Torppien lunastamisen täytäntöönpano
Lain täytäntöönpanoasetuksen valmisti komitea, jonka puheenjohtajana oli Haataja ja jäseninä asutusneuvos Kalmari sekä kunnallisneuvos Linna. Viimemainittu oli tehokkaasti ottanut osaa maatalousvaliokunnan työhön. Haataja oli valmistanut tätäkin varten luonnoksen. Täytäntöönpanoasetus, joka sisälsi 100 pykälää, annettiin 11 huhtikuuta 1919.
V. 1919 suoritettujen vaalien jälkeen kokoontuneilla valtiopäivillä tehtiin aloitteita edellisenä vuonna päätetyn ja vahvistetun lain eräiden kohtien muuttamisesta. Ehdotukset eivät koskeneet lain oleellisia osia. Tärkein kentiesi oli, että myös lampuotitilat asetettiin lain alaiseksi. Maanvuokrakomitean ehdotus samoinkuin hallituksen esitys v. 1917 valtiopäivillä sekä maatalousvaliokunnan mietintö olivat koskeneet myös lampuotitiloja, jotka v. 1909 maanvuokralaissa olivat rinnastetut torppiin, mutta eduskunnassa oli ne jätetty pois, koska ne eivät olleet »vuokramaita» samassa merkityksessä kuin torpat, vaan suurempia itsenäisiä tiloja. Lampuotitiloja oli v. 1912 koko maassa kaikkiaan ainoastaan 1 524. Asia ei siis ollut varsin suurimerkityksellinen, mutta kylläkin riittävän arvoinen, jotta ne otettiin mukaan. Toinen muutos sisälsi, että poikkeustapauksessa voitiin lunastettavan alueen laajuus korottaa 20 hehtaariksi — v. 1918 lain mukaan se oli 15 ha. Jo eduskunnassa oli ehdotettu suurempaa alaa.
Lain 62 § kumottiin. Sen mukaan vuokramies, joka oli tuomittu vapausrangaistukseen vähintään 10 vuodeksi tai kuolemanrangaistukseen, ei ollut oikeutettu vastoin vuokranantajan suostumusta saamaan aluetta lunastetuksi. Tämä määräys oli lisätty eduskunnassa. Määräyksellä oli merkitystä sen kautta, että sama seuraamus olisi koskenut myös hänen oikeudenomistajiaan. Oli paikallaan poistaa tämä rajoitus.
V. 1918 lain 11 §:n 2 mom:n mukaan lunastushinta olisi oleva vähintäin puolet alueen käyvästä hinnasta. Se tiesi, että jos markan arvo oli alentunut alle 50 pennin, oli siitä kuitenkin suoritettava 50 p. Tämä määräys v. 1919 poistettiin. Jos siis markka alenisi esim. 10 à 12 penniin, saatiin se maksaa tällä 10 à 12 pennillä. Näin sitten tapahtuikin. V. 1919 Suomen markan arvo aleni todella näin matalalle.
Keväällä ja kesällä 1919 — eduskunta ratkaisi asian 17 kesäkuuta — ei rahanarvon alenemisesta, inflaatiosta, näy olleen eräillä tahoilla selvää käsitystä. Sosiaalidemokraatti Väinö Wuolijoen eduskunta-aloitteessa perusteltiin määräyksen (11 § 2 mom:n) poistamista seuraavalla väitteellä: »Viime vuosina tapahtunut maan ansioton arvonnousu kohottaisi useassa tapauksessa tämän säännöksen mukaan torpan lunastushinnan niin korkeaksi, että torppari ei jaksaisi torppaansa laisinkaan lunastaa tai lunastettuaan jäisi niin suuren velkataakan alle, että ei kykenisi siitä suoriutumaan». — Ed. K. V. Åkerblomin alotteessa sanottiin, että maanomistajalle »ei tapahdu vähääkään vääryyttä, jos torppa lunastetaan siitä hinnasta, joka maalla oli ennen sotaa». Väinö Wuolijoen ja Åkerblomin väitteet eivät pitäneet paikkaansa. Maan arvo ei ollut edellisinä vuosina noussut, mutta Suomen rahan arvo ja ostokyky oli suunnattomasti laskenut. Maa, jonka hinta v. 1914 oli ollut 1 000 mk, maksoi kyllä v. 1919 — 10 000 mk, sillä markan arvo oli alentunut 100 pennistä 10 penniin vanhoissa penneissä laskettuna. — Nyttemmin, koettuamme viime sotien jälkeen toisen kerran rahan arvonalenemisen, inflaation, nämät asiat ymmärretään paremmin.
