YKSIKAMARISEEN EDUSKUNTAAN

Vanhasuomalaisten puolueohjelma

Järjestäytyvä puolue

Bobrikovin aikana Venäjän-politiikka oli selvästi hallinnut puolue-elä­mää työntäen sisäiset reformikysymykset taka-alalle. »Ulkopoliittisen» paineen vähitellen hellittäessä vuosina 1904-1905 asetelma kääntyi päinvastaiseksi. Vaikka perustuslailliset vielä kauan harjoittivatkin kulu­neita sortovuosia koskevaa julkista pyykinpesua, tuntui silti vaikealta kiistää, että kasautuneet sisäpoliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat vaa­tivat pikaista ratkaisua.

Vanhasuomalaiset asettivat kaiken muun edelle eduskuntauudistuk­sen, jonka toteuttamista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta puolue oli vaatinut jo syksystä 1904 lähtien. Ajastaan jälkeenjääneiden säätyvaltiopäivien konservatiivisuuden vuoksi lainsäädäntö ei ollut ky­ennyt seuraamaan yhteiskunnan muuttumista. Reformien viivästymises­tä aiheutunut radikalismi, jota sortovuodet olivat lisänneet, pääsi vih­doin valloilleen suurlakon luomassa vallankumouksellisessa tilantees­sa.

Aktiivista uudistuspolitiikkaa oli nyt määrätietoisesti jatkettava »suu­ren hyppäyksen» tuloksena syntyvässä uudessa eduskunnassa. »Oikeus­ taisteluunsa» keskittyneitä perustuslaillisia selvemmin vanhasuomalai­set näkivät, että vain paineiden pysyvän purkamisen avulla yhteiskunta­ rauha olisi pitkällä tähtäyksellä taattavissa. Vuonna 1913 laatimassaan artikkelissa Paasikivi kirjoitti: »Yleensä on valtiollisessa elämässä paras ottaa huomioon, mikä on välttämätöntä ja asettaa toimensa sen mukaan. Tosin ikävä totuus, mutta valitettavasti ei autettavissa». Tämä reaalipoliitikon uskontunnustus sopii yhtä hyvin nuoren kuin vanhan­kin Paasikiven suuhun.¹

Väistämättömäksi katsottuun eduskuntauudistukseen liittyi myös ra­dikalismin aiheuttamia »vaaroja», joiden torjumiseen osaltaan tähtäsi vanhasuomalaisten v. 1904 käynnistämä organisoituminen moderniksi puolueeksi varta vasten laadittavan ohjelman pohjalla. Senaatin vahvis­tettua 12.2.1906 puolueen säännöt toiminta saattoi virallisesti alkaa. Helmikuussa 1906 järjestäytyneen puoluevaltuuskunnan puheenjohta­jaksi valittiin Ernst Neovius (12.5.1906 lähtien Nevanlinna). Kuten Salo­korpi on huomauttanut, hän pysyi kuitenkin ensi sijassa kokouspu­heenjohtajana. Varsinainen auktoriteetti oli Danielson. Heidän lisäk­seen valtuuskunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä olivat J. K. Paasikivi sekä puoluesihteeri K. N. Rantakari. Johtoryhmään kohosi vähitellen myös Lauri Ingman, joka tosin valittiin puoluevaltuuskunnan varsinai­seksi jäseneksi vasta v. 1908.

Vaikka puoluetta Danielsonin apuna johtava nelivaljakko olikin am­matilliselta taustaltaan erilainen (Rantakari toimittaja, Paasikivi oikeus­oppinut, Nevanlinna talous- ja finanssipolitiikan asiantuntija sekä Ing­man teologi), heitä yhdisti historian harrastukseen pohjautuva, oppi­-isän linjan mukainen ajattelu. Suuntataistelun vuosina 1900-1903 he olivat kaikki tukeneet Danielsonia Yrjö-Koskisen kannattajia vastaan Rantakarin ajautuessa vasemmistosuuntauksessaan välillä jo sosiaalide­mokraattien riveihin saakka. Paasikiveä liitti Nevanlinnaan jo kouluvuo­siin pohjautuva, ajoittaisesta rakoilusta huolimatta kestävä ystävyys. Joh­toryhmän asemaa vahvisti vielä se, että Nevanlinna valittiin 1.7.1906 eläkkeelle siirtyvän Lounasmaan jälkeen Uuden Suomettaren päätoi­mittajaksi, mikä tarjosi hänelle tilaisuuden ryhtyä puoluesihteeri Ranta­karin rinnalla  »päätoimisesti» hoitamaan vanhasuomalaisten politiik­kaa.²

