E. G. Palménin lausuntoja
Suomen valtiollinen asema oli »sui generis» — omalaatuinen. Riita ei ollut toiselta puolen hallitsijan ja toiselta puolen Suomen kansan ja sen edustajain välinen. Edellämainitussa julkaisemattomassa kirjoituksessaan Yrjö-Koskinen määritteli asian siten, että »Suomen kansa, jonka väkiluku ei nouse kuin puoleenkolmatta miljoonaan, on nyt taistelussa maailman mahtavimman vallan kanssa». — Meidän oli pyrittävä saamaan sovinto jälleen rakennetuksi — hän sanoi — »näennäisesti hallitsijan kanssa, mutta itse asiassa Venäjän kansakunnan kanssa». Danielson lentokirjassaan »Mihin suuntaan?» korosti, miten ristiriita »sisällisestä Suomen valtio-oikeuden pohjalla liikkuvasta kysymyksestä saattaa muuttua kansainväliseksi, jossa ei enää ollenkaan oteta lukuun lakiemme määräyksiä».
Tähän vaikeaan kohtaan Danielson ja me muut arkaillen kajosimme, ja useimmiten ylimalkaisin sanoin. Ei ollut mieluista sormella osoittaa Suomen reaalipoliittisesti heikkoa asemaa Venäjään nähden.
Professori E. G. Palmén kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen, mutta hän oli routavuosien ensi vaiheen aikana jonkun verran syrjässä. Hän tuntui katselleen asioiden kulkua kriitilliseltä kannalta. Mutta hän ei pelännyt lausumasta mieltänsä hänelle ominaisella reippaalla, suoralla ja selvällä tavalla. Olen nyttemmin, puolen vuosisadan jälkeen muistellut ja suurella mielenkiinnolla uudestaan lukenut eräitä hänen lausuntojaan. Useasti hän korosti Suomen ja Venäjän suhteen kansainvälistä puolta, mikä meidän käsityksemme mukaan oli tämän ongelman ydinkohta.
Edellämainitussa Suomalaisen Nuijan keskustelukokouksessa huhtikuussa 1902, jossa alustajana oli Agathon Meurman, minä lausunnossani korostin Suomen—Venäjän kysymyksen asiallisesti kansainvälistä luonnetta sekä sitä tosiasiaa, että meiltä puuttui riidassa Venäjän kanssa mahdollisuus tuomioidemme toimeenpanoon. Viitaten tähän lausuntooni Palmén terotti, että kysymys
»ei ole yksinomaan sisäinen asia: sillä on suorastaan kansainvälinen luonne, vieläpä siihen määrin, että kaikki muut näkökohdat tämän rinnalla hälvenevät. ——— Yhdellä puolen seisoo se tai ne, jotka edustavat Venäjän kansan koottua voimaa, toisella puolen Suomen vähälukuinen kansa. ——— Viisikymmentä seisoo yhtä vastaan. ——— Pienen ja vähäväkisen kansan asema on todellakin, älkäämme sitä kieltäkö, sellainen tällä 20:nnellä vuosi sadalla, että sille kyllä saattaa laillansa olla elinkysymys, ymmärtääkö se noudattaa malttia enemmän kuin kuohuvain tunteittensa ääntä. ——— Kevytmielisyyden huippu olisi jättää kaikki nuo näkökohdat sikseen herkkäuskoisessa luottamuksessa, ettei kukaan uskaltaisi meidän kirjoitettua oikeuttamme asevoimalla hävittää.»
