XLIII. Torpparivapautuksen lopullinen ratkaisu

Vaikka en ollut lähemmin mukana torppariasiassa sen jälkeen kun maanvuokrakomitea oli saanut valmiiksi ehdotuksensa, kerron seuraavassa asian myöhemmän kulun. Perustan esitykseni valtiopäivä- ym. asiakirjoihin sekä asiassa loppuun asti tehokkaasti mukana olleelta pro­fessori Haatajalta saamiini tietoihin.

Maanvuokrakomitean ehdotukset aiheuttivat kiivaan vastustuksen samojen maanomistajapiirien taholta, jotka olivat aikaisemmin maanvuokralakia vastustaneet. He asettivat oman komiteansa, joka mietin­nössään tuomitsi meidän ehdotuksemme aivan mahdottomiksi. Sanoma­lehdissä käytiin jälleen sanasotaa ja maaliskuun lopulla 1915 pidettiin Helsingissä maanomistajain kokous, jossa myös maanvuokrakomitean entinen puheenjohtaja Kairamo ja jäsenet Paloheimo ja vapaaherra Otto Wrede olivat läsnä — he olivat kaikki itse huomattavia maanomistajia. Kokouksen enemmistö hyväksyi kuitenkin ehdotukset tuomitsevan pon­silauselman. Myös toiselta puolen koetettiin yleistä mielipidettä valmis­taa. Haataja piti lukuisia esitelmiä vuosina 1914—1917 sekä valaisi asiaa sanomalehdissä.

Venäläinen senaatti ryhtyi sekin puuhaan. Asiaa käsiteltiin senaatin valiokunnassa varapuheenjohtajan venäläisen Borovitinovin johdolla kesällä 1915, sitten kun komitean mietintö oli käännetty venäjäksi. »Kuten arvata voi, ei tällaisesta laisäädäntötyöstä, jota suorittivat maaolojamme ja lainsäädäntöämme tuntemattomat henkilöt, tullut mitään kunnollisia tuloksia» — kertoo Haataja, joka asian esittelijänä, mutta venäjän kieltä taitamattomana oli senaatin valiokunnan kokouksissa läsnä. Asian käsittely keskeytyi, nähtävästi sen johdosta, että huomio kääntyi vuokrasopimusten irtisanomiskysymyksen väliaikaiseen ratkai­semiseen keisarillisella manifestilla, josta ennen olen kertonut.

Valtavat tapaukset olivat, maailmansodan puhjettua elokuussa 1914, alkaneet myllertää maailmaa ja ulottivat vaikutuksensa meidänkin maahamme. Valtiopäiviä ei sodan vuoksi vuosina 1915 ja 1916 kutsuttu kokoon. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan valtiopäivät kokoontuivat hallitsijan kutsusta ja tämä antoi hänelle jonkunlaisen oikeuden olla niitä kokoonkutsumatta. Mutta vuonna 1916 pidettiin lakimääräiset eduskun­tavaalit. Niissä sosialistit saivat enemmistön: 103 edustajaa 97 porvaril­lista vastaan. Tulos johtui porvarillisten välinpitämättömyydestä ja velt­toudesta. Sosialistien äänimäärä nousi 312 000:sta vuonna 1913 376 000:een vuonna 1916. Porvarillisten äänet olivat jotenkin entisellään — 412 000 vuonna 1913 ja 419 000 vuonna 1916. Itse asiassa sosialistit siis olivat vähemmistönä äänestäjien joukossa, vaikka vaalilain teknilli­set määräykset johtivat siihen, että he saivat eduskunnassa enemmistön. Vuoden 1917 ensimmäisillä valtiopäivillä, jotka kokoontuivat 5 huhti­kuuta, ei torppariasiaa käsitelty muuta kuin että 1914 lepäämään jätetty lakiehdotus vuokrasopimusten pidentämisestä nyt hyväksyttiin ja vuo­den 1915 manifestin aiheuttama epänormaali tila siten saatettiin lailli­seen järjestykseen.

Eduskunta hajoitettiin ja lokakuussa 1917 toimitettiin uudet vaalit. Porvarilliset pitivät nyt paremmin puolensa: heidän äänimääränsä kohosi 548 000:een sosialistien 444 000 vastaan. Sosialistien edustajain määrä aleni 92:een ja porvarillisten nousi 108:aan. Eduskunta kokoontui 2 marraskuuta 1917. Minä en ollut kummassakaan eduskunnassa edustajana. Sekä 1916:n että 1917:n vaaleissa eduskuntaan valittiin esittelijä­ sihteeri Haataja, joka sitten sekä maatalousvaliokunnassa että eduskun­nassa tarmokkaasti otti osaa ja vaikutti torppariasian käsittelyyn. Vuo­den 1917 vaaleissa tuli eduskuntaan jälleen vuokrakomitean entinen puheenjohtaja Kairamo; ruotsalaisista vapaaherra R. A. Wrede.

