XLVI. Tilanne ennen ensimmäistä maailmansotaa

Vanhasuomalainen asema

Meidän vanhasuomalaisten asema oli näinä vuosina toisenlainen kuin sortovuosien ensimmäisen vaiheen aikana. Kaiken surkeuden keskellä olomme oli helpompaa kuin ennen syksyä 1905. Ensimmäisinä sortovuosina olimme periaatteessa tukeneet kotimaista hallitusta. Senaatti toimi Suomen—Venäjän ristiriidan selvittämiseksi, ensi sijassa ns. valta­kunnanlainsäädäntöä koskevan ongelman järjestämiseksi, tavalla, jonka puolueemme hyväksyi. Säätyeduskunta ei ollut koolla vuosina 1901—1904 ja senaatin tehtävä oli sitä tärkeämpi. Mutta kansan enemmistö ei hyväksynyt senaatin ja sen tukena olevan vanhasuomalaisen puo­lueen ohjelmaa ja toimintaa. Ei ollut varmuutta, johtaisiko pyrkimyk­semme tulokseen. Asemamme oli vaikea ja puolueiden keskeisen taiste­lun johdosta se muodostui meille ylen raskaaksi. Hallituksen kannatta­jina katsoimme olevamme erikoisessa edesvastuussa. Kun asema vuo­den 1905 syksyllä muuttui, oli kuin olisimme päässeet raskaan painon alta vapauteen. Sen jälkeen emme tunteneet suurempaa vastuuta kuin muut puolueet. Elämä oli meille helpompaa. Kulkea joukossa, »sakissa», tuntuu huolettomalta. Olla vähemmistönä ja tehdä päätöksiä, joiden tulokset vasta tulevaisuudessa voidaan arvostella, se on raskasta.

Keväällä 1910, samaan aikaan, jolloin valtakunnanlainsäädäntöasia oli esillä Pietarissa, venäläisten taholta koetettiin saada meidät vanha­ suomalaiset jälleen mukaan. Kesäkuun lopussa 1910 pidettiin puo­ lueemme valtuuskunnan ja erinäisten muiden puolueen jäsenten yh­ teinen kokous, jossa minäkin olin läsnä ja jossa olivat saapuvilla mm. Danielson-Kalmari, Y. K. ja E. S. Yrjö-Koskinen, Lauri Ingman, Listo,

A. H. Virkkunen, Aug. Hjelt, Rautapää, Mikael Soininen, Hallsten ym. Pöytäkirjan mukaan puolueen sihteeri Rantakari kertoi, »että erinäi­sille suomalaisen puolueen jäsenille oli tarjottu moniaita korkeita vir­koja, joita nämä eivät olleet ottaneet vastaan». Muutamat valtuuskunnan jäsenet olivat sen johdosta sekä jotta asemasta muutenkin voitai­siin keskustella, tahtoneet valtuuskunnan kokousta. Ensin keskusteltiin yleisesti, jolloin Lauri Ingman kysyi, mitä valtuuskunnassa arveltaisiin siitä, että arkkipiispa pyrkisi audienssille keisarin luo. — »Oltiin sitä mieltä, ettei kannata yrittää, koska se ei kuitenkaan auttaisi mitään, valtakunnanlainsäädäntöasia kun oli oikeastaan hallitsijan esitys.»

Asemasta neuvoteltaessa Mikael Soininen katsoi välttämättömäksi, että ainakin nuorsuomalaisten maltillisimman osan kanssa neuvoteltai­siin ennen kuin asema lopullisesti näissä oloissa määrättäisiin. Loppu­tulos oli, ettei käytännöllistä toimintaohjelmaa vielä voida määrätä. Neuvotteluja muiden puolueiden kanssa hoitaa sitä varten valittu komitea.

Sortovuosien ensi jakso oli meille vanhasuomalaisille ollut niin ras­kas, että emme sitä hevin unohtaneet. Vain varmuus onnellisten tulos­ten pikaisesta saavuttamisesta olisi voinut taivuttaa meidät jälleen astumaan hallitukseen. Mutta tulevaisuus oli päinvastoin synkkä.

Helmikuussa 1912 pidettiin puolueemme kokous, jossa käsiteltiin poliittista asemaa.

