YKSIKAMARISEEN EDUSKUNTAAN

»MAALAISKYSYMYS» (Kirjoittanut Hannu Immonen)

»Olin Hämeestä kotoisin olevana ja varttuneemmalla iällä siellä kesiäni viettäneenä joutunut jonkun verran näkemään torpparioloja ja sen var­jopuolia sekä tutustumaan maaseutuväestön ajatuksiin asiasta». Näin Paasikivi kertoo muistelmissaan agraaripoliittisten käsitystensä synty­taustasta.1 Häme oli osa Etelä-Suomen vanhaa ja verrattain yhtenäistä peltoviljelysaluetta,  jolla tämän  vuosisadan alussa oli  torppareita ja muonamiehiä suhteellisesti enemmän kuin muualla Suomessa.2 Vaikka maatalousväestön enemmistö oli vailla omaa maata ja varsin huomatta­va osa siitä lisäksi tilapäisen ansion varassa, vuokraviljely ei kuitenkaan ollut Suomessa erityisen laajalle levinnyt. Vuoden 1910 maataloustilas­ton mukaan viljellystä maasta oli vuokralla 20.5%.3 Tilattoman väestön ongelman kärjistyminen viime vuosisadan vaihteessa nimenomaan torpparikysymyksen nimellä kaikkea yhteiskuntapoliittista keskustelua hallitsevaksi teemaksi ei siten nykyisen tutkimuksen mukaan varsinaisesti johtunut itse maanvuokrausjärjestelmän olemassaolosta, vaan sen synnyttivät muut osapuolten keskinäisten suhteiden kärjistymiseen vai­kuttaneet tekijät.4

Laajimmassa mielessä kysymys oli 1800-luvulla tapahtuneen nopean väestönkasvun aiheuttamasta suhteellisen liikaväestön muodostumises­ta, jota vanha maatalous ei kyennyt työllistämään ja elättämään. Tämän ongelman kietoutuminen vuosisadan vaihteessa osaksi Suomen sisäistä puoluepolitiikkaa sekä Suomen ja Venäjän suhteiden problematiikkaa toi luontaistalouden korvaantumisesta vaihdantataloudella sekä agraa­riyhteiskunnan muuttumisesta industriaaliyhteiskunnaksi aiheutuneet ongelmat korostetusti esille maanvuokrasuhteisiin liittyvän torppariky­symyksen muodossa. Helmikuun manifestin aiheuttaman poliittisen kriisin jälkeen Suomen tilattoman väestön ongelma muodostui nimen­omaan torpparikysymyksen muodossa kiinteäksi osaksi Suomen ja Ve­näjän keskinäisten suhteiden politiikkaa.5 Juuri tästä näkökulmasta Paa­sikivi alkoi alunperin lähestyä Suomen torpparikysymystä.

Torpparikysymyksen liittyminen Suomen ja Venäjän suhteisiin tuli kouriintuntuvalla tavalla esille helmikuun manifestin luoman kriisin yhteydessä keväällä 1899, jolloin Suomen torppareiden ja tilattomien keskuuteen kulovalkean tavoin levinneet huhut tiesivät kertoa, että »Ve­näjän lain» tullessa ennen pitkää voimaan Suomessa kaikki maat jaettai­siin halukkaiden kesken tasan.6 Maanjakohuhujen vastustamista varten syntyi ylioppilasnuorison keskuudessa organisaatio, joka ryhtyi lähettä­mään luennoitsijoita maaseudulle tekemään valistustyötä torppareiden keskuudessa. Yliopiston lehtori Paasikivi oli tässä toiminnassa innok­kaasti mukana; hänen tehtävänään oli yhdessä erään ylioppilaan kanssa puhdistaa huhuista kaksi nimeltä mainitsematonta kuntaa, joista toinen sijaitsi Hämeessä ja toinen Uudellamaalla. Toiminta koostui esitelmistä, joita pyrittiin pitämään kaikissa suuremmissa torpparikylissä. Näissä esi­telmissä Paasikivi yritti muiden mukana »todistaa yksityisomistuksen pyhyyttä, jota ’ei edes keisari voinut loukata’». Torppareille korostettiin, kuinka he säästäväisyydellä voisivat itsekin hankkia maata sekä luvattiin parannusta oloihin laillisin keinoin. Lopuksi vielä kuvattiin »Venäjällä vallitsevaa kurjuutta, joka nyt uhkasi Suomea ».7

