XXXVIII. Senaatista eroamme arvostellaan

Eroamme senaatista ei puolueessamme yksimielisesti hyväksytty.

Professori Hannes Gebhard julkaisi Uudessa Suomettaressa 12 marraskuuta 1909 kirjoituksen, jossa hän kertoi, miten hänen ulkomaalaiset, mm. pohjoismaalaiset tuttavansa olivat hänelle esittäneet mielipiteen, että kotimainen hallitus olisi ehdottomasti pidettävä suomalaisten hal­lussa, ja että myös eräissä kotimaisissa perustuslaillisissa piireissä yksi­tyisissä keskusteluissa viime aikana myönnettiin, että varovainen ja sovitteleva politiikka olisi viisaampi. Gebhard oli itse ehdottomasti samaa mieltä. Oli julkilausuttu, että meillä oli koossa eduskunta, joka päättää kansan puolesta ja toimii tällä vaaran hetkellä maan hyväksi. Tämä olisi oikein vanhoissa parlamentaarisissa ja itsenäisissä maissa. Meidän valtiollinen asemamme oli niin vaikea ja kansamme suuri enem­mistö vielä niin valtiollisesti kehittymätöntä, että olisi kevytmielistä »heittäytyä seljälleen parlamenttarisuuden höyhenpatjoille pelastusta odottamaan eduskunnalta». Oli lapsellista luulla venäläisten vallassaoli­jain väistyvän sen vuoksi, koska he pian huomaisivat, etteivät kykene asioita hoitamaan, vaan että tulee sekasorto. Selvää oli, että kaikki pa­rannusehdotukset vähäväkisten olojen parantamiseksi kävivät sitä mah­dottomammiksi kuta vieraammaksi hallintomme kävi. Gebhard lausui, että niiden, jotka tahtoivat ruveta pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, tuli toimia kokonaan omalla vastuullaan sekä »siinä tiedossa, että heidän on poistuttava paikoiltaan heti niin pian kuin taas paremmat päivät alkavat» ynnä siinä tiedossa, että he eivät saa tuntea kansansa kiitolli­suutta eläessään, vaan että heidän on tyydyttävä omantuntonsa todis­tukseen.

Gebhardin moraaliset ajatukset vastasivat meidän vanhasuomalaisten käsityksiä. Olimme ennen senaatista eroamme moneen kertaan harkinneet näitä näkökohtia, mutta olimme tulleet siihen vakaumukseen, että niiden noudattaminen olisi vienyt voittamattomiin vaikeuksiin.

Merkintä muistikirjaani kesällä 1909:

»Yksinomaan meikäläinen hallitus: Voisi tulla kysymykseen ainoastaan, jos saataisiin joitakin takeita siitä, että suurvaltiollisessa asiassa saadaan jotakin aikaan. — Esittelyasia; vuokralain johdanto; sotilasasia. Ellei tätä saada aikaan, niin meikäläinen hallitus mahdoton.»

Pian senaatista eromme jälkeen pidettiin 28 joulukuuta 1909 puoluekokous. Siinä syntyi hallitusasiasta hirmuisen laaja keskustelu, joka pääasiassa keskittyi kysymykseen, olimmeko tehneet oikein vai väärin erotessamme senaatista. Keskustelua käytiin kahtena päivänä ja saadak­semme sen päättymään, oli puheenvuorot lopuksi rajoitettava kahdeksi minuutiksi. Olen uudestaan lukenut kokouksen pikakirjoitetut pöytä­kirjat.

