VII. Vanhasuomalaisten kanta

Yrjö-Koskisen kanta

Vanhasuomalaisen puolueen kannan Suomen—Venäjän kysymyk­sessä esittivät ja määrittelivät ennen muita Yrjö-Koskinen ja Daniel­son, molemmat historiantutkijoita. Historiasta he olivat havainneet, että harvalukuiset eivät ole tapaukset, joissa historian kulku ei ole ollut sellainen kuin sen oikeuden ja moraalin mukaan meidän mielestämme olisi pitänyt olla. Suurilla kansoilla on »luonnolliset sulattamispyyteet» niiden vaikutuksen alaisiin kansoihin nähden — Yrjö-Koskinen totesi kuivasti.

Yrjö-Koskinen puhui »sovinnosta», »siedettävän sovinnon» aikaansaamisesta ja mahdollisuuksista Suomen ja Venäjän välillä uhrauksil­lakin meidän puolelta. Hän toivoi näille perille pääsevämme, »jos vaan osaamme käyttää sitä kylmäveristä malttia, jota nykyiset olot meiltä vaativat».

Jo avoimessa kirjeessään v. 1900 Yrjö-Koskinen esitti periaatteelli­sen kantansa Suomen—Venäjän kysymyksessä. Seuraavana vuonna julkaistun venäläisen asevelvollisuuslain johdosta hän laajemmin esiintoi käsityksensä suomalaisen puolueen kokouksessa 29 lokakuuta 1901:

Vastarinnan ohjelma on erinomaisen johdonmukainen, mutta yhtä selvä on myös toimeenpanon lopputulos. Mahdollisesti ohjelman tekijät eivät ole itselleen selvittäneet viimeisiä johtopäätöksiä. On kentiesi ajateltu, että jahka hallitsijalle ja hänen venäläisille neuvonantajilleen tulee oikein tiedoksi, että heidän lainvastaiset toimenpiteensä ovat maassa ja kansassa herättäneet yleistä tyytymättömyyttä, he siivosti peräytyvät ja panevat kaikki entisel­leen. Tähänastisen kokemuksemme nojalla se toive ei seiso millään poh­jalla ensinkään.

On tunnettu asia, että Venäjän hallitsevissa piireissä toimenpiteet Suomen erikoisasemaa vastaan ovat pääsuunniltaan kauan harkittua tuumaa. On myös ollut Venäjällä provokaatiota Suomeen nähden, jotta saataisiin syytä toimenpiteisiin. Nämä yritykset eivät vieneet perille. Sen johdosta tänne lähetettiin kenraalikuvernööri tarkoituksessa saada kapina syttymään. Mutta Suomen nykyinen kenraalikuvernööri on halpa välikappale, joka panee toi­ meen, mitä vallitseva ryhmä Venäjän valtiomiehiä keksii ja käskee. Onko näin ollen luultavaa, että vastarinta voi vaikuttaa suunnanmuutosta kauan harkitussa politiikassa? Sitä ei kukaan ole voinut uskoa.

Joku mielenilmaisu Suomen kansan puolelta oli tarpeen, mutta äsken koottu kansalaisadressi oli muodoltaan onnistumaton, koska se oli Suomen pienen kansan maailman mahtavimmalle hallitsijalle antama ultimaattumi. Siinä sanottiin, että Suomen kansa hyvän oikeutensa turvin ei suostu mihin­kään sovitteluun, ellei hänen puoleltaan kaikki pahat teot, rikokset ja synnit tule korjatuiksi. Venäjän keisari luultujen valtakunnan etujen edustajana tus­kin myöskään peräytyy. »Siinä siis seisotaan. Yhteentörmäys ei liene vältettävissä.» Suomalaisen puolueen asia on kuitenkin valvoa, ettei tätä välien rikkomista viedä viimeisille perille asti. Sovinto, jos se vieläkin on mah­dollinen, on saatava toimeen. Asema näyttää tosiaan sellaiselta, että kaikki välittävä kanta monen mielestä saattaa tuntua mahdottomalta. Jos venä­läisten hävityssuunnitelma meitä vastaan on jo aikoja sitten valmis, mak­saako vaivaa enää ruveta sovittelemaan? »Yksi hävinneen kaikki.» — Mutta ainakaan hallitsijalla ei liene hävityssuunnitelma yksityiskohdissaan lopul­lisesti ratkaistuna asiana eikä hän nähtävästi tahdo toimenpiteissä käydä edemmäksi kuin minkä katsoo välttämättömäksi sen käsityksen mukaan, jonka hän on omaksensa tehnyt. Toiselta puolen on jotenkin varma, että hänen venäläiset neuvonantajansa koettavat häntä kehottaa yhä uusiin »hallinnollisiin toimenpiteisiin» osoittamalla, että hänen jo hyväksymiään tarkoituksia ei voida säännöllisillä keinoilla toteuttaa.