Paasikivi sai kuitenkin kokea, ettei ylioppilaiden toiminnalla ollut toivottua tulosta. Tilattomat sulkeutuivat kuoreensa ja välttelivät opiske­lijoita. Paasikiven havainnon mukaan maanjakohuhut näyttivät näennäi­sesti katoavan, mutta kenraalikuvernöörin saamat anomukset osoittivat kuitenkin, ettei väestö luopunut uskostaan. Kokemus oli opiskelijoille traumaattinen, Paasikiven mukaan nämä havaitsivat »koko esplanadi­ isänmaallisuuden onttouden» ja sen mukana Suomen suuret yhteis­kunnalliset ongelmat, joiden olemassaolo oli erityisen arveluttavaa suu­riruhtinaskunnan arkaluontoisen poliittisen aseman takia. Kokemuksen­sa perusteella Paasikivi päätteli, että »yhteiskunnallinen rakennus oli kaikkein ensiksi vakaannutettava etenkin maalaiskysymyksen onnelli­sella ratkaisulla».8

Agraarikysymyksen valtiollinen puoli tuli uudestaan esille syksyllä 1899 senaattori Edvard Boehmin johdolla asetetun tilattoman väestön maanhankintakomitean (ns. »kahden miljoonan komitea») toiminnas­sa. Sen sihteeriksi kutsutulle Paasikivelle komitea tarjosi erinomaisen näkökulman Suomen agraarikysymyksen kytkeytymiseen osaksi Suo­men ja Venäjän kiristyviä suhteita. Komitea oli saanut alkunsa kenraali­ kuvernööri Bobrikovin pyrkimyksestä osoittaa, kuinka keisari huolehti kansasta sen omia hallitusmiehiä paremmin. Tilaisuus tähän tarjoutui senaatin esitettyä valtion ylijäämävaroista siirrettäväksi 10 miljoonaa markkaa kulkulaitosrahastoon, jolloin Nikolai II määräsi Bobrikovin esityksestä, että näistä rahoista oli erotettava kaksi miljoonaa markkaa annettavaksi maanhankintaa varten tilattomille. Komiteassa syntyi kiista siitä, pitikö rahat jakaa heti, kuten enemmistö halusi, vaiko vasta tutki­muksen jälkeen. Komitean mietintö valmistui tammikuussa 1900, jonka jälkeen kiista jatkui senaatissa. Myös siellä vähemmistö halusi pitää ra­hat toistaiseksi jakamattomina ja Bobrikov kallistui tässä vaiheessa sa­malle kannalle. Tämän seurauksena varat jäädytettiin rahastoksi, jonka käytöstä päättäminen jätettiin kenraaliluutnantti N. N. Sipovin johtoon uskotun komitean suorittaman agraariolojen tutkimuksen jälkeen to­teutettavaksi. Sipovin komitea ei kuitenkaan pystynyt tehtävästään suo­riutumaan, vaan sen teki komitean avuksi kutsuttujen suomalaisten asi­antuntijoiden muodostama »Tilattoman väestön alakomitea».9

Maanhankintakomitean näkyvin hahmo oli sen vähemmistön johtaja Hannes Gebhard, josta Aksel Warenin varhaisen kuoleman jälkeen tuli vuosisadan vaihteessa muutaman vuoden ajaksi keskeisin vaikuttaja torpparikysymyksen alalla.10 Paasikivi oli tutustunut Gebhardiin jo 1890-luvun puolivälissä; molemmat kuuluivat Kansantaloudelliseen Yh­distykseen sekä maanhankintakomiteaan. Gebhardin ja Paasikiven yh­teistyö tiivistyi edelleen kesällä 1901, jolloin Gebhard kutsui samana keväänä oikeustieteen tohtoriksi väitelleen Paasikiven toimintaansa aloittelevan Pellervo-Seuran sihteeriksi.11