Asian alusti Danielson-Kalmari. Hän lausui meidän senaattorien lähteneen siitä vakaumuksesta, että puolue, jonka toiminta perustuu kansan kannatukseen, ei voisi vastoin kansan tahtoa ylläpitää hallitusta. Jäimme keväällä 1909 odottamaan eduskunnan kantaa. Se oli suora velvollisuus eduskuntaa kohtaan. Jätimme eduskunnan eri ryhmille tilaisuuden ryhtyä puolestaan järjestämään hallitusta. Ainoastaan suomalainen puolue oli siihen valmis. Toiset ryhmät torjuivat tehtävän luotaan. Vapaaherra Otto Wrede tuli kesällä hallitukseen esimerkillään kehottaen muiden puolueiden jäseniä yhteistoimintaan hallitusasiassa. Ellei uusia iskuja olisi sattunut, näytti siltä, että joitakin toisten puolueiden miehiä olisi saatu hallitukseen mukaan. Sotilasasia, joka yli vuosikymmenen oli ollut kansallemme onnettomuuden tuoja ja joka oli aiheuttanut helmi­kuun manifestin, keskeytti työn hallituksen täydentämiseksi ja johti mei­dän eroomme. Kokoomussenaatti voi ennen hajoamistaan yhtyä ehdot­tamaan rahamaksua — toimenpidettä, joka, jos se olisi esitetty pari vuotta aikaisemmin, olisi kenties saanut sotilasasian pitemmäksi ajaksi, luultavasti vuosikymmeneksi pois päiväjärjestyksestä. Nyt se oli liian myöhään. Rahamaksun venäläiset hyväksyivät, mutta tekivät sen muo­dossa, johon eduskunta ei voinut suostua.

Danielson-Kalmari kertoi sitten hallitusasian kulun syksyllä 1909: miten olimme saattaneet asian tilan kerta toisensa jälkeen eduskunnan porvarillisten ryhmäin tietoon, samalla ilmoittaen, että voimme jäädä hallitukseen ainoastaan, jos porvarilliset ryhmät suostuivat sotilasapumaksun suorittamiseen, ja miten ryhmien taholta tuli jyrkkä kielto, minkä seurauksena katsoimme velvollisuudeksemme pyytää eroa. Taju­simme täysin, mitä erostamme saattoi seurata, mutta olimme siinä vakaumuksessa, että onnettomuus, jos sillä hetkellä suomalaisen puolueen jäsenet olisivat yksin jääneet senaattiin, olisi ollut vieläkin suurempi. Yhtä ja toista olisi ollut estettävissä, mutta se, mikä olisi seuran­nut sisäisissä, kotoisissa oloissamme jäämisestämme senaattiin, olisi pahentanut tilaa. Kokemus menneiltä vuosilta oli tässä kohden riittävä todistus. Se mikä silloin, sortoajan ensi vuosina, oli tehtävä, ainakin jon­kun aikaa, ei siinä muodossa voinut tällä kertaa uudistua. Kansamme oli nyt eduskuntansa kautta tilaisuudessa vaikuttamaan kohtaloihinsa joka vuosi. Eduskuntaa ei saanut tehdä miksikään varjokuvaksi, mikään suo­malainen valtiollinen puolue ei voinut olla siinä mukana. Jos olisimme ryhtyneet ylläpitämään hallitusta, olisimme joutuneet täyteen taisteluun eduskunnan kanssa ja se olisi johtanut jälleen mitä katkerimpaan risti­riitaan kansalaisten kesken.

»Niin, aika on synkkä ——. Kadonnut on tuo lyhyt lämpimän innostuk­sen ja suurien, rohkeitten toiveitten aika, jota äskettäin elimme. Arkityö kaikkein raskaimmassa, ahdistavimmassa, painostavimmassa muodossaan on meillä jälleen edessä»,

Danielson-Kalmari sanoi.

Danielsonin jälkeen hovioikeudenpresidentti Åkerman esitti jyrkästi eriävän kannan. Hän ei hyväksynyt meidän eroamme. Kotimainen halli­tus oli pidettävä suomalaisten miesten käsissä. Puoluekokouksen olisi lausuttava, että ellei saataisi muiden puolueiden miehiä mukaan, olisi meidän puolueemme yksinään muodostettava senaatti. Puolueen johdon velvollisuus oli koettaa täyttää kotimainen hallitus suomalaisilla.

Åkermanin mielipiteet saivat kannatusta varsinkin maaseutulaisten ja maaseutukaupunkilaisten puolelta. Ei ollut oikein — lausuttiin — että kotoisten asiain hoito oli luovutettu ventovieraiden käsiin. Senaatti oli myös se laitos, jonka kautta Suomen kansa sai toivomuksensa hallitsijan tietoon. Se oli sitä tärkeämpää, kun itse hallitsija oli vieraan kansan mies. Isänmaallinen velvollisuus oli säilyttää senaatti suomalaisten hallussa. Useat puhujat katsoivat kuitenkin, että puolueemme jäsenten ei yksi­nään olisi muodostettava senaattia. — »Suomalainen puolue ei saa olla kuin Sven Dufva: ’Jos muitten kanss’ en mennä saa, tok’ yksin mennä saan’» — varoitti eräs maaseutulainen leipurimestari.