Emme saa unohtaa, että taistelussa me oikeudestamme huolimatta olem­me auttamattomasti heikompi puoli ja että meidän täytyy pyrkiä siedettä­vään sovintoon, ellemme tahdo panna Suomen kansan koko asemaa, ken­ties olemustakin alttiiksi ja uhrattavaksi. Lapsikin ymmärtää, ettemme voi saada hallitsijaa peruuttamaan uutta asevelvollisuuslakia, jonka säätämiseen hänen mielestään on ollut yleisempi oikeus kuin Suomen ruotsinaikaiset perustuslait. Toinen asia on, että uusi laki sisältää joukon onnettomia määräyksiä, mutta niiden suhteen ei liene mahdotonta toivoa korjauksia edes siihen määrään kuin valtakunnanneuvoston hyväksymä ehdotus sisälsi. Viime mainittu ehdotus olisi tietysti ollut yhtä laiton, mutta se olisi maassa otettu vastaan tyvenemmällä mielellä. Tällä pohjalla olisi siten vielä joku sovinto asevelvollisuusasiassa mahdollinen. Että maa ja kansa on nurjalla mielellä, ei ole salaisuus, ja siitä on adressi tarpeellisen asiallisesti, jos kohta vähemmän sopivassa muodossa, antanut Majesteetille todistuksen. Mutta sittenkin on pakko toistaiseksi taipua sen alle, kunnes voimme onnistua saamaan sen muutetuksi. Aivan turhaa on ruveta estämään asetuksen toi­meenpanoa pienillä neulanpistoksilla, kun ei meillä kumminkaan ole muita aseita käytettävinä kuin nuppineulat. Ja vaikka olisikin, on selvää, että ase­tus pannaan täytäntöön. Ainoa järkevä neuvo siis on malttaa mielensä tois­taiseksi, kunnes sovinnon hetki tulee ja suotuisammat ajat koittavat. Pelkkä ärsytys ei ole missään oloissa, saati niissä, missä me elämme, järkevää poli­tiikkaa.

Historia on meidät asettanut siihen asemaan suuren keisarikunnan suh­teen, että meidän täytyy elää ystävyydessä ja sovinnossa venäläisten kanssa. Sen on suomalainen puolue J. V. Snellmanin ajoista saakka varsin hyvin käsittänyt. Epäilemättä nämä tunteet ovat tätä nykyä joutuneet kovan koettelemuksen alaisiksi. Mutta tahtoessamme edellä kaiken säilyttää kansallisen olemuksemme, emme saa unohtaa, että olemme melkoisessa määrin riippuvaisia mahtavan naapurikansan ystävällisistä tunteista ja kentiesi vielä enemmän yhteisen hallitsijan suosiollisesta mielestä.

Vanhat suomenmieliset senaattori K. F. Ignatius ja professori Otto Donner vastasivat tähän Yrjö-Koskisen lausuntoon.

