URAN ETSIJÄ

Yliopistomies

Venäjän taholta alkanut »ulkopoliittinen» paine ja samanaikaisesti suu­riruhtinaskunnassa käynnissä ollut sääty-yhteiskunnan murtuminen rin­nan demokratian hitaan etenemisen kanssa muodostivat ne puitteet, joissa vuosisadan  lopun ylioppilaspolven yhteiskunnallinen orientaatio tapahtui. Samalla kielikysymys alkoi yhä selvemmin jäsentyä vain osaksi sosiaalista  uudistusprosessia. Hämäläis-Osakunnan piirissä J. R. Daniel­sonin vaikutus oli keskeinen. Hugo Suolahti muistelee kokousten muo­dostuneen »eräänlaiseksi valmistavaksi elämänkouluksi», jossa inspeh­torin lausunnot muodostuivat keskustelun huippukohdiksi.¹ Nuoren sivistyneistön velvollisuutena oli tieteellisesti perehtyä yhteiskuntaan, sen rakenteeseen ja kehittämismahdollisuuksiin. Kysymys ei silti ollut vain teoriasta. »Kun te käännätte harrastuksenne kansan hyväksi, kun te muistatte, että teidän on yliopistolta lähteminen kansan keskuuteen kansan palvelijoina, kansan auttajina, kansan johtajina, kun tämä on mielessänne, silloin te varmaan tulette täyttämään ylioppilastehtävänne kunnialla».²

Venäjän-politiikassaan suomalaisten tuli Danielsonin mukaan olla valmiita kohtuullisiin myönnytyksiin hallitsijan luottamuksen säilyttä­miseksi ja valtakunnan yhteisten taakkojen kantamiseksi, mutta perus­oikeuksista ei voitu luopua. »Itsemurha on yksityiseltä kielletty, se on kielletty kansoiltakin». Kansan tulevaisuuden takaamiseksi ja sen valtio­ laitostaan kohtaan tunteman elävän rakkauden varmistamiseksi poliitti­seen ja yhteiskunnalliseen elämään osallistujien piiriä oli ehdottomasti laajennettava tarkistamalla ääniasteikkoa sekä porvaris- että talonpoi­kaissäädyssä. Ensiksi mainitussa ruotsalaisen puolueen oli kielipoliittis­ten intressien uhraamisen hinnallakin ymmärrettävä ajan vaatimukset ja suostuttava tinkimään eduistaan. Muutoksen vastustajista riippui, suun­tautuisiko tuleva yhteiskuntakehitys jyrkälle vai maltilliselle linjalle.³

Vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä Danielson tähdensi yhä voimak­kaammin sosiaalisten näkökohtien ja erityisesti työväenkysymyksen merkitystä. Uudistusvaatimuksia hän perusteli keinona venäläisvaaran torjumiseksi ja yhteiskunnallisten kumousliikkeiden ehkäisemiseksi. Kysymys oli tietysti myös suomalaisen puolueen kannatuksen lisäämi­sestä. Näiden välinearvojen rinnalla Danielsonin ajatteluun sisältyi sa­malla, kuten Taimi Torvinen on tähdentänyt,  »vilpitön»  oikeudentun­non ja humaanisuuden elementti. Sekä porvarillisella taholla että työ­väenliikkeen piirissä häntä pidettiinkin yhteiskunnallisten  uudistusten miehenä. Sattuma ei olekaan se, että Danielsonia v. 1894 – tosin tulok­setta – pyydettiin V.J.v. Wrightin jälkeen Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi. Hämäläis-Osakunnassa sosiaalisten kysymysten har­rastus oli näin jo verrattain pitkälle pohjustettu jouduttaessa v. 1899 helmikuun manifestin  luomaan yleispoliittiseen kriisiin.⁴