Puoluevaltuuskunnan alustuksessa, jonka kokous hyväksyi ja jota minäkin olin mukana laatimassa, todettiin aseman, sen jälkeen kun uusi laittomuuden aika oli alkanut, muodostuneen melkoista vaikeammaksi kuin edellisinä sortovuosina. Mitään mahdollisuutta toimia Suomi­—Venäjän ristiriidan selvittämiseksi ehdoilla, jotka eivät tekisi tyhjäksi Suomen sisällistä itsenäisyyttä, ei ollut esiintynyt. Toiminnassaan puolueen eduskuntaryhmä ei ollut toivonut suoranaista tulosta lähimmässä tulevaisuudessa. Mutta se oli katsonut tärkeäksi estää venäläisessä ylei­sössä syntymästä sitä käsitystä, ettei Suomessa olla valmiita ollenkaan ottamaan huomioon vaatimuksia, joita Venäjän puolelta valtakunnan kokonaisuuden ja yhteisedun nimessä esitetään.

Kysymystä virkamiesten menettelystä käsiteltiin alustuksessa joten­kin laajasti. Oli selvää, että virkojen yhä enenevä siirtyminen pois suomalaisten käsistä oli suuri onnettomuus. Mutta vaikeudet tulivat olemaan monet ja suuret. Virkamiesten jääminen paikoilleen ei voinut estää maatamme kohtaan suunnitellun hävitystyön toimeenpanoa. Epävarmaa oli myös, onnistuisiko suomalaisten virkamiesten silloisen jär­jestelmän aikana edes alistumalla ajan pitkään säilyttää asemansa. Virkamiesten yleinen alistuminen siinä, missä suuri osa kansasta ei sitä hyväksy, johtaisi jyrkkiin sisäisiin ristiriitoihin. Harkinnassaan virkamies ei voinut olla panematta vakavaa huomiota sille mielipiteelle, joka valtiopäivillä kansanedustajain keskuudessa aseman vaatimuksista ilmeni, varsinkin milloin tämä mielipide oli eduskunnan kaikkien ryhmien kannattama ja osoittautui pysyväksi. Oli vaadittava, että virkamiehet eivät laiminlyöneet esiintuoda kansamme käsitystä sen perustus­laillisista oikeuksista. Virkakuntien säilyttäminen suomalaisten hallussa ei ollut mikään yhden puolueen asia, vaan yksi tärkeitä isänmaan yh­teisiä kysymyksiä. Yksityisen virkamiehen täytyi ristiriidan sattuessa toimia omalla vastuullaan, ilman että puolue voi edeltäpäin sitoutua antamaan hänelle kannatusta ja tukea. Mutta sitä oli rehellinen ja tun­nollinen virkamies oikeutettu raskaina aikoina vaatimaan, että arvos­teltaessa hänen toimintaansa mittakaavaa ei asetettu säännöllisten aiko­jen mukaan. Se tuki, mikä virkamiehistä saadaan sortoa vastaan, oli ajan pitkään heikko ja riittämätön. Kansamme tulevaisuus ei riippu­nut yksinomaan virkamiesten toimista tai toimettomuudesta, vaan se riippui pääasiallisesti laajojen ja vapaiden kansankerrosten toiminnasta ja sisäisestä terveydestä.

Tätä puoluekokouksen lausuntoa tulkittiin eri tavalla. Sen vuoksi pidettiin marraskuun alussa 1912 lisätyn puoluevaltuuskunnan kokous. Alustuksen valtiollisesta asemasta oli kokousta varten laatinut toimikunta, jonka jäseninä olivat Danielson-Kalmari, Ingman, Nevanlinna ja minä. Siinä viitattiin puolueemme vanhaan pyrkimykseen Suomen—Venäjän välisen ristiriidan selvittämiseksi, josta myös puoluekokouksen lausunnossa oli puhuttu. Valitettavasti ei ollut ilmaantunut minkäänlaista tilaisuutta toimia puolueemme hyväksymien tarkoitusperien to­teuttamiseksi, koska venäläiseltä taholta vaadittiin ehdotonta alistu­mista siihen Suomen oikeuden kokonaan syrjäyttävään järjestelyyn, joka 30 päivänä kesäkuuta 1910 annetun venäläisen lain kautta oli tapahtunut. »Kaikesta tästä huolimatta me suomalaiset emme voi aset­tua muulle kannalle kuin että nykyinen onneton valtiollinen tila oli väliaikainen, josta ennemmin tai myöhemmin oli päästävä säännöllisiin järjestettyihin oloihin.»

Huomautan, että tätä käsitystä voi pitää naiivina silloiset olot huo­mioon ottaen. Mutta niin naiiveja me suomalaiset olimme ja olemme. Seuraavan vuoden 1913 valtiopäivillä Leo Mechelin ja R. A. Wrede tekivät anomusesityksen, jossa he esittivät suuren ohjelman »Venäjän keisarikunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisten suhteiden järjestämisestä». Se sisälsi laajan ehdotuksen valtakunnansäännöksi (riks­akt), jolla Suomen oikeus palautettaisiin ja Suomen ja Venäjän välit järjes­tettäisiin vakavalle kannalle. Olen edellä maininnut tästä aloitteesta.