Huomattavan lausunnon esitti senaattori Kairamo, joka itse oli ollut suurlakon aikana eronneen senaatin jäsen:

Mieskohtaista rohkeutta ei puuttuisi. Mutta on toisenlaista pelkoa, joka on oikeutettu. On velvollisuus harkita, eikö mahdollisesti, jos ryhtyy vastuunalaiseen ja vaikeaan tehtävään, ota päälleen jotakin, joka on hänen voimiensa yläpuolella. Jos uhkarohkeaan tekoon ryhtyy, eikä onnistu, voi sillä tehdä koko kansalle ja isänmaalle suuremman vaurion ja vahingon kuin jos ei olisi ottanut tehtävää. Onko tehtävä ylivoimainen ja liian vaikea, se riippuu harkinnasta. Toiset katsovat sen mahdolliseksi, toiset ainakin sillä kertaa ylivoimaiseksi. Kairamo yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.

Jos se tehtävä, joka oli sortovuosien senaatilla, jo oli ylen vaikea, niin se tehtävä, mikä nyt odottaisi kotimaisia hallitusmiehiä, olisi vielä paljon vaikeampi. Meillä oli nyt todellinen kansaneduskunta. Nyt ei voinut olla epäilyä kansan tahdosta, yksinkertaisella laskulla voi osoittaa, mitä kansan enemmistö tarkoittaa ja haluaa. Meillä oli nyt toisenlaiset olot kuin 5—6 vuotta aikaisemmin. Kotimaisen hallituksen tehtävä oli nyt monin verroin vaikeampi kuin silloin. Kuitenkin voi sanoa, että se tehtävä, joka oli sortovuosien hallituksella, jo oli miltei ylivoimainen. Se oli ainakin niin lähellä rajaa, mikä on asetettu jokaiselle hallitukselle. Tuntuu, niin­ kuin se jo silloin olisi ollut ajan pitkään mahdoton.

Kairamo päätti lausuntonsa alakuloiseen mutta painavaan mietel­mään:

»Suomen kansa on joutunut sellaiseen onnettomaan olotilaan ja traagilliseen kohtaloon, johon pieni kansa joutuu, kun se tahtoo, kun sen velvol­lisuutena on säilyttää itsenäisyytensä omaamatta kuitenkaan niitä ulkonai­sia keinoja, jotka tähän tarkoitukseen ovat välttämättömät».

Lauri Ingman: Uuden senaatin tehtävät olisivat sellaiset, että ne johtaisivat ilmitaisteluun Suomen eduskunnan kanssa, kun se puolustaa laillisia oikeuksiaan. Venäläiset suunnittelivat mm. kokoontumisvapauden ja painovapauden hallinnollisessa järjestyksessä rajoittamista. Se johtaisi hallituksen ristiriitaan tuomioistuinten kanssa. Siinä ei suo­malainen puolue voinut olla mukana.

Keskustelu sai niin kireän sävyn, että Danielson-Kalmari, vaikk’ei hän ollut tarkoittanut pyytää mitään luottamuslausetta, nyt ilmoitti sen tekevänsä, koska hän, jos kokous ei hyväksynyt meidän kokoomussenaatin jäsenten menettelyä, ei katsonut voivansa ottaa osaa puolueen johtoon. Ja jos puolueessa se käsitys pääsisi valtaan, että lähitulevai­suudessa millä ehdoilla tahansa oli aikaansaatava kotimaisista miehistä kokoonpantu hallitus, se olisi puolueelle sellainen velvoitus, ettei hän saattanut sitoutua sen toteuttamiseen. Vaikka olikin tehtävä kaikki, mitä olot sallivat, kotimaisen hallituksen aikaansaamiseksi ja ylläpitä­miseksi, hän oli aina, myös sortovuosina, ilmituonut käsityksenään, että oli olemassa raja, jonka yli me emme voisi mennä.

