Vuoden 1913 vaaleissa tapahtui eduskunnan kokoonpanossa huomattavia muutoksia.
Meidän puolueessamme useat huomattavat edustajat kieltäytyivät ehdokkuudesta. Ei vähemmän kuin 16 ryhmämme edustajaa jäi pois eduskunnasta. Osaksi tämän vuoksi, osaksi nähtävästi jälleen sen johdosta, että meidän helsinkiläisten kannatus maaseudulla oli edelleen vähentynyt, aleni puolueemme edustajien määrä jälleen 5:llä; ryhmässä oli vaalien jälkeen vain 38 edustajaa. Minulla oli omasta puolestani eroamiseen erikoinen syy, josta myöhemmin kerron. Mutta muistellessanoi noita aikoja en voi kieltää, että meihin vaikutti myös eräänlainen väsymys. Ryhmään tuli kuitenkin uusia voimia: professori Antti Tulenheimo, veljekset professori Artturi H. ja tohtori Paavo Virkkunen — edellinen oli jo aikaisemmin ollut eduskunnassa —, professori Allan Serlachius. Edelleen olivat Danielson-Kalmari, Ingman, Listo, Mannermaa ja Vilhelmi Malmivaara ryhmän jäseniä.
Myös muissa ryhmissä tapahtui muutoksia. Ruotsalainen ryhmä heikontui kokoonpanoltaan suuresti. Pois jäivät Leo Mechelin, R. A. Wrede, V. M. v. Born, August Nybergh, Karl Söderholm. Nuorsuomalaisista jäivät pois Renvall ja Theodor Hormén. Jonas Castrén valittiin, mutta sairauden vuoksi ei ottanut osaa eduskunnan työhön. Ståhlberg tuli jälleen eduskuntaan. — Maalaisliittolaisista jäivät pois mm. Alkio ja Junes. Ryhmä lisääntyi kahdella ja sen jäsenluku oli 18. — Sosialistien ryhmä lisääntyi neljällä, joten sen edustajien lukumäärä oli 90. Siitä jäivät pois mm. O. W. Kuusinen, Taavi Tainio ja Sulo Wuolijoki.
Puhemieheksi valittu K. J. Ståhlberg ottaessaan vastaan puhemiehen toimen lausui valittelunsa siitä, että monta kokenutta edustajaa oli eduskunnasta poissa. Kotoisissa mielipiteissä voi herätä ajatus — hän lausui — että kaikki eduskunnan ponnistukset ja työt ovat turhat, että niistä sen tähden ei ole mitään valittamistakaan.
»Kansaneduskunnassa tämän ajatustavan uuvuttava myrkky ei saa saada jalansijaa. Ei ole suinkaan ainoastaan se työ tärkeä eikä aina edes tärkein, jota seuraa ulkonaisen menestyksen loisto. ——— Ei täälläkään (eduskunnassa) vaikeuksia voiteta hervottomalla toivottomuudella, vaan vakaasti, miehekkäästi, vaikeuksia silmiin katsomalla, niitä vähäksymättä, niitä suurentelematta, mutta niistä huolimatta tekemällä, mitä tehtävä ja tehtävissä on. Näyttäköön menestyksen mahdollisuus suuremmalta tai pienemmältä, eduskunnalla on velvollisuus täyttää se tehtävä, jonka Suomen kansa on sille uskonut, ennen kaikkea puolustaa ja lujittaa sitä valtiosääntöistä oikeusjärjestystä, joka on kansamme olemassaolon perustus ja elinehto.»
Nämä ajatukset ovat oikeita ja huomioon otettavia aina ja kaikkina aikoina.
Hallitus antoi eduskunnalle jälleen esityksen vuokrasopimusten pidentämisestä, kaikessa oleellisessa samanlaisen kuin edellisille valtiopäiville annettu.
Maatalousvaliokunnan porvarilliset jäsenet hyväksyivät esityksen supistettuaan 2 §:ssä vuokranantajille pidätettyä oikeutta saada vuokraalue haltuunsa siten, että se voisi tapahtua ainoastaan, jos torppari tai mäkitupa-alue sijaitsisi siten, »että päätilan kotiviljelyksillä ei voi harjoittaa hyvin järjestettyä maanviljelystä ilman vuokra-alueen yhdistämistä siihen». Sosialistit eivät hyväksyneet tällaistakaan rajoitusta, vaan vaativat 2 §:n poistettavaksi.