Verrattaessa nuoren maisteri Paasikiven kannanottoja oppi-isän lin­jaan on oleellisia eroja tai omakohtaisia lisiä vaikea löytää, siinä määrin uskollisesti hän seurasi inspehtorinsa jalanjäljissä. Pitäessään osakun­nan vuosijuhlassa 1.10.1894 puheen isänmaalle maisteri Paasikivi huo­mautti kansan velvollisuudesta ulottaa isänmaan kamaraa, luontoa ja asukkaita kohtaan tunnettu rakkaus myös »niihin laitoksiin, joiden tur­vissa Suomi oli onnellisena kehkeytynyt».⁵ Danielsonin yleistä kehotus­ta noudattaen Paasikivi perehtyi lainopillisessa tiedekunnassa  yhteis­kuntatieteisiin, erityisesti talousoikeuteen liitettyyn kansantalouteen,  jo­ta opetti professori Joel Napoleon Lang, tiedekunnan dekaani ja J. R. Danielsonin  lanko. Langin voimakkaasti tukemalle Paasikivelle konsis­tori myönsi v. 1897 lainopillisen tiedekunnan suosituksesta ns. juridi­sen stipendin, jota hän eri anomuksesta sai nauttia myös seuratessaan tuomaria käräjillä.⁶ Suojelijoiden sukulaisuussuhde ei kuitenkaan oi­keuta Paasikiven uraa koskeviin nepotismiolettamuksiin. Ne tekee tar­peettomiksi nuoren juristin lahjakkuuteen liittynyt tunnollisuus ja työ­tarmo. Myöhemmin Juho Kusti harmitteli Annalle menetelleensä tyh­mästi hankkiessaan huippuarvosanoja, koska vähemmällä lukemisella olisi päässyt nopeammin eteenpäin. Hallinto-oikeuden tentissä yliopis­ton apulainen (nykyisittäin apulaisprofessori) K. J. Ståhlberg oli jo hy­väksynyt Paasikiven, joka kuitenkin vaati päästä uuteen kuulusteluun. »Olin vastannut… kaksi kertaa väärin, joka minua alkoi harmittaa».⁷

Osakunnan  vuosijuhlassa 1.10.1895 Paasikivi piti »Rikollisuudesta  ja siihen vaikuttavista seikoista» esitelmän, joka laatijan vaatimattoman ar­vion mukaan oli »jotenkin hauska tai ainakin mielenkiinnittävä». Esitel­mä perustui hänen professori Jaakko Forsmanille laatimaansa rikos­oikeuden laudaturtyöhön ja se julkaistiin sittemmin Valvojassa.⁸ Laajaan kansainväliseen tilastoaineistoon ja kirjallisuuteen perustuvassa tutki­muksessaan Paasikivi kieltäytyi hyväksymästä köyhyyttä sellaisenaan ri­kollisuuden syyksi. Mielitekojen tyydyttämiseen tarvittavien resurssien puute saattoi johtaa rikoksen tielle niin hyvin köyhän kuin rikkaankin. Ongelmaa olikin siksi lähestyttävä sekä psykologiselta että yhteiskun­nalliselta kannalta. Mitään valmista kaavaa tai toimintaohjelmaa ongel­man ratkaisemiseksi Paasikivi ei voinut esittää. Kasvatuksen merkitystä hän kuitenkin tahtoi korostaa. Koulu, jos se saataisiin yleiseksi, jäisi monille lapsille ainoaksi kasvattajaksi. Jo pelkkä totuttaminen säännölli­seen työhön oli tärkeätä.⁹

Yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen perehtyessään Paasikivi kiinnostui myös sosialismista. Luettuaan August Bebelin naisasiaa koskevan tutki­muksen, johon hän perehtyi ruotsinkielisenä käännöksenä »Kvinnan i forntiden, nutiden och framtiden», Paasikivi ilmaisi avoimesti ihailunsa. Hän piti »ihmeellisenä», että alkujaan »tavallinen varvarinkisälli» Bebel oli pystynyt hankkimaan itselleen niin perusteellisen sivistyksen. »Minä olen ihan tulemaisillani socialistiksi», Juho tunnusti Annalle syksyllä 1893.¹⁰ Lopullinen raja jäi kuitenkin ylittämättä kuten oppi-isä Danielso­nillakin. Suomalaisen yhteiskunnan ja puolue-elämän tuonhetkinen ke­hitysaste, lähiympäristö ylioppilaskunnassa, Hämäläis-Osakunnassa ja Lahden kauppalassa liittyneinä Paasikiven henkilökohtaiseen yrittäjä­taustaan muodostivat etsivälle nuorukaiselle riittävän »suojarokotteen» sosialismia vastaan.

