Kokoomussenaatti sai perintönä selvitettäväkseen myös kysymyksen »Nevan miljoonista». Edvard Hjelt tekee muistelmissaan tästä asiasta selkoa1.
Suomen valtio oli aikoinaan rakentanut Suomen rajalta Pietariin rautatien, joka oli Suomen hallinnon alainen. Mutta Suomen rautatiet eivät olleet Pietarissa yhdistetyt Venäjän rautatieverkkoon. Venäjällä oli jo vuonna 1899 nostettu kysymys tämän yhdistämisen toimeenpanemisesta — siihen kuului myös sillan rakentaminen Nevajoen yli. Asia oli järkevä, varsinkin kun raideleveys Suomen rautatiellä oli sama kuin Venäjällä. Heinäkuussa 1904 oli keisari määrännyt, että Suomen tulisi ottaa osaa yhdysradan rakentamiseen 2 1/2 miljoonalla ruplalla (6 670 000 mk), so. neljännellä osalla yhdysradan arvioiduista kustannuksista. Säädyt olivat vv. 1904—1905 oppositio-valtiopäivillä esittäneet kantanaan, että kysymys Suomen osanottamisesta yhdysradan kustannuksiin saisi raueta tai että esitys asiasta annettaisiin valtiopäiville. Kenraalikuvernööri Gerard katsoi kuitenkin, että asia oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu. Helmikuussa 1908 keisari hyväksyi Gerardin mielipiteen ja käski, että maksu oli suoritettava syksyllä 1908.
Säätyeduskunnan asetuttua vastustamaan maksun suorittamista asia joutui senaattiin nähden vaikealle kannalle. Kokoomussenaatissa asetimme asiaa harkitsemaan valiokunnan, johon valittiin Edvard Hjelt, Danielson-Kalmari, K. Castrén ja minä. Olimme sitä mieltä, että ellei uuden eduskunnan puolelta tulisi uutta, säätyjen asennetta lieventävää mielenilmaisua, emme voisi maksua suorittaa. Asetuimme yhteyteen eduskuntaryhmiin ja neuvottelimme myös kenraalikuvernööri Böckmannin kanssa. Päätimme koettaa saada asian virallisesti eduskunnan tietoon sillä tavalla, että annettaisiin lisäys budjettilaskelmaan, jolloin eduskunta saisi tilaisuuden lausua siitä mielensä. Stolypin ja ministerineuvosto eivät kuitenkaan suostuneet antamaan asiaa missään muodossa eduskunnan käsiteltäväksi. Siitä muodostui siten ankara riitakysymys, jolla oli painava periaatteellinen merkitys. Langhoff oli suuresti huolissaan. »Äärettömän paljon koko meidän maallemme riippuu siitä, minkä päätöksen Te teette» — hän kirjoitti Edvard Hjeltille. Professori Hermanson, joka antoi meille lausunnon asian juridisesta puolesta, ei katsonut senaatilla olevan oikeutta päättää, että keisarin puheena oleva maksukäsky oli laiton. Mutta jos eduskunta olisi samalla kannalla kuin säädyt vuonna 1905, ei mielestämme senaatti voisi asettua eduskuntaa vastaan. Täytyi saada selvä tieto siitä, kielsikö eduskunta nimenomaan maksun vai ei.
Kun asiaa ei muulla tavalla saatu eduskuntaan, ottivat vanhasuomalaisen ryhmän kansanedustajat sen esille valtiovarainvaliokunnassa, ja keskustelu johti siihen, että valiokunnan mietintöön liitettiin kaksi vastalausetta. Toinen oli »myöntyväisyyden» ja toinen »vastustuskannan» puolesta. Edellistä eivät tällä kertaa meikäläiset tarvinneet kirjoittaa, vaan se oli ruotsinmielisen lakit. tohtori G. Granfeltin tekemä. Meikäläiset sekä kaksi nuorsuomalaista yhtyivät siihen. Siinä sanottiin, ettei Suomen positiivinen oikeus enempää kuin käytäntökään sitovasti todista, että eduskunnan myötävaikutus asian ratkaisemiseksi olisi välttämätön. Toinen, vastustuskannan, vastalause oli ruotsinmielisen Arvid Neoviuksen, nuorsuomalaisen K. O. Vikmanin ja maalaisliittolaisen Kyösti Kallion allekirjoittama ja siinä selvästi sanottiin, että kysymyksessä olevaan tarkoitukseen ei Suomen valtionvaroja oikeudenmukaisesti voida määrätä ilman eduskunnan nimenomaista päätöstä.