Maaliskuun 10. päivänä 1906 puoluevaltuuskunta päätti ryhtyä toi­menpiteisiin puolueen »perustavan kokouksen» koollekutsumiseksi. Sitä ennen oli saatava aikaan luonnos ohjelmaksi, joka samalla määritte­lisi vanhasuomalaisten propagandan suuntaviivat ryhdyttäessä valmis­tautumaan ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Alkupe­räisenä tarkoituksena oli saada ohjelma valmiiksi jo kevään kuluessa ja hyväksyttää se kesäkuussa 1906 kokoontuvassa puoluekokouksessa. Valtuuskunta tekikin kiivaasti töitä kokoontuen 4-5 kertaa kuukaudes­sa.³ Sen alaisena toimi lisäksi lukuisia erityisvaliokuntia. Paasikiven vas­tuulla oli kunnallisen äänioikeusuudistuksen ja »maalaiskysymyksen» johto. Lisäksi hän oli jäsenenä kieliasiaa, vero- ja virkamieskysymyksiä sekä kirkollisohjelmaa valmistelevissa valiokunnissa.

Aika osoittautui kuitenkin riittämättömäksi, minkä vuoksi varsinai­nen puoluekokous lykättiin syksyyn ja 27.-29.6.1906 pidettiin vain osan­ottajamäärältään suppea »neuvotteleva kokous», jonka työn tulokset lä­hetettiin sitten lehdistö- ja järjestökäsittelyyn ympäri maata. Aikataulua väljensi osaltaan uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain astuminen voimaan vasta syksyllä 1906. Erityisen tärkeänä johtoporras piti puolu­een uuden linjan testaamista  maalaisväestön keskuudessa.⁴

Järjestökäsittelyn tulokset otettiin tarkastettavaksi Suomalaisen puo­lueen 22.-24.10.1906 Helsingin Palokunnantalossa pitämässä varsinai­sessa puoluekokouksessa. Maan valtio-oikeudellisesta asemasta alusti R. Danielson-Kalmari päätyen ponteen seuraavana valtiopäiväkautena eduskunnan hyväksyttäväksi esitettävästä lakiehdotuksesta, jonka mu­kaan »Suomen asema Venäjän valtakunnassa selvästi määritellään ja maallemme kuuluva sisällinen itsenäisyys turvataan». Samoin oli annet­tava esitys uudeksi hallitusmuodoksi, joka laajentaisi eduskunnan valtaa valtionvarain käyttöä koskevissa asioissa. Danielson-Kalmarin apuna toimineen valiokunnan, johon muiden tehtävien ylikuormittama Paasi­kivi ei kuulunut, viimeisteltyä ponnet ne hyväksyttiin ja liitettiin sellai­senaan   puolueohjelmaan.⁵

Tämän enempää ei Venäjän-politiikkaa puoluekokouksessa käsitelty. Perustuslaillisten taholta tulleiden kiihkeiden hyökkäysten vuoksi rou­tavuosien myöntyvyyslinja oli yhä edelleen vanhasuomalaisille jonkin verran arka aihe. Mechelinin senaatin ehdotuksesta keväällä 1906 ta­pahtunutta Tagantsevin komitean lakkauttamista pidettiin kuitenkin vir­heenä, koska verrattain suotuisissa  merkeissä käynnistynyt työ Suomen ja Venäjän välisten suhteiden määrittelemiseksi jäi näin kesken. Suurla­kon jälkeinen »suojasää» näytti toistaiseksi jatkuvan ja Mechelinin se­naatin tiedettiin valmistelevan uutta hallitusmuotoa koskevaa  esitystä. Kun tilanne keisarikunnassa ei vielä ollut vakiintunut, tuntui vaikealta yksityiskohtaisesti määritellä tulevan kehityksen suuntaviivoja, minkä vuoksi puolueohjelma tältä osin muovailtiin tarkoituksellisen lyhyeksi.⁶