Toimiessaan kesällä 1895 vt. nimismiehenä Asikkalassa Paasikivi ta­pasi lapsuudenaikaisen tuttavansa Lahdesta suutari Eetu Salinin. Vaikka ajankohta suomalaista sosialismia ajatellen onkin varhainen, lienee tus­kin liian rohkeata päätellä työväenkysymyksen tulleen esille keskuste­luissa, joita Paasikivi muistelmissaan ei ole lähemmin selostanut.¹¹ Tie­tynlaisen epäsuoran todistajalausunnon tarjoaa Anna kertoessaan 2.1.1894 uuden vuoden vastaanottajaisista Crohnsien luona Stenkullas­sa. »Täti Crohns… katsoo, että sosialismi on jotakin aivan hullua… Ajat­telin itsekseni, että kun Juho kerran esittää mielipiteensä, täti ehkä va­kuuttuu siitä, ettei sosialismi olekaan niin hullua kuin hän luulee».¹² Vaikka Juho itse pysyttelikin koko ajan rajaviivan porvarillisella puolel­la, hän pystyi kirjallisuuden ja ehkä myös henkilökohtaisten kontaktien avulla hankkimaan käsityksen sosialismin teoreettisesta pohjasta sekä siitä, mitä se saattoi Suomessa merkitä. Samalla hän myös oppi » ym­märtämään», miksi sosialismiin uskovat henkilöt ja ryhmät menettelivät niin kuin menettelivät.

Kandidaattitutkintonsa jälkeen 1897 Juho jatkoi käräjäharjoittelua va­ratuomarin arvon saamiseksi. Lisätuloja hän hankki toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Työskenneltyään kesällä 1896 KOP:n Hämeenlinnan haarakonttorissa hän liiallista ja aikaavievää si­toutumista välttääkseen kieltäytyi ryhtymästä vastaperustetun Lahden haarakonttorin johtajaksi, mutta suostui kuitenkin ottamaan vastaan konttorin valvojan tehtävän.¹³

Kunnallishallintoon Paasikivi osallistui Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä 1897-1899. Tehtävä ei ollut raskas kuusijäsenisen hallituksen kokoontuessa keskimäärin kerran kuussa hoitamaan alle 3000:n asuk­kaan taajaman asioita. Paikkakunnan »keisarin» August Fellmanin ja ju­risti Paasikiven lisäksi kauppalanhallitus koostui lahtelaisista yksityis­yrittäjistä. Pienten ongelmien asialistaa täydensi v. 1898 käynnistetty hanke Lahden muuttamiseksi kaupungiksi, mutta tuloksiin ei ehditty päästä ennen Paasikiven siirtymistä Helsinkiin.¹⁴

Jo aikaisemmin esitetyllä tavalla omasta lahjakkuudestaan tietoinen Paasikivi oli asettanut tavoitteensa maalaisjuristin uraa korkeammalle. Osaltaan häntä rohkaisi Lang, joka suositteli väitöskirjan laatimista vesi­oikeudesta. Entinen historianopiskelija oli kuitenkin enemmän kiin­nostunut oikeushistoriaan painottuneesta finanssioikeudesta, joka kuu­lui kameraali- , politia- sekä valtio-oikeuden professorin Robert Her­mansonin opetusalaan.