V. 1919 valtiopäivillä lakiin tehdyillä muutoksilla ei ollut oleellista merkitystä. Torpparivapautus suoritettiin v. 1918 lain perusteella.
Se seikka, että torppari — rahan arvon alenemisen johdosta — sai maksaa vuoden 1914 kultamarkan sodan jälkeisellä huonolla paperimarkalla, teki torpparivapautuksen toimeenpanon helpoksi. Sellaista ei ennen maailmansotaa asiata valmisteltaessa tietenkään voitu ottaa huomioon. Mutta maanomistajat tunsivat sen raskaana leikkauksena. Ei ihme, että kirjailija Juhani Tervapään näytelmässä Niskavuoren vanha emäntä puhui isiensä talosta »sellaisena kuin sen valtio on meille kahden vääryyden jälkeen jättänyt. Väkivallalla valtio vei meiltä torpparimaat ja väkivalloin se vie suuren osan karjalaisille.»1
Lain täytäntöönpano tuli kuulumaan maanmittauslaitoksen tehtäviin, jonka johtoon Haataja oli siirtynyt vuoden 1917 lopussa. Täytäntöönpano tapahtui varsinaisesti vuosina 1919—1929 eli siis runsaan 10 vuoden kuluessa. Sen jälkeen se jatkui hiljaisempana ja v. 1936 säädettiin, että lunastusvaatimuksia ei enää saanut vuoden 1938 jälkeen tehdä.
Maanmittaustilaston mukaan oli vuoteen 1948 mennessä lunastettu kaikkiaan 123 743 vuokra-aluetta, niistä 67 341 viljelysalueita ja 56 402 asuntoalueita. Suurimmaksi osaksi lunastus suoritettiin ilman valtion välitystä. Ns. »torppariobligaatioita» annettiin vuosina 1921—1943 ainoastaan 6 732 maanluovuttajalle, yhteensä 117 miljoonan markan arvosta. Valtion raha-asiallisella välityksellä lunastettiin vv. 1919—40 vain 12 412 vuokra-aluetta. Se ei ollut kuin 10,3 % kaikista itsenäistyneistä vuokra-alueista. Noin 90 % vuokramiehistä suoritti lunastushinnan omilla säästövaroillaan taikka eri tahoilta saamillaan lainoilla, osittain myös uuteen tilaansa kiinnitetyllä velkakirjalla, jossa oli sovittu lunastussumman määräaikaisesta kuolettamisesta. Että valtion rahallista välitystä tarvittiin näin vähän tämän suuren reformin toimeen panoon, sen oli rahan arvon aleneminen, inflaatio, aikaansaanut.2
Vuokra-alueiden alhaiseen hintaan lunastamisen vastapainona olivat rahan arvon alenemisen maanomistajille tuottamat edut. Maanomistajillekin, reaaliomaisuuden omistajille, inflaatio oli edullinen, sillä he voivat maksaa omat velkansa — niitä oli luultavasti useimmilla heistä — samassa huonossa rahassa. Sitä paitsi oli sota-aika, elintarvikkeiden ja muiden maanviljelystuotteiden hintojen kohotessa, ollut maanomistajille edullista aikaa. He olivat ansainneet hyvästi. On myös muistettava, että maareformi oli maanomistajien ja maaseudun — niinkuin koko maan — kannalta tärkeä ja hyödyllinen. Maanomistajalle ei ole yhdentekevää, minkälainen hänen ympärillään oleva yhteiskunta on. Jos sen rakenne on heikko, jos se on alttiina alituisille mullistuksille, jos eri yhteiskuntaluokkien välinen jännittynyt mieliala siinä vallitsee, on myös maanomistajan asema heikko. Hänen menestyksellinen elinkeinonsa harjoittaminen vaatii rauhallista yhteiskuntaelämää hänen ympärillään. Ratkaiseva tässä asiassa oli maan yleinen etu ja hyöty sekä yhteiskunnalliset näkökohdat. Välillisesti myös maanomistajien lukumäärän tuntuva lisääntyminen tuotti koko maanviljelijäluokalle etua. Se vahvisti tätä luokkaa ja lisäsi sen merkitystä ja vaikutusta maan yleisissä asioissa, samalla kuin se lujitti koko yhteiskuntaa.