Suomalaisuuden edistäminen asetettiin odotetusti puolueen keskei­seksi tavoitteeksi. Suomi oli saatava ainoaksi kansalliskieleksi ja ruotsi asetettava paikalliskielen asemaan. Samalla kuitenkin huomautettiin, et­tei ruotsinkielisen rahvaan oikeuksia haluttu polkea ja suomalaistumis­vaatimus kohdistettiin vain sivistyneistöön. Kieliraja leimattiin mielel­lään myös »kansan» ja »herrasväen» väliseksi luokkarajaksi, jonka pois­taminen oli yhteiskunnallisen kehityksen kannalta tärkeä tehtävä.  Itse­ään vanhasuomalaiset eivät lukeneet »yläluokkaan» kuuluviksi. Vuoden 1906 puolueohjelmassa esitettiinkin kielipoliittisia vaatimuksia mm. virkamiehistölle, oppilaitoksille ja yliopistolle. Radikaaleinta linjaa edusti ylioppilasjärjestö Suomalainen Nuija kielipoliittisine demonst­raatioineen. Niiden järjestämistä kannatti erityisesti puoluesihteeri Ran­takari, jonka mielestä »ne friskaa päätä ja niskaa». Tarkoituksena ei niinkään ollut kielikysymyksen riitauttaminen sinänsä, vaan pikemmin­kin poliittisen aktiivisuuden kohottaminen puolueessa Nuijan radikalis­min avulla. Kielikysymys tarjosi myös keinon nuorsuomalaisten arvos­teluun näiden liittouduttua ruotsalaisten kanssa. Puolueen vanha yrjö­koskislainen sukupolvi oli viehättynyt kielikysymyksestä, kun taas johta­va danielsonilainen siipi asetti painopisteen selvästi sosiaalipolitiik­kaan. Kansan laajojen kerrosten yhteiskunnallisten ja taloudellisten olo­jen parantaminen oli lähitavoitteena noussut kielikysymyksen edelle puolueen tehtävänasettelussa. Paasikivi oli 12.7.1906 alkaen mukana puolueohjelman ao. kohtaa valmistelleessa kielivaliokunnassa, mutta näyttää pysytelleen varsin passiivisena.⁷

Aktiivisemmin Paasikivi esiintyi virkamies- ja verotusasiain valiokun­nassa, jota johti Ernst Nevanlinna. Tavallaan kysymys tosin liittyi kielipo­litiikkaan Paasikiven korostaessa virkamiehistön katsomustapaan ja ylennysperusteisiin liittyvän »virkavaltaisen hengen poisjuurruttamis­ta», virkakunnan vähentämistä, sen toiminnan tehostamista ja kohtuut­tomien palkkaus- eläke- ym. etujen poistamista. Kuten Eskola on huo­mauttanut, kaikki Paasikiven esittämät muutokset kävivät virkamiehille epäedulliseen suuntaan.

Verotuksen osalta Paasikivi ilmoittautui progressiivisen tulo-ja omai­suusveron kannattajaksi. Rasituksen tuli olla lievempi vähävaraisille kansanluokille ja olosuhteet oli otettava huomioon veroa määrättäessä. Tulojen ilmoittamisvelvollisuus oli säädettävä. Vanhasuomalaiset kat­soivat oikeudenmukaisen verotuksen edellyttävän »verrattain korkeaa verovapaata alinta tulomäärää sekä pääoman antaman tulon ankaram­paa verotusta». Näitä koskevat ponnet esitteli kokoukselle valiokunnan puheenjohtaja Ernst Nevanlinna, kun taas virkamiesasiaa selvitti varapu­heenjohtaja J. K. Paasikivi. Ponsien tultua hyväksytyiksi ne otettiin sellai­senaan puolueohjelmaan.⁸

Puheenjohtajana Paasikivi toimi jo keväällä 1906 työnsä aloittaneessa kunnallisen äänioikeuden laajentamista selvittävässä valiokunnassa. Evästyksenään sillä oli Danielsonin yleisohje: »Kun valtiollinen askel (eduskuntauudistus. T. P.) on otettu, niin tästä ei päästä. Paras tunnustaa tämä tosiasia ja tehdä mitä voidaan, että ei synny onnettomuutta».⁹ Paa­sikivi oli samaa mieltä. Valtiollisen äänioikeusreformin avulla oli tah­dottu saada kaikki mukaan työhön maan ja kansan yhteisissä asioissa. Vastaaviin tavoitteisiin oli nyt pyrittävä myös paikallisissa puitteissa kun­nallisen äänioikeuden välityksellä. Tällä olisi suuri kokoava ja opettava merkitys. Piti saada vain takeita liiallista verotusta ja rasituksia vastaan. Muuta ei tarvittu.¹⁰