Valmistaessaan väitöskirjaansa, jonka aiheeksi tuli »Lainkäytön kehit­tymisestä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa vanhemman ruotsa­lais-suomalaisen oikeuden mukaan. Kompetenssikysymys», Paasikivi oleskeli kesällä 1898 ja 1900 Tukholmassa kerätäkseen materiaalia Ruotsin valtionarkistosta. Annalle lähetetyt kirjeet välittävät vaikutelmia nuoren miehen ensimmäisestä ulkomaanmatkasta länteen. »Ihmiset näyttävät minusta yleensä suuremmilta kooltaan kuin siellä Suomessa. Etenkin poliisit ovat komeata väkeä». Työn lomassa mieltä virkistivät tapaamiset Tukholmassa käyneiden maanmiesten kanssa. Näiden jouk­koon kuuluivat Hannes Gebhard, Heikki Renvall ja Jonas Castren. Nuor­suomalaisten johtomieheen asianajaja Jonas Castreniin Paasikiven jo ennestään käräjiltä tuttu persoona teki nyt siinä määrin voimakkaan vaikutuksen, että hän myöhemmin syksyllä saapui henkilökohtaisesti Lahteen tarjoamaan tälle osakkuutta asianajotoimistoonsa. Velkaantu­neelle, perheelliselle nuorelle juristille ehdotus oli houkutteleva. Paasi­kivi kuitenkin torjui tarjouksen haluten jatkaa opintojaan molempien oikeuksien tohtorin arvoa varten.¹⁵

Perehtyäkseen tutkimusaiheeseensa laajemmissa kansainvälisissä puitteissa ja saadakseen käsiinsä kirjallisuutta, jota Suomessa ei ollut ulottuvilla, Paasikivi lähti kesäksi 1899 monien maanmiestensä jälkiä seuraten Saksaan Leipzigin yliopistoon. Suomalaisen koulun kielen­ opetuksen teoreettisuus näytti kuitenkin aluksi nostavan tien pystyyn. Huolimatta Hämeenlinnan lyseon päästötodistuksessa komeilevasta saksankielen kympistä juriskandidaatti joutui vaikeuksiin yksinkertai­simpienkin käytännön asioiden hoidossa. »En ole vielä käynyt kenen­kään professorin luona ennenkuin opin hiukan kieltä enemmän». Pal­katun yksityisopettajan ylioppilas Franz Schulzen ohjaus osoittautui kai­keksi onneksi sekä tehokkaaksi että monipuoliseksi. Hänen välityksel­lään Paasikivi liittyi ylioppilaiden voimisteluseuraan »Turnerschaft Al­bertiaan». Vuotta myöhemmin Schulze kirjoitti entiselle »oppilaalleen» Suomeen: »Iloinen henki on säilynyt, Lauantai-iltaisin kokoonnumme yhä voimistelun jälkeen kapakkaamme ja laulamme hienoja ylioppilas­lauluja sekä juomme kunnon germaanitapaan». Annalle Juho Kusti tosin vakuutti käyneensä kapakassa vain kerran, jolloin hän oli laulanut puolestaan saksalaisille suomalaisia kansanlauluja, »jotka tuntuivat hei­tä kovasti huvittavan».¹⁶ Varsinaisia ammatillisia kontakteja Paasikiven Leipzigin matka ei näytä jättäneen jälkeensä. Väitöskirjatyölle tuotta­mansa välittömän hyödyn lisäksi se oli kuitenkin tärkeä näköpiirin avar­tajana Keski-Eurooppaan sekä perustan luojana Paasikiven sujuvalle saksankielen kirjalliselle ja suulliselle taidolle.

Väitöskirjassaan Paasikivi keskittyi selvittämään hallinto- ja oikeusvi­ranomaisten toimivallan kehitystä verotus- ja finanssikontrolliasioissa keskiajalta vuoden 1734 lakiin saakka. Tehtävän mittavuutta osoittaa jo se, että teoksessa tarkastellaan verrattain yksityiskohtaisesti aiheeseen kuuluvaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä yli neljän vuosisadan ajalta (n. 1300-1734). Paasikivi toisin sanoen selvittää sen kehityskulun, joka on johtanut Ruotsin ja Suomen oikeudelle tunnusomaiseen ja vielä nykyäänkin noudatettuun hallinto- ja oikeusviranomaisten toimivallan jakoon. Kirjassaan hän tutki ensinnäkin, mille viranomaiselle kuului itse veronkanto eli perimiskompetenssi, siirtyi sitten tarkastelemaan veronmaksajain ja veronkantajain välisiä suhteita (»verovalituksia») se­kä keskittyi lopuksi finanssikontrolliasioihin, ts. kysymykseen siitä, mi­ten veronkantajain toimintaa ylempien viranomaisten taholta valvottiin. Kutakin kompetenssikysymystä Paasikivi tarkasteli johdonmukaisesti sekä lainsäädännön että käytännön valossa. Näin muodostuu, kuten K. J. Lång on todennut, tarkka ja vivahteikas kuva »kansaa lähellä olevien tuomioistuinten ja keskitettyjen hallintoviranomaisten välisestä työnja­kotaistelusta». Paasikivi ei tyytynyt toistamaan normatiivista oikeutta ai­kaisemman kirjallisuuden ja lakikokoelmien pohjalta vaan pyrki histori­antutkijan tavoin » kiinni todellisuuteen» kokoamalla mittavan oikeusta­pausaineiston käymällä Ruotsin ja Suomen valtionarkistoissa läpi tuhan­sia sivuja tuomiokirjoja ja muita alkuperäislähteitä. Ymmärrettävää on­kin siksi kirjoittajan läheisilleen joskus ilmaisema tuskastuminen työn vaatiman ajan määrään.¹⁷