Alustuksessamme esitettiin edelleen mm.:

Monet silloisen järjestelmän yksityisetkin toimenpiteet tarkoittivat suurinta tuhoa kansallemme, tuottamatta Venäjälle mitään etua. Ne osoittivat, ettei silloisessa taistelussa maatamme vastaan ollut kysymys vain valta­kunnan oikeutettujen ja välttämättömien etujen turvaamisesta, vaan kan­samme epäkansallistuttamisesta ja sen ominaisen sivistyksen vastustami­sesta. Suostuminen vaatimuksiin, kun ne esitettiin venäläisen lain perus­teella, merkitsisi maamme oikeusjärjestyksen ja voimassa olevien lakien syrjäyttämistä sekä alistumista siihen maamme sisällisen itsenäisyyden hävittämiseen, jota tietäisi 30 päivänä kesäkuuta 1910 annetun lain saaminen täällä käytäntöön. Oli toimittava siten, että kävi selvästi ilmi, niin hyvin, ettei kansamme voinut tunnustaa tätä venäläistä lakia eikä sen perusteella annettuja asetuksia laeiksi, kuin myös, ettei kansamme tahtonut mukau­tua niiden toimeenpanemiseen. Silmälläpitäen sekä silloisen ajan käytän­nöllistä tarvetta että oikeustaistelumme päämäärää, järjestettyjen laillisten olojen palauttamista, oli kansalaisten tehtävä, mitä heidän vallassaan oli, niiden alojen rajoittamiseksi, joihin ristiriita koski.

Alustuksen johdosta syntyi laaja keskustelu. Se koski erityisesti ristiriidan laajenemisen estämistä sekä kysymystä, missä määrässä viran­omaisilla oli katsottava olevan harkintavaltaa poliittisessa ristiriidassa. Tämä oli aina ollut meidän kantaamme liittyviä vaikeimpia ja arkaluon­toisimpia kysymyksiä: Oliko virkamiehellä ja kansalaisella oikeus mis­sään asiassa hiuksen vertaakaan poiketa juridisesti oikealta kannalta? Svinhufvud ym. vastasivat: »Ei hituistakaan». Me emme olleet voineet hyväksyä niin ehdotonta ja kankeaa kantaa.

Pöytäkirjan mukaan minä huomautin miten moninaisia käytännöl­lisessä elämässä esiintyvät tilanteet olivat.

Jos asetutaan ankarasti muodolliselle kannalle, »se voisi viedä kaikenlaiset kirjanpitäjät yms. pois viroistaan ja mullistaa sellaisetkin alat, joilla ei ole mitään tekemistä pääasioiden kanssa». ——— Rautatiehallituksessa, joka oli yksinomaan toisen puolueen virkamiehistä kokoonpantu, oli laittomassa järjestyksessä asetettu tarkastaja, joka otti osaa päätöksiin. Rautatiehallituksen jäsenet olivat antaneet asian mennä — viisaasti ja onneksi rautatiehallinnolle, eikä kukaan ole ruvennut heitä syyttämään. ——— Toinen esimerkki: Edel­lisenä keväänä vaadittiin kaikilta keskusvirastojen päälliköiltä lausunto siitä, mitä toimenpiteitä olisi tarpeen yhdenvertaisuuslain toimeenpanemiseksi. Jos olisi asetuttu jyrkälle kannalle, olisi pitänyt vastata, että koska viitattiin lait­tomaan asetukseen, niin emme voi olla missään tekemisissä asian kanssa. Mutta ei yksikään ylitirehtööreistä paremmin kuin tirehtööreistä asettunut sille kannalle, koska se kohta, josta oli kysymys, oli asiallisesti niin vähämer­kityksellinen, että olisi ollut tarpeetonta ryhtyä konfliktiin pienestä asiasta, joka olisi mullistanut kaikki meidän 17 keskusvirastoamme. Ei yksikään aset­tunut toiselle kannalle, ei ruotsalaisista eikä nuorsuomalaisista. Tällaisissa tapauksissa tuli olla jonkunlainen harkintavalta.

Samaa mieltä olivat Danielson-Kalmari, Nevanlinna ja Lauri Ingman. Keskustelussa esiintuotiin pitemmälle meneviä mielipiteitä virkamiesten ja kansalaisten suhtautumisesta. Se aiheutti Danielson-Kalmarin lausumaan:

»Sota se nyt on, siitä emme pääse. Kysymys on, viskaako osa meidän kan­sastamme aseet pois. ——— Kysymys on, että yhteisesti yritetään niin kauan kuin suinkin käy päinsä, uhrauksia, kärsimyksiä kestäen koetetaan yhteisesti koko kansan voimalla, saada oikeutemme, jos ei käytännössä, niin periaatteellisesti yllä pidetyksi, siksi kun ajat paranevat.»