Minäkin esitin laajassa lausunnossa kantani.

Keskustelu oli kohdistunut pääasiassa kysymykseen, teimmekö, erotessamme senaatista, oikein vai väärin. Minulle oli yllätys, että meidän olisi siitä tehtävä tili, sillä se asia täytyi yksityisen itse ratkaista. Olin yleensä samalla kannalla kuin Danielson-Kalmari. Senaattori Kairamo oli myös mielestäni esittänyt ajatuksia, jotka koskivat asian pohjaa.

Olimme aikaisemmin syksyllä 1908, jolloin jo oli tietoja venäläisten suunnitelmista sotilasasiassa, sitoneet kätemme. Ponnistuksemme senaatissa suuntautuivat koko ajan siihen, että sotilasasia saataisiin laillisessa järjestyksessä ratkaistuksi, ja jo heti alussa ilmoitimme kenraali­kuvernöörille, että ellei asiata selvitetä eduskunnan myötävaikutuksella, emme voineet olla siinä mukana. Voi kysyä, oliko ehkä tuhmasti tehty, että menimme jo syksyllä 1908 kätemme sitomaan. Mutta asia oli ääret­tömän tärkeä, ei vain siksi, että sotilasasia oli tärkeä, vaan myös siksi, että kysymyksessä oli jälleen täydellinen poliittisen suunnan muutos. Sotilasasia oli ensimmäisiä merkkejä uudesta sortoajasta, joka nyt näh­tävästi oli edessä. Sellaisessa tilassa täytyi koettaa kaikkia käytettä­vissä olevia keinoja. Luulin menettelyllämme jotakin vaikuttaneemme esim. kenraalikuvernööri Böckmanniin, joka sittemmin oli uskollisesti tässä asiassa meidän puolellamme ja ministerineuvostossa esiintoi mei­dän kantamme.

Oli muitakin syitä. Yksi oli se, johon Danielson-Kalmari viittasi, että uskoimme hälventävämme vääriä luuloja, joita Pietarissa eräissä piireissä oli meidän puolueemme kannasta venäläisten toimenpiteisiin näh­den. Meillä oli tieto, että vuosi puolentoista aikaisemmin hallitsijalle oli esitetty sotilasasiassa lausunto, jossa kerrottiin, että v. 1901 asevelvollisuuslakia täällä oikeastaan vastusti vain pieni ryhmä nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia ja että silloiselle senaatille ja sen takana ole­valle puolueelle tämä laki itse asiassa ei ollut aivan vastenmielinen ja että sen vuoksi asevelvollisuusasian ratkaiseminen hallinnollisessa järjestyksessä ilman valtiopäiväin myötävaikutusta kyllä kävi päinsä. Muitakin todistuksia oli olemassa, että vääriä käsityksiä oli Pietarissa meidän kannastamme. Saimme menettelyllämme aikaan, että oikeampi käsitys pääsi vallalle Pietarissa. Saavutimme myös sen, että jälleen oli korkeimmissa piireissä asti, aina hallitsijaa myöten, ollut pakko uudestaan asiata ajatella ja todeta, että tässä oli suomalaisten puolelta kysy­myksessä hyvin vakava asia. Emme tämänkään vuoksi olisi voineet menetellä niin, että ainoastaan jonkunlaisen lausunnon annettuamme olisimme jääneet edelleen paikoillemme ja asiat olisivat juosseet hiljaisesti ja sujuvasti edelleen.

Olin vieläkin syvästi vakuutettu, että jos meidän senaattimme olisi täydentänyt itseään ja tullut yksinomaan meikäläiseksi, sen asema olisi ollut mahdoton. En voinut panna eduskunnalle niin pientä merkitystä kuin mitä kokouksessa eräillä tahoilla tehtiin. En saattanut pitää eduskuntaa tekijänä, jota ei tarvinnut ottaa huomioon. Vaikka olisimme kuinka vakuutettuja siitä, että eduskunta tekee tuhmia päätöksiä, tai mitenkä siitä ajattelemmekin, niin eduskunnalla on laillinen oikeus päättää asioista, eikä sitä voi vain noin sysätä syrjään. — Sanottiin, että olihan routavuosinakin senaatti vallassa eikä ollut tietoa, että eduskunta oli sen takana. Mutta se senaatti oli toimessa vuoden 1900 valtiopäiväin ja seuraavien syksyllä 1904 kokoontuneiden valtiopäiväin välisenä aikana. Kun vv.1904—05 valtiopäivät kokoontuivat, niin senaa­tin asema tuli mahdottomaksi.

