kärjistyessä veroreformin pelät­tiin saattavan vain sekoittaa tilannetta entisestään. Komitean töiden ajau­duttua kuolleeseen pisteeseen verouudistukset jäivät toteutumatta, ja niihin voitiin laajassa mitassa palata vasta itsenäisessä Suomessa.⁷

Finanssipäällikkönä Paasikivi joutui huolehtimaan siitä, että valtion menot voitiin kattaa vastaavilla tuloilla. Jo tästä syystä on ymmärrettävää, että hän pikemminkin pyrki etsimään uusia tulolähteitä kuin puhumaan radikaalin verouudistuksen puolesta. Tupakkaveron nousu merkittäväs­ti esille selittyy sillä, että Paasikivi juuri tuolloin oli aktiivisesti suunnit­telemassa asiaa valiokunnassa, johon hänen lisäkseen kuuluivat mm. senaattorit Danielson-Kalmari ja Stenroth. Yksimielisyyteen päästiin siitä, että tupakasta olisi saatavissa valtiolle lisää tuloja. Sen sijaan jäi avoi­meksi kysymys, millä tavoin se tapahtuisi – valtion monopolina vaiko valmisteverona. Tämän selvittämiseksi Paasikivi lähetti tullihallituksen tilasto-osaston päällikön Samuli Sarion ja valtiokonttorin kamreerin Gerhard Henrikssonin tutkimaan tupakkaverotusta Euroopan eri mais­sa – tämä siis oli Wuolijoen arvostelun kohteena. Valmisteveroon pe­rustuvaa järjestelmää kehitettiin sitten laatimalla asiasta asetusluonnos. Kuten Paasikivi muistelmissaan toteaa, kysymys oli valmiiksi harkittu Hjeltin senaatin erotessa. Lopullinen ratkaisu siirtyi kuitenkin Suomen itsenäisyyden alkuvaiheisiin.⁸

Verotusjärjestelmän uudistamista koskeneessa mietinnössä valtiova­rainvaliokunta ehdotti siirtymistä suojelutullijärjestelmästä vapaakaup­paan. Tosin valiokunnan mielipiteet olivat voimakkaasti jakautuneet, mikä asetelma toistui myös eduskunnan täysistunnoissa. Vanhasuoma­laiset olivat liittäneet mietintöön vastalauseen, jossa torjuttiin täydelli­nen vapaakauppa. Alun alkaenkin he olivat olleet maltillisen protektio­nismin kannalla.

Tullitulojen varmistamiseen tähtäävä Paasikivikin suhtautui vapaa­kauppa-ajatukseen epäillen. Valiokunta olisi halunnut sokeritullin niin vähäiseksi kuin mahdollista. Venäjältä tulevasta sokerista maksettiin muuhun vastaavaan tuontiin verrattuna pienempää tullia. Periaatteessa olisi mahdollista poistaa Venäjän sokerin tulli kokonaan ja kantaa muul­ta sokerituonnilta vain entistä erotusta vastaava tulli. Muita alennuksia huomioon ottamatta jo tämä olisi merkinnyt valtion tulojen vähenemis­tä n. 14 miljoonalla markalla. Kaikkiaan valiokunnan esittämät menojen lisäykset ja tulojen vähennykset nousivat n. 60 miljoonaan markkaan, mikä, kuten jo on todettu, merkitsi yli puolta budjetin loppusummasta. Ihmeteltävänä ei näin ollen voida pitää finanssipäällikön huolestumista valtion talouden tasapainon säilymisestä.

Eduskuntakäsittelyssä esiintuotujen epäilysten johdosta Wäinö Wuolijoki huomautti, ettei kukaan odottanut vapaakauppajärjestelmän tuloa heti voimaan. Siirtymistapaa ja sen laajuutta hän ei liioin itsekään voinut määritellä. Tosiasiaksi kuitenkin Wuolijoen mielestä jäi, että Suomessa toimi sokeriteollisuuden kaltaisia »keinotekoisia» tuotantoaloja. Suoje­lutullijärjestelmän avulla kuluttajilta koottiin varoja, joista osa tosin tuli valtiolle, mutta niillä elätettiin myös koko joukko »tarpeettomia» tehtai­lijoita. Keskeisen »ulkopoliittisen» kysymyksen Venäjän sokerituonnin suosituimmuusaseman syistä Wuolijoki ilmeisen tarkoituksellisesti si­vuutti.

Paasikivi ei vastauksessaan puuttunut tullijärjestelmän kokonaisuu­teen. Hän vain totesi valiokunnan kannan merkitsevän vapaakauppajär­jestelmän hyväksymistä, mitä oli pidettävä epäviisaana. Kansanedustus­laitoksen pätevyyttä kovinkaan korkealle arvostamatta finanssisenaattori jatkoi: »Lievimmin sanoen olisi minusta varomatonta, jos eduskunta nyt lähtisi tämän ylen vaikean kysymyksen näin vaan käden käänteessä rat­kaisemaan ja sillä tavalla sitomaan kätensä tulevaisuuteen nähden. Olen, suotakoon se anteeksi, sitä mieltä, että tässä eduskunnassa on hyvin monta jäsentä, jotka eivät voi varmuudella ja perusteellisesti kan­taansa tässä vielä määrätä ja tätä ylen vaikeata kysymystä ratkaista sillä asiantuntemuksella kuin Suomen eduskunnan päätöksiltä on vaaditta­va». Valiokunnan mietinnön ohjeellista luonnetta hän ei voisi hyväksyä. Paasikivi sai tahtonsa lävitse. Hänen vanhan yhteistyökumppaninsa edustaja K. J. Ståhlbergin aloitteesta parlamentti muutti valiokunnan pe­rustelut luonteeltaan ylimalkaisiksi ja sitomattomiksi.⁹ Vapaakauppajär­jestelmään siirtyminen oli saanut hiljaisen hautauksen.