Professori Mikael Soininen korosti, että harkintavaltaa ei voi jät­tää yksityisille henkilöille suurissa kysymyksissä, jotka vaikuttavat asioiden kulkuun. Asioissa, jotka ovat merkitseviä julkisessa elämäs­sämme, emme saa heittää pois aseitamme, vaan on asetuttava vasta­rintaan.

Lisätty valtuuskunta hyväksyi yksimielisesti alustuksen.

Tämä keskustelu kuvaa asemaa, johon kansamme oli joutunut. »Sota se nyt on, siitä emme pääse.» Silloin vuosina 1912—1913 kansamme valtiollinen tulevaisuus oli synkän pimeyden peitossa. Täytyi elää päivästä päivään. »Taisteleva fatalismi.»

Paperieni joukossa on säilynyt luonnoksia puheisiin, joita näinä vuo­sina pidin puoluetilaisuuksissa vaalipiirini pääpaikassa Porissa, niinpä vuodelta 1910 kahteen puheeseen, toinen vuoden alkupuolelta, toinen marraskuulta.

Edellisessä puheessa kysyin, mikä kohtalo kansaamme odotti? Oliko kaikki mennyt? Asema näytti synkältä.

On sanottu, lausuin, että ihmisten tekoja ei ohjaa järki, vaan intohimot. Tässä on paljon perää. Meitä kohtaan on Venäjällä voimakas kansalliskiihko vallalla. Mutta intohimojen vaikutus on tavallisesti ohimenevä. Loppujen lopuksi olevat olot ja niiden vaatimukset, niissä oleva »järki» määräävät kehi­tyksen suunnan. — Jos Venäjän valtakunnan elinehdot välttämättä vaatisi­vat hävittämään Suomen kansan omaperäisen elämän, niin asiamme olisi hukassa. Mutta ei voi mitenkään havaita asian olevan näin. Kansamme sulau­tuminen Venäjän kansaan ei ole mahdollinen. Ei myöskään aineellisessa suh­teessa Venäjälle ole meistä mainittavaa hyötyä. Paljon puhuttu 10 miljoonan markan vuotuinen sotilasmaksu merkitsee Venäjän valtion taloudessa samaa kuin 10 markkaa henkilölle, jolla on 6700 markan vuositulot. Näyttää kuin tuo 10 miljoonan sotilasmaksu olisi vaadittu meiltä enemmän periaatteen vuoksi.

Mutta Venäjällä on täällä erityisesti sotilaallisia etuja valvottavana. Suo­men kysymys on aina ollut Venäjälle puolustuskysymys. Senvuoksi Suomen ja Venäjän väliset suhteet pitäisi voida niin järjestää, että kumpikin puoli voi olla tyytyväinen.

Nyt tosin tulevaisuus ei näytä toivorikkaalta. Mutta täytyy edellyttää, että kun intohimot tyyntyvät, itse todellisen elämän vaatimukset johtavat kehityksen luonnolliseen uraan. Asioiden ohjaamiseksi meidän tulee osoittaa ole­vamme valmiit tyydyttämään Venäjän järkevät vaatimukset. Tässä kohden olemme tehneet erehdyksiä. Esimerkkeinä mainitsin yhdysradan Pietarissa ja sotilasmiljoonat. Meidän ei tule luottaa hetkellisiin voittoihin eikä sivultapäin tuleviin vaikutuksiin. Olemme nähneet, mitä tällaiset hetkelliset saavutukset hyödyttävät.

Tähän suuntaan puhuin Porissa vuoden 1910 alussa.

Toisessa, marraskuussa samana vuonna 1910 Porissa pitämässäni puheessa käsittelin sillä välin 30 kesäkuuta 1910 julkaistua venäläistä lakia valtakunnanlainsäädännöstä.

Me suomalaiset, lausuin, emme voi edellyttää, että tämä tuhoisa laki olisi lopullinen. Nykyinen suunta Venäjällä ei lupaa muutosta. Mutta meidän täytyy toivoa ja edellyttää, että tulevaisuudessa toinen suunta tulee vallalle. Olkoon niin, että sellaista keikausta kuin v. 1905 ei ole odotettavissa. Sen kei­kauksen tulokset eivät olekaan olleet pysyväisiä, eikä niistä ole ollut pitkäai­kaista iloa. Mutta valtakunnan todellisten tarpeiden tyydyttäminen ei saata vaatia sellaista meidän sisäisen itsenäisyytemme kumoamista kuin mainittu laki tietää.

