Me vanhasuomalaiset katselimme Suomen—Venäjän ristiriitaa vähemmän valtio-oikeudelliselta, mutta pääasiallisesti poliittiselta ja kansainväliseltä kannalta. Jos ristiriita olisi ollut vain Suomen suuriruhtinaan ja Suomen kansan välinen, olisi se ollut yksinkertaisesti ratkaistavissa: Suomen kansa olisi kursailematta heittänyt pellolle sellaisen hallitsijan ja järjestänyt asiat oman mielensä mukaan. Vuonna 1905 työnsivät norjalaiset monarkkinsa valtaistuimelta, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään sellaisia tekoja kuin meidän hallitsijamme Nikolai II.
Huomioni on myöhemmin kääntynyt siihen seikkaan, että perustuslaillisen puolueen johdossa olivat juristit vahvasti edustettuina: Leo Mechelin ja R. A. Wrede ym. ruotsalaisella, P. E. Svinhufvud ja K. J. Ståhlberg ym. nuorsuomalaisella puolella — kaikki eteviä juristeja ja maamme huomattavimpia miehiä.
Vanhasuomalaisen puolueen johdossa taasen oli historian tutkijoita: yleisen historian professorit senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja R. Danielson-Kalmari sekä pohjoismaiden ja Venäjän historian professori vapaaherra E. G. Palmen. Historioitsijat katselevat maailman menoa toisin kuin juristit. Historian tutkimisessa on moraali, varsinkin nykyisen käsityksen mukainen, poissuljettava. Historioitsijat näkevät ilmiöt ja tapahtumat vähemmän — kenties liiankin vähän — oikeuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta, he ajattelevat ne sellaisina kuin niiden kulku on ollut, »wie es gewesen ist», kuten von Ranke sanoi. Oikeuden ja moraalin kannalta arvostellen, niinkuin me ne käsitämme, historia on murheellinen, vieläpä hirvittävä näytelmä. »Traagilliselta vaikuttaa vastakohta todellisuuden ja ihanteen välillä. ——— Traagillinen on historian luonne», sanoo saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke.1
