VII. Vanhasuomalaisten kanta

J. R. Danielsonin kanta

Danielson oli pääpyrkimyksessä samalla linjalla kuin Yrjö-Koskinen: oli pyrittävä uhrauksillakin »rauhan tekoon», sovintoon Venäjän kanssa. Danielsonin ajatukset vaikuttivat painavasti vanhasuomalaisen puolueen kantaan varsinkin sen jälkeen kun hän joulukuussa 1901 oli julkais­sut lentokirjansa »Mihin suuntaan?», jossa esitetty käsitys Suomen ase­masta ja tulevaisuudesta muodosti pohjan puolueen toiminnalle sorto­vuosien ensi jakson aikana. Hänen ajatuksensa mukaan »kokonaisrat­kaisu» Venäjän kanssa, helmikuun manifestin ajalta alkaneen epäselvän tilan selvitys Suomen—Venäjän suhteissa, olisi uhrauksillakin meidän puoleltamme koetettava aikaansaada. Helmikuun manifestin alan rajoit­taminen laillisessa järjestyksessä Suomen säätyjen myötävaikutuksella olisi oleva pyrkimystemme päämääränä. Kaikki muu toiminta olisi edel­lytyksien luomista sen päämäärän saavuttamiseksi.

Danielsonin kantaa valaisee hänen lausuntonsa Suomalaisen Nuijan 27 huhtikuuta 1902 järjestämässä eri puolueiden keskustelukokouksessa, jossa minäkin otin osaa keskusteluun:

»Käytän tätä tilaisuutta nimenomaan huomauttaakseni, että kaikki mitä olen puhunut myönnytyksistä ja uhrauksista, tarkoittaa pysyvän ja turvatun rauhan aikaan saamista. Oletan toistaiseksi, ettei järjetön hävityksen halu määrää Venäjän hallituksen toimia Suomeen nähden ja että siis täyttä totta tarkoittavat sovittelut vielä ovat mahdollisia. Jos tämä olettamus osoittautuu vääräksi, silloin meidän puoleltamme tapahtuvilla myönnytyksillä ei ole mitään järjellistä tarkoitusta. Asema on silloin muuttunut ja vaatii aivan toisenlaista menettelyä, mutta älkäämme ainakaan ehdoin tahdoin jouduttako asioiden kehitystä niin onnettomalle kannalle.»

Edellämainitussa kirjassaan »Mihin suuntaan?» Danielson esitti kovaa reaalipolitiikkaa:

Meillä suomalaisilla on rakas sananlasku: »Oikeus maan perii». Siihen me turvaudumme, siihen me yksityisinä ja kansana olemme tottuneet tulevaisuutemme rakentamaan. ——— Mutta on kieltämätön asia, että oikeus ja kirjoitettu laki, oikeuden tavallinen ilmaus, monen mielessä hämmentyvät toisiinsa. Kauan olemme olleet liiaksi taipuvia siihen käsitykseen, että kunhan vain paperimme ovat oikeat ja meillä on puolellamme hallitsijan juhlalliset vakuutukset, on asiamme lopullinen voittokin varma. Unohdetaan, että historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muo­dolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin, ja että sentähden suhteemme Venäjään lopultakaan eivät tule riippumaan vanhojen julistuskirjain sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme keisarikun­nan yhteydessä edistää paitsi oman maamme, myöskin koko valtakunnan oleellisia etuja.