Maanvuokrakomitean luonnosehdotus torppariolojen järjestämiseksi toimitettiin valiokunnalle, jolla siten oli tilaisuus tutustua siihen suuntaan, johon nämä ehdotukset tulisivat menemään.
Valiokunnan mietintö lähetettiin ilman keskustelua suureen valiokuntaan. Asia näytti menevän maatalousvaliokunnan keskitietä myönteiseen tulokseen. Mutta sitten tuli kynnys eteen. Kun asia oli suuressa valiokunnassa esillä, niin sosialistit saivat siellä toverikseen yhden ruotsalaisen jumaluusopin professorin, ja seuraus oli, että, kun pari edustajaa oli poissa, arpa antoi voiton sosialisteille. Näin kertoi edustaja Lohi eduskunnassa. Suuri valiokunta poisti 2 §:n. Eduskunnassa suuren valiokunnan ehdotus hyväksyttiin 96 äänellä 91 vastaan.
Kun asia 21 huhtikuuta 1914 otettiin kolmanteen käsittelyyn, esitti sosialisti Yrjö Mäkelin, joka oli maatalousvaliokunnan jäsen, sosiaalidemokraattisen ryhmän nimessä ankaran lausunnon, jossa hän korosti, että maanvuokrakysymys muodosti hyvin vakavan yhteiskunnallisen vaaran. Jos torppariluokka jätettäisiin riippuvaksi maanomistajien mielivallasta, tulisi sen tuhoava vaikutus ulottumaan myös yläluokkaan, jopa sen korkeimpiin huippuihin asti. Maa tulisi syöstyksi niin hirvittävän sekasorron tilaan, että yhteiskunnassa alkaisi ilmeisesti katkeilla jotakin muutakin eikä vain torpparien tunnetusti kurjat elinmahdollisuudet. Todellisuudessa meidän valtiollisen kysymyksemme arimman kohdan muodostaa tavallaan torpparikysymys. Ellei sitä kysymystä saada ajoissa järjestetyksi, on kaikkinainen työskentely maamme valtiollisten oikeuksien puolesta ajanoloon vähemmän toivorikas. »Jos tämä laki hyljättäisiin tai vain aiheutettaisiin sen lykkääntyminen yli vaalien, leimahtaa maassamme jo huomenna liekkiin mitä katkerin luokkaviha, niin katkera, että työväen järjestöjenkään tunnetusti tehoisat hillitsemiskeinot kenties osoittautuisivat sen edessä liian köykäisiksi».
Maalaisliittolainen Lohi huomautti, miten edellisillä valtiopäivillä vasemmisto ja oikeisto oli kaatanut samanlaisen esityksen kuin nyt esillä oleva ja miten nyt maatalousvaliokunta oli vasemmiston vaatimusten tyydyttämiseksi muodostanut esityksen 2 §:n sellaiseksi, että maanomistaja ei saisi vuokra-aluetta haltuunsa muulloin kuin kaikkein välttämättömimmässä tapauksessa, jolloin kaiken järjen nimessä maan omistajan täytyi se saada, vaikka kuinka radikaaliseen suuntaan torpparikysymys lopullisesti ratkaistaisiin. Kaikesta tästä huolimatta sosialistit liittivät mietintöön vastalauseen, joka suuressa valiokunnassa arvalla pääsi voitolle. Jos tämä ehdotus hyväksyttiin, niin siitä olisi epäilemättä suuria vaikeuksia suurelle joukolle maanomistajia. Mutta Lohi ei kuitenkaan katsonut voivansa kannattaa ehdotuksen hylkäämistä, koska siitä vuonna 1916 ja sen jälkeen voisi syntyä vakavia seurauksia. Vielä surkuteltavampaa oli, että vihollisemme voivat osoittaa, että meidän eduskuntamme ei kykene estämään tätä suurta yhteiskunnallista onnettomuutta. »On vielä sekin mahdollisuus olemassa, että jos eduskunta ei kykene estämään vakavimpia yhteiskunnallisia häiriöitä, saapi hallitus aiheen siihen ryhtyä kenties tavalla, jota emme kukaan toivoisi.»