Perusteellisuus kuitenkin palkitsi itsensä. Astuessaan katederiin 9.5.1901 puolustamaan 240-sivuista väitöskirjaansa Paasikivi saattoi suh­teellisen turvallisin mielin valmistautua ottamaan vastaan opponentin professori Robert Hermansonin kritiikin. Vastaväittäjä antoi auliisti tun­nustusta tutkimuksen lähdepohjan monipuoliselle laajuudelle ja kysy­myksenasettelun sekä johtopäättelyn kriittisyydelle ja loogisuudelle. Hermanson olisi tosin toivonut paikoin enemmän painotusta hallituk­sen määrätietoiseen yhtenäistämispolitiikkaan – puhtaasti käytännön sanelemien selitysperusteiden lisäksi – siirrettäessä veronkannon vas­ tuukysymyksiä hallintoviranomaisten käsiteltäviksi, mutta muuten op­ponentilla ei ollut periaatteellisia huomautuksia opinnäytteestä,  jonka hän katsoi riittävän myös dosentin pätevyyteen. Y.J. Hakulisen v. 1955 esittämän käsityksen mukaan Paasikiven väitöskirjalla on pysyvä tieteel­linen merkitys, ja se on jäänyt liian vähäiseen käyttöön myöhemmässä oikeushistoriallisessa tutkimuksessa.¹⁸ Teoksessa historiallisen lähesty­mistavan vaikutus onkin siinä määrin voimakas, että voidaan täysin pe­rustellusti todeta kirjoittajan itse asiassa palanneen takaisin »ensirak­kautensa», historian pariin.¹⁹ Akateemisessa hierarkiassa Paasikiven tut­kimus luettiin silti hallinto-oikeuden tai tarkemmin sanoen finanssihal­linto-oikeuden piiriin; mikä ala sittemmin johdatti hänet finanssihallin­nollisiin tehtäviin ja edelleen talouselämän palvelukseen.

Historia säilyi silti Paasikiven elinikäisenä hobbyna ja silloin tällöin hän itsekin muisti ystävänsä U. L. Lehtosen toimittamaa Historiallista Aikakauskirjaa pienillä, lähinnä valtiotalouden historiaan liittyvillä tut­kielmillaan.²⁰ Esikuvaansa Danielsonia seuraten Paasikivi ei tuntenut tarvetta luoda Yrjö-Koskisen tavoin laajoja oppirakennelmia ja ennusta­via synteesejä ihmiskunnan kokonaiskehityksestä. Vaikka menneisyy­den tapahtumat sellaisenaan eivät voineetkaan toistua, historian tarjoa­ma kokemuspohjainen tieto merkitsi Paasikivelle silti elämän opettajaa (magistra vitae), jonka neuvoja oli syytä kuunnella. Myöhään yöhön palaneen lukulampun ääressä hän ammensi tietoa, joka tarjoaisi reaalis­ta pohjaa eri vaihtoehtojen pohdinnalle. Vaikka nuori Paasikivi uskoikin inhimillisen kulttuurin jatkuvaan kasvuun ja edistykseen, menneisyys ei merkinnyt hänelle ennaltamäärättyä, tarkoitushakuista kehityslinjaa vaan ihmisten vaihtelevissa tilanteissa tekemiä valintoja, jotka aina poh­jautuivat johonkin. »Historian tosiasiat ja kulku» osoittivat Paasikiven mielestä, ettei tulevaisuutta voitu rakentaa pelkkien kauniiden periaat­teiden varaan, mistä hän sortovuosina syytti perustuslaillisia. Näin me­netellen »voitiin menettää sekä rahat että kukkaro».²¹ Historian merki­tykseen varttuneelle Paasikivelle palataan yksityiskohtaisemmin tuon­nempana.