Te perustatte siihen pelkoon, he sanoivat, että muunlainen menettely riistäisi meiltä kaikki jälellä olevat edut. Mutta pelko on hyvin epävarma neuvonantaja; sillä on yleensä se virhe, että suurentaa vaaran ja näkee kaiken synkkänä. Oletteko varma siitä, että Te ette nytkin liioittele vaaraa, kun on arvosteltava seurauksia sellaisesta passiivisesta vastarinnasta, joka pysyy kokonaan laillisuuden rajojen sisällä? ——— Eikö tämä (so. Yrjö-Koskisen kannattama menettely) ole, yleensä kylläkin tarpeellisen, varovaisuu­den ulottamista kohtuuden rajojen ylitse?

Ei ole pätevää syytä otaksua, että Suomen parhaillaan tapahtuva muo­dostus venäläiseksi maakunnaksi tulisi pysähtymään, miten halukkaiksi vallanpitäjien palvelijoiksi me näyttäynemmekin. Meillä ei ole edes toivoa alis­tumisellamme voittaa aikaakaan, ainakaan ei niin kauan kuin nykyinen tar­mokas kenraalikuvernööri vallitsee.

Mutta hyödyttääkö meitä sitten passiivinen vastarinta mihinkään?

Venäjällä on mahtava vapaamielinen puolue ja Suomen kysymys on eräs peruserotuskohta heidän ohjelmassaan. Mutta vaikka tätä ei olisi, niin Venäjällä kuten kaikkialla vanhoilliset ja vapaamieliset hallitusjärjestelmät vaih­televat. Kun vapaamielinen järjestys tulee valtaan, niin entiset kumotaan. Mutta jos kansa on ne hyväksynyt, niin vapaamielinen järjestys ei ryhdy niitä muuttamaan.

Snellmanin aikana oli Venäjällä vapaamielinen puolue vallassa, sentähden Snellman oli hallituksen kannalla.

Passiivinen vastarinta ei saa muuttua aktiiviseksi.

Ignatius ja Donner puhuivat »pelosta», joka oli Yrjö-Koskiselle tuntematon käsite, mutta he tarkoittivat hänen poliittista varovaisuuttaan. Se taas riippui siitä, miten Yrjö-Koskinen asioita ja tilannetta arvos­teli ja mitä hän oli historiasta oppinut; mitä hän piti varovaisuutena ja mitä uhkarohkeutena. Yrjö-Koskinen oli myös selvillä siitä, että passiivinen vastarinta vie aktiiviseen vastarintaan, niinkuin tapaukset meilläkin menivät.

Että Venäjällä mahdollisesti vapaamielisen suunnan valtaan päästyä meidän noudattamamme puolustusmenettely vaikuttaisi maamme ja Venäjän välisiin suhteisiin, oli sangen yleinen väite meitä vanhasuomalaisia vastaan. Meidän ajatuksemme mukaan tämä väite ei pitänyt paikkaansa. — Tapausten myöhempi kulku muuten osoitti, että Venä­jän vapaamielisillä, kadeteilla, ei ollut merkitystä kansamme kohtaloon.

Sovinnon yrityksistä ja Snellmanin ajatuksista kerron myöhemmin.

Viro, Latvia ja Liettua saavuttivat myös ensimmäisen maailmansodan melskeissä itsenäisyyden, vaikka niissä maissa ei ollut esiintynyt mi­tään passiivista vastarintaa. Niiden itsenäisyys kesti kaksi vuosikym­mentä, ja ne olisivat voineet elää itsenäisinä, elleivät ulkonaiset olot olisi panneet sille ylivoimaisia esteitä.

Minkä kannan Yrjö-Koskinen olisi ottanut venäjänkielen asiaan nähden, on vaikea sanoa. Viittaan siihen, mitä hän minulle viimeisessä keskustelussamme tästä asiasta jyrkästi lausui. Venäjän kielen asia koski hänen, J. V. Snellmanin voimakkaimman oppilaan, vakaumuksen mukaan suomalaisen kansallisuuden ja Suomen kansan elämän ja tule­vaisuuden elinhermoon.