Toiminta Pellervo-Seurassa yhdessä Gebhardin kanssa oli merkittä­vää Paasikivelle varsinkin hänen agraaripoliittisten käsitystensä kehitty­misen kannalta. Gebhardin mielestä Suomessa ei tuolloin vielä oltu selvillä siitä, kuinka arka ja tärkeä torpparikysymys todella oli. Gebhard itse oli tullut asiasta vakuuttuneeksi jo 1890-luvun puolivälissä Saksassa opiskellessaan. Sekä Berliinin yliopiston professori Max Sering että Bonnin yliopiston professori, vapaaherra von der Goltz olivat tuolloin teroittaneet Gebhardille Suomen maaolojen korjaamisen tärkeyttä; von der Goltzin mielestä kansan valtiollinen olemassaolo riippui maaseu­dun yhteiskunnallisesta kysymyksestä enemmän kuin mistään muusta. Juuri torpparikysymyksen valtiollinen puoli, Suomen tilattoman väes­tön kysymyksen kytkeytyminen osaksi Suomen ja Venäjän suhteita, muodostuikin Paasikivelle ja Gebhardille keskeiseksi puheenaiheeksi Pellervo-Seurassa.12

Vuoden 1905 suurlakkoon saakka Paasikiven keskeisimpänä yhteis­kuntapoliittisena reformitavoitteena oli eduskuntauudistuksen aikaan­saaminen, sillä se oli hänen käsityksesä mukaan kaiken muun yhteis­kunnallisen reformitoiminnan välttämätön edellytys.13 Suurlakko ja eri­tyisesti sen yhteydessä toteutunut radikaali eduskuntauudistus käänsi kuitenkin Paasikiven huomion sen ja maakysymyksen yhteenkuuluvuu­teen. Hänen uudelleenarviointinsa mukaan kyse ei enää ollut siitä, että olisi voitu jäädä odottamaan uuden eduskunnan yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä, vaan siitä, että radikaali eduskuntauudistus nimenomaan vaati myös radikaalia maatalousuudistusta, joka vasta takaisi uuden valti­ollisen järjestyksen perustan.14

Paasikivi esitti näin muodostuneen näkökantansa ensimmäisen ker­ran julkisesti pari viikkoa suurlakon jälkeen Viipurissa, missä hän hah­motteli yhteiskuntavisionsa peruspiirteet.15 Paasikiveä askarrutti ennen kaikkea se, voisiko yhteiskunnallinen kehitys kulkea eduskuntarefor­min jälkeen rauhallisesti eteenpäin. Hän totesi, että niin Suomessa kuin muuallakin maanviljelijäväestö oli ollut rauhallisen yhteiskuntakehityk­sen paras tae. Tästä taas seurasi, että Paasikivi halusi tehdä maataviljele­västä väestönosasta yhteiskunnallista kehitystä ohjaavan ja dominoivan voiman, joka varsinaisesti tulisi määräämään maan kohtalot. Tämä puo­lestaan edellytti hänen mielestään torpparikysymyksen ratkaisemista si­ten, että niin torpparit kuin isännätkin tajuaisivat yhteiset etunsa, minkä toteuttamiseksi torppariluokan asema tuli kohottaa ja eri kansanluok­kien suhteet varsinkin maaseudulla koettaa saada sopusointuisiksi. Enemmän kuin mistään muusta Suomen kohtalo riippui Paasikiven mielestä tilattoman väestön ja torppariluokan asioiden järjestämisestä. Kysymyksessä oli hänestä pohjimmiltaan valtiollinen eikä niinkään ta­loudellinen ongelma, jonka olemassaolo muodosti Suomelle varsinai­sen »Achilles-kantapään». Yhteiskunnalliset olot oli ylipäätänsä muo­dostettava suurta enemmistöä tyydyttäviksi, jolloin ei ollut pelkoa nii­den sortumisesta. Vallinnut poliittinen tilanne tarjosi ennen muuta le­pohetken, jota oli pyrittävä tarmokkaasti hyödyntämään yhteiskunnallis­ten uudistusten aikaansaamiseksi.16

Tämän yleisluontoisen yhteiskuntapoliittisen vision konkretisoinnin Paasikivi puolestaan toteutti suomalaisen puolueen agraariohjelman ja agraaripoliittisten toimenpiteiden hahmottelijana. Puolueen piirissä ohjelman laatiminen oli alkanut maaliskuun lopulla 1905. Jo tällöin puoluesihteeri K. N. Rantakari oli vaatinut erillistä maatalousohjelmaa, kuitenkin ilman näkyvää tulosta. Kun syksyllä 1905 jatkettiin yhtenäisen puolueorganisaation ja yksityiskohtaisen ohjelman laatimista, agraariky­symys alkoi karata puolueen toimihenkilöiden käsistä.17