Viittasin Ingmanin lausuntoon niistä lainvastaisista toimenpiteistä, jotka uutta senaattia odottaisivat. Siihen oli kokouksessa vastattu, että se on »kagaalioppia». Mutta kun vastassa olisi sekä eduskunta että koko maa eikä takana oikeastaan muuta kuin venäläiset pajunetit, niin sellainen suomalainen senaatti ei ollut mahdollinen. Hallituksella, joka on kokoonpantu arvoa nauttivan puolueen miehistä, täytyy olla suu­rempi kannatus kuin mitä meidän puolueemme voi antaa. Emme voi puolueena sitoutua siihen, että tuli Venäjän puolelta mitä tahansa, meidän aina täytyy asettaa miehet senaattiin panemaan toimeen käskyt.

Hovioikeuden presidentti Åkermanin ja hänen kannattajainsa kanta oli — jatkoin — kovin yksinkertainen: »Tuli mitä tuli, miesten pitää mennä senaattiin ja pysyä siellä; mies se joka paikkansa pitää». Se oli jotenkin samanlainen kanta kuin yltiöpäinen kagaalikanta, joka myös sanoi: »tuli mitä tuli». Ne ovat kaksi äärimmäistä kantaa, mutta luulen, että oikea menettely on siinä välillä.

Pahin pelko minulla erotessamme oli, että senaatin talousosasto voitaisiin hävittää ja siirtää asiain ratkaiseminen Pietariin tai kenraalikuvernöörin kansliaan. Sillä hetkellä ei senaatti instituutiona, laitoksena, kuitenkaan ollut vaarassa. Tunnustin auliisti routavuosien senaatin an­siot eri aloilla, mutta sen pääasiallinen ansio rajoittui loppujen lopuksi kuitenkin siihen, että senaatti instituutiona, laitoksena, säilyi. Mitä se muuta sai aikaan, oli sittenkin vähempiarvoista sen rinnalla. Eihän se voinut säilyttää laitoksiakaan kokonaan suomalaisten käsissä: venäläi­set kuvernöörit tulivat, rautatiehallitus, poliisit menivät venäläisten haltuun, santarmit saatiin, senaattiinkin tuli jo venäläisiä. Ei se ollut silloisen senaatin vika, mutta se osoittaa, ettei edes sellainenkaan menettely, että ollaan valmiit aina tarjoamaan miehet, ehdottomasti voisi ajan pitkään pitää venäläisiä pois täältä.

Lopuksi hyväksyttiin huutoäänestyksellä puoluesihteeri Rantakarin ehdottama ponsilauselma:

»Tunnustaen täysin päteviksi ne syyt, jotka aiheuttivat suomalaisen puolueen jäsenten eron senaatin talousosastosta, kokous on sitä mieltä, että on pyrittävä saamaan senaatin talousosasto jälleen kykenevien suomalaisten miesten käsiin, ja kehottaa puolueen valtuuskuntaa harkitsemaan, mitä nykyisissä oloissa käy tekeminen tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi».

Se vastasi ylimalkaisuudessaan Danielson-Kalmarin ja meidän muiden »maltillisten» ajatuksia.

Liitän tähän minulle mielenkiintoisen muiston, vaikka se ei ollenkaan koske edellä kertomiani asioita.

Vapauduttuaan vuoden 1907 lopulla senaatista K. J. Ståhlberg haki yliopistoon perustettua hallinto-oikeuden professorinvirkaa. Lainopillinen tiedekunta pyysi asiantuntijalausuntoa senaattori Leo Mecheli­niltä, entiseltä valtio- ja hallinto-oikeuden professorilta, sekä minulta, entiseltä hallinto-oikeuden apulaisprofessorilta. Lausuntomme olivat ilman epäilystä puoltavat. Ståhlberg nimitettiin syyskuussa 1908 pro­fessoriksi.

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.