Molempien oikeuksien tohtoriksi väitellessään Paasikivi oli jo jättänyt jäähyväiset Lahden kauppalalle. Professori Langin kehotuksesta hän ryhtyi 1.3.1899 alkaen hoitamaan lainopillisessa tiedekunnassa avoinna ollutta suomenkielen lehtorin virkaa.²² Ratkaiseva askel kohti yliopis­touraa oli nyt otettu, mikä merkitsi käräjäharjoittelun keskeytymistä ja luopumista varatuomarin arvon tavoittelusta. Samalla Paasikivi irtautui luottamustoimistaan Lahdessa ja tuomarin sijaisena joulukuusta 1898 lähtien hoitamastaan Hollolan tuomiokunnasta. Päätös herätti ihmetystä»ukkotuomari» Robert Selinissä, jonka mielestä tuomiokunta oli ollut erinomaisessa hoidossa Paasikiven osoittaessa ilmeisiä taipumuksia is­tuvan tuomarin tehtäviin. Yliopiston vetovoima osoittautui lyhyen täh­täyksen  taloudellisia etuja vahvemmaksi. Väitöskirjan valmistelu sujui paremmin Helsingissä. Muuttopäätökseen vaikutti epäilemättä myös se tosiasia, että K. J. Ståhlbergin siirryttyä protokollasihteeriksi senaattiin hänen entinen vakanssinsa, hallinto-oikeuden apulaisenvirka, vapautui. Paasikivi haki sitä tammikuussa 1899 pyytäen respiittiä (pätevöitymisai­kaa) väitöskirjan valmistamista varten. Määräajan päättyessä syyskuun lopussa 1900 viran ainoan hakijan, Paasikiven, opinnäytetyö oli yhä kes­ken,  joten täyttöprosessi lykkääntyi.²³

Varmuuden vuoksi Paasikivi haki myös maaliskuusta 1899 hoita­maansa, avoimeksi julistettua yliopiston lainopillisen tiedekunnan suo­menkielen lehtorin virkaa. Voitettuaan kilpahakijansa tohtori Heikki Renvallin hänet konsistorin yksimielisestä ehdotuksesta nimitettiin sii­hen helmikuussa 1902.²⁴ Lehtoraattinsa ohella Paasikivi ryhtyi tammi­kuun alussa 1902 hoitamaan myös hallinto-oikeuden apulaisenvirkaa, jonka täyttöprosessi tuolloin tuli ratkaisuvaiheeseensa.²⁵ Adjunktuuri oli jo lokakuussa 1900 julistettu uudelleen haettavaksi ja ainoalle haki­jalle, Paasikivelle, myönnettiin kahteen otteeseen lisäpätevöitymisaikaa, viimeksi vuoden 1901 loppuun.²⁶

Respiittityönään nuori tohtori kirjoitti toisen »pääteoksensa» oikeus­tieteen alalta (Kyydinpito- ja kestikievarilaitos Suomen lain mukaan. 1 vihko. Helsinki 1901. 80 s.). Kyseessä on oikeastaan vain johdanto laa­jempaan tutkimukseen – joka ei koskaan ilmestynyt – Suomessa tuol­loin voimassa olleesta kyydinpitoa ja kestikievarilaitosta koskevasta oi­keudesta. Teoksessaan Paasikivi tarkastelee väitöskirjansa tavoin histori­allisesta näkökulmasta ko. alaan liittyvän lainsäädännön kehitystä vuo­teen 1734 saakka. Kiireessä syntyneen respiittityön luonnetta kuvaa sen katkeaminen kesken lausetta viimeisen painoarkin loppuessa. Tutkiel­masta ei ollut Paasikivelle hyötyä vain pätevyyden lisääjänä viranhaussa. Hänet oli v. 1901 nimitetty ensin sihteeriksi ja sittemmin puheenjohta­jaksi komiteaan, joka sai tehtäväkseen tarkastaa kyyditysrasitusta ja kesti­ kievarinpitoa koskevaa lainsäädäntöä. Näin Paasikivi respiittityöllään myös selvitti itselleen johtamansa hankkeen historiallista taustaa. Sa­malla tutkielma merkitsi hänen varsinaisen oikeustieteellisen julkaisu­ toimintansa loppua kirjoittajan kiinnostuksen suuntautuessa vastedes yhä enemmän historiallisiin ja poliittisiin kysymyksiin.