Joulukuun lopussa 1905 pidetyssä vanhasuomalaisten kokouksessa puoluejohdon tarkoituksena ei ollut lainkaan ottaa agraarikysymystä käsiteltäväksi. Läsnä ollut talonpoikaissäädyn valtiopäivämies J. Myntti­nen otti asian kuitenkin esille, minkä jälkeen kokouksessa seurasi vilkas keskustelu, josta ei puuttunut torppariedustajien esittämiä katkeriakaan puheenvuoroja. Kokous päätti lopulta torpparikysymyksen ottamisesta puolueen ohjelmaan samalla kun se jätti asian tarkemman valmistami­sen erityiselle komitealle. Sen asettamisen kokous puolestaan antoi puoluevaltuuskunnan ja vanhasuomalaisten valtiopäivämiesten tehtäväksi.18

Suomalaisen puolueen torpparikomitea valittiin lopulta puolueval­tuuskunnan kokouksessa 10.2.1906. Komitea sai puoluevaltuuskunnalta täysin vapaat kädet; lisäksi se oikeutettiin kutsumaan neuvotteluihinsa myös torppareita.19 Komitean toiminta uhkasi kuitenkin alusta pitäen jäädä sisäisten menettelytapaerimielisyyksien jalkoihin. Puolueessa suurinta agraaripoliittista asiantuntemusta edustanut Hannes Gebhard ei enää tyytynyt suomalaisen puolueen suunnitelmiin vaan oli ehdotta­nut jo helmikuun alussa kokonaan uuden maalaisväestön puolueen perustamista. Samalla hän oli esittänyt oman ohjelmansa, joka oli en­simmäinen julkinen torppariohjelma vuoden 1906 keväällä.20 Paasikivi oli ollut eräs torpparikomiteaan valituista jäsenistä ja tässä tilanteessa hänen roolinsa komitean koossapitäjänä alkoi muodostua keskeiseksi. Paasikiveä auttoi tehtävässään se, että toimiessaan viimeisillä säätyval­tiopäivillä talonpoikaissäädyn sihteerinä hän oli saavuttanut sen jäsen­ten luottamuksen ja päässyt henkilökohtaiseen kosketukseen talonpoi­kaisjohtajien kanssa.21 Juuri näiden edustajien kanssa Paasikivi aloitti helmikuussa 1906 agraaripoliittiset keskustelut, joissa puheenjohtajana toimi talonpoikaissäädyn entinen puhemies Kaarle Ojanen sekä Paasi­kiven mukaan aktiivisimpina jäseninä valtiopäivämiehet K. Wärri, Hj.Brander (Paloheimo),J. Torppa, O. Laine, J. Mynttinen, J. E. Antila ja K. J. Inberg. Myös edustajat K. Prusi, A Halinen ja eräät muut olivat usein läsnä.22


Ryhdyttäessä laatimaan suomalaisen puolueen torppariohjelmaa Paa­sikiven lähtökohtana oli se, että torpparilaitoksen supistaminen tai ko­konaan poistaminen vaatisi useita vuosikymmeniä, »vieläpä… vuosisa­toja». Hän viittasi siihen, että 10 vuotta aikaisemmin torpparien lukumääräksi oli laskettu noin 70 000 perhettä. Paasikivi oli kuitenkin saa­nut Gebhardilta yksityisesti tietoja tämän johdolla alakomiteassa tehtä­västä tutkimuksesta, jonka mukaan torppariluokkaan luettavien perhei­den määrä nousi »joukon yli 100 000». Paasikivi päätteli tästä torpparei­ta olevan Suomessa ainakin yhtä paljon kuin itsenäisiä maanviljelijöitä. Tällöin hyvänä tuloksena voitiin pitää sitä, jos valtion avulla kyettiin vuosittain avustamaan noin 1000-1500 perhettä oman maan haltijoiksi. Kyseessä oli siten vuosikymmeniä kestävä prosessi.23