Viime aikoina näyttää kyllä kiihko Suomea vastaan Venäjällä kasvaneen. Mutta oikeastaan on vaarallisempi erään toisen käsityksen juurtuminen Venäjällä. Väitetään, että suomalaiset ovat mahdottomia, niiden kanssa ei voi mitään saada aikaan neuvottelemalla. Ne eivät suostu mihinkään. Jos tällainen käsitys vakaantuu meistä Venäjällä, niin se tietysti yhä vaan vaikeuttaa ja kiristää Venäjän ja meidän maamme välisiä suhteita. Meidän on tehtävä, mitä voimme, estääksemme tällaisen käsityksen juurtumasta Venä­jän yleisöön.

Meidän kansamme on, ollessaan yhdistettynä Venäjään, saanut nauttia siitä suuria etuja. Sen vuoksi täytyy meidän myös muistaa velvollisuutemme valtakuntaa kohtaan, eikä meidän kansamme niitä tulekaan unhottamaan. Jos tämä käsitys tulisi yhä enemmän ja enemmän ilmi, niin se olisi arvatenkin omiaan saamaan aikaan suurempaa molemminpuolista ymmärtämystä. Siten valmistetaan mahdollisuutta ja mielialaa sitä hetkeä varten, olkoon se sitten lähellä tai kaukana, jota emme voi lakata odottamasta ja jolloin Suomen ja Venäjän välinen riitakysymys saadaan molemminpuoliseksi tyydytykseksi sillä tavalla ratkaistuksi, että se ei uhkaa tuholla kansamme elämänehtoja.

Lukiessani näitä puheitani eivät niissä olevat ajatukset tunnu vierailta. Ne ovat samantapaisia, joita vuosikymmenien kuluessa, eikä vähimmin syksyn 1944 jälkeen, olen yhtä mittaa miettinyt. Samat peri­aatteet, sama ajattelu: Suomen suhteet Venäjään-Neuvostoliittoon perustuvat pysyviin tekijöihin, asioiden ja olojen »järkeen», maantietee­seen ja historian tapahtumiin. Voi sanoa, että pohja Suomen ja Venäjän suhteille laskettiin Pultavassa v. 1709. Suomen ja Venäjän-Neuvostolii­ton suhteiden sovinnollinen järjestely ei voi olla mahdoton.

V. 1910 Stolypinin aikana esitettyinä nämä ajatukset olivat optimisti­sia. Mutta näköpiirissä ei ollut muutakaan meille mahdollista ratkaisua.

Tämä kirjoitettiin ja lausuttiin v. 1910. Maailmantapaukset johtivat siihen, että valtiollinen yhteytemme Venäjän valtakuntaan katkesi ja kansamme korkein toive, valtiollinen itsenäisyys toteutui. Voimme nyt myöskin ulospäin itsenäisesti liikkua ja toimia. Mutta suhteissamme ikuiseen naapuriimme Venäjään-Neuvostoliittoon pohjana olevat peruspäämäärät eivät ole toiset, vielä vähemmän toisilleen vastakohtaiset: sovittelu, hyvä naapuruus ja luottamukselliset suhteet. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisesti olleet miettimiseni ja pyrkimysteni kohteina.

»Aina tulee naapurimaamme olemaan mahtava ja voimakas Venäjä», lausuin eräässä esitelmässä toukokuussa v. 1942, aikana, jolloin Venäjä-Neuvostoliitto oli kärsinyt sodassa yhtämittaisia valtavia tappioita ja jolloin Neuvostoliiton vastustajain sotilaallinen asema oli loistava.

Valtiolliset näköalat olivat vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa synkät. Mahdollisuutta olojen vaikenemiseen ei ollut nähtävissä. Suomea vastaan tähdätyissä toimissaan Venäjän hallitus voi luottaa sekä kolmannen että vuonna 1912 valitun neljännen valtakunnan duuman kan­salliskiihkoiseen enemmistöön. Venäläiset lehdet jatkoivat entiseen ta­paansa kirjoittelua Suomen asiasta.

Passiivinen vastarintaliike oli menettämässä vaikutustaan. Se joutui nyt kohdistumaan venäläiseen senaattiin, jonka jäsenet eivät siitä välittäneet. Ei ollut kansan kaikkiin kerroksiin koskevia asevelvollisuuskut­suntoja. Ajan mittaan virkamiehistö olisi todennäköisesti vähitellen venäläistynyt.