Kaikki tämä huomioon ottaen ei asia ollut maanomistajille niin murhaava kuin ensi näkemältä ja teoreettisten laskelmien mukaan näyttää. Tietääkseni ei maanomistajien keskuudessa esiintynyt yleisempää tyytymättömyyttä lunastushintaan nähden. Inflaatio, joka muuten on turmiollinen, oli tämän suuren reformin toimeenpanemiselle edullinen. »Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvää.» Myöhemmin maanomistajaluokka on kauttaaltaan ollut valmis myöntämään, että torpparireformi oli välttämätön ja että se pantiin toimeen suurin piirtein oikein.
Tiedetään kertoa, kuinka uusi maanomistajaluokka ryhtyi voimalla ja innolla raivaamaan ja rakentamaan tilojaan ja kuinka sen keskuudessa virisi ennen arvaamaton työn ja toiminnan sekä nousun kausi. He liittyivät maanomistajain yhteisiin järjestöihin, ryhtyivät hankkimaan lapsilleen erilaista koulutusta, henkinenkin vireys heidän keskuudessaan nousi. Nykyään voidaan todeta, kuinka entisten heikossa taloudellisessa ja henkisessä asemassa olevien torpparikylien tilalla on hyvin toimeetuleva pientilallisyhteiskunta. Jo ulkonaisesti nämä kylät ovat kokonaan toisennäköisiä kuin ennen. Torpparikysymyksen ratkaisu oli välttämätön edellytys sille yksimielisyydelle ja voimalle, jota kansamme osoitti talvisodan alkaessa vuoden 1939 lopulla.
Yli puolitoista vuosikymmentä oli tämän uudistuksen ympärillä kiihkeästi tehty työtä. Monivaiheinen oli sen kulku ollut. Se oli alkuaan rohkea yritys. Monesti asia oli menossa karille, mutta aina avautui mahdollisuuksia päästä eteenpäin.
Uudistuksen ensimmäinen jakso, vuokralain perinpohjainen uudistaminen siihen liittyvine takautuvine lakeineen, joka antoi 7 vuoden »rauhoitus- ja valmistusajan», hyväksyttiin eduskunnassa syksyllä 1908 sittenkun porvarillisten ryhmien kesken oli aikaansaatu sovitteluehdotus. Monien Pietarissa esiintyneiden vastusten jälkeen saatiin tämä laki vahvistetuksi. Olimme alusta pitäen hyvässä toivossa myös ohjelman toisen jakson, torpparien vapautuksen, menestymiseen nähden. Mutta sen edessä oli paljon vaikeuksia, jotka ajoittain näyttivät miltei voittamattomilta. Vuonna 1909 syksyllä, meidän erottuamme senaatista, tuli maassamme valtaan vieras hallitus, josta ei ollut apua odotettavissa. Asian valmistelu lähti kuitenkin ponnistustemme jälkeen kulkemaan. Vuonna 1910 saatiin senaattiin erityinen esittelijä näitä asioita hoitamaan, ja vihdoin syksyllä 1912 saimme asetetuksi maanvuokrakomitean, jonka valmistama ehdotus oli uudistuksen perustana. Koko asia oli kuitenkin menossa pilalle vuosien 1913 ja 1914 valtiopäivillä, kun väliaikainen vuokrasopimusten pidentämisehdotus hylättiin. Syntyi maailmansota ja Venäjän keisari omalla vallallaan vuonna 1915 pidensi vuokrasopimusten voimassaoloajan. Se toimenpide, niin lakiin perustumaton kuin se olikin, ehkäisi uhkaavat torpparien häädöt. Vuonna 1918 puhkesi kapina ja sen kukistuttua porvarillinen eduskunta sääti lain. Sota toi myös mukanaan inflaation, joka suuresti helpotti uudistuksen toimeenpanoa. Historian kulku on monimutkainen ja edeltäarvaamaton. Kun seinä näyttää olevan edessä, avautuu uusia mahdollisuuksia.