Danielson tarkasteli kirjassaan Suomen merkitystä Venäjälle ja lausui mm. seuraavaa:

Maamme ei kuulu Venäjän luonnolliseen alueeseen, joka estää sen pääsemästä sille tarpeelliseen yhteyteen meren kanssa, kuten on laita Itämeren maakuntien ja Mustanmeren pohjoisrannikon. Suomen maantieteellinen asema on tykkönään toinen. Suomeen nähden ei ole olemassa myöskään niitä näkökohtia, jotka ovat tehneet Puolan itäisten maakuntain yhdistämisen Venäjään kansalliselta kannalta katsoen toivottavaksi, koska niiden asuk­kaista suuri osa — monessa paikoin valtava enemmistö — on sukuperäl­tään, kieleltään, uskonnoltaan, sivistykseltään ja koko käsitystavaltaan ve­näläisiä lähellä. Kaikissa näissä suhteissa Suomen kansa on Venäjän kan­salle niin vieras, ettei siitä valuisi Venäjän kansallisuudelle minkäänlaisia lisävoimia. Tyyni historiallinen tarkastus johtaa ehdottomasti siihen käsi­tykseen, että ainoastaan sotilaallinen näkökohta, huolenpito valtakunnan pääkaupungin ja pohjoisten rajojen turvallisuudesta yksinänsä on Venäjälle tärkeä. Sen verran kuin hän, Danielson, tiesi, ei venäläisissä virallisissa asia­ kirjoissa aina Pietari suuren ajoilta Aleksanteri I:n aikaan asti tavatakaan muista vaikuttimista ja tarkoitusperistä Suomeen nähden mitään jälkiä. — »Toiset ovat ne periaatteet, jotka Suomessa ovat valtiollisten lakiemme pohjana, toiset taas ja erilaiset ne, jotka keisarikunnassa määräävät valtio­ elämän».

Näin Danielson kirjoitti.⁴ Kaikki tämä pitää paikkansa vielä nyt­kin, sillä se perustuu pysyväisiin tosiasioihin.

Danielson jatkoi:

Se tapa, jolla Aleksanteri I järjesti molempien maiden yhteyden, on tuottanut Venäjälle suuren, kieltämättömän hyödyn. Suomelle se on todelliseksi siunaukseksi. ——— Lähes vuosisadan vaiheet ovat todistaneet, että Ve­näjän ja Suomen edut ovat oleellisesti sopusoinnussa. Tästä syvästi vakuu­tettuina emme herkeä uskomasta, että sama vakaumus on pääsevä keisari­ kunnassakin voitolle ja vähitellen tasoittava ilmenneet erimielisyydet. Ol­koon, että alkanut uusi ajanjakso vaatii meiltä suuria uhrauksia, sitä toi­voa emme sittenkään uhraa, että se rakennus on pääpiirteissään säilyvä, jonka ylevä valtioviisaus 19:nnellä vuosisadalla maassamme pystytti. ——— Meidän maassamme katkera, kauan kestävä erimielisyys hallitsijan ja kansan välillä on vaarallisempi kuin ehkä muualla missään, sillä sisällisestä Suomen valtio-oikeuden pohjalla liikkuvasta kysymyksestä se saattaa muut­tua kansainväliseksi, jossa ei enää ollenkaan oteta lukuun lakiemme mää­räyksiä.⁵

Vaikea oli routavuosien ristiriita, ei vähimmin nuorisolle. Runoilija Arvid Mörne — ruotsinkielisen nuorison parhaita — kirjoitti Finsk Tid­ skriftissä lokakuussa 1901:

Meillä nuorilla (Vänrikki Stoolin) tarinat olivat elävinä sydämissä, emmekä tietäneet, että vanhemmat ja vanhat tässä maassa olivat sen kirjan unohtaneet. ——— Meillä saattaa olla aika suoraan ilmoittaa, ettei mikään aineellinen hyvinvointi, eivät mitkään saavutetut mahdollisuudet, ei pelastuminen mistään, joka olisi voinut olla vielä pahempaa, vastaa vaa’assa ainoatakaan pisarata sitä siveellistä rohkeutta, jota par’aikaa lasketaan vuotamaan Suomen kansasta.

Tähän vastasi Danielson:

Sydän sykkii lämpimästi nämä rivit lukiessamme. Juuri sellaisena, niin eheänä ja ihanteellisena nuoriso on rakkautemme esine. ——— Vänrikin tarinat ovat vanhemmilla ja vanhoilla kyllä muistossaan. Mutta he tietä­vät, että Vänrikki Stool ei ole kertonut suuren murrosajan koko sisällystä. Siikajoen, Revonlahden, Lapuan ja Oravaisten taistelujen rinnalla kulki toinen tapausten sarja. Se alkoi silloin kun virkamiehistö, yhteisen kansan var­jelemiseksi ja tulevaisuuden pelastamiseksi, alistui ylivoimaisen vihollisen käskyjä noudattamaan, ja se päättyi, sodan vielä jatkuessa, uskollisuuden­ valan vannomiseen Porvoon valtiopäivillä. Tämän toisen sarjan miehiä oli lopulta mm. Mathias Calonius. ——— Mikä tapahtui vuonna 1808 ja 1809, ei kaikki ollut kunniakasta, eikä se tuomio, jonka yhteinen kansa paikoit­tain virkamiehistä langetti, ole kokonaan aiheeton.⁶

Tämä vuoropuhelu antaa käsityksen siitä, millaisia syviä ristiriitoja ja siveellisiä ongelmia silloinen aika toi mukanaan ja miten tuskalliseen ja raskaaseen asemaan se asetti molemmat puolet.

Lentokirjasessaan Danielson esitti käytännöllisenä ohjeena kaksi perussääntöä:

Edellinen tietää, että Suomen kansan on maltillisesti, mutta horjumatta ja vakaasti ilmoittaminen oikeuskäsityksensä. ——— Toinen perussääntö vaatii meidät koettamaan kaiken sen välttämistä, joka auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet. Meidän tulee mahdollisuuksien mukaan olla ryhtymättä mihinkään, joka jonkunlaisella syyllä voisi herättää sitä ajatusta, että Venäjän etu ja hallitsijan arvo vaatii perinjuurin hävittämään maallemme vakuutetun valtiollisen erikois­aseman. ——— Tehtävän painopiste ei kuitenkaan kaikkialla ole sama. Oikeuskäsityksemme ilmilausuminen sellaisella voimalla, ettei mikään epäi­lys sen sisällyksestä ole mahdollinen, on ensisijassa kansaneduskunnan, sa­nomalehdistön ja suuren virattoman yleisön asia. Virkakunnatkaan eivät voi torjua tätä velvollisuutta luotaan, mutta niiden päätehtävän luulen olevan toisen: tapahtuvan onnettomuuden rajoittaminen vähimpään mahdolliseen ja samalla niin sanoaksemme sillan säilyttäminen, jota myöten hallitsija ja kansa jälleen voivat löytää toisensa ja harras yhteistoiminta laillisuuden pohjalla uudestaan saattaa alkaa. Siinä on valtiollisen konfliktin aikana koti­maisen hallituksemme tähdellisin, tosin vaikea, mutta kaunis ja menestyes­sään siunausta tuottava tehtävä.

Tämä oli tuo routavuosina paljon puhuttu ja ivailtu Danielsonin »roo­lien jako» ja »sillan rakentaminen».

Vastapuolen taholta esitettiin, että Suomen perustuslait velvoittavat senaatin ja muut suomalaiset virkakunnat ei vain kansan yhteisen oikeuskannan ilmaisemiseen, vaan myös kieltäytymään maamme laeista poikkeavia hallitsijan säännöksiä julkaisemasta ja noudattamasta. Tämä kanta ei Danielsonin mielestä ollut Suomen perustuslakien mukainen, jotka pitivät kaikkia virkamiehiä hallitsijan avustajina.

Hän lisäsi:

Mitä tässä olemme sanoneet, älköön käsitettäkö väärin. On muistaminen, että Suomen perustuslait koko sisällykseltään ja erityisillä määräyksillään edellyttävät, että ne edelleen ovat hallitsijan, ja ennen kaikkea juuri hallitsijan tunnustamat ja noudattamat. Sen tapauksen varalle, ettei tämä edellytys pidä paikkaansa, ne eivät mitään määrää. Silloinkin päivä seuraa päi­vää, ja virkamies joko alistuu tai vetäytyy yksityiselämään. Kumpiko hänen kulloinkin on tekeminen, ei määrää kirjoitettu laki; mikä sen määrää, on hänen oma käsityksensä siitä, mitä isänmaan olemassaolo ja menestys hä­neltä vaatii — vaatii juuri sillä hetkellä ja hänelle uskotussa virassa. — Lopuksi Danielson lisäsi, että mikään virkamiehistö maailmassa ei ajan pitkään kykene ns. passiivista vastarintaa harjoittamaan. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset ja vieläpä vieraatkin ainekset. Kaikki riippuu siitä kuinka luja on selkäranka kansalla itsellään ja ennen kaikkea sen syvillä riveillä.⁷

Danielsonin kanta virkamiesten asemasta vastasi vanhasuomalaisen puolueen routavuosien ensi jaksolla omaksumaa.

Ajatus, että Porvoossa v. 1809 Suomelle vahvistettu sisäinen itsenäi­syys meni Venäjän etujen kannalta arvostellen liian pitkälle ja ettei se hyvin soveltunut Venäjän suurvalta-asemaan, näyttää esiintyneen aikai­seen. Puolan ensimmäisen kapinan aikana Englannin suurlähettiläs Pietarissa, lordi Heytesbury kirjoitti ulkoministeri Palmerstonille kesäkuus­sa 1831, että jos Puola saavuttaisi itsenäisyytensä, tulisi se aiheuttamaan Venäjän muidenkin länsialueiden, Ukrainaa myöten, menettämisen. Hän lisäsi: »Mitä tulee Suomeen ja saksalaisiin maakuntiin (Baltian maihin), riippuu Venäjän omistus niihin vain ohuen langan varassa.» Kysymyk­sessä oli — hän arveli — jäisikö Venäjä eurooppalaiseksi vallaksi vai tulisiko siitä aasialainen valta.⁸

Englannin suurlähettilään käsitys Suomeen nähden näkyy menneen pitemmälle kuin Venäjän aikaisempien vallanpitäjien mielipide. Baltian kysymyksen, so. Venäjän pääsemisen Itämerelle, oli Pietari Suuri ratkaissut. Hän ei katsonut Suomen valloittamisen olevan Itämeren ongel­man ratkaisemiseksi tarpeen. On säilynyt hänen omakätinen sitä koskeva toteamisensa.⁹ Vieläpä hän oli Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa suostuvainen jättämään Viipurin kaupungin Ruotsi-Suomelle, mutta hä­nen sitä koskeva määräyksensä ei ehtinyt saapua Uuteenkaupunkiin en­nenkuin rauha allekirjoitettiin.¹⁰ Historian kulku meni niin, että koko Suomi v. 1809 joutui Venäjän valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa Suo­mi oli eri asemassa kuin Suomenlahden eteläpuolella olevat maat. Suo­mi ei, kuten Danielsonkin korosti, estänyt Venäjää pääsemästä sille tarpeelliselle merelle. Venäjällä oli vapaus ja oikeus käyttää Suomen alu­etta sotilaallisiin toimenpiteisiin ja hallitsijalla, joka samalla oli Venäjän keisari, oli Suomessa laaja valta. Tämä kaikki oli luonut edellytykset maamme erikoisasemalle.

Nämät reaaliset ja historialliset tosiasiat olivat meidän ajattelussamme pohjana ja vaikuttivat politiikkaamme.

Danielsonia vastaan julkaisi senaattori K. F. Ignatius, suomalaisuuden asian vanha kannattaja, nimimerkillä »Toivo», vastakirjoituksen »Oikea tie». Hänkin lähti ihanteellisesta periaatteesta, että oikeus ja moraali, eikä voima ja väkivalta, määräävät kansojen väliset suhteet ja luuli historian antavan tukea tälle käsitykselle.

Ignatius käsitteli myös eräitä kysymyksiä, joita mekin keskuudes­samme paljon mietimme. Hän, niinkuin Danielson, ei voinut ajatella Suo­mea muuta kuin Venäjään yhdistettynä. Jos valtakunnan edut joutuisi­vat ristiriitaan Suomen yksityisten etujen kanssa, oli itsestään selvää, että Suomen etujen oli väistyttävä. Meidän tuli olla valmiit suuriin uhrauksiin, joita meiltä valtakunnan etujen nimessä vaadittiin. Mutta muu­tokset oli tehtävä laillisessa järjestyksessä. Siihen päämäärään tuli kaik­kien pyrkimysten tähdätä.

Näissä kohden oli Ignatius samalla kannalla kuin Danielson. Juuri tämän päämäärän saavuttamiseksi Danielson ja senaatti toimivat. Ker­ron myöhemmin näistä ponnistuksista.

Ero oli siinä, että Ignatius katsoi passiivisen vastarinnan olevan ai­noan keinon päämäärän saavuttamiseksi. Ignatius ei voinut olla kummastelematta, että riippumattomassa asemassa olevat isänmaalliset mie­het antoivat houkutella itsensä ja vaativat, että meidän ilman mitään takeita, ilman ainoatakaan valtaistuimelta lausuttua lupaavaa sanaa olisi luovuttava tästä ainoasta puolustuskeinostamme.

Tämä kohta ei ollut meidän mielestämme niin yksinkertainen. Tärkein vastarinnan muoto oli silloin asevelvollisuuskutsuntalakko. Passiivisen vastarinnan kannattajat luulivat sen kautta keisari ja Venäjän hallitus voitavan pakottaa antautumaan ja palaamaan laillisuuden tielle. Meidän mielestämme asia oli monimutkaisempi. Voimien epäsuhde Venäjän ja Suomen välillä oli niin suuri, että, jos kysymys muodostuisi siksi, kumpi oli vahvempi, keisari ja Venäjä vai Suomi, ja kumman oli koko maail­man silmissä alistuttava toisen edessä, lopputuloksesta ei ollut epäilystä. Mutta se voisi viedä arvaamattomiin seurauksiin ja paljon pitemmälle kuin kenties hallitsija ja Venäjän hallitus olivat tarkoittaneet. Poliitti­sissa ristiriidoissa näyttää yleensä olevan niin, että ellei sovintoa synny, vaan asia joutuu voimakeinoilla ratkaisuun, tulos on heikommalle tuhoisa, vieläpä hengenvaarallinen. Hävitys menee laajemmalle kuin alkuaan on ollut tarkoitus — kuin vahvempikaan alkuaan on tarkoittanut. Tätä kirjoittaessani mieleeni muistuu, mitä Molotov sanoi neuvotteluissa syk­syllä 1939: »Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun». — Totean: kun asia joutui sotilaiden haltuun, menetettiin koko Karjala, mistä neu­votteluissa ei ollut puhetta.

Tähän ei mielestämme pitänyt antaa asian mennä ennenkuin oli tehty äärimmäinen yritys selvittää välit sovinnolla. Neuvotteluissa venäläisten kanssa Danielson ja senaattorit olivat saaneet käsityksen, että venäläiset, niiden joukossa myös Plehwe, halusivat — niinkuin ymmärrettävä oli — välttää voimakeinoihin ryhtymistä. Danielson ja häntä lähellä ole­vat ymmärsivät, että passiivinen vastarinta ei ollut merkitystä vailla. Keskusteluissa venäläisten kanssa Pietarissa Danielson selvästi viittasi vastustuksen jatkumiseen meidän puoleltamme, niinkuin myöhemmin kerron. — Venäläiset olivat kenties väärin arvostelleet Suomen kansaa ja maamme oloja. Jos sovintoon ei päästäisi, olisi asema ollut toinen ja uudestaan harkittava, niinkuin Danielson lausui Suomalaisen Nuijan keskustelutilaisuudessa maaliskuussa 1902.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6