Eräänä päivänä talvella 1911 istuimme eduskunnan täysi-istunnon jälkeen puhemiehen huoneessa eduskuntatalossa Heimolassa kolme miestä: puhemies Svinhufvud, edustaja Jonas Castrén ja minä. Polttelimme sikaareja ja keskustelimme silloisesta surullisesta valtiollisesta tilasta.

Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: »Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon.»

Minä: »Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?»

Svinhufvud: »Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapahtua.»

Siitä syntyi pitempi keskustelu. Castrén kannatti Svinhufvudia.

Svinhufvud korosti: »Venäläiset tekevät meistä täydellisesti lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät.»

Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää.

Siihen aikaan, vv. 1910—13, meidän piirissämme ei valtiollista itsenäisyyttä otettu laskelmiin. Tietysti Suomella oli kaikki sisäiset edelly­tykset, varsinkin viimeisten 100 vuoden aikana hankitut, itsenäiseen valtiolliseen elämään. Mutta ulkonaiset edellytykset itsenäisyyden saa­vuttamiseen ja sen turvaamiseen eivät riippuneet yksinomaan meistä.

Itse asiassa Svinhufvud ei ollut pessimismissään väärässä. Ellei aivan odottamatonta olisi tapahtunut, olisi meidän valtiollinen elämämme, laitoksemme ja sisäinen itsenäisyytemme todennäköisesti tuhoutunut.

Pessimismi vallitsi meidänkin keskuudessamme. Toukokuun lopussa 1913 pidin Porissa puoluekokouksessa puheen, jonka johtoajatukset sisältävä muistiinpano on säilynyt papereissani. Olen siinä merkinnyt mm. seuraavat ajatukset:

Olemme menossa aallon pohjaan. Mieli pyrkii masentumaan. Mutta pahan päivän jälkeen tulee tavallisesti hyvä päivä.

Venäjä edistyy ja menee eteenpäin taloudellisesti ja sen raha-asiat paranevat. Sen ulkopoliittinen merkitys ja asema kasvaa. Venäjällä on suuri tulevai­suus.

Meidän suurvaltiollinen kysymyksemme, joka on edelleen kaikkea muuta hallitseva, näyttää pimeältä. Asemamme on vaikea. Hetki sovintoon Venäjän kanssa ei ole otollinen. Varovainen menettely meidän puoleltamme on kuiten­kin tarpeen. Vältettävä ristiriitoja ja rajoitettava niitä.

Loppujen lopuksi riippuu kansan kestäminen elämän taistelussa siitä itses­tä, sen siveellisestä kunnosta. Valtiollisen elämän ulkonaiset muodot voivat muuttua ja muodostua. Meidänkin valtiollinen asemamme voi ehkäpä paljonkin muuttua. Uudet voimat Venäjällä voivat sen vaikuttaa. Mutta jos kan­sassa on elinvoimaa ja kansallishenki on siinä voimakas, niin se kykenee löytä­mään itselleen valtioelämän muodot, tosin sellaiset kuin Venäjän puolella esiintyvät uudet voimat ja uudet olot tekevät välttämättömiksi, mutta kui­tenkin sellaiset, että oma kansallinen elämä niiden puitteissa on mahdollinen.

Viittasin Snellmanin sanaan: »Kansallishenkeä voidaan taivuttaa, mutta ei murtaa, ja hämmästynyt jälkimaailma näkee sen nousevan maasta kuin henki-ilmestyksen, uuteen hahmoon pukeutuneena; mutta itsestään samana muuttumattomana henkenä, joka on luonut kansa­kunnan elämän läpi vuosisatojen». — Tähän suuntaan puhuin Porissa keväällä 1913. Se oli minun jäähyväispuheeni satakuntalaisille.

Kuten havaitaan olin sangen pessimisti valtiollisen asemamme ja laitostemme säilyttämisen mahdollisuuteen nähden. Asiat menivät kuiten­kin toisin kuin keväällä 1913 pelkäsin. Venäjän silloinen kehitys, joka näytti menestyvän, katkesi maailmansodan pauhuihin, jota meidän pii­ rissämme niihin aikoihin vv. 1910—13 ei otettu suunnitteluihin ja laskelmiin. Uudet voimat pääsivät sodan johdosta Venäjällä vaikuttamaan, aivan toisenlaiset kuin ennen sotaa ajateltiin. Mutta Stolypinin järjes­telmä ja koko vanha yhteiskunta siihen sortui ja me pelastuimme.