Edellytykset asian käsittelylle olivat nyt toiset kuin aikaisemmin. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ja korkein valtiovalta oli meidän omissa käsissämme. Mieliala kotimaassa oli koko joukon muuttunut ja tullut uudistukselle entistä suopeammaksi. Lisäksi oli olemassa uusi tär­keä tosiasia: Suomen rahan arvon aleneminen, inflaatio, joka itsessään oli onnettomuus, mutta suuresti helpotti torpparien vapauttamista, niin­ kuin myöhemmin näemme.

1917-vuoden ensimmäisillä valtiopäivillä ei, kuten sanottu, torppariasiaa ollenkaan ehditty ottaa esille. Silloin oli niin paljon muuta tehtä­vää. 1917-vuoden toisilla valtiopäivillä, jotka kokoontuivat vaalien jäl­keen 2 marraskuuta, Haataja teki anomusehdotuksen, joka sisälsi täydellisen pääasiallisesti vuokrakomitean ehdotuksen mukaisen lakiesityk­sen. — Kun asia oli perustuslain luontoinen, ei yksityinen edustaja voi­nut muuta muotoa käyttää. — Nuorsuomalaiset K. E. Linna ym. sekä maalaisliittolaiset tekivät anomusehdotukset, jotka sisälsivät samoja periaatteita.

Myös sosialisteilla oli oma aloitteensa. Se oli lyhyt »laki torpparien ja mäkitupa-alueiden julistamisesta tiloistaan riippumattomiksi» ja sisälsi kaksi pykälää. Ensimmäisessä sanottiin, että kaikki torpat ja mäkitupa­alueet julistetaan päätiloista riippumattomiksi. Laki olisi voimassa siksi kunnes maanvuokraajien alustalaisasemastaan vapauttaminen olisi lopullisesti ratkaistu. Toinen pykälä sääsi, että laki astui heti voimaan. Tämä oli perustuslain luontoinen lakiesitys ja kun sellaisia ei ollut oikeus käsitellä muuta kuin hallituksen esityksen pohjalla, esitti Gylling 7 joulukuuta 1917, että eduskunta, joka oli ottanut itse käyttääkseen korkeinta valtaa, päättäisi käsitellä tämän esityksen niinkuin keisarin ja suuriruhtinaan esityksestä valtiopäiväjärjestyksessä sanottiin. Porvarilliselta taholta tätä menettelyä vastustettiin. Siitä syntyi laaja ja ankara keskustelu, jossa sosialistit käyttivät räikeää, paikoittain uhkaavaa kieltä. Tämä tapahtui juuri ennen kapinan alkamista. »Ingmanin ja hänen luokkatoveriensa tarkoituksena on tällä yhdellä äänestyksellä saada estetyksi koko torpparien vapautuksen säätäminen» — sanoi edus­taja Kuusinen. Samaa toistivat muut sosialistiedustajat. 2 äänen enemmistöllä — 98 äänellä 96 vastaan — eduskunta hylkäsi Gyllingin ehdo­tuksen. Kun sosialistien lukumäärä oli 92, oli siis 4 porvarillista heitä kannattanut. Sosialistien esitystä ei lähetetty valiokuntaan eikä se tullut enemmän käsittelyn alaiseksi.

Maatalousvaliokunta ryhtyi tarmokkaasti työhön ja päätti panna käsittelyn pohjaksi Raatajan aloitteeseen sisältyvän lakiehdotuksen sekä sen ohella ottaa huomioon toiset aloitteet.

Svinhufvudin senaatin maataloustoimituskunnassa valmistettiin sa­maan aikaan senaattori E. V. Pehkosen johdolla hallituksen esitystä torppariasiasta. Esitys on päivätty 21 tammikuuta 1918. Se perustui pääasiallisesti maanvuokrakomitean mietintöön. Niinpä se koski, niin­ kuin komitean ehdotus, ainoastaan torppia ja lampuotitiloja. Mäkituvat jätettiin erityisen myöhemmin annettavan lainsäädännön varaan. Raja torpan ja mäkituvan välillä olisi oleva 1 hehtaari, josta puoli hehtaaria peltoa, viljeltyä maata — maanvuokrakomitea oli, kuten edellä on nähty, ajatellut 2 hehtaaria alarajaksi. Tämä tiesi toimenpiteen alaiseksi joutuvien vuokra-alueiden määrän lisääntymistä noin 20 000:lla. Valintaoi­keutta vuokra- ja omistusoikeuden välillä ei olisi asianomaisille myön­nettävä, niinkuin komitea oli ehdottanut. Jos vuokra-alue sijaintinsa johdosta vaikeuttaisi päätilan viljelemistä tai jos sillä olisi erikoinen arvo, olisi maanomistajalla oikeus tarjota vuokramiehelle muuta maata. Tämän johdosta ei katsottu tarpeelliseksi ottaa mitään muita poikkeuksia maanomistajan hyväksi. Täten jäi pois tuo edellä usein mainittu huono-onninen 2 §, joka oli kaksilla valtiopäivillä ollut pahana esteenä. Myöskään ei otettu mitään lunastettavan alueen suuruutta koskevia määräyksiä, vaan katsottiin se kysymys voitavan jättää asianomaisten vapaaehtoisen sopimuksen nojaan.