Tässä Lohi osoitti kaukonäköisyyttä, jonka tulevaisuus todisti oikeaksi.
Myös edustaja Pennanen, nuorsuomalainen, katsoi, että asiallisesti oli vaikeata puolustaa lakiehdotusta sellaisena kuin se oli toisessa käsittelyssä hyväksytty, koska siinä oli kovin vähän otettu huomioon maanomistajien kohtuullisimpiakaan vaatimuksia. Asiata oli käsitelty niin yksipuolisesti kuin ei toista asianomaista, so. maanomistajaa, olisi ollenkaan olemassa. Mutta siitä huolimatta hänkin oli valmis, uhkaavan olotilan syntymisen estämiseksi, kannattamaan ehdotuksen hyväksymistä. Myös nuorsuomalainen Ritavuori hyväksyi lain, varsinkin kun hän piti 2 §:ssä olevia poikkeusmääräyksiä maanomistajain kannalta suhteellisesti vähäarvoisina.
Vanhasuomalaisen ryhmän puolesta esiintyivät edustajat Mannermaa ja Tulenheimo. Mannermaa viittasi sovitteluihin, joita eri ryhmien kesken oli käyty ja joissa entistä suurempi yksimielisyys oli saavutettu. Kaikki maatalousvaliokunnan porvarillisten ryhmien jäsenet ja lisäksi eräs sosialisti kannattivat maatalousvaliokunnan ehdotusta. Suomalaisen puolueen ryhmä ei katsonut voivansa mennä kauemmaksi. Vasemmisto lopulta luopui pohjalta, jolle sovitteluissa oli tultu, joten vasemmisto siten itse teki tyhjäksi asian loppuun saattamisen näillä valtiopäivillä. Sen tähden suomalaisen puolueen ryhmä ei voinut muuta kuin hylätä ehdotuksen. Yhteiskunnan etu ei vaatinut poikkeamista tältä kannalta. Samalla Mannermaa esiintoi sen toivomuksen, että eduskunnalle avautuisi vieläkin tilaisuus tätä asiaa käsitellä armollisen esityksen pohjalla. Asiain kulku on mennyt suurempaa yksimielisyyttä kohti eduskunnassa. Myös Tulenheimo yhtyi toivomukseen, että hallitus vielä ensi valtiopäiville antaisi uuden esityksen asiassa.
Niinikään Ahmavaara, nuorsuomalainen, joka oli ehdotuksen hylkäämisen kannalla, huomautti, että oli vielä mahdollisuus ensi valtiopäivillä hyväksyä myös uusi takautuva laki, jos siihen katsottaisiin olevan syytä. Ei siis ollut suurta vaaraa, jos se tällä kertaa jäisi hyväksymättä.
Äänestettäessä lakiehdotuksen kiireellisyydestä, annettiin sen puolesta 130 ja vastaan 59 ääntä. Kiireelliseksi julistaminen oli siten hylätty. Sen jälkeen ehdotus 106 äänellä 83 vastaan jätettiin lepäämään uusien vaalien yli.
Eduskunnan päätös oli surullinen. Kiireellisyyden vastustaminen tuskin oli puolustettavissa. Sillä jos milloinkaan, oli tämä asia kiireellinen. Mutta vaikka kiireellisyys olisikin hyväksytty, ei se olisi asiata parantanut, koska lopullisessa äänestyksessä asiata ei kannattanut 2/3, joka perustuslain luontoisessa kysymyksessä vaadittiin.
Asian vastustajain puolustukseksi voi esittää sen käsittelyssä esiin tuodun ajatuksen, että ennen vuotta 1916 oli vielä jonkunlainen mahdollisuus ottaa asia ratkaistavaksi seuraavilla vuoden 1915 valtiopäivillä. Niitä ei kutsuttu kokoon elokuun alussa alkaneen suursodan vuoksi, mutta siitä ei keväällä 1914 ollut tietoa.
Kappaleen sivut: 1 2