V. 1914 valtiopäivillä, kuten kaikilla edellisillä, eduskunta käsitteli aloitteita laillisten olojen palauttamisesta. Väiteltiin, olisiko hallitsijalle lähetettävä adressi vai anomus — itse asiassa turhanpäiväinen riita. Porvarilliset kannattivat adressia, sosialistit anomusta. Lopuksi asia meni niin, että lähetettiin sekä adressi että anomus.

Porvarillisten puolella todistettiin Venäjän politiikan hyödyttömyys ja vahingollisuus valtakunnan etujen kannalta arvostellen ja esitettiin optimistisia ajatuksia. Suomen oikea asia pääsee kerran voitolle (Lauri Ingman). — Adressilla ei tosin ole muuta merkitystä kuin Suomen kansan mielipiteen julkilausujana osoittaa, että Suomen kansa huolimatta jatkuvasta sorrosta sittenkin tahtoo pysyä oikeuksiensa pohjalla (Danielson-Kalmari).

Svinhufvud kuvasi hallituksen valtiokaappausjärjestelmää, jonka seurauksena oli sotatila hallituksen ja kansan välillä. Kansan oli pysyttävä kannallaan luottaen siihen, että sen oma kunto ja siveellinen voima lopulta voittavat. Kansalla oli oikeus puolellaan, kun sen sijaan hallituk­sen politiikka nojautui väkivaltaan eikä senvuoksi voinut pysyvästi päästä voitolle.

Emil Schybergsonin käsityksen mukaan Venäjän politiikka ei tulisi onnistumaan Suomessa. Virkamiehet hallitus voi vaihtaa, mutta vaikeudet alkavat, kun asia koskee vapaita miehiä ja ennen muuta itsenäisiä talonpoikia.

Sosialisti Yrjö Mäkelin: Adressit eivät tule hallitsijaan vaikuttamaan. Venäjän virallinen mahti on sen virkamiehistö ja maa-aateli, joka etsii saalistusmaita Suomessa. — Tähän on sanottava, että se oli teoreettista mietiskelyä. Sellaiset tarkoitusperät eivät Venäjän Suomen-politiikkaan vaikuttaneet. — Adressi ei Euroopassa herättäisi huomiota, Mäkelin jatkoi. Euroopalla on tärkeämpiä papereja. Omaan kansaan adressi ei vaikuttaisi reipastuttavasti, vaan herpaannuttavasti. Yleisessä mielipiteessä oli jo herpaannusta, se kävi ilmi viime vuonna 1913. Porvarillisten poli­tiikka on tähän asti tarkoittanut vanhojen paperien hakemista ja niiden tutkimista. Tämä työ ei meitä auta. Adressi on surunvalitus hautajai­sissa.

Tätä Mäkelinin jyrkkää »reaalipolitiikkaa» voi seurata ja ymmärtää. Mutta sitten hän joutui heikommalle pohjalle, kun hän jatkoi:

Ei paperit, vaan sivistyksen aste, kulttuurin aste, siihen luettuna taloudelliset asiat, ovat turvamme. Maamme valtiollisen aseman vaikeudet johtuvat yhteiskunnan laiminlyönneistä. Meitä vastaan hyökkäävä Venäjä ei ole mikään kulttuurivoima. Sentähden meillä ei ole hätää, jos täytämme vaatimukset sosiaalisella alalla.

Mäkelinin ohjelma oli vanha »kulttuuripuolustus», josta aikaisemmin on ollut puhe.

Kenraalikuvernööri Seyn antoi tästä eduskunnan anomuksesta keisa­rille laajan lausunnon. Sitä lukiessa käy ilmi, miten vaikeaksi, etten sanoisi toivottomaksi Suomen asema oli mennyt. Seynin lausunnon lop­puosa on merkillepantava.

Eduskunta oli anomuksensa lopussa lausunut, että syvä juopa, joka oli syntynyt hallitusvallan ja Suomen kansan välillä, voitiin täyttää »ainoastaan saattamalla jälleen voimaan maan juhlallisesti vahvistettu valtio­sääntö». Sen johdosta Seyn kirjoitti:

»Tämä suuriääninen fraasi, kuten muuten koko Eduskunnan anomus, todistaa että Eduskunta, joka ‘edustaa Suomen kansaa’ (V. J. § 1) ja jonka tulee olla sille esimerkkinä, yhä itsepäisesti pitää kiinni paikallisen separatismin vääristä ja toivottomista vaatimuksista. Eduskunta on muuttumattomasti kuuro venäläisen valtakunnallisen vallan käskyille, kieltää sen toimenpiteiden laillisuuden ja voiman, vaatii sitä peräytymään ja uudistaa sen monesti hyl­käämät tavoitteensa. Siten Eduskunta on se kiihoituksen pesä joka estää pai­kallisen elämän rauhoittumisen ja säännölliseen tilaan pääsemisen. Mutta koko valtakunnan etujen ja oikeuksien törmätessä yhteen sen osan etujen ja oikeuksien kanssa ——— ei ole muuta keinoa kuin alistaa viimemainitut edellisten alle. Kieltäen tämän riidattoman totuuden ja vastustaen sen toteut­tamista Eduskunta vahingoittaa sekä Venäjää että itse Suomea.»