Lunastushinta olisi oleva sellainen, että toiselta puolen maanomistaja ei saisi täyttä hintaa vuokra-alueesta ja että toiselta puolen valtio ottaisi kantaakseen osan lunastushinnasta. Lunastushinnan perusteeksi otettaisiin tilojen keskimääräinen hinta 5-vuotiskautena 1910—1914, joten sota-ajan rahan arvon aleneminen ei tulisi hintaan vaikuttamaan. Vuok­ramiehen hyväksi laskettaisiin hänen tekemänsä parannukset siitä riip­pumatta, milloin ne oli tehty. Arvioidusta maapohjan hinnasta olisi vielä vähennettävä 50 %:iin saakka riippuen siitä, miten kauan vuokramies oli vuokra-aluetta hallinnut. Näin määrätyn lunastushinnan valtio suo­rittaisi maanomistajalle joko rahassa tai obligaatioissa. Tästä valtion suorittamasta lunastushinnasta olisi vielä vähennettävä vuokramiehen hyväksi »kolmannes siitä maan arvon noususta, jolla maan pohjan vuoden 1914 alkaessa laskettiin nousevan yli sen arvon, mikä sillä oli silloin, kuin nykyinen vuokramies vuokra-alueelle tuli». Tämä arvon nousun kolman­nes jäisi lopullisesti valtion kannettavaksi. Lunastushinta olisi suoritet­tava valtiolle 5 1/2 %:n vuotuismaksuilla, joista 5 % oli korkoa. Velka tulisi siten 49 vuoden kuluessa kuoletetuksi. Jos alue oli 15 hehtaaria suurempi, ei näitä lunastushinnan perusteita ja helpotuksia sovellutet­taisi siihen osaan, mikä meni yli 15 hehtaarin, eikä valtio ottaisi osaa sen hinnan suorittamiseen.

Hallituksen esityksessä esiintyi siten ensi kertaa periaate, että lunastushinnan perusteeksi olisi otettava maan hinta ennen sotaa, »joten niin ollen sota-ajan rahan arvon alenemisesta aiheutuva maan arvon nousu ei tule hintaan vaikuttamaan». Se oli sekavasti ajateltu ja sanottu, sillä »rahan arvon alenemisesta» ei aiheutunut mitään »maanarvon nousua». Joka tapauksessa tämän kautta tuli asiaan hyvin tärkeä uutuus. Mitään taloudellista perustelua tähän määräykseen ei hallituksen esityksessä ollut.

Kun hallituksen esitys 25 tammikuuta 1918 — kolme päivää ennen kapinan alkamista — esitettiin lähetekeskusteluun, käyttivät sosialistit räikeätä kieltä. Hallituksen esitys olisi ehkä saattanut muutamia vuosia, viisi kymmenen vuotta sitten, merkitä todellista uudistusaskelta, jos se olisi tehty niissä oloissa — lausui Gylling. — Nyt se seurasi jäljessä eikä enää lainkaan kyennyt tyydyttämään vaatimuksia. — Porvarillisten puolelta vaadittiin myös mäkitupalaiset otettavaksi mukaan. Sitä asiaa oli jo maatalousvaliokunnassa käsitelty. — Kairamo huomautti, että korvaus maanomistajille olisi liian alhainen ja vastusti mäkitupalaisten mukaan ottamista ja hyväksyi siinä kohden hallituksen esityksen.

Haataja kertoo, että niin edustajain tekemät aloitteet kuin myös hallituksen esitys ehdittiin valiokunnassa pääasiassa käsitellä ennen kapinan alkamista 28 tammikuuta. Hän mainitsee myös, että yhtenäistä sekä sosialistien että porvarillisten hyväksymää ehdotusta oli mahdoton saada aikaan, niinkuin odotettavaa olikin. Pian kapinan alkamisen jälkeen Haataja, piileskellessään Helsingissä, ryhtyi muovailemaan maan­vuokrakomitean lakiehdotuksen pykäliä valiokunnassa tapahtuneiden keskustelujen perusteella. Vieläpä hänen onnistui saada valiokunnan asianomaisen jaoston porvarilliset jäsenet kapinan aikana kolme kertaa kokoon neuvottelemaan eräistä lain kohdista. »Se rauhallinen, hiljaisuu­dessa tapahtuva työ lakiehdotuksen edelleen kehittämiseksi, jonka kapi­na teki mahdolliseksi, oli erittäin tarpeellinen» — Haataja kertoo. — Tuloksena oli, että kun Helsinki huhtikuussa oli vapautettu ja toiminta eduskunnan taholla jälleen alkoi, oli Haatajalla täydellinen ehdotus maa­talousvaliokunnan mietinnöksi valmiina. »Asian käsittely valiokunnassa kävi valmiin ehdotuksen pohjalla sangen nopeasti, jota paitsi kapina oli kypsyttänyt mieliä monessa kohdassa, joissa aikaisemmin oli ollut huo­mattavaakin erimielisyyttä» — Haataja lausuu. — Valiokunnan mie­tintö, joka on päivätty 13 kesäkuuta 1918, oli yksimielinen. Tähän on kuitenkin huomautettava, että kapinan jälkeen sosialisteja ei enää ollut valiokunnassa. Valiokunnan puheenjohtajana oli vanhasuomalaiseen ryhmään kuuluva maanviljelysneuvos Erkki Pullinen.