Verouudistuksen eduskuntakäsittelyssä Paasikivi oli luvannut halli­tuksen lähitulevaisuudessa ottavan esille mm. perintöverouudistuksen. Lainvalmistelukunnan laatiman ehdotuksen mukaan vero maksettaisiin perintöosuuksien eikä koko pesän mukaan. Senaatin valiokunta, johon myös Paasikivi kuului, laski kuitenkin tämän järjestelmän jättävän valti­on ilman lisätuloja verrattuna siihen, mitä perunkirjojen leimaamisella jo saatiin. Niinpä hallituksen vuoden 1910 valtiopäiville antamassa esi­tyksessä lainvalmistelukunnan ehdotus olikin muutettu jäämistöverok­si, joka siis maksettaisiin perinnönjättäjän koko omaisuudesta.

Muistelmissaan Paasikivi kiinnittää huomiota nuorsuomalaisen Heik­ki Renvallin eduskunnan lähetekeskustelussa käyttämään hallituksen esitystä vastustaneeseen puheenvuoroon. Sen mukaan tuloksena olisi joutuminen monimutkaiseen järjestelmään, jota yleisö ei hyväksyisi. Kuitenkin Renvallin puheenvuoro sisälsi muutakin kuin hankkeen käy­tännön toteuttamisen arvostelua. Ensinnäkin hän piti oikeutettuna vaa­timusta verotuksen kohdistamisesta perinnönsaajan osalle tulevaan omaisuudenlisäykseen. Lisäksi veron piti tulla riippuvaksi siitä, miten läheisessä suhteessa perijä oli perinnönjättäjään. Hallituksen esittämä menettely oli kuitenkin käytännössä sikäli yksinkertaisempi, ettei täl­löin tarvinnut erikseen laskea kultakin perinnönsaajalta vaadittavaa ve­roa. Itse asiassa Renvallin arvostelu kohdistui juuri tähän. Vaikka edus­kunnalle annettu esitys perustui koko jäämistön verottamiseen, siihen olivat jääneet lainvalmistelukunnan ehdottaman perintöosajärjestelmän edellyttämät toimielimet. Renvall kysyi, seurasiko muutoksesta muuta kuin valvonnan tehostuminen ja perunkirjoitusten muuttuminen entis­tä täydellisemmiksi. Monimutkaistamalla verotusta saatettiin perinnön­ saajia »liiaksi vaivata ja kiusata» yleisön puolestaan käsittäessä koko uudistuksen vain » rettelöimishaluksi».

Paasikiven vastaus jäi epäröiväksi. Vero voitiin kantaa joko perintö­osuuksien tai koko jäämistön perusteella. Mutta niin kauan kun Suo­messa ei ollut varsinaista varallisuusveroa eikä juuri muitakaan välittö­miä veroja, jäämistövero oli sittenkin paras vaihtoehto. Pelko monimut­kaisuudesta oli liioiteltua, eikä verotusta voitu uudistaa »eurooppalai­seen malliin» ilman järjestelmän laajennuksia. Hyväksymällä esityksen eduskunta saavuttaisi Paasikiven mielestä kaksi etua. Yhtäältä valvonta paranisi ja säädösten kiertäminen estettäisiin sekä toisaalta saataisiin tilastotietoja ja kokemuksia valvonnan vaikutuksista. Nämä puolestaan olisivat hyödyksi, jos tulevaisuudessa haluttaisiinkin siirtyä perintöo­suuksien verotukseen. Ellei valvontaa tehostettaisi, »rikkaita ihmisiä kuolisi tulevaisuudessa paljon vähemmän», koska asiat järjestettäisiin täysin laillisesti jo elinaikana.¹⁰

Eduskunta ei kuitenkaan ollut valmis tekemään päätöstä asiassa. Sa­malla tavoin jäivät kesken hallituksen esitykset maaveron, henkiveron sekä pääoma- ja kuponkiveron uudistamisesta. Kuten Paasikivi muistel­missaan toteaa, perintöverotus järjestettiin itsenäisessä Suomessa pe­rintöosuuksien eikä koko jäämistön perusteella, joskin koko verotus­järjestelmä erityisesti juuri välittömien verojen osalta koki huomattavia muutoksia.¹¹ Jälkeenpäin eduskuntakeskusteluun perehtyessä ei kui­tenkaan voi täysin välttyä ajatukselta, että Paasikiveä ovat jääneet askar­ruttamaan Renvallin käsitykset, jotka sittenkin osuivat lähemmäksi myö­hemmin tehtyjä ratkaisuja.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5