En ole suuresti optimisti niihin valon välähdyksiin katsoen, jotka aivan äsken on luultu huomattavan — Palmén sanoi. — Emme voi toivoa, saavamme loukatut oikeutemme takaisin. Selvästi vastustava kanta on meidän puoleltamme ollut hyvin tärkeä, jopa välttämätön. Pahinkaan valehtelija ei voi väittää, että olisimme oloihimme tyytyväisiä. Toisinaan kansojen elämässä tarvitaan sekä vastustusta että myöntyväisyyttä, joka pidättää väkevämpää panemasta kaikki voimansa liikkeelle. Kun taistelun ydinkohta on selvä, kun koko ristiriita käsitetään kansainväliseksi kysymykseksi, niin kaikki meikäläisiä vastaan tehdyt viittaukset oikeuteen ovat suureksi osaksi tarpeettomia. Vetoominen lakikirjaan ei enää auta. Pääpaino on voimissa, jotka ovat Suomen ulkopuolella vaikuttamassa. Kansojen taistellessa ei ole sitä oikeutta, joka voisi tuomion lausua ja panna toimeen. Kaikki riippuu silloin siitä, mitä voi uskaltaa, mitä ei. Palménin mielestä alistuminen tuli jo kysymykseen.11
V. 1904 valtiopäivillä Palmén pappissäädyssä lausui:
»Minun täytyy ottaa huomioon se yksinkertainen asia, että kansainvälisissä riidoissa ei löydy sitä oikeutta, joka voisi pakottaa väkevämmän heikomman tuomiota tottelemaan. ——— Kansainvälisissä riidoissa eivät oikeusperiaatteet, vaan sadattuhannet tai miljoonat pajunetit ja kanuunat asian ratkaisevat. — — — Lailla kansojen keskinäisiä riitoja ei ratkaista.»
Erityisen selvästi hän esitti käsityksensä suuressa puheessa joulu— kuussa 1906, jossa hän heitti laajan katsauksen suomalaisen puolueen toimintaan ja kantaan kuluneina ensimmäisinä routavuosina,
kun »toisella puolella seisoo paljon heikompi, toisella puolella suunnattoman väkevä ——— Kyllä Augustenburgin herttua sai 1860-luvulla kokea, miten paljon merkitystä oli historiallisilla oikeuksilla ja sitoumuksilla, kun Preussin ‘Kronjuristit’ saivat Slesvig-Holsteinin asiaa tutkia ja selvitellä.» Suurimpia eroavaisuuksia (vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten välillä) on se, että toiselta puolen, jollei aina niin ainakin usein, on asiaa käsitelty ikäänkuin se olisi suorastaan sisällinen asia, vaikka se on ainakin perusteiltaan valtiollinen riitakysymys. Kun me viiden kuuden vuoden aikana lakkaamatta olemme kuulleet hoettavan, että vain yhäti olisi noudatettava lakia ja pidettävä kiinni perustuslaista, niin ei ole kyllin pantu huomiota siihen seikkaan, että riitakysymys ei ole sisällinen, vaan kansainvälistä laatua. Se on näkökohta, joka aina on otettava huomioon. Jos Tanskan eduskunta taistelee kuninkaan kanssa, niin kysymys on aivan sisällistä laatua. Mutta meillä saa tosiaan taistella omaa hallitsijaa vastaan, mutta tämä hallitsija on ennen kaikkea venäläinen, hän tuntee olevansa venäläinen ja hänellä on koko Venäjän aineellinen valta takanaan. Muistakaamme, kuinka kävi 1863, kun Puolan kapina alkoi. Venäjän julkisen sanan kaikista vaikuttavin käyttäjä Herzen seisoi laillisen vapauden kannalla ja oli sentähden valmis puolalaisia kannattamaan, mutta se ei auttanut, kun Katkoff soitti kansallistunteen säveliä; Kolokolin merkitys katosi kuin tuhka tuuleen. Moskovskija Vedomostin loistoaika alkoi. Saatiin koko Venäjä yleensä siihen käsitykseen, että Puolan kapina oli kapina Venäjää vastaan. Nationalismi nousi ja kaikki muut näkökohdat jäivät äkkiä syrjään. Tuo esimerkki on opettava: eipä ainakaan muutamia vuosia sitten olisi ollut vaikeata saada asiaa Venäjän yleisön silmissä niin käännetyksi, että Suomi taisteli Venäjää vastaan. Mutta yleisessä diskussionissa meillä on puhuttu ja toimittu niinkuin asia muka täällä samoin kuin Tanskassa olisi ollut puhtaasti sisällinen riitakysymys Hallitsijan ja kansan enemmistön välillä.»