Virantäyttöä koskevassa lausunnossaan tiedekunnalle 22.1.1902 professori Hermanson antoi tunnustusta tekijän selkeälle otteelle laajan ja vaikeaselkoisen teeman käsittelyssä sekä katsoi kirjasella olevan tieteel­listä merkitystä perustan luojana positiivista oikeutta koskevalle esityk­selle. Paasikiven pienemmille, mm. Valvojassa julkaistuille artikkeleille Hermanson sen sijaan ei antanut itsenäistä tieteellistä arvoa pitäen niitä silti »kirjallisina meriitteinä».²⁷ Molempien oikeuksien tohtori Paasiki­ven pätevyydestä hakemaansa virkaan ei Hermansonilla ollut epäilyksiä. Lainopillisen tiedekunnan ja yliopiston konsistorin asetuttua yksi­ mielisesti samalle kannalle nimitys tapahtui 12.4.1902.²⁸

Ura yliopiston apulaisena jäi hieman yli vuoden kestäneeksi episo­diksi Paasikiven tähyillessä koko ajan uusiin, korkeampiin tehtäviin. Lähinnä oli tavoitteena Hermansonin eläkkeelle siirtymisen vuoksi lähi­vuosina vapautuva hallinto-oikeuden professuuri. Toinenkin mahdolli­suus oli avautumassa. Ministerivaltiosihteeri v. Plehwen aloitteesta suunniteltiin Helsingin yliopistoon uusia professuureja Venäjän valtio­-oikeudessa ja oikeushistoriassa sekä Venäjän historiassa. Ensiksi mainit­tuun vakanssiin rehtori Edvard Hjelt ajatteli J. K. Paasikiveä, joka antoi suostumuksensa ehdolla, että opetus tapahtuisi kotimaisilla kielillä. Kanslerinsihteeri Eduard Berendtsille Hjelt kirjoitti Pietariin: »Hän (Paasikivi) on tietorikas, erittäin ahkera, lahjakas ja kaikin puolin kunni­oitusta ansaitseva mies. Venäjän kielen hän hallitsee sangen hyvin, joten hän yleisine juridisine tietoineen voi perehtyä alaan ilman suurempia vaikeuksia. Tosin hänen pitäisi viettää ainakin vuosi Venäjällä ja saada sitä varten tukea». Ennen uuden viran perustamista (elokuussa 1903) Paasikiven ura ehti kuitenkin kääntyä kokonaan toiseen suuntaan.²⁹

Yhtä lyhytaikaiseksi osoittautui hänen viimeinen paluunsa ylioppilas­ elämään Hämäläis-Osakunnassa vuosina 1901-1902. Werner Meurma­nin tultua nimitetyksi valtion virkaan hän joutui kevätlukukaudella 1900 luopumaan yli vuosikymmenen  kestäneestä  kuraattorintoimestaan. Kauan patoutunut reaktio Meurmanin johtamaa »konservatiivis-talon­ poikaista» linjaa vastaan oli siinä määrin voimakas, että uudeksi kuraat­toriksi valittiin nuorsuomalainen Knut Polon. Hänen kautenaan  tapah­tui osakunnassa kielimanifestin ja Yrjö-Koskisen »avoimen kirjeen» ki­ristämässä ilmapiirissä vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten lopulli­nen välirikko. Vähemmistöön jääneen Polonin aseman käytyä vaikeaksi hän terveydellisiin syihin vedoten pyysi eron syksyllä 1901. Todellinen syy on ilmeisesti ollut poliittinen luottamuspula, koska terveydentila ei estänyt Polonia pian tämän jälkeen ryhtymästä ylioppilaskunnan pu­heenjohtajaksi.³⁰