Äänestyksissä valiokunnassa kumpikin näistä vastalauseista hylättiin. Se johtui sosiaalidemokraateista, joiden mielestä tästä asiasta eduskunnan ei pitänyt sanoa mitään. Sosialistit olivat tukalassa asemassa. He eivät olisi tahtoneet asettua »myöntyväisyyden» kannalle. Mutta he syyllä pelkäsivät eduskunnan jälleen hajoittamista — se oli edellisessä huhtikuussa hajoitettu ja vaalit oli pidetty aivan äsken, heinäkuun alussa. Sosialistit asettuivat senvuoksi sille kannalle, että eduskunnan ei pitänyt sanoa asiasta mitään, ei puolesta eikä vastaan.
Olimme senaatin taholta antaneet tietää, että meidän mielestämme ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tästä maksusta ja että maksun suorittaminen ei ollut laiton, koska yhdysrata oli Suomelle hyödyllinen, minkä vuoksi tulisimme miljoonat maksamaan, ellei eduskunta nimenomaan päättäisi, ettei niitä saa suorittaa. Näin ollen asia riippui siitä, tuliko Neoviuksen, Vikmanin ja Kallion jyrkänkielteinen vastalause eduskunnassa hyväksytyksi vai ei. Kun asia 30. 10. 1908 eduskunnassa käsiteltiin, käytti varapuheenjohtaja Hjelt laajan puheenvuoron, jossa hän lopuksi ilmoitti »että senaatti katsoi erinomaisen tärkeäksi, ettei eduskunta hyväksymällä ensimmäisen (Neoviuksen ym.) vastalauseen tahdo aiheuttaa valtiosääntöriitaa kaikkine sen seurauksineen». Siitä syntyi koko yön kestänyt keskustelu. Useimmat puhujat — Jonas Castrén (useampia laajoja puheenvuoroja), Ernst Estlander, Arvid Neovius, Th. Homén, Mauno Rosendal, Vikman, Bäck, Hultin, G. G. Rosenqvist, Pekka Pennanen ym. — olivat jyrkästi maksamista vastaan. Mutta maksamisen puolestakin esitettiin huomattavia lausuntoja: paitsi senaatin jäsentä Danielson-Kalmaria edustajat Granfelt, Palmén, Setälä, K. Grotenfelt, Schybergson, K. J. Ståhlberg, Heimburger, Söderholm, Ahmavaara ym. eivät katsoneet voivansa vastustaa maksun suorittamista.
Asian ratkaisivat ja aseman pelastivat sillä kertaa sosiaalidemokraatit. Heiltä tiukattiin tietoa, mikä oli heidän kantansa. Sen johdosta Väinö Wuolijoki lausui heidän olevan maksamista vastaan. Mutta koska eduskunta oli jo ennen riittävän selvästi lausunut tämän kantansa, ei ollut tarpeen enää sitä uudestaan esiintuoda. Sen vuoksi sosiaalidemokraatit tulisivat äänestämään valiokunnan mietinnön puolesta, jossa ei puhuttu mitään Nevan miljoonista.
Olimme tehneet selväksi, että ellei eduskunta, kun sille tarjottiin tilaisuus lausua mielensä, asettuisi selvästi kielteiselle kannalle, so. hyväksyisi Neoviuksen ym. vastalausetta, senaatti tulisi miljoonat maksamaan. Sosialistien perustelu oli senvuoksi veruke, mikä heille keskustelussa suoraan sanottiin. Mutta he pysyivät kannallaan ja äänestivät uskollisesti ja niin aamuyöllä 160 äänellä 35 vastaan mietintö hyväksyttiin ja Neoviuksen ym. miljoonien maksamisen kiellon sisältävä vastalause hylättiin. — Tämän johdosta senaatti maksoi Nevan miljoonat.