Vielä torppareitakin lukuisampi oli maaseudulla tilaton väestö, jolla Paasikiven mielestä oli samanlainen oikeus tulla huomioon  otetuiksi kuin torppareillakin. Maantarvitsijoiden suuren määrän vuoksi agraari­ reformin toteuttamiseen olisi Paasikiven mielestä mennyt »vähintään vuosisata». Näin ollen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että torpparilai­ tos tulisi säilymään Suomessa vielä kauan aikaa. Kuitenkin juuri torppa­rit muodostivat Paasikiven mielestä yhdessä maanomistajain kanssa »varsinaisen maanviljelijäsäädyn», jonka kehitys oli »koko valtion pe­rustuksena». Sen olojen tärkeys oikeutti puolestaan »syvälle käyviin toimenpiteisiin». Koska torpparit ja näiden isännät eivät olleet taloudel­lisesti tasa-arvoisia sopimuskumppaneita, Paasikivi vaati sopimusvapau­den rajoittamista lainsäädännöllä. Tämä oli perusteltua sitäkin suurem­malla syyllä, koska »lainsäädännöllä yleisemminkin puututaan sosiaali­siin epäkohtiin».24 Käytännön toimenpiteinä hän kannatti tässä vaihees­sa 50 vuoden vuokra-aikaa sekä niin tehtyä vuokrasopimusta, ettei se saisi purkautua kuin poikkeustapauksissa. Vuokranmaksun määräämi­nen taas oli jätettävä vuokralautakunnan tehtäväksi. Paasikiven mielestä ei kuitenkaan ollut täysin mahdollista siirtyä rahavuokraan.25 Suomalai­sen puolueen torpparikomitean ryhtyessä helmikuussa 1906 Paasikiven johdolla työhönsä Gebhard kutsui puolestaan 20.2.1906 Säätytalolle ta­lonpoikaissäädyn useimmat suomalaiset edustajat, kaikki valtiopäivien maalaispapit sekä lisäksi Uudesta Suomettaresta Ernst Neoviuksen ja Helsingin Sanomista Santeri Ingmanin. Tässä kokouksessa oli tavoittee­na muodostaa uusi, epävirallinen komitea selvittämään tilattoman väes­tön ja torpparien asemaa.26 Nämä näkymät edessään Paasikivi selvitti suomalaisen puolueen puoluevaltuuskunnan kokouksessa 24.2.1906 torpparikomitean siihenastista toimintaa. Puoluevaltuuskunta kehotti Paasikiven komiteaa jatkamaan työtään Gebhardin esittämästä yhteis­estä komiteasta huolimatta.27

Paasikiven torpparikomitea jatkoi siten urakkaansa toukokuun lop­pupuolelle asti. Komitean varsinainen työ tehtiin helmi-maaliskuun ai­kana Paasikiven ja suomalaisen puolueen valtiopäivämiesten kokouk­sissa. Kun maanvuokra-asioita koskeva neuvottelujen tulos käytiin läpi »ensimmäisessä lukemisessa» maaliskuun aikana, otti neuvotteluihin osaa myös esittelijäsihteeri A. Lilius (Listo). Muita helsinkiläisiä ei Paasi­kiven mukaan silloin ollut läsnä.28 Kun perustava työ oli näin saatu tehdyksi ja komitean esitystä käsiteltiin »toisessa lukemisessa», neuvot­teluihin ottivat osaa myös Hannes Gebhard ja A. O. Kihlman (Kaira­mo).29 Lisäksi keskusteluihin osallistui viisi eri seuduilta kotoisin olevaa torpparia. Näin valmisteltuja ehdotuksia ei Paasikiven mukaan sittem­min enää sanottavasti  muutettu monista eri käsittelyvaiheista huolimat­ta.30

Komitean työn tulokset, jotka muodostivat suomalaisen puolueen torppariohjelman, tulivat ensi kerran julkisuuteen Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 26.3.1906, kaksi viikkoa ennen sosiaalide­mokraattien järjestämää  Tampereen suurta torpparikokousta.31 Ensim­mäisen kerran ehdotukset julkaistiin kokonaisuudessaan Uudessa Suo­mettaressa 7.4.1906 ja Aamulehdessä 8.4.1906. Torpparikokouksen il­moittautumisjonossa jaettiin 9.4.1906 puolestaan suomalaisen puolu­een lehtistä nimeltä »Suomalaisen puolueen asettaman komitean val­mistama suunnitelma vastaista torpparilakia varten».32

