KESKUSTELUA »SUOMETTARELAISUUDESTA»
Paasikivi keskusteli mielellään kanssani nk. suomettarelaisista, jolloin hän suurella kunnioituksella puhui Yrjö-Koskisesta, Danielson-Kalmarista ynnä muista sen suunnan entisistä johtajista. Näin hän tuumiskeli mielessään: »Eikö kaikki tämä, mitä me nyt teemme tai oikeastaan olemme pakotettuja tekemään, ole juuri sitä samaa suomettarelaisuutta, mikä aikoinaan oli niin suuren halveksinnan kohteena. Se miten me nyt toimimme Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi, on toki paljon pitemmälle menevää perääntymistä Venäjän vaatimusten täyttämiseksi kuin Nikolai II:n aikana.»
»Joku voi olla sitä mieltä», jatkoi Paasikivi, »ettei ‘pro Finlandia’ taistelun aikoina kysymys ollut Suomelle siinä määrin vaarallinen, että meidän olisi ollut pakko osallistua ‘anna perään’ politiikkaan.»
Tätä kysymystä pohdin paljon Paasikiven kanssa, koska en itse nuorena jaksanut sulattaa sitä alistumista väkivallan edessä, joka alkoi meillä Nikolai II:n aikana ja jota vaativat sellaiset Suomen viholliset kuin von Plewe, Bobrikov, Seyn ja heidän takanaan »Novoje Vremja», aitovenäläinen ryhmä duumassa sekä määrätyt hovipiirit. Senaikainen tunnus »Finis Finlandiae» kuulosti niin herkulliselta taantumuksen korvissa. Tämän suunnan tarkoituksenahan oli riistää ja kiistää Suomelta se valtiollisen autonomian rakenne, jonka Aleksanteri I juhlallisessa manifestissaan hyväksyi Suomelle Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Tämä taantumuksellisen Venäjän suunta oli Suomelle paljon vaarallisempi kuin mitä senaikaiset suomettarelaisuuden arvostelijat osasivat olettaa.
Paasikivelle, joka ei ollut tietoinen kaikesta siitä, mitä määrätyissä piireissä suunniteltiin Suomea vastaan, kerroin kuinka Pietarin yliopistossa meille myötämieliset professorit selittivät minulle, että Suomea vastaan kohdistuneella hyökkäyksellä oli hyvin syvät juuret ja että meidän piti käyttää varovaista passiivista vastarintaa välttyäksemme joutumasta vaarallisen provokaation uhreiksi. Tiedustellessani mitä venäläiset ystävät sanalla »varovaista» tarkoittivat, asettuivat he taktillisesti »suomettarelaiselle linjalle» ja antoivat minulle neuvon: »Älkää jännittäkö jousta liian jyrkästi, vaan antakaa pienemmissä akateemisissa tulkintakysymyksissä hiukan perään, mutta pitäkää sitä vastoin jyrkästi kiinni kaikesta siitä, missä luulette voivanne onnistua. Ja ennen kaikkea pitkittäkää taistelua sen nykyisellä kehitysasteella.»
Paasikivi, jolle tämä Pietarin yliopiston taholta tullut ystävyyden osoitus oli aivan uutta, tuli hyvin iloiseksi. Sen seurauksena aloimme yhdessä filosofoida siitä mikä on viisaampaa – taipua vaan ei taittua, tahi taittua vaan ei taipua –. Viimeisen sotamme jälkeen, jolloin voittaja esitti vaatimuksensa »ilman ehtoja», oli tilanne sama. Tuskin on ketään, joka hevillä tohtisi väittää, etteikö niin ollut asianlaita.
Vaihtoehdosta »taittua tai taipua» pääsimme Paasikiven kanssa yksimielisyyteen seuraavilla perusteilla. Jos on kysymys yksilöstä, hänen ylpeydestään, kovuudestaan ja kohtalostaan, taittakoon hän itsensä niin jalosti ja kauniisti kuin haluaa. Mutta jos on kysymys kokonaisen kansan elämästä, sen tulevaisuudesta ja uusista mahdollisuuksista, niin eivät muutamat johtavassa asemassa olevat yksilöt saa taittaa vain omilla yksipuolisilla päätöksillään kansojen elämän selkärankaa ja jatkotaistelun mahdollisuuksia. Siinä tarvitaan kaikkien kansalaisten suostumus, jos sellainen »Hamlet-ratkaisu» olisi pakollinen.
Tästä arvoisa lukija huomaa, että keskustellessamme vanhasta suomettarelaisuudesta, sen erilaisista poliittisista tyyleistä ja asennoitumisesta saatoimme olla Paasikiven kanssa hyvinkin erimielisiä riippuen siitä, mistä kulloinkin oli kysymys.
Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18