Näin tämä vaikea asia selvisi. Se oli kiusallinen senkin vuoksi, että — joskin venäläiset katselivat asiaa sotilaallisesta näkökulmasta — yhdysradasta ilman epäilyä olisi Suomelle hyötyä. Ennen pitkää se maamme taloudellisissa piireissä alettiin tunnustaa. Ja ensimmäisen maailmansodan aikana yhdysradan taloudellinen hyödyllisyys maallemme kävi kaikille selväksi.
Kenraalikuvernööri Böckmann oli hyvin huolissaan. Kun asia tuli eduskunnassa esille, oli hän kovassa jännityksessä ja soitti puhelimella yön kuluessa Hjeltille eduskuntatalolle Heimolaan kysellen asian kulkua. Hän pyysi Hjeltin tulemaan heti ilmoittamaan hänelle eduskunnan päätöksestä, siitä huolimatta milloin asian käsittely loppuisi. Sen johdosta Hjelt joutui käymään Böckmannin luona klo 5 ja 6 välillä aamulla. »Tapasin vanhan kenraalin jo kovin rauhattomana. Hän tyyntyi kuultuaan raporttini» — kertoo Hjelt.2
Ihmettelimme tätä Böckmannin tavatonta huolestumista. Pian saimme siihen selityksen.
Stolypinilla ja hänen apulaisillaan oli mielikuvituksellisia suunnitelmia Suomea vastaan sen varalta, että Nevan miljoonia ei suoritettaisi. Suhteellisuuden tajun täydellisessä puutteessa he luulivat tässä olevan kysymyksessä hyvin vaarallisen kapinallisen hankkeen. Ministerivaltiosihteerin virastossa palveleva tohtori Adolf Törngren kirjoitti marraskuussa Edv. Hjeltille, että Pietarissa oli lokakuun puolivälissä pidetty oikein sotilaallinen neuvottelu, jossa olivat läsnä mm. Helsingin ja Viaporin korkeimmat venäläiset sotilaspäälliköt ja jossa näiltä mm. tiedusteltiin, olivatko joukot valmiit toimintaan suomalaisia vastaan. Neuvottelussa päätettiin mm.: 1) lisätä järeää Helsinkiin suunnattua tykistöä Viaporissa (!), 2) jakaa Helsinki neliöihin pommittamista varten (!!), 3) rakentaa kaupungin läheiselle saarelle puolustusmuureja ja 4) valmistaa Viaporissa asunnot Böckmannille, Seynille, armeijakunnan päällikölle ja muille komentajille. — Suomalaisia vastaan harjoitettiin kiivasta yllytystä venäläisten upseerien keskuudessa.
Tämä oli järjetöntä puuhaa. Todellisuudessa oli kysymyksessä suhteellisen vähäinen asia. Jos rahoja eduskunnan päätöksen johdosta ei olisi suoritettu, olisi siitä ollut seurauksena yksinkertaisesti eduskunnan toinen hajoitus ja senaatin ero — sama, mikä tapahtui vuotta myöhemmin, vuoden 1909 lopulla. Mitään »kapinaa» ei olisi syntynyt eikä sen sotilaallinen kukistaminen olisi ollut mahdollinen. — Stolypin lienee myöhemmin ymmärtänyt, että hänen suomalaiset tiedottajansa olivat johtaneet hänet harhaan — kertoo Hjelt.3
On tietysti mahdollista, ettei näitä suunnitelmia loppujen lopuksi olisi pantu täytäntöön, mutta jo sellaisten tekeminen osoittaa poliittista ymmärtämättömyyttä. Kenraalikuvernööri Böckmann ei näitä tuumia kannattanut. Hän pelkäsi venäläiseltä taholta voivan tapahtua tyhmyyksiä. Siitä hänen huolestuneisuutensa.
1 Hjelt: mt., I, ss. 222—229.
2 Mt., I, s. 227.
3 Mt., I, s. 229.