Tärkeimmät seikat, jotka sekä valiokunnassa että eduskunnassa herättivät erimielisyyttä, olivat — paitsi kysymystä tällaisen pakkolainsää­dännön oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta — olisiko myös mäkitupa­laiset otettava mukaan sekä miten oli lunastettavan alueen hinta mää­rättävä.

Edelliseen kysymykseen nähden sekä maanvuokrakomitea että hallituksen esitys oli jättänyt mäkituvat reformin ulkopuolelle erityisen lain­säädännön varaan, koska niiden ottamisen mukaan pelättiin vaikeutta­van ja viivyttävän torpparien vapauttamista. Maatalousvaliokunnassa tultiin kuitenkin toiseen päätökseen ja ulotettiin laki myös mäkitupiin. Valiokunta katsoi, että joka tapauksessa mäkitupalaisia koskeva lain­ säädäntö tulisi sisältämään suurelta osalta samanlaisia määräyksiä kuin viljelysalueista olisi annettava. Myös painavat yhteiskunnalliset syyt eivät sallineet näiden vuokrasuhteiden järjestelyä enää lykättävän. Omistusoikeus saattaisi mäkitupalaiset entistä paremmin alueitansa ra­kentamaan ja viljelemään ja antaisi lujemman pohjan heidän taloudelli­selle vaurastumiselleen. — Myöhemmin asiata harkiten on pidettävä onnellisena, että mäkituvat otettiin mukaan. Olosuhteet olivat muodos­tuneet niin, että reformin toimeenpano näin laajennettunakin voitiin ilman hankaluuksia suorittaa.

Vaikeampi oli kysymys lunastushinnasta.

Maatalousvaliokunta hyväksyi tässä kohden hallituksen esityksessä olevan periaatteen, että hinta oli määrättävä ennen sotaa vallinneen maan arvon mukaan ja että rahan arvon alenemista ei olisi otettava huomioon. Valiokunnan mielestä alueen arvo oli harkittava ja siitä vedettävä pois ei vain torpparille tuleva parannusten arvo, vaan myös »se määrä, jolla alueen arvo on noussut sen jälkeen kuin maailmansota alkoi vuonna 1914, rahan arvon alenemisesta aiheutunut nousu siihen luettuna». Vuok­ramies saisi siis maksaa vuoden 1914 hyvät kultamarkat sodan jälkeisillä huonoilla paperimarkoilla.

Ne, jotka silloin olivat mukana, muistavat, että siihen aikaan, vuoden 1917 lopulla ja 1918 alkupuolella, käsitykset inflaatiosta, rahan arvon alenemisesta, olivat sangen epäselvät. Vielä 1919 ja 1920 uskottiin monissa talousmiestenkin piireissä rahan arvon, ellei palaavan kokonaan entiselleen, niin ainakin nousevan silloisesta alennustilastaan. Ei sen vuoksi ole ihmeteltävää, että maatalousvaliokunta oli samalla kannalla ja että sen taloudellisia näkökohtia koskeva perustelu oli sekava. Valiokunta arveli, että

»niillä maanomistajilla, jotka olivat omistaneet tilansa jo ennen sotaa ja pitävät niitä edelleen jatkuvasti hallussaan, ei sodan alkamisen jälkeen tapahtuneen sota-ajan arvon nousun poislukeminen aiheuta lopullisesti arvon menetystä, sillä sitä mukaa kuin sen aiheuttaneet erikoisseikat poistuvat, myös ennen sotaa vallinneen olotilan perusteella laskettu lunastushinta lä­henee sitä arvoa, mikä lunastetulla alueella on. Päinvastoin tulisi sota-ajan huokea-arvoisessa rahassa laskettu lunastushinta pian maanomistajan kä­dessä edustamaan suurempaa arvoa kuin hänen luovuttamallaan alueella silloin olisi, ja vuokramies taas joutuisi myöhemmin kalliilla rahalla maksa­maan huokeassa rahassa lasketun lunastettavan alueen arvon.»