Katsotaan, että suuria uudistuksia ei toimeenpanna, elleivät kansanjoukot, jotka ovat reformien tarpeessa, niitä itse vaadi ja aja. Useimmissa tapauksissa asia onkin näin. Mutta ei sääntöä, josta ei poikkeusta. Torppariuudistus meidän maassamme — enempää kuin vastaavat reformit eräissä muissakaan maissa — ei näytä oikein kelpaavan tähän todistukseksi. Useissa maissa maareformit on pantu toimeen hallitusten ja itsevaltaisten hallitsijain toimesta aikoina, jolloin suuret kansanliikkeet eivät ole olleet niitä vaatimassa. Meillä tätä asiaa alettiin jo aikaiseen ajatella — jo silloin, kun mitään liikettä vuokramiesten taholta ei ollut olemassa. Mutta varsinkin sen jälkeen kun tilattoman väestön alakomitean valmistama tilastollinen selvitys oli vuosisadan alussa paljastanut, millaiset maaolot todella olivat, syntyi vakaumus todettujen epäkohtien korjaamisen välttämättömyydestä. Ymmärrettiin, että asiat eivät voineet sellaisina jatkua. Yksityisesti keskusteltiin vilkkaasti erilaisista suunnitelmista.
Sosialistien panos varsinaiseen asialliseen lainsäädäntötyöhön ei ollut aivan suuri. Mutta heidän vaikutuksensa uudistuksen aikaansaamiseen, heidän järjestämänsä torpparikokoukset ja liikehtimiset olivat merkityksellisiä. Heidän vahva ryhmänsä eduskunnassa oli alituisena muistutuksena torppariasian ratkaisun välttämättömyydestä ja antoi käsittelyssä painonsa pitemmälle menevien vaatimusten ja ehdotusten puolesta. Asiaan vaikutti myös onneton kapina. Yleinen mielipide oli porvarillisten piirien enemmistössä asian puolella. Ei ole syytä aliarvioida vapaan yleisen mielipiteen merkitystä, kun on kysymys suurten yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamisesta. Vain jos yhteiskunnan johtavat piirit ovat sairaita, etten sanoisi rappeutuneita, niinkuin l’ancien regime Ranskassa ennen vuotta 1789 ja Venäjällä ennen vuotta 1917, voivat ne passiivisina sietää epäkohtia. Järkevästi ajattelevat kansalaiset ymmärtävät, niinkuin heidän tuleekin ymmärtää, tällaisten epäkohtien poistamisen olevan kansan yhteinen etu, josta heidän oma etunsa oleellisesti riippuu. Elleivät he sitä ymmärrä, käy heidän huonosti. Se on uudemmastakin historiasta nähty.
1 Juhani Tervapää (Hella Wuolijoki): Entäs nyt, Niskavuori?, s. 127.
2 Maanmittaustilaston ja asutustilaston osoittamien lukujen ero on selitettävissä siten, että kaikki lunastustapaukset eivät ole tulleet asutusviranomaisten tietoon, mutta maanmittauskonttoreissa, joissa tiedot on perustettu lohkomisasiakirjoihin, ne ovat tulleet niistä poimituiksi. Lukuisissa tapauksissa lunastaminen on tapahtunut ilman mitään asutusviranomaisten toimenpidettä, mutta kaikkiin on tarvittu maanmittarin lohkomistoimitus.
Kappaleen sivut: 1 2