Tämä Seynin uhkaava loppulausuma sisälsi hyökkäyksen Suomen eduskuntaa ja sen toimintaa vastaan. Seyn näkyi olleen asiastaan varma. Hän epäilemättä edusti Venäjän silloisten vallanpitäjien kantaa Suomen asiassa. Luultavasti asiat olisivatkin menneet siihen, että Venäjän valtiovalta olisi ajautunut tuon »kiihoituksen pesän», eduskunnan, täydelliseen hävittämiseen, mikä olisi vaatinut uusien ja karkeiden väkivaltaisten keinojen käyttämistä. Jo sortovuosien ensi vaiheen aikana Seyn, olles­saan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä, oli eräässä lausunnossaan esittänyt säätyvaltiopäivien kokoontumisajan lakimääräisyyden poista­mista »koska ——— säätyjen joka kolmas vuosi tapahtuva toiminta muodostui keisarillisen vallan häiritsemiseksi».

Seynin ylimielisyys oli ennenaikaista. Hänen lausuntonsa on päivätty 5 (18) toukokuuta 1915, samoihin aikoihin, jolloin saksalaiset kenraali v. Mackensenin johdolla alkoivat itärintamalla valtavan hyökkäyksen, jolla venäläiset työnnettiin takaisin syvälle omaan maahansa. Siitä iskus­ta Venäjän armeijat eivät toipuneet.

Keväällä 1913 vietettiin ympäri Venäjän valtakuntaa juhlia sen joh­dosta, että oli kulunut 300 vuotta Romanovien hallitsijasuvun valtaistui­melle noususta v. 1613. Muistikirjastani näen, että helmi- ja maaliskuussa ryhmämme valtuuskunnassa, jonka puheenjohtajana olin, tämä asia oli keskustelun alaisena.

Tietoomme oli saatettu, että senaatissa ajateltiin kääntyä eduskunnan puoleen, jotta eduskunta ottaisi osaa tai jollakin tavalla huomaisi tämän juhlan. Ajankohta ei tosiaan olisi voinut olla huonompi tällaiselle asialle.

Asiasta keskusteltiin valtuuskunnassa. Romanovien joukossa oli ollut kaksi Aleksanteria, Suomen ystäviä ja hyväntekijöitä. Mielenosoituspolitiikka ei ollut meidän mielestämme maamme etujen mukaista. Keisari­ Suuriruhtinaan yhä enemmän vihastuttaminen ei ollut maallemme hyödyllinen.

»Voiko eduskunta päästä tämän tilaisuuden ohi ääneti?» — kysyi keskustelussa eräs ryhmämme jäsen. — Mainittiin eduskunnan lähetystö. — Eräs arveli, että ministerivaltiosihteeri valtuutettaisiin esittämään edus­kunnan onnittelu. — »Puhemiesneuvosto harkitkoon asiaa.» — Päätimme saattaa senaatin tietoon, »ettei ole syytä kääntyä Eduskunnan puoleen, koska oli pelättävä, että syntyy skandaali».

Viimeisessä keskustelussa ehdotettiin, että yksityiset kansalaiset kokoontuisivat Aleksanteri II:n patsaalle ja laskisivat seppeleen. Päätökseksi tuli kuitenkin, ettei ryhdytä mihinkään, koska muissa ryhmissä ei ollut mitään kannatusta minkäänlaiselle kunnianosoitukselle.

Omasta puolestani jouduin mukaan Romanov-juhlaan. Senaatti jär­jesti viralliset päivälliset Fennia-hotellissa, joihin minut keskusviraston päällikkönä kutsuttiin. Siitä en muista muuta, kuin että talousosaston varapuheenjohtaja Borovitinov piti venäjänkielisen historiallisen esitelmän — hän oli yliopistomies — ja että ruoat ja juomat olivat hyvät, niin­ kuin venäläisten tilaisuuksissa oli tavallista.

---

¹ Kokovtsov: mt., II, s. 399.

² Florinsky: mt., II, ss. 1395—1396.

³ Florinsky: mt., II, s. 1255.

⁴ Suomen jääkärit, I, s. 28 seur.

Kappaleen sivut: 1 2