Suomalaisen puolueen torppariohjelman johtavana periaatteena oli Paasikiven jo aikaisemmin esittämä yhteiskuntapoliittinen visio, jonka mukaan »varsinaiset maanviljelystorpparit» olivat »uusien itsenäisten maanomistajain luonnollinen  aines»,  minkä vuoksi nämä piti saada py­sytetyiksi ja vakiinnutetuiksi viljelmillään, jotta heidät »tulevaisuudessa vähitellen voitaisiin nostaa maanomistajain luokkaan».33 Tämän periaat­teen toteuttamiseksi ohjelmassa esitettiin joukko käytännön toimen­pide-ehdotuksia. Vuokrasuhteista päättämään ehdotettiin tasapuolista vuokralautakuntaa, johon tuli kuulua yhtä monta jäsentä sekä maan­omistajain että vuokramiesten puolelta sekä näiden yhteisesti valitsema puheenjohtaja. Lyhimmäksi vuokra-ajaksi esitettiin 50 vuotta, joskin molemmilla osapuolilla oli oikeus vaatia 25 vuoden kuluttua maksun tar­kistusta. Jos tilan arvo vuokrakautena olennaisesti muuttui jonkin ulko­puolisen tekijän vaikutuksesta, voitiin samaten vaatia vuokran tarkistus­ta. Vuokranmaksu ehdotettiin suoritettavaksi pääsääntöisesti rahassa, joskin se voitiin suorittaa vuokralautakunnan määräämien päivätyöar­vojen mukaan myös työnä. Tilan myynti ei ohjelman mukaan rikkonut vuokrasuhdetta; entiset sopimukset oli sen mukaan uudistettava uuden lain mukaisiksi tai niistä oli suoritettava täysi korvaus.34

Rasila on huomauttanut suomalaisen puolueen torppariohjelma­luonnoksen vastanneen suurelta osalta talven torpparikokousten pää­töslauselmia.35 Samalla se oli varsin lähellä sosiaalidemokraattisen puo­lueen torppariohjelmaa;  suomalainen  puolue ja sosiaalidemokraatit joutuivatkin itse asiassa kiistaan siitä, kumpi oli lainannut oman ehdo­tuksensa toiselta.36 On kuitenkin huomattava,  että tämä    yhtäläisyys eräissä käytännön tavoitteissa oli puhtaasti näennäistä. Takana olivat diametrisesti vastakkaiset näkökannat: suomalaisen puolueen ohjelman pääasiallinen kokoaja Paasikivi halusi vahvistaa maanomistajaluokkaa, sosiaalidemokraatit puolestaan päästä eroon koko maanomistuksesta.37

Huhtikuun 10. päivänä 1906 suomalaisen puolueen edustajat jättivät torpparilakisuunnitelmansa perustuslailliselle senaatille,38 joka ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota. Senaatti perusti puolestaan 26.4.1906 uuden agraarikomitean, jonka puheenjohtajana toimi Jonas Castren ja sihteerinä H. Ritavuori. Sisäpoliittisten ristiriitojen vuoksi komitean ulkopuolelle jäivät asiaa aikaisemmin valmistelleen tilatto­man väestön alakomitean pääasiassa suomalaista puoluetta edustaneet jäsenet, mikä puolestaan herätti närkästystä puolueen keskuudessa.39

Agraaripoliittisesta valmistelu- ja päätöksenteosta syrjäytetty suoma­lainen puolue keskittyi tämän jälkeen oman puolue-  ja vaaliohjelmansa lopulliseen hyväksymiseen. Helsinkiin kutsuttiin kesäkuun lopussa 1906 valmistava kokous neuvottelemaan ohjelmakysymyksistä.40 Paasi­kivi, jolle puoluevaltuuskunta oli ennen valmistavaa kokousta jättänyt agraariohjelman viimeisteltäväksi41 alusti kokouksessa agraarikysymyk­sestä.42 Keskustelussa hän perusteli pitkän vuokra-ajan välttämättömyyt­tä vetoamalla torpparien vaatimuksiin. Samoin Paasikivi halusi erottaa eläkekysymyksen vanhuusvakuutuksesta,  jonka toimeenpano olisi hä­nen mukaansa vaatinut  »ainakin 100 vuotta aikaa».43 Ohjelman pahim­maksi kompastuskiveksi muodostuikin juuri eläkekysymys, sillä se oli omaksuttu puolueen ohjelmaan suoraan torpparikokousten ponsista. Suomalaisen puolueen jäsenet alkoivat kuitenkin epäröidä sen jälkeen kun sosiaalidemokraatit jättivät eläkevaatimuksen pois omasta ohjel­mastaan. Paasikiven vastustuksen takia sitä ei kuitenkaan poistettu oh­jelmasta.44 Lopuksi hän lausui mielihyvänsä puolueen kokeneilta am­mattimiehiltä saamasta avusta maalaisohjelman suunnittelussa. Kokous yhtyi yksimielisesti kiitoksiin.45