Valiokunta oli, kuten havaitaan, rahan arvon kehitykseen nähden optimistinen. Niin olivat silloin monet muutkin. Se osoittautui sittem­min paikkansa pitämättömäksi. Valiokunta ei näy itsekään kuitenkaan olleen aivan varma tässä suhteessa. Sillä eräässä mietinnön kohdassa valiokunta lausui, että »lunastus tulee aina tapahtumaan vuokra-alueen todellista arvoa melkoista alhaisemmasta hinnasta». Toisessa paikassa valiokunta sanoi, että vuokramiehellä on »tilaisuus suorittaa lunastusmaksu pitemmän ajan kuluessa melkoista huokeammalla rahalla kuin mitä ennen sotaa olisi». Sen vuoksi ja kun »lunastuksen on katsottava tulevan vuokramiehelle erittäin edulliseksi», valiokunnan mielestä ei ollut syytä asettaa osaa lunastussummasta valtion kannettavaksi. Näin ollen valiokunta myös katsoi valtiolle maksettavan vuotuismaksun voi­tavan asettaa 6 %:ksi, kuten maanvuokrakomitea oli ehdottanut, joten maksu tulisi 37 vuodessa suoritetuksi. Hallituksen esityksen mukaan se olisi ollut 49 vuotta.

Maatalousvaliokunnan mietintö esitettiin eduskunnassa 18 kesäkuuta 1918. Siitä syntyi laaja keskustelu, jonka aloitti senaattori Pehkonen. Hän huomautti, että valiokunta oli tehnyt huomattavia muutoksia hallituksen esitykseen. Mm. oli mäkitupalaiset otettu mukaan, mutta sitä vastaan ei Pehkonen esittänyt muistutuksia. Hän korosti maaolojen nopean korjaamisen välttämättömyyttä, kosketteli suurmaanomistajien vastustusta, viittasi heidän kokouksensa hyväksymään kirjelmään, jossa oli sanottu olevan väärinkäsityksen, että torppareiden ja maanvuokraajain oloissa olisi epäkohtia. Se oli — Pehkonen sanoi — osoitus egoisti­sista pyyteistä. Lisäksi hän katsoi, että lunastushinta valiokunnan eh­dotuksen mukaan olisi liian korkea.

Haataja puhui useampaan kertaan laajasti ja voimakkaasti sekä yleensä reformin että erityisesti valiokunnan ehdotuksen puolesta. Hän viittasi mm. senaatin varapuheenjohtajan (Paasikiven) vuonna 1913 eduskunnassa lausuneen, että se paraiten nauraa, joka viimeksi nauraa. »Nyt on tullut se aika, jolloin senaatin nykyinen varapuheenjohtaja voi tämän naurun nauraa.» — Reformille oli suureksi eduksi, että nyt oli olemassa vuokra-asioihin perehtyneet vuokralautakunnat samoin kuin uusi jakolaki ynnä uusi asutushallitus.

Vapaaherra R. E. Wrede oli entisellä kannallaan. Ehdotus loukkasi yksityistä oikeutta ja rikkoi kaikissa sivistysmaissa hyväksyttyä periaatetta, että takautuvia lakeja ei ole säädettävä eikä voimassaolevia oikeussuhteita rikottava. Mitään pakkolainsäädäntöä ei tarvita. Myös ehdotettu lunastussumma oli sellainen, että maanomistajat tulisivat kärsimään vahinkoa. Tosin maatalousvaliokunnan mietintö oli monessa suhteessa parempi kuin hallituksen esitys, mutta se oli kuitenkin muodollisessa suhteessa »heikkoa työtä», ei täyttänyt edes vähäisiä vaatimuksia. Olisi parempi antaa asian raueta ja pyytää hallitukselta uutta ehdotusta. Ruotsalainen edustaja Axel Palmgren oli niinikään jyrkästi vastaan, samoin Estlander.

Kairamo oli tyytyväinen siihen, että valiokunta oli korjannut halli­tuksen esitystä. Mutta hän ei hyväksynyt, että valiokunta oli ottanut mukaan myös mäkitupalaiset, mikä vaikeuttaisi reformin toimeenpanoa jo finanssisuhteissa. Tärkeämpi huomautus koski hänen mielestään kuitenkin lunastushintaa. Tosin hänen mielestään yksityisen oikeus ei saanut olla esteenä reformin toimeenpanolle, mutta maanomistajalle olisi maksettava täysi korvaus. Valiokunnan ehdotuksen mukaan lunastus­hinta olisi ainakin 2—3 kertaa pienempi kuin käyvät hinnat. Rahan arvo meni huimasti alaspäin, eikä siinä ollut mitään pysähdyksen oireita. Maan arvo ei alenisi siihen, missä se oli ennen sotaa ollut. Siten an­nettaisiin suoranainen lahja maanomistajan taskusta vuokramiehelle. Entistä torpparia ei saisi asettaa parempaan asemaan kuin muut maan­ viljelijät. Täytyy vaatia, että hän tulisi toimeen samanlaisissa oloissa kuin muut viljelijät. Torppari voi myydä halvalla hinnalla ostamansa maan suurella voitolla ja ruveta »syytinkivaariksi». Myös pitäisi korottaa torpparille erotettavan viljelysmaan rajaa. 10—15 hehtaaria oli liian pieni suurelle torpparille. Valiokunnan ehdotus oli hänen mieles­tään myös liian »virkavaltainen».