Vallitsevan järjestelmän mukaan äänestettiin veroäyrin perusteella. Kaupungeissa korkein äänimäärä oli 25, minkä lisäksi oli säädetty, ettei kellään saanut olla enempää kuin 1/50 kunnan ääniluetteloon merki­tyistä äänistä. Maaseudulla taas suurin äänimäärä oli rajoitettu 1/15:ksi kuntakokouksessa äänestävien yhteenlasketusta äänimäärästä. Esimer­kiksi Helsingissä pari, kolme prosenttia kaupungin täysi-ikäisistä kansa­laisista saattoi äänestää kumoon kaikki muut ja mielin määrin päättää kaupungin asioista.

Paasikiven mielestä ei pienillä  osatarkistuksilla enää asiasta selvitty. »Se aika on ollut ja mennyt, jolloin hiljainen, lyhytaskelinen kehitys tässäkin kysymyksessä oli mahdollinen. Puolueolot ovat sen estäneet. Tämäkin kysymys on yksi niitä, joissa tarpeellisten uudistusten toi­meenpano on aivan liian kauvan lykkäytynyt,  ja niin olemme tässäkin asiassa, niinkuin on ollut valtiollista äänioikeutta koskevan kysymyksen­kin laita, nykyään siinä asemassa, että asteettaisten uudistusten tietä kulkeminen ei enää ole ajateltavissa».¹¹

Näiden lähtökohtien mukaisesti valiokunta, jonka mietinnön Paasiki­vi itse kirjoitti, päätyi suosittelemaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta myös kunnallisvaaleissa. Jokaisen äänioikeutetun olisi oltava vaalikel­poinen. Lainsäädännön avulla piti kuitenkin turvata asioiden kelvolli­nen käsittely ja estää kunnan jäsenten liiallinen verottaminen. Siksi oli jokaiseen kuntaan »niin maalla kuin kaupungeissa» asetettava kunnan­valtuusto, jonka jo sellaisenaan katsottiin lisäävän vastuullisuutta ja vä­hentävän siihenastisille kuntakokouksille ominaista satunnaisuutta. Val­tuusto valittaisiin joko enemmistö- tai suhteellisilla vaaleilla. Veroas­teikko kunnissa olisi progressiivinen, kuitenkin niin että katoksi tulisi korkeana pidetty 3 1/2–4 prosentin raja.

Puolueen varakkaan maaseutuväestön edut otettiin huomioon eh­dottamalla ns. lisättyä valtuustoa, joka valittaisiin siinä tapauksessa, että edellämainituin perustein kootut kunnan tulot eivät riittäisi sen menoi­hin. Lisätyn valtuuston »muodostavat varsinaiset valtuusmiehet ynnä yhtä monta sitä varten valittua lisävaltuusmiestä. Viimeksimainittujen vaaliin, jossa jokaisella äänestäjällä on yhtäläinen äänimäärä, on oikeu­tettu osaa ottamaan jokainen kunnallisveroa maksava kunnan jäsen yn­nä hänen kanssaan yhteisessä taloudessa elävä aviopuoliso. Ehdotus lisäverojen kantamisesta katsotaan hyväksytyksi ainoastaan, kun sitä 2/3 enemmistö lisätyssä valtuustossa puolustaa». Tarkoituksena oli selvästi estää »vallankumous» kunnallishallinnossa ja taloudessa. Uusista ve­roista päättäminen voisi tapahtua vain niiden suostumuksella, joiden kukkarosta rahat perittäisiin. Paasikiven kunnallista äänioikeutta koske­ vaan ehdotukseen ei puoluekokouksessa enää tehty muutoksia ja se otettiin sellaisenaan vanhasuomalaisten ohjelmaan.¹²

Laajasti esillä olleen koulukysymyksen käsittelyyn Paasikivi ei näky­vällä tavalla ehtinyt mukaan. Samaa on sanottava oikeuslaitoksen uudis­tamisesta, työväenkysymyksestä, kirkkoon liittyvistä ongelmista, raittius­asiasta, ohjesääntöisen prostituution poistamisesta sekä naisen oikeu­dellisesta asemasta.¹³ Ehdottomasti keskeisin lokakuun 1906 puolueko­kouksen asioista yleensä ja myös Paasikiven roolia ajatellen oli »maa­laiskysymys»,  jota tarkastellaan erikseen  tuonnempana.