»Saada sovinto jälleen miten kuten rakennetuksi, näennäisesti hallit­sijan kanssa, mutta itse asiassa Venäjän kansakunnan kanssa» — se oli Yrjö-Koskisen ohjelma. Hänkin odotti poliittisen suunnan muutosta Venäjällä — eipä pitänyt vallankumoustakaan siellä mahdottomana, niinkuin hän minulle viimeisessä keskustelussamme lausui. Mutta hän ei katsonut sitä voitavan ottaa lukuun suunnitellessa lähitulevaisuuden toimintaohjelmaa. Se voisi kestää kauan. »Puolalaiset ovat odottaneet sitä 40 vuotta» — hän sanoi minulle. Meidän oli elettävä ja päästävä siihen asti. Yrjö-Koskisen pyrkimykset hänen viimeisinä elinvuosinaan keskittyivät pääasiassa venäläisen asevelvollisuuslain määräysten siten muodostamiseen, että ennen kaikkea suomalaisten asevelvollisten sijoit­taminen venäläisiin joukkoihin vältettäisiin ja asetus muutenkin saa­taisiin korjatuksi. Myös venäjänkielenasetuksen käytäntöön soveltami­seen nähden, joka tuli ajankohtaiseksi syksyllä 1903, hän vähää ennen kuolemaansa ryhtyi toimintaan. Hän tiesi senaatin aloitteesta v. 1902-03 Suomen—Venäjän riitakysymysten, ns. valtakunnanlainsäädännön järjestämiseksi, mutta hänen viimeisenä elinvuotenaan 1903 se asia oli Pietarissa pysähdyksissä.

Yrjö-Koskinen näytti olevan valmis odottamaan pitemmän aikaa kuin me nuoremmat, koettamalla siihen mennessä ylläpitää kansamme elämää ja laitoksiamme — päästä läpi niin hyvin kuin mahdollista ja »pelastaa mitä pelastettavissa oli». Tämä kanta sai puolueessa laajaa kannatusta ja muodostui jonkunlaiseksi rajaviivaksi puolueen eri ryh­mien välillä. Jos kansallishenki säilyisi voimakkaana, nousisi se parem­man ajan koittaessa kuin Fenix-lintu tuhasta ja olisi pohja olojen uudes­taan rakentamiselle.

Siihen aikaan, kaiken sorron keskelläkään, ei edellytetty mahdolli­seksi kansan tai edes sen johtavien piirien fyysillistä tuhoamista. Myö­hemmän ajan totalitääriset järjestelmät ovat antaneet toisenlaisia kokemuksia.

Syyskuussa 1935 olin Bad-Gasteinissa keskustelussa erään innokkaan itävaltalaisen kansallissosialistin, natsin, kanssa. Hän kertoi Itävallan kansan kannattavan yhtymistä Saksaan, mikä ilman epäilyä tulisi toteutumaan. Saksan kansallissosialistien päämäärä oli kaikkien saksalaisten kokoaminen yhteen: ensin Itävalta, sitten Tsekkoslovakian 3 ½ milj. saksalaista, sitten Puolan yksi miljoona ja sen jälkeen muut saksalaiset.

Kysyin, eikö Hitlerin järjestelmä heitä pelottanut?

Keskustelukumppanini hämmästytti minua sanomalla suoraan: »Kä­sitys on muuttunut. Ennen katsottiin, että oikeus ja oikeudenmukai­suus olisi oleva määräävä kansainvälisissä suhteissa. Nyt on oivallettu, että väkivallalla — mit Gewalt — voidaan saada suuria asioita ja tulok­sia aikaan ja että väkivalta on toisinaan paras keino kysymysten ratkaisemiseksi.»

Minä: »Väkivalta voi ainoastaan väliaikaisesti vallita.»

Keskustelukumppanini ei antanut siihen selvää vastausta. Katsoi, että »vain voima voi ratkaista Saksan kansan suuret kysymykset». — Ja ikäänkuin osoittaakseen, mitä saadaan aikaan, hän, yhtä suureksi hämmästyksekseni, tarjoutui lyömään vetoa, että Itävalta liitetään Saksaan aikaisintaan kahden, viimeistään viiden vuoden kuluessa. Jos olisin lyönyt vetoa, olisin sen hävinnyt, sillä Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938.