Vanhasuomalaisen ryhmän jäsen edustaja Lagerlöf vastusti kiivaasti valiokunnan mietintöä, mutta aivan eri perusteilla. Lagerlöf oli älykäs mies, mutta hän ei voinut aina pysyä tasapainossa ja hänellä oli toisinaan omalaatuisia mielipiteitä. Hän oli vuonna 1908 julkaissut aikakausilehdessä »Ajassa» kirjoituksen »Maareformimme». Siinä hän torp­parien vapautukseen nähden esitti saman käsityksen, mikä meidän vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa oli omaksuttu, nimittäin että torpparit olivat nostettavat maanomistajiksi valtion välityksellä. Mutta hän esitti siihen liitettäväksi maaverojen poistamisen kuitenkin siten, että maanomistajat eivät pääsisi ilman muuta vapaiksi maaveroista, vaan heidän olisi luovutettava vastaava maanala, mikä käytettäisiin tilattoman väestön maantarpeen tyydyttämiseksi. Myös olisi kiinteä omaisuus saatava »niin liikuteltavaksi kuin suinkin olisi mahdollista». Sillä hetkellä v. 1908 näillä Lagerlöfin tuumilla ei ollut mitään toteutu­misen mahdollisuutta. Silloin oli maanvuokralain uudistaminen keskei­sin kysymys.

Keskustelussa eduskunnassa maatalousvaliokunnan mietinnöstä Lagerlöf vallan riehautui. Hän puhui räikein sanoin torpparien sorrosta: torpparien elämä oli vuosisatojen aikana ollut piinan, kärsimysten ja nöyryytysten vaellusta. Hän puhui kovuudesta, armottomuudesta ja itsekkäisyydestä isäntien puolelta. Mutta samalla hän katsoi maatalous­valiokunnan ehdotusten loukkaavan lain pyhyyttä, siinä näkyi venäläi­nen vaikutus, se oli oikeusvaltiolle vastainen. Takautuvia lakeja ei ollut oikeus säätää. Lakiehdotus oli läpeensä rakennettu väärille perusteille. Se oli bolsevistinen ehdotus. Se oli tekopyhä ja armoton lakiehdotus. Se jakelutti maanmittausinsinööreillä yksityisten laillisesti hankittua omaisuutta oikealle ja vasemmalle, köyhille ja rikkaille. Se ryösti ja hävitti ja pirstosi omaisuutta. Mutta sitten hän sanoi, että maanomistajille oli maksettava täysi korvaus. Lakiehdotus tarkoitti ottaa polku­hinnasta maata omistajilta luovuttaakseen sen toisille. Se sisälsi väki­valtaisia toimenpiteitä maanomistajia kohtaan. Mutta myös mäkitupa­laisille oli annettava maata. Niistä oli luotava pieniä viljelijöitä, jotka kykenivät harjoittamaan maanviljelystä. Tämä kaikki oli tehtävä val­tion kustannuksella, maksamalla maanomistajille täysi korvaus. Esitys oli hylättävä ja seuraavana syksynä saatava parempi esitys, joka olisi rakennettu »oikeusjärjestelmän pohjalle». Ei ihme, että Lagerlöfin lausunto herätti eduskunnassa kummastusta ja aiheutti eri ryhmien puolelta vastalauseita.

Melkein kaikki puhujat kannattivat valiokunnan ehdotusta ja korostivat asian nopean ratkaisun välttämättömyyttä. Eräät edustajat (nuorsuomalaiset Pennanen ja Snellman ja vanhasuomalaiset Häkkinen ja Alanen) katsoivat, että maanomistajan saama korvaus olisi rahan arvon alenemisen johdosta liian alhainen. Toiset (vanhasuomalainen Pullinen, Antila sekä maalaisliittolainen senaattori Pehkonen, Relander ym.) kannattivat valiokunnan ehdotusta. Relander lausui, että lunastushinta olisi kohtuullinen. Maan arvon nousu oli tilapäinen. Ellei nyt rat­kaistaisi tätä kysymystä, niin lunastushinta tulisi maanomistajille epä­edullisemmaksi, sitten kun tyhjät tuolit eduskunnan salissa täyttyvät.

Asian toinen käsittely alkoi 9 heinäkuuta 1918. Suuri valiokunta oli kaikessa pääasiassa hyväksynyt maatalousvaliokunnan ehdotukset. Yleiskeskustelu koski samoja kysymyksiä, mäkitupalaisia ja lunastushinnan määräämistä. Mäkitupalaisten mukaanottamista eri puhujat vastustivat, mutta tärkein oli kysymys lunastushinnasta.

Edustaja Häkkinen (vanhasuomalainen) katsoi, että maanomistajalle olisi maksettava täysi korvaus. Mutta ehdotuksen mukaan maanomis­taja saisi ainoastaan noin 1/3:n tai 1/4:n lunastettavan esineen arvosta. Se olisi kohtuutonta. Häkkinen tahtoi esimerkillä osoittaa, että maan­omistaja ehdotuksen mukaan voisi eräissä tapauksissa joutua ei vain antamaan maansa ilmaiseksi, vaan vieläpä maksamaan torppareille lisämaksua.