Lokakuun 15. päivänä 1901 pitämässään kokouksessa osakunta valitsi uudeksi kuraattorikseen molempien oikeuksien  tohtori J. K. Paasikiven 75 äänellä 76:sta toisen vanhasuomalaisen maisteri U. L. Lehtosen saa­dessa yhden äänen. Valinnan yksimielisyys oli kuitenkin pitkälti näen­näinen tyytymättömyyden ilmetessä jo vaalikokouksissa. Vanhasuoma­laiset painoivat ehdokkaansa läpi joukkovoimallaan korjaten siten »lip­sahduksen», joka Polonin valinnassa oli tapahtunut.³¹ Astuessaan toi­meensa 12.11.1901 Paasikivi korosti jatkavansa jo vakiintunutta ja tär­keänä pitämäänsä yhteiskunnallista linjaa kansanvalistus- ja kansanopis­toasia mukaan   lukien.  Onnitellessaan  perinteiseen tapaan osakuntaa kuraattorin vaalista Danielson tällä kertaa epäilemättä teki sen hyvin mielellään.³²

Ohjelmajulistuksensa mukaisesti Paasikivi ohjasi osakunnassa käytyjä keskusteluja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Teemavalikoimaan sisältyivät mm. äänioikeuskysymys (alustajana yo. Matti Paksula), maanvuokraolot (yo. Antti Thule, sittemmin Tulenheimo) sekä ylioppilaiden kansan­ valistustyö (maisteri Oskari Mantere). Vuosikertomuksen laatijan K. W. Rauhalan mukaan kuraattori Paasikivi oli näiden keskustelujen ohjaaja­na parhaimmillaan. »Hänen laajat tietonsa … olivat erikoisesti osakun­nalle hyödyksi». Toisaalta yhteiskunnallisuuden painottaminen saattoi johtaa myös yksipuolisuuteen. »Ainakin huomasi osakuntalaisten keskuudessa vaihtelun kaipuuta ».³³

Vähitellen havaitsi myös Juho Kusti Paasikivi »kasvaneensa ulos» osa­kunnan ympyröistä. Marraskuun 11. päivänä 1902 hän »komiteatöiden, tieteellisten harrastusten ym.» aiheuttamaan ajanpuutteeseen vedoten pyysi vapautusta kuraattorintehtävästä. Seuraajaksi valittiin 2.12.1902 tuolloin vielä vanhasuomalainen maisteri Julius Ailio. Pöytäkirja kertoo kuraattorin vaalin jälkeen siirrytyn Kaisaniemen ravintolaan pikkujou­lujuhlaan, »joka samalla muodostui eroavan kuraattorin hyvästijättö- ja uuden kuraattorin  vastaanottotilaisuudeksi».³⁴

Voidaan yhtyä Seppo Kuusistoon siinä, että Paasikivi osoitti kuraatto­rina suuntaa vanhasuomalaisille yhdessä sortokauden kriittisimmistä vaiheista. Kokonaisuutena hänen virkakautensa jäi yhtä episodimaiseksi kuin Poloninkin. Kumpikaan lyhytaikaisista kuraattoreista ei pystynyt persoonallaan yhdistämään poliittisia suuntia vaan rajoittui toimimaan oman puolueensa kannatuspohjan varassa.³⁵ Sama toistui vuoden 1902 ylioppilaskunnan puheenjohtajiston vaalissa, jossa Polon vuorostaan selviytyi voittajana. Vielä seuraavan vuoden (1903) vastaavassa vaalissa Paasikivi oli mukana eräiden vanhasuomalaispiirien protestiehdokkaa­na, jonka kokoamat 29 ääntä eivät riittäneet valituksituloon.³⁶ Parhail­laan poliittista uraa luova vanhasuomalainen juristi ei vielä nauttinut yleistä luottamusta.

Kappaleen sivut: 1 2 3