Väkivallan näköalan edessä passiivisen vastarinnan politiikka oli neuvoton. R. A. Wrede lausui puheessaan ylioppilaille syksyllä 1901:

»Tiedämme, että meidän on tehtävä vastarintaa laittomuudelle, mutta samalla, että emme voi panna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Mutta milloin on tullut se hetki, että ——— alistuminen ynnä vastalause on välttämätön? Tämä ja muut samanlaiset kysymykset ——— vaativat yksityistapauksessa vakavaa harkintaa.»²

Passiivinen vastarinta edellytti jonkinlaisia gentlemannin taistelusääntöjä ja joitakin kunniallisuuden vaatimuksia myös vastapuolella noudatettavan.

Niihin aikoihin, sortovuosien ensi jaksona, meillä paljon keskustel­tiin unkarilaisten oikeustaistelusta Itävaltaa vastaan vv. 1850-1867. Unkarilaisten taistelussa oli yhtäläisyyttä meidän taistelumme kanssa. Päämäärä oli samanlainen: entisen valtiosäännön palauttaminen hallitsijan kanssa aikaansaatavan sovinnon kautta — unkarilaiset olivat tosin menettäneet oikeutensa v. 1849 tekemänsä aseellisen kapinan johdosta. — Ulkonaiset tapaukset tulivat unkarilaisillekin avuksi. Itävalta joutui v. 1859 sotaan Ranskan ja Italian kanssa sekä v. 1866 Preussin kanssa ja kärsi tappion kummassakin sodassa. Sen asema muuttui ja heikkeni, ja unkarilaisten merkitys valtakunnassa kasvoi. Eri yritysten jälkeen tehtiin v. 1867 Itävallan ja Unkarin välillä sovinto, jossa Unka­rin oikeudet palautettiin. Unkarilaiset saavuttivat voiton.

Tämä unkarilaisten taistelu ja sen tulokset esitettiin meillä esikuvana. Unkarilaisten asiassa oli, kuten sanottu, meidän tapaustamme muistuttavaa. Mutta siinä oli oleellinen ero, jota täällä ei otettu tai tahdottu ottaa huomioon: voimasuhde Unkarin ja Itävallan välillä. Unkari ei väkiluvultaan ollut paljon pienempi kuin Itävalta, alueeltaan se oli suurempi. Tosin Unkarissa asui useita eri kansallisuuksia, mutta Itävaltakaan ei ollut kansallisuudeltaan yhtenäinen. Ajan pitkään Itävallalla tuskin olisi ollut mahdollisuutta pitää alistuneessa asemassa suhteellisesti suuren Unkarin valveutunut ja intomielinen kansa, jolla oli takanaan monisatavuotinen sotaisa historia. Sovinnon tekeminen oli Itävallalle yhtä tärkeä kuin Unkarille.

Niin kauan kuin ei ole onnistuttu turvaamaan kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpitämistä, merkitsee fyysillinen, aineellinen voima ja suuruus valitettavasti kansojen välisissä suhteissa enemmän kuin usein tahdotaan ajatella.

Asema ei ole, surullista sanoa, vielä toisen maailmansodan jälkeen parantunut. Valtapolitiikka ei ole kadonnut. — Eräässä uudessa ja kiitetyssä teoksessa opetetaan seuraavaa oppia:

»Jos neuvottelevat valtiot ovat toistensa saavuttamattomissa, jos he ovat tasaväkiset tai jos asia on riittävän merkityksetön, niin se voi taivuttaa osapuolet sallimaan molemminpuolisten intressien periaatteen vapaasti vaikut­taa, vieläpä saattaa heidät soveltamaan laillista tai moraalista mittapuuta yksityisten probleemien käsittelyssä.»³

Perustuslaillisten taholla verrattiin meidän tapahtumiamme myös Tanskan toisen kamarin, Folketingetin taisteluun oikeistolaisen Estrupin hallitusta vastaan 1880- ja 1890-luvuilla. Tanskan tapaukset eivät kuitenkaan olleet verrattavissa meidän oloihimme, sillä siellä ei tarvinnut ottaa lukuun ulkonaisia voimia. Asia oli kokonaan sisäinen.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6