Kokous valitsi myös ensimmäisen sääntöjen mukaisen puolueval­tuuskunnan, joka sai seuraavan kokoonpanon (suluissa annettu ääni­määrä):

tri J. K. Paasikivi (363)

toimittaja K. N. Rantakari (363)

ylitirehtööri Y. K. Yrjö-Koskinen (362)

valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmari (362)

vapaaherratar Aleksandra Gripenberg (362)

tri Aug. Hjelt (362)

esitt.siht. A Listo (362)

tri Ernst Nevanlinna (362)

tri K. A Paloheimo (362)

lakit.kand. Ph. Suuronen (362)

maisteri Onni Hallsten (360)

ylioppilas Kaarlo Koskimies (360)

tri AH.   Virkkunen  (359)

tri Hugo Rautapää (359)

tri A 0.  Hainari (357)

maisteri Samuli Sario (356)

Varajäsenet:

rva Tilma Hainari (355)

konduktööri J. Ahla (355)

rva Ada Ojala (354)

maisteri A 0. Autere (354)

rak.mest. N. Eskola (354)

tri Lauri Ingman (354)

ylioppilas Impi Viljatie (354)

vahtimestari J. Toivonen (339)

Lokakuussa 1906 valitun puoluevaltuuskunnan kokoonpano pysyi va­kiona Paasikiven eroon saakka v. 1912 lukuunottamatta sitä, että Hall­sten vaihdettiin v. 1908 Ingmaniin.¹⁴

Valmistunutta ohjelmaa Paasikivi piti »aika radikaalina» painopisteen ollessa selvästi sosiaalipolitiikassa. Kysymys ei silti ollut pelkästä taktii­kasta edessä olevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Puolueen daniel­sonilainen siipi oli ajanut sosiaalireformatorista linjaa jo kauan ennen suurlakon aiheuttamaa yleisen ilmapiirin muutosta, joka suorastaan pa­kotti entistä pitemmälle meneviin  ratkaisuihin.  Yhteiskunnalliset olot oli muokattava sellaisiksi, että ne tyydyttäisivät suurta enemmistöä. Sil­loin ei ollut pelkoa järjestelmän sortumisesta. Valtiollisessa tilanteessa saatua hengähdystaukoa oli käytettävä hyväksi maan sisäisten olojen lujittamiseen ja järjestelmän pohjan laajentamiseen.

Kilpailu uusista äänestäjistä merkitsi realiteettia, jota ei voitu sivuut­taa. Oli  koetettava hankkia kansan enemmistön kannatus edettäessä kohti suomalaiseen kulttuuriin pohjautuvaa snellmanilaista kansallis­valtiota. Vanhasuomalaiset eivät katsoneet ajavansa minkään taloudel­lisen intressipiirin asiaa vaan esiintyivät mielelläään »koko kansan» nimissä.  Ideologisesti puolue asettautui keskustaan  jättäen oikealle puolelleen konservatiiviset ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset 1906  aika­na niinikään valmistuneine ohjelmineen.¹⁵ Vasemmalle puolelle taas sijoittuivat sosiaalidemokraatit, joiden »kansainvälisyyttä» ja luokkavi­han lietsontaa vanhasuomalaiset eivät katsoneet voivansa hyväksyä.

Puolueohjelma oli lähinnä viiden miehen: Nevanlinnan, Paasikiven, Ingmanin, Rantakarin ja Gebhardin käsialaa, ja se muodostui perus­dokumentiksi, johon nojautuen vanhasuomalaiset lähtivät ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Ohjelma pysyi voimassa puolu­een toiminnan lopettamiseen saakka v. 1918. Syynä tähän oli pitkälti myös se, että toisella sortokaudella reformit eduskunnassa viivästyivät ja niitä jouduttiin lykkäämään valtiopäiviltä toisille. Vaikka joitakin yksi­tyiskohtia tarkistettiinkin, uutta ohjelmaa vanhasuomalaiset eivät enää painattaneet. Paasikiven osuus oli ollut keskeinen ennen muuta »maa­laiskysymyksessä» ja kunnallislainsäädännön uudistuksessa, mikä niin­ ikään viitoitti hänen myöhempää toimintaansa eduskunnassa. Sosiaali­reformatorisesti  suuntautuneen nuoren poliitikon harrastuspiirissä »ulkopolitiikka» pysyi toistaiseksi vain yleisenä taustatekijänä.

Kappaleen sivut: 1 2 3