Ruotsalaiset Hästbacka ja Schybergson pitivät myös lakiehdotusta kohtuuttomana. Wrede myönsi, että ehdotus oli suuressa valiokunnassa muodollisesti jonkun verran parantunut. Lunastushinta oli kohtuuton. Wrede oli kuitenkin tullut toivottomaksi. Silloisessa eduskunnassa oikeusperiaatteita ei kunnioitettu eikä ehdotusta sen vuoksi silloin saataisi paremmaksi. Hän alistui kohtaloon ja ilmoitti, ettei vastustanut ehdotuksen hyväksymistä.

Haataja puolusti jälleen voimakkaasti mietintöä. Lunastushintaan nähden hän uudisti entisen lausuntonsa, että jos vuokramies maksaisi maasta silloisen hinnan, niin hän joutuisi myöhemmin suorittamaan velkansa kalliilla rahalla, koska rahan arvo tulisi nousemaan sen mu­kaan kuin säännöllisiin oloihin palataan. Maan hinnan täytyi palautua jotenkin lähelle hintoja ennen sotaa.

Kairamo vastusti edelleen mäkitupalaisten ottamista mukaan tähän lakiin. Lunastushinnan pitäisi olla täysi korvaus. Siunausta on ainoastaan sellaisesta järjestelystä, jossa pysytään oikeuden ja kohtuuden rajoissa.

Reilun ja miehekkään lausunnon antoi yleiskeskustelussa eduskunnan ainoa sosialisti Matti Paasivuori. »Minun pitäisi sosialistina» — hän lau­sui — »äänestää tätä ehdotusta vastaan, koska nyt uskotaan, että tämä reformi vähentää sosialistien ääniä. Kuitenkaan en tule sitä tekemään, en tule oikeistoporvarien kanssa estämään tämän uudistuksen toimeenpanoa, vaan äänestämään lakiehdotuksen puolesta. Jos sosialistien äänimäärä vähenee, vähäpä sillä, kunhan uudistuksia ja köyhälistön oloissa parannuksia saadaan aikaan.»

Se oli oikeata puhetta.

Kun suuren valiokunnan mietintö seuraavana päivänä otettiin yksityiskohtaiseen käsittelyyn, tehtiin siihen lukuisia muutosehdotuksia, jotka miltei kaikki hylättiin. Ehdotus oli »panssaroitu». Mutta ehdotuksen 11 §:stä, joka sisälsi määräyksen lunastushinnasta, virisi jälleen vil­kas keskustelu. Rahan arvon tuleva todennäköinen kehitys oli epäselvä, mutta edustajilla näytti olleen jonkunlainen hämärä tunto siitä, että se asia ei ollut aivan yksinkertainen. Siinä kohden Lagerlöf ja Kairamo olivat jotensakin oikealla kannalla. Määräys, että vuoden 1914 hinnat oli pantava perusteeksi, oli Lagerlöfin mielestä väärä ja epäkäytännölli­nen. Minkä verran hinnat mahdollisesti tulisivat laskemaan, so. rahan arvo nousemaan, se oli mahdotonta sanoa. Lagerlöf oli ottanut selvää hintojen muodostumisesta entisten sotien aikana ja jälkeen — hän oli ulottanut tutkimuksensa aina 30-vuotiseen sotaan asti — ja huoman­nut, että hinnat eivät olleet koskaan palanneet entiselleen. Rehellisem­pää olisi — hän sanoi — panna lakiin määräys, että maksettakoon tor­pasta maanomistajalle puolet tai kolmasosa. »Silloin tiedettäisiin edes jotain, nyt ei tiedetä yhtään mitään, mitä maanomistaja on saapa.»

Kairamo katsoi edelleen, että maanomistajalle olisi maksettava täysi korvaus. Hän esitti sellaista kompromissia, että se vähennys, joka oli tehtävä maanomistajalle tulevasta lunastushinnasta, määrättäisiin puoleksi siitä, jolla alueen arvo oli noussut jälkeen sodan alkamisen, 1 elokuuta 1914 jälkeen. Kun Häkkisen esittämän esimerkin mukaan maanomistaja voisi joutua maksamaan vuokramiehelle siitä, että torppa erotettiin, ehdotti Kairamo vielä tällaisenkin lisäyksen: »Torpparille tulevaa hyvitystä vuokra-alueella tehdyistä parannuksista älköön kuitenkaan määrättäkö vuokranantajalle tulevaa lunastusta suuremmaksi».