Suomalaisen puolueen agraariohjelma hyväksyttiin lopullisesti loka­kuussa 1906 pidetyssä puoluekokouksessa. Puoluevaltuuskunta oli sitä ennen käynyt ohjelmaehdotusta läpi ja tehnyt muutamia muutoksia, mm. »Paasikiven kalastuspykäläksi» nimitetty eläkepäätös jäi lopullises­ta ohjelmasta pois. Paasikiven ohella ohjelman tarkistamiseen osallistui­vat Hannes Gebhard ja A. Osw. Kairamo, vähäisemmässä määrin myös Listo, Ph.Suuronen ja O. Hallsten.46 Puoluekokouksessa Paasikivi esitteli laajan agraariohjelman, jossa korostettiin torpparien aseman vakiinnut­tamista ja mäkitupalaisten aseman varmentamista. Pöytäkirjan mukaan hän »teki selkoa niistä syistä, joiden perusteella valiokunta oli katsonut tarpeelliseksi torpparikysymyksiä koskevat ponnet esittää. Hieman muutettuina siitä,  kuin ne valmistavassa kokouksessa esitettiin ».47

Tämän jälkeen pöytäkirjan mukaan »torppariasiasta syntyi vilkas, osit­tain kiihkeäkin pari tuntia kestävä keskustelu».48 Edelleen puolueko­kous jätti kaavaillun vuokralautakunnan tehtäväksi vain valvoa, ettei vuokrasuhteissa pääsisi esiintymään mitään lainvastaista tai kohtuutto­muutta. Sen sijaan puoluekokous jätti tarkemmat yksityiskohdat määrit­telemättä samalla kun vuokralautakunnan puheenjohtajan osuus jäi epäselväksi.49

Lokakuussa 1906 hyväksytty ohjelma sisälsi vain vähäisiä korjauksia kesäkuussa 1906 esitettyyn ohjelmaluonnokseen verrattuna; pienet muutokset kävivät konservatiivisempaan suuntaan.50 Puolueen ensim­mäinen ohjelma pyrki määrittelemään tulevan valtiopäivätyön käytän­nölliset päämäärät, joita voitaisiin käyttää myös vaalitaistelussa. Siihen sisältyi yksityiskohtaisia, usein pitkälle meneviä uudistusvaatimuksia valtiollisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurielämän aloilla. Siinä ei kuiten­ kaan esitetty minkäänlaista yleisohjelmaa.51 Puolueen sosiaalipoliittinen ohjelma oli lähinnä sosiaalireformatorista konservatismia, joka oli lä­hellä sosiaalireformatorista liberalismia. Suomalaisessa puoluekentässä sen voidaan katsoa kuuluneen keskustaan.52

Kaikista puolueista suomalainen puolue laati ensimmäisenä  suurla­kon jälkeen itselleen laajan ja seikkaperäisen agraariohjelman.53 Paasi­kiven mukaan ohjelman esikuvana olivat olleet Hannes Gebhardin kir­jasessaan »Pienviljelijät kokoon»54 esittämät ajatukset siten, että suoma­laisen puolueen ohjelman periaatteet olivat hänestä suurimmalta osal­taan yhtäpitävät Gebhardin ajatusten kanssa. Tämä koski varsinkin omistusoikeuden rajoituksia, joita koskevat esitykset oli Paasikiven mu­kaan otettu suoraan tilattoman väestön alakomitean mietinnöstä. Geb­hardin helmikuussa 1906 esittämää torppien pakkolunastusvaatimusta Paasikivi ei sen sijaan hyväksynyt.55

Kappaleen sivut: 1 2 3

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.