Sitten Palmén huomautti Gambettan uljaista sanoista 1870:
»Ei tuumaakaan Ranskan maata.» Lopulta voimakas ja kunniastaan arka Ranskan kansa oli pakotettu samanlaiseen nöyryytykseen kuin vähäväkinen Tanskan kansa muutamia vuosia ennen. Väkivallan ja sodan uhka ei ollut niin kaukana kuin siihen aikaan muutamat luulivat. Venäjällä oli valtansa huipulla suunta, joka vähän myöhemmin sai isänmaansa Japanin sotaan. ——— Että Venäjän yleisön mieliala olisi silloin hyvin helposti saatu syttymään Suomea vastaan, se on varma. Venäjän sanomalehdissä silloin usein sai lukea tuon uhkan, että paras olisi saada uudestaan verellä ottaa Suomi takaisin. Eräs venäläinen juristi, joka työskenteli tehtävässä, mikä tarkoitti Venäjän ja Suomen keskinäisten välien selvittelyä, lausui kerran konferenssissa Palménin kuullen, että suomalaisten tuli kiittää onneaan siitä, että aiottu asetus oli kirjoitettu musteella eikä verellä. Jokainen, joka sai lähemmin tutustua mielialaan toisella puolen rajaa, voi varmentua käsityksessä aseman ylen vaarallisesta luonteesta.» ——— »Minulle itselle selvisi meikäläisen kannan heikkous jo aikoja sitten. Olin 1885 keskustelussa venäläis-suomalaisesta kysymyksestä ruotsalaisen sanomalehtimiehen S. A. Hedlundin kanssa.» Itse oli Palmén jo ylioppilasaikanaan ja myöhemmin saanut kuulla olevansa valtiollisissa asioissa aivan pelkuri. Esitettyään Hedlundille hyvin »siivossa muodossa, mitä me silloin 1880-luvun keskipaikkeilla luulimme voivamme vaatia», hän sai vastaukseksi innokkaan: “mutta, herra professori, kuinka Te voitte olla niin chauvinistinen? Ottakaa herran nimessä huomioon, millainen on voimasuhde Suomen ja Venäjän välillä.»
Välikysymyskeskustelussa v. 1908 valtiopäivillä Palmen jälleen terävästi korosti:
»Pieni kansa, jos se tahtoisikin elää niin eristettynä muista kuin suinkin, ei ole siinä tilassa, että se voisi ylpeällä ‘non possumus’-sanalla torjua kaikki vaatimukset, liiatenkin jos se on niin vähäväkinen maa ja kansa kuin Suomi, ja niin mahtava liittoveli kuin Venäjä. On aivan luonnollista, että pienen kansan ei ole mahdollista pelastaa asemaansa muulla kuin henkisellä etevyydellä, ja henkiseen etevyyteen kuuluu myös, että tiedetään älykkäällä alotteella torjua pois vaarat ennenkuin tulevat liian suuriksi. ——— Pienen kansan asema on todellakin sellainen. että sen täytyy kuin täytyykin turvautua sopimuksiin; kun ei ole voimaa, niin ei ole muuta keinoa kuin koettaa saada aikaan rauhallista keskustelua. ——— Suomen kansan tulee oman etunsa tähden pyrkiä siihen, että riitojen aihe poistetaan.»
Palménin kärkevästi esittämät ajatukset vastasivat käsitystämme, vaikka sen näin suorasukainen esiintuominen silloisissa oloissa ei ollut miellyttävä. Danielson ja me muut koskettelimme niitä jonkun verran arkaillen.