Toiselta puolen kannatettiin 1914-vuoden hintaa. Senaattori Kallio perusteli sen kenties selvimmin. Perustaksi olisi otettava se hinta, joka vakiintuneissa oloissa oli katsottu paikkakunnalla hintana olevan kohtuullinen. Oli oikeinta ottaa pohjaksi nyt säännölliset olot ennen sotaa eikä nyt olevat epävakaiset olot. — On merkillistä, että Kallio ja muut hänen kannallaan olevat unohtivat, että vuoden 1914 hinnat olivat kultamarkkoja, mutta että niiden tilalle tulisi maanomistajille annettavaksi paperimarkkoja, joiden ostovoima oli alentunut murto-osaan kultamarkoista. Kysymyksen ydinkohta oli, tulisivatko nämä paperi­markat saamaan takaisin kultamarkkojen ostovoiman.

11 §:ään tehdyt muutosehdotukset hylättiin ja pidettiin kiinni 1914-vuoden hinnoista. Samoin hylättiin kaikki muutkin muutosehdotukset. Mutta sitten kun kaikki pykälät oli läpikäyty ja hyväksytty, Lager­löf teki ehdotuksen, että lakiin lisättäisiin uusi pykälä, jossa sanottai­siin, että »maanomistajalle ——— suoritettavaa lunastusta älköön määrättäkö alhaisemmaksi kuin kolmannesosaksi lunastettavan omaisuu­den koko arvioidusta arvosta lunastusta vaadittaessa». Tämän ehdo­tuksen eduskunta hyväksyi 56 äänellä 50 vastaan.

Asia meni takaisin suureen valiokuntaan. Valiokunta ehdotti, että Lagerlöfin uusi pykälä poistettaisiin, mutta että 11 §:ään, joka koski lunastushintaa, lisättäisiin uusi momentti, jossa määrättäisiin, että jos lunastushinta olisi alle puolen alueen käyvästä arvosta lunastusta vaadittaessa, luettakoon lunastushinta puoleksi mainitusta arvosta.

Kun asia tuli uudestaan eduskunnassa esille, sitä vastustettiin pääasiallisesti maalaisliittolaisten taholta sillä perusteella, että sen kautta vuokramies voisi tulla kärsimään tappiota, koska joillakin paikkakun­nilla maapohjan arvo oli aivan vähäinen verrattuna vuokramiehen tekemien parannusten arvoon, jotka nousivat yli puolen hinnan. — Tähän voi sanoa, että sellaiset tapaukset olisi pitänyt järjestää lisä­määräyksen kautta, joka olisi poistanut sellaiset kohtuuttomuudet. Mutta ottaen huomioon rahan arvon alenemisen suuren valiokunnan ehdotus ei sisältänyt muuta kuin että maanomistaja saisi ainakin puo­len hintaa ja torppari saisi vastaavan omaisuuden puolella hinnalla. Eduskunta hyväksyi suuren valiokunnan ehdotuksen 70 äänellä 35 vastaan.

Kolmas käsittely tapahtui 17 heinäkuuta 1918. Siinä annettiin useita periaatteellisia lausuntoja, kuten on tavallista asiain kolmansissa käsittelyissä. Vakaumus asian pikaisen ratkaisun välttämättömyydestä oli kuitenkin yleinen. Kiireelliseksi julistamista vastaan äänesti ainoastaan 3 ja lakiehdotuksen lopullista hyväksymistä vastaan vain 2 edustajaa.

Siten oli tämä suuri asia — yli puolentoista vuosikymmenen ponnistelujen jälkeen — loppuun käsitelty. Valtionhoitaja Svinhufvud vah­visti lain lokakuun 15 päivänä 1918. Minäkin sain olla asiassa mukana, siten että senaatin varapuheenjohtajana olin hallituksen istunnossa saapuvilla.

Tämä asia ei ollut minulta unohtunut. Olen arkistossani löytänyt kapinan aikana paperille panemiani »Mietelmiä», päivätty 10 huhtik. 1918, siis 3 päivää ennen kuin saksalaiset vapauttivat Helsingin. Siinä kirjoitin mm.:

»Nykyisen eduskunnan on heti ratkaistava myös torppariasia. Se on vihdoinkin saatava selville. Siinä on kahta asiaa va­rottava: Ettei torppien alueita tehdä liian pieniksi ja ettei korvausta aseteta liian suureksi.»

Onnellinen tulos oli — Haataja lausuu — suurelta osalta luettava sen ansioksi, että lakia säädettäessä oli kaikin tavoin pyritty eri puo­lueiden yhteistoimintaan, pitäen määräävänä sellaisen tuloksen saavut­tamista, joka mahdollisuuden mukaan tyydyttäisi erilaisia vaatimuksia ja ristiriitaisissa kysymyksissä muodostaisi eri puolia tyydyttävän kompromissin, samalla kuin päämäärä saavutettaisiin. Yleinen mieli­pide oli myös vuosien kuluessa kypsynyt uudistukseen. Sitä oli kyp­syttänyt asian monipuolinen käsittely julkisuudessa, sanomalehdissä, esitelmissä, kirjallisuudessa jne., jotapaitsi vuokralautakuntien perinpohjainen asiaan perehtyminen oli asialle suureksi avuksi.

Kappaleen